Aurinko on paahtavan kuuma Barcelonassa
Aurinko on paahtavan kuuma Barcelonassa
- Tämä ei enää tunnu tukahduttavan kuumalta, rouvani sanoo, jokohan tähän alkaa tottua?
Istun parin tunnin ajan satamassa, ajatellen niitä näitä. Samalla sandaalieni välissä oleva jalanpöydän iho palaa punaiseksi. Koetan pyytää ranskalaisnuorilta aurinkovoidetta. He eivät puhu englantia, mutta elekielellä asia onnistuu. En minäkään osaa ranskaa. Pari kertaa olen ollut aloittelemassa ranskan kielen kurssia, mutta aina se on jäänyt kesken. No sitten sen suuren lottovoiton jälkeen opiskelen Euroopan valtakielet...
Englantilainen nuori nainen kertoo eilen tulleensa kuudeksi viikoksi töihin. Sisäänheittäjäksi klubille, joka on aivan lähistöllä. Kertoo ystävättärensä omistavan klubin ja pyytäneen jo pidemmän aikaa, että tulisi Barcelonaan.
Venäläiset kysyvät minulta venäjäksi, missä meriakvaario on. Osoitan käsimerkein minne mennä. Afrikan pojat leikkivät kissa ja hiiri-leikkiä poliisin kanssa - aitoa Raybania olisi tarjolla. Varmaan joku noita jäljitelmiä ostaa, koska he niitä myyvät. Minulle ei kukaan yritä myydä mitään, koska olen omissa ajatuksissani.
Viereisellä istuimella nuoret tytöt nyppivät kulmakarvoja toisiltaan, halailevat ja välillä itkeä tirauttavat ja sitten taas kovasti halailevat. Sydänsuruja?
Iso kamaraani tulee satamaan, lieneekö Sevillasta tulossa, kun ainakin Sevillaa laivan kyljessä mainostetaan. Suuri määrä ihmisiä tupsahtaa sataman kauppakeskukseen, jossa rouva ja nuorin tyttäreni ovat jo parin tunnin ajan viihtyneet. Yritän soittaa heille, molemmille - myöhemmin paljastuu, ettei kummallaan ole puhelinta mukana.
Tässä ihmisvilinässä on mahdoton löytää toista, jos hänet kadottaa.
Käyn vanhassa kauppahallissa syömässä hedelmiä, sillä paahtavan kuumassa ei oikein muu maistu kuin kylmät hedelmät. Käyn kirjakaupassa katsomassa josko löytyisi jotain. Non-fiction osasto on pieni, eikä sielä ole oikein mitään, mitä haluaisi ostaa. Edellisenä päivänä ostin Hemingwayn Kenelle Kellot soivat ja Jäähyväiset aseille - kirjat englanniksi. Hemingwayn englannin teksti on mukavaa luettavaa.
Noam Chomskya ja Paolo Coelhoa olisi kyllä tarjolla, mutta ei nyt. Stig Larssonia ja muita myös, mutta ei nyt.
Lopulta päätän lähteä hotellia kohti, koska nyt on epävarmaa, missä muussa voisimme kohdata. Rouvani ja lapseni ovat myös etsineet minua satamasta, kun lähdin ja lopulta tulleet hotellille. Puhelin soi , kun olen puolessa matkassa hotellia. Käyn ostamassa heille ja itselleni pientä purtavaa hotelliin ennen päiväunia. Pienten purtavien myyjä puhuu hyvää englantia, mikä ei ole tavallista Barcelonassa. Aika monet puhuvat surutta espanjaa tai katalaania.
James Daviesin kirjassa, joka on matkalukemistani, kerrotaan, kuinka ajatus siitä, että mielisairaudet ovat aivosairauksia syntyi. 1960-luvun alussa Joseph Schildkraut kirjoitti auki jo 1950-luvulta eläneen idean, että kemialliset epätasapainot aivoissa aiheuttavat mielentilame muutoksia. 1965 hän julkaisi American Journal of Psychiatryssa olettamuksena tehtyään katsausartikkelin eläintutkimuksiin ja ehdotti, että masennus oli seurausta noradrenaliinin puutoksesta. 1960-luvulla oli käytössä ns. trisykliset masennuslääkkeet ( osa vieläkin käytössä) ja MAOI-estäjät, jotka lisäsivät noradrenaliinin määrää keskushermostossa. Kirjoittaja itse sanoi, että kyseessä oli pelkkä teoria, hän ei ollut todistanut yhtään mitään.
