Alexander Solzenitsynin ensimmäinen romaani Ivan Denisovitsin päivä (1962)
Alexander Solzenitsyn Ivan Denisovitsinin päivä (1962, suom 1963 Markku Lahtela)
Kyseessä on Solzenitsynin ensimmäinen romaani.
Kirja kertoo Ivan Denisovits Sukovin päivästä vankileirien saaristossa Neuvostoliitossa.
Itselle kirja tuo mieleen armeija-ajat, kun ruokalaan tai sotkuun tai minne tahansa piti mennä muodostelmissa. Joka paikkaan juostiin odottamaan. Rauhan aikaa oli ollut niin kauan, ettei tuolloin 1980-luvun alussa sotaa edes kunnolla ajateltu. Kun olin RUK:ssa vetämässä sotaharjoitusta, ohjeet olivat Haminassa: ” Vihollinen lähestyy Vaalimaan suunnasta…”. Kysyin harjoitusta johtaneelta yliluutnantilta, etteikö vihollinen voi tulla toisesta suunnasta, kun aina tuntui tulevan Vaalimaan suunnasta. Yliluutnantti oli huumorintajuinen ja kysyi, olisiko se niin ovela, että kiertäisi.
Ivanin päivä – romaani aukaisi yllättävän harvan silmät itänaapurimme suhteen. Toitotettua ”totuutta” itänaapurista oli vaikea muuttaa.
Seppo Konttinen & Kari Vitie: Eri mieltä - todenpuhuja Kauko Kareen elämä (2020) kirjassa kerrotaan suomettumisen ilmapiiristä ja sen taustoista. Juuri nyt kun on kulunut 86 vuotta päättyneestä talvisodasta, minkä jälkeen Neuvostoliitto, nykyinen Venäjä, alkoi vaatia sensuuria Suomessa.
Erilaisia paimentamiskeinoja käyttäen Neuvostoliitto ja vasta sodan hävinneen kansakunnan kaapin päältä johtajat Paasikivi sekä Kekkonen muokkasivat Suomeen sensuurin ja itsesensuurin. Sen mukaan kaikenlainen Neuvostoliiton arvostelu oli kiellettyä. Se syöpyi suomalaisten tapaan puhua itänaapurista, vaikka itse evakkojen keskellä kasvaneena kuuli aina sanonnan ryssästä ja voissa paistamisesta.
Kare piti Kekkosta varsinaisena takinkääntäjänä ja Kekkosen julkisesta arvostelusta sai kärsiä koko uransa. Lastenkutsuilla kävijöiksi Kare kutsuu Tamminiemessä saunoneita.
Solzenitsynin ensimmäinen kirja kertoo vankileirien saaristosta, jossa Solzenitsyn vietti 10 vuotta, kuten romaani päättyy sanoihin 3653 päivää. Kirja oli kuin märkä rätti vasten vasemmistointellektuelleja ja muita itsesensuurin Neuvostoliiton suhteen omaksuneita ja sisäistäneitä kohtaan. Silti naamioiden putoamista ei useammallakaan tapahtunut.
Taistolaiset sijoittuivat Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen korkeille paikoille. Oli jopa pakastevirkoja oikean mielipiteen kannattajille Kekkosliitossa.
Neuvostoliiton todellisuutta eivät monetkaan silloisen Suomen johtohenkilöistä suostuneet toteamaan, vaan vallanpitäjän tavallisen tavan mukaan ajattelivat, että viestintuoja on pahis, ei viesti, jota hän tuo.
Toisaalta idänkaupan myötä monen tulot, oli kaikenkarvaista kauppaneuvosta, olivat kiinni siitä, että keskinkertaista tavaraa vietiin itänaapuriin. Karvas totuus oikean yrittämisen vaikeudesta tuli eteen Suomessa, kun idänkauppa tyrehtyi ja piti oikeasti osata ryhtyä busineksen tekoon, johon ei ollut monisukupolvista osaamista muualla kuin Pohjanmaalla.
Huonojen uutisten tuomisesta kirjoitetaan kirjassa Seppo Konttinen & Kari Vitie: Eri mieltä - todenpuhuja Kauko Kareen elämä (2020):
” SUOMETTUNUT SANANVAPAUS
Kuten hyvin tiedetään, hyviä uutisia haluavat kuulla kaikki. Niitä on helppo kertoa ja ottaa vastaan. Huonoja uutisia ei halua saada kukaan, ja niitä on myös vaikea välittää. Siksi hyvien asioiden kertomiseen ei tarvita sananvapautta – sitä tarvitaan siihen, mitä ihmiset eivät halua tai uskalla kuulla. Huonojen, ikävien asioiden esittäminen koettelee ihmisen luonnetta, koska viestintuoja ottaa riskin joutua vaikeuksiin.”