Schildkrautin olettamus muutti koko tutkimusalan. Se lopultakin irroitti toisistaan biologian ja psykodynamiikan psykiatriassa, niin että kummallekin syntyi omat lehdet, omat konferenssit - eikä niillä juurikaan ollut teemistä toistensa kanssa.
1967 brittiläinen psykiatri Alec Coppen julkaisi British Journal of Psychiatryssa artikkelin "The Biochemistry of Affective Disorders", jossa hän väitti - ilman kunnollista todistusaineistoa - että noradrenaliini ei ollut ainut kemiallisessa epätasapainossa oleva välittäjäaine. Myös serotoniin oli epätasapainossa. Coppen valmisti tietä toisen polven masennuslääkkeille, SSRIlle ( serotoniinin takasinoton estäjille, siis lisäävät serotoniin määrää hermosynapsissa). Kaikki uudet SSRI-lääkkeet olettivat, että Coppenin ehdottama teoria pitäisi paikkansa.
Daviesin mielestä koko kemiallinen epätasapainoteoria perustuu deduktiivisiin oletuksiin, joita ei ole todistettu. Jos serotoniin määrä lisääntyy synapsiraossa ja depressio lievenee, niin se ei ole todiste, että kemiallinen epätasapiano on depression syy. Jos päänsärky lähtee kipulääkkeellä, niin kipulääkkeen puutos ei ole päänsäryn syy. Daviesin mukaan yksikään tutkimus ei ole suoraan osoittanut että serotoniinin tai noradrenaliinin puutos olisi depression suora syy. Daniel Carlat kirjoittaa The Pharmacological Basis of Therapeutics ( Daviesin mukaan johtava farmakologian lehti) -lehdessä, että data välittäjäainehypoteesille mielialasairauksissa on epäjohdonmukainen eikä ole johdonmukaisesti hyödyllinen diagnostisesti eikä terapeuttisesti.
Monenkohan potilaan sairausloman Kela on hylännyt, kun on nähnyt, ettei potilas ole osatnut lääkettään? Kun sille ei ole tieteellistä todistetta, Daviesin mukaan, ainakaan keskivaikeassa masennuksessa...
Kun kukaan ei tiedä, mikä mielisairaudet aiheuttaa, niin kuinka hyödyllistä on anamnestisesti, siis elämänhistoriaa ottamalla, etsiä "etiologista" syytä? Ehkä ihan turhaa työtä? Kuinka paljon mielenterveystyön ammattilaiset käyttävätkään aikaa historian kyselyyn ja kirjaamiseen? Ja ehkä aivan suotta, kun potilaita ärsyttää aina kertoa tarinansa uudelleen. On tietysti potilaita, jotka eivät muuta teekään kuin toistavat vanhaa ja samaa tarinaa, joka on käyntikortti vastaanotolle. Jos suoraan kysyisi millaisen tulevaisuuden potilas haluaa ja miten aikoo sinne mennä, voisi potilaalla paremmin mennä ja hän voisi toipua nopeammin. Tietenkin olettamuksella, että haluaa toipua nopeasti.
Daviesin kirja yksi iso idea on, ettei SSRI-lääkkeet auta ollenkaan ellei ole vaikeasti masentunut. Davies kertoo esimerkin, jossa tavallinen masennuslääke muutetaan markkinakeinoin kuukautiskipulääkkeeksi, ilman että kerrotaan siitä kuluttajille. Valkoinen pilleri muutetaan vaaleanpunaiseksi ja nimi vaihdetaan sopivaksi - ja avot, sama lääke ja eikun markkinoimaan ja mielellään suoraan kuluttajalle eikö.
Davies kertoo millä tavalla lääkeyhtiöt viilailevat tutkimustuloksia sopiviksi. British Medical Journalin (BMJ) artikkelissa " Medical Journals are an Extension of Marketing Arm of Phramaceutical Companies" Richard Smith ( lehden edellinen päätoimittaja) kertoo, kuinka lääketieteelliset julkaisut toimivat lääkefirmojen markkinointiapuna.
Ensin lääkefirma tekee tutkimusasetelman, jossa tutkitaan omaa lääkettä kilpailijan heikommaksi tiedettyä lääkettä vastaan, kilpailijan liian pieneksi tiedettyä annosta vastaan (lääke on tehoton), kilpailijan liian suureksi tiedettyä annosta ( tulee sivuvaikutuksia ja toksisuutta), käyttää liian pientä otosta ettei kilpailijan parempi lääke tule esille parempana, käyttää niin paljon lopputuloksia, että joku niistä väkisinkin osoittautuu merkittäväksi, käyttää monikeskus (RCT) tutkimusta ja julkaisee vain tulkoset jotka ovat suotuisia, käyttää alaryhmäanalyyseja ja julkistaa suotuisat tulokset sekä julkistaa tulokset, jotka tuntuvat vaikuttavilta esimerkiksi pienennys mielummin suhteellisessa kuin absoluuttisessa riskissä.
Nyt minä käyn suihkussa ja menen katsomaan, miten minulle yritetään markkinoida asioita, joita en halua. Eilen kävin paikallisessa kulmakuppilassa ja ainakin yksi asia on selvää - espanjalainen olut on pahaa. Ihmiset kyllä juovat olutta, juuri kukaan ei juo viiniä, jos terassipöytiin katselee. Espanjalaisilla viininviljelijöillä on tarve saada tuotteensa myydyksi vaikka Suomeen. Välimerenmaiden viininkulutus on laskenut jopa 20 litraa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.
Ihmiset puhelivat ja kädet viuhtoivat, en ymmärtänyt mitään. Paikallinen omeletti sen sijaan oli hyvää.Ja aika, se tuntui pysähtyvän. En ymmärtänyt, mitä ihmiset ympärilläni puhuivat. Kukaan ei tullut, baarin työntekijöitä lukuunottamatta juttelemaan, joten pystyin taas miettimään omiani. Pysähtymään. Näen aivan omituisia unia, jossa on sekaisin aineksia
kaikista ajattelemistani asioista. Niin kuin tässä matkakertomuksessakin.
Rouva haluaa mennä katsomaan Gaudin rakennuksia. Kuvissa ne näyttävät mielenkiintoisilta.
4.7.13 Barcelona
- Tämä ei enää tunnu tukahduttavan kuumalta, rouvani sanoo, jokohan tähän alkaa tottua?
Istun parin tunnin ajan satamassa, ajatellen niitä näitä. Samalla sandaalieni välissä oleva jalanpöydän iho palaa punaiseksi. Koetan pyytää ranskalaisnuorilta aurinkovoidetta. He eivät puhu englantia, mutta elekielellä asia onnistuu. En minäkään osaa ranskaa. Pari kertaa olen ollut aloittelemassa ranskan kielen kurssia, mutta aina se on jäänyt kesken. No sitten sen suuren lottovoiton jälkeen opiskelen Euroopan valtakielet...
Englantilainen nuori nainen kertoo eilen tulleensa kuudeksi viikoksi töihin. Sisäänheittäjäksi klubille, joka on aivan lähistöllä. Kertoo ystävättärensä omistavan klubin ja pyytäneen jo pidemmän aikaa, että tulisi Barcelonaan.
Venäläiset kysyvät minulta venäjäksi, missä meriakvaario on. Osoitan käsimerkein minne mennä. Afrikan pojat leikkivät kissa ja hiiri-leikkiä poliisin kanssa - aitoa Raybania olisi tarjolla. Varmaan joku noita jäljitelmiä ostaa, koska he niitä myyvät. Minulle ei kukaan yritä myydä mitään, koska olen omissa ajatuksissani.
Viereisellä istuimella nuoret tytöt nyppivät kulmakarvoja toisiltaan, halailevat ja välillä itkeä tirauttavat ja sitten taas kovasti halailevat. Sydänsuruja?
Iso kamaraani tulee satamaan, lieneekö Sevillasta tulossa, kun ainakin Sevillaa laivan kyljessä mainostetaan. Suuri määrä ihmisiä tupsahtaa sataman kauppakeskukseen, jossa rouva ja nuorin tyttäreni ovat jo parin tunnin ajan viihtyneet. Yritän soittaa heille, molemmille - myöhemmin paljastuu, ettei kummallaan ole puhelinta mukana.