Vastaavasti elämänkerran päähenkilö Kare kirjoitti Tähän on tultu -kirjan (1967) saatesanoissa: ”Olen samaa mieltä kuin monet arvossa pitämäni kriitikot: vahingollisesti ei koskaan vaikuta totuus vaan valhe. Totuus vaan vaatii paljon pitemmän ajan levittääkseen puhdistavaa, rakentavaa, kriittistä vaikutustaan yhteiskuntaan.”
Mutta osattiin sitä ennen Trumpiakin käyttää oikeutta omiin tarkoituksiin. Konttisen ja Vitien kirjassa kerrotaan Solzenitsynin ensimmäisen kirjan vastaanotosta Suomessa:
” Valtion elokuvatarkastamo oli pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen päättänyt kieltää 1970 Casper Wreden ohjaaman elokuvan Päivä Ivan Denisovitshin elämässä, joka pohjautui Aleksandr Solzenitsynin romaaniin. Korkein hallinto-oikeus (KHO) asettui elokuvatarkastamon kanssa samoille linjoille, koska elokuvan katsottiin vahingoittavan suhteita toiseen valtioon.
Kun Ruotsin TV:ssä esitettiin sama elokuva, Suomen Yleisradion johto katkaisi linkkilähetyksen Ahvenanmaalle.
Jonkinasteinen suomettumisen pähkähulluin ja naurettavin päätös tehtiin kuitenkin punaisessa Kemissä, jonka kaupunginhallitus päätti 1974, ettei ”poliittisesti vaarallista” Aku Ankkaa voinut lapsille vaarallisena tilata kasvatusneuvoloihin.”
Jos kirjan lukee, niin minulle se kertoo vankilamaisista olosuhteista, joissa vielä harvemmat kuin tavallisessa arkielämässä säilyvät jaloina. Selvästi sielläkin on periaatteita, joiden rikkomisesta seuraa porukan hivutus ja rangaistukset. Toveruutta syntyy yhteisistä kokemuksista. Valitettavasti nuo vankilaolosuhteet yleensä ruokkivat toveruutta, jossa asenteet ja arvot ovat epäsosiaalisia. Se joka ei voi niitä omikseen kokea, kärsii kaksinkertaisesti.
Solzenitsynin teoksen ilmestymisen aikaan Amerikassa (1961 Yalen yliopisto) Stanley Millgramin tottelevaisuuskokeet ovat kuin Solzenitsynin ensimmäisestä romaanista. Millgramin kokeissa tavalliset ihmiset antavat voimakkaita ( kuvitteellisia näyttelijöille) sähköiskuja, kun johtaja käskee. Samanlaisia kokeita on tehty havainnoista ja matemaattisista tehtävistä, jossa ihmiset luopuvat oikeista havainnoista ja vastauksista, kun johtaja tai joukko niin sanoo. Kuin ensimmäiseen huumeannokseen houkuttelu: Kokeile nyt!
Ihmiset tottelevat johtajia. Ilmiö on sama tämän päivän työelämässä, jossa epäilyttävä tai epäsuosioon joutunut työntekijä joutuu omilleen. Entiset kaverit kääntävät selkänsä pysyäkseen johtajan suosiossa. Kukaan ei häntä puolusta ja riippuu eristetyn henkilön henkilökohtaisista ominaisuuksista, kuinka hän sen sietää. Aika harvat sietävät joukosta eristämistä, koska kokemus kulkee kipuhermoja pitkin. Tämän vuoksi kuulen työssäni usein koulukiusaamisesta. Se on kuin fyysistä kipua aiheuttaisi.
On aina yhtä hämmästyttävää kuinka ihmiset luopuvat arvoistaan ja periaatteistaan pelastaakseen itsensä johtajan ja ryhmän katseiden alla. Tämän on moni protagonisti huomannut jäädessään yksin epäkohdan esilletuomisen jälkeen. Monet työpaikat ovatkin muuttuneet paikoiksi, joissa ei puhuta epäkohdista, kun se ei tuo mitään hyvää tullessaan. Parhaat työntekijät lähtevät ja muut käyvät hiljaisiksi. Kun ei kuulu puhetta epäkohdista, ollaan jo syvällä.
Solzenitsynin romaanissa Ivan Denisovits ei pyri epäkohtia korjaamaan, hän yrittää vain selviytyä äärimmäisissä llosuhteissa.
Kerrotaan tarinaa, että Solzenitsyn käytti katolisten rukousnauhaa muistuttavaa tekniikkaa, kun loi mielessään romaaneja vankileireillä ollessaan. Vähän pitempi vain ja jokaisen solmun kohdalla ajatus. Vähän samaan tapaan kuin nykyään annetaan ohjeita itse ilman tekoälyn apua kirjoittaville. Raakaa vankileirien työtä tehdessään, kuin rukouksen tapaan, Solzenitsyn kirjoitti mielessään romaanejaan.
Romaanissa on usein käytetty sitaatti: ” Työ on kuin keppi, siinä on kaksi päätä: ihmisiä varten sen pitää olla laadukasta mutta hölmöille riittää pelkkä näkö.”
Kirjailija kirjoittaa: Oikeauskoinen kirkko on kauaksi erkaantunut evankeliumista. Heitä ei tuomita leireille sillä heidän uskonsa ei ole luja.
Venäläisten uskonnollisuudesta, kun länsiukrainalainen teki ristinmerkkiä syömään ryhtyessään, romaanissa kirjoitetaan: Mutta venäläiset, heiltä oli unohtunut jo sekin millä kädellä ristinmerkki tehdään.
Ja eestiläisiä kehutaan: Sanotaan ettei kansallisuus merkitse mitään ja että joka kansalla on kelvottomansa. Mutta niin paljon kuin Suhov oli nähnytkin eestiläisiä, ei hän ollut tavannut heidän joukostaan ainuttakaan huonoa. Oliko niin että Viron parhaimmistoa joutui leireille?
Vankileiriolosuhteista kirjailija paljastaa: Paitsi nukkumista leiriläinen elää itselleen vain kymmenen minuuttia aamiaisella, viisi minuuttia päivällisellä ja viisi iltaruokailussa.
Pirullisuudesta vankileirillä kerrotaan, että leirillä joukkue on sitä varten ettei päällystö juoksuttaisi vankeja vaan vangit juoksuttaisivat toisiaan itse. Komento täällä on sellainen että joko annetaan lisäannokset kaikille tai sitten kaikki kuolkoot. Ettäkö sinä piru et aio tehdä töitä ja minäkö istuisin sinun takia nälässä? Ei tuu mitään, antaa vaan heilua!
Sopuisa mies on joukkueelle aarre.
Toinen sanonta joka on kirjasta elänyt on: Lyödylle koiralle ei tarvitse muuta kuin näyttää piiskaa.
Hieno on myös sanonta: Vatsa on konna, mennyttä hyvää se ei muistele ja on huomenna taas kärttämässä uutta.
Kateudesta romaani neuvoo: joten olkoon kade sen, jonka mielestä nauris on aina mehevämpi toisen kädessä.
Sairastuvasta Solzenitsyn kirjoittaa: Nyt hän uneksi että jospa sairastuisi. Pariksi kolmeksi viikoksi, ei hengenvaarallisesti, ei niin että leikattaisiin. Saisi maata kolmisen viikkoa, ei tarvitsisi liikkua, ruokittaisiin lihaliemellä.
Vankileirin rangaistuksista Solzenitsyn kirjoittaa: Kun täkäläisessä karsserissa istuu kymmenen vuorokautta lievennyksittä, menettää terveytensä lopuksi ikää. Saa tubin eikä enää nouse sairaspetiltä. Vaan kuka istuu viisitoista vuorokautta kovennettua, hän oli jo turpeen alla.
Tavalliset kymmenen vuoden vankileirituomiot jatkuivat noin vaan, kun kymmenen vuotta oli kulunut. Tosta vaan uusi kymmenen vuotta. Kahdenkymmenenviiden vuoden tuomiot olivat ihan tavallisia. Romaanissa kerrotaan, että monet alkoivat myös pelätä yhteiskuntaan paluuta. Mitähän sekin toisi tullessaan?
Solzenitsyn lopettaa romaaninsa: ”Päivä oli mennyt, ei mitenkään synkkä päivä, melkein onnellinen. Tällaisia päiviä herätyksestä hiljaisuuteen hänellä oli rangaistusaikanaan kolmetuhatta kuusisataa viisikymmentäkolme. Karkausvuosista tuli kolme ylimääräistä päivää.”
Solzenitsyn sai kirjallisuuden 1970 Nobel-palkinnon, muttei mennyt sitä noutamaan kun pelkäsi karkoitusta.
Solzenitsynin oma elämä sinällään on kuin pienoiskuvaus Neuvostoliiton/ Venäjän järjettömyydestä.
Wikipedia kertoo vankileirille joutumisen syyn:” Solzenitsyn vastaan esitetty todiste oli hänen koulutoverilleen lähettämä kirje, jossa hän käytti viranomaisten mukaan Stalinista epäkunnioittavaa nimitystä ”viiksimies”. Solzenitsyn joutui kahdeksaksi vuodeksi työleirille.”
On oikeastaan vaikea ymmärtää, miksi tätä kaikkea ei Suomessa nähty, haluttu nähdä tai että yleensä itänaapurin valheellinen ihannointi kesti niin kauan kuin se kesti.
Solzenitsyn kirja-arvostelijoiden mukaan kertoo yhdessä romaanissaan juurisyyt venäläiselle epäinhimillisyydelle, mutta aikajärjestyksessä hänen seuraavat teokset ovat vuodelta 1963: Matrjonan talo ja Tapahtui Kretsetovkan asemalla.
Lappeenrannassa 14.3.2026