Tässä ihmisvilinässä on mahdoton löytää toista, jos hänet kadottaa.
Käyn vanhassa kauppahallissa syömässä hedelmiä, sillä paahtavan kuumassa ei oikein muu maistu kuin kylmät hedelmät. Käyn kirjakaupassa katsomassa josko löytyisi jotain. Non-fiction osasto on pieni, eikä sielä ole oikein mitään, mitä haluaisi ostaa. Edellisenä päivänä ostin Hemingwayn Kenelle Kellot soivat ja Jäähyväiset aseille - kirjat englanniksi. Hemingwayn englannin teksti on mukavaa luettavaa.
Noam Chomskya ja Paolo Coelhoa olisi kyllä tarjolla, mutta ei nyt. Stig Larssonia ja muita myös, mutta ei nyt.
Lopulta päätän lähteä hotellia kohti, koska nyt on epävarmaa, missä muussa voisimme kohdata. Rouvani ja lapseni ovat myös etsineet minua satamasta, kun lähdin ja lopulta tulleet hotellille. Puhelin soi , kun olen puolessa matkassa hotellia. Käyn ostamassa heille ja itselleni pientä purtavaa hotelliin ennen päiväunia. Pienten purtavien myyjä puhuu hyvää englantia, mikä ei ole tavallista Barcelonassa. Aika monet puhuvat surutta espanjaa tai katalaania.
James Daviesin kirjassa, joka on matkalukemistani, kerrotaan, kuinka ajatus siitä, että mielisairaudet ovat aivosairauksia syntyi. 1960-luvun alussa Joseph Schildkraut kirjoitti auki jo 1950-luvulta eläneen idean, että kemialliset epätasapainot aivoissa aiheuttavat mielentilame muutoksia. 1965 hän julkaisi American Journal of Psychiatryssa olettamuksena tehtyään katsausartikkelin eläintutkimuksiin ja ehdotti, että masennus oli seurausta noradrenaliinin puutoksesta. 1960-luvulla oli käytössä ns. trisykliset masennuslääkkeet ( osa vieläkin käytössä) ja MAOI-estäjät, jotka lisäsivät noradrenaliinin määrää keskushermostossa. Kirjoittaja itse sanoi, että kyseessä oli pelkkä teoria, hän ei ollut todistanut yhtään mitään.
Schildkrautin olettamus muutti koko tutkimusalan. Se lopultakin irroitti toisistaan biologian ja psykodynamiikan psykiatriassa, niin että kummallekin syntyi omat lehdet, omat konferenssit - eikä niillä juurikaan ollut teemistä toistensa kanssa.
1967 brittiläinen psykiatri Alec Coppen julkaisi British Journal of Psychiatryssa artikkelin "The Biochemistry of Affective Disorders", jossa hän väitti - ilman kunnollista todistusaineistoa - että noradrenaliini ei ollut ainut kemiallisessa epätasapainossa oleva välittäjäaine. Myös serotoniin oli epätasapainossa. Coppen valmisti tietä toisen polven masennuslääkkeille, SSRIlle ( serotoniinin takasinoton estäjille, siis lisäävät serotoniin määrää hermosynapsissa). Kaikki uudet SSRI-lääkkeet olettivat, että Coppenin ehdottama teoria pitäisi paikkansa.
Daviesin mielestä koko kemiallinen epätasapainoteoria perustuu deduktiivisiin oletuksiin, joita ei ole todistettu. Jos serotoniin määrä lisääntyy synapsiraossa ja depressio lievenee, niin se ei ole todiste, että kemiallinen epätasapiano on depression syy. Jos päänsärky lähtee kipulääkkeellä, niin kipulääkkeen puutos ei ole päänsäryn syy. Daviesin mukaan yksikään tutkimus ei ole suoraan osoittanut että serotoniinin tai noradrenaliinin puutos olisi depression suora syy. Daniel Carlat kirjoittaa The Pharmacological Basis of Therapeutics ( Daviesin mukaan johtava farmakologian lehti) -lehdessä, että data välittäjäainehypoteesille mielialasairauksissa on epäjohdonmukainen eikä ole johdonmukaisesti hyödyllinen diagnostisesti eikä terapeuttisesti.
Monenkohan potilaan sairausloman Kela on hylännyt, kun on nähnyt, ettei potilas ole osatnut lääkettään? Kun sille ei ole tieteellistä todistetta, Daviesin mukaan, ainakaan keskivaikeassa masennuksessa...
Kun kukaan ei tiedä, mikä mielisairaudet aiheuttaa, niin kuinka hyödyllistä on anamnestisesti, siis elämänhistoriaa ottamalla, etsiä "etiologista" syytä? Ehkä ihan turhaa työtä? Kuinka paljon mielenterveystyön ammattilaiset käyttävätkään aikaa historian kyselyyn ja kirjaamiseen? Ja ehkä aivan suotta, kun potilaita ärsyttää aina kertoa tarinansa uudelleen. On tietysti potilaita, jotka eivät muuta teekään kuin toistavat vanhaa ja samaa tarinaa, joka on käyntikortti vastaanotolle. Jos suoraan kysyisi millaisen tulevaisuuden potilas haluaa ja miten aikoo sinne mennä, voisi potilaalla paremmin mennä ja hän voisi toipua nopeammin. Tietenkin olettamuksella, että haluaa toipua nopeasti.
Daviesin kirja yksi iso idea on, ettei SSRI-lääkkeet auta ollenkaan ellei ole vaikeasti masentunut. Davies kertoo esimerkin, jossa tavallinen masennuslääke muutetaan markkinakeinoin kuukautiskipulääkkeeksi, ilman että kerrotaan siitä kuluttajille. Valkoinen pilleri muutetaan vaaleanpunaiseksi ja nimi vaihdetaan sopivaksi - ja avot, sama lääke ja eikun markkinoimaan ja mielellään suoraan kuluttajalle eikö.
Davies kertoo millä tavalla lääkeyhtiöt viilailevat tutkimustuloksia sopiviksi. British Medical Journalin (BMJ) artikkelissa " Medical Journals are an Extension of Marketing Arm of Phramaceutical Companies" Richard Smith ( lehden edellinen päätoimittaja) kertoo, kuinka lääketieteelliset julkaisut toimivat lääkefirmojen markkinointiapuna.
Ensin lääkefirma tekee tutkimusasetelman, jossa tutkitaan omaa lääkettä kilpailijan heikommaksi tiedettyä lääkettä vastaan, kilpailijan liian pieneksi tiedettyä annosta vastaan (lääke on tehoton), kilpailijan liian suureksi tiedettyä annosta ( tulee sivuvaikutuksia ja toksisuutta), käyttää liian pientä otosta ettei kilpailijan parempi lääke tule esille parempana, käyttää niin paljon lopputuloksia, että joku niistä väkisinkin osoittautuu merkittäväksi, käyttää monikeskus (RCT) tutkimusta ja julkaisee vain tulkoset jotka ovat suotuisia, käyttää alaryhmäanalyyseja ja julkistaa suotuisat tulokset sekä julkistaa tulokset, jotka tuntuvat vaikuttavilta esimerkiksi pienennys mielummin suhteellisessa kuin absoluuttisessa riskissä.
Nyt minä käyn suihkussa ja menen katsomaan, miten minulle yritetään markkinoida asioita, joita en halua. Eilen kävin paikallisessa kulmakuppilassa ja ainakin yksi asia on selvää - espanjalainen olut on pahaa. Ihmiset kyllä juovat olutta, juuri kukaan ei juo viiniä, jos terassipöytiin katselee. Espanjalaisilla viininviljelijöillä on tarve saada tuotteensa myydyksi vaikka Suomeen. Välimerenmaiden viininkulutus on laskenut jopa 20 litraa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana.
Ihmiset puhelivat ja kädet viuhtoivat, en ymmärtänyt mitään. Paikallinen omeletti sen sijaan oli hyvää.Ja aika, se tuntui pysähtyvän. En ymmärtänyt, mitä ihmiset ympärilläni puhuivat. Kukaan ei tullut, baarin työntekijöitä lukuunottamatta juttelemaan, joten pystyin taas miettimään omiani. Pysähtymään. Näen aivan omituisia unia, jossa on sekaisin aineksia
kaikista ajattelemistani asioista. Niin kuin tässä matkakertomuksessakin.
Rouva haluaa mennä katsomaan Gaudin rakennuksia. Kuvissa ne näyttävät mielenkiintoisilta.
4.7.13 Barcelona