Aurinko paistaa Dubrovnikissa päivän
Yksi päivä oli aurinkoinen Dubrovnikissa. Istuimme auringossa Vanhassa Kaupungissa ja kiertelimme kauppoja. Muureilla kävelemistä ei oikein voinut harkita, sen verran kipeä lonkka muistutti itsestään.
Brittiläinen tutkimus julisti uutisissa, että meillä kaljuuntuvilla miehillä on kolme kertaa suurempi riski sydän- ja verisuonisairauksiin. En kuullut, mikä oli mekanismi. Jos se on testosteroni, niin moni mies valinnee mielummin kaljuuden ja testosteronin kuin estrogeenin ja ei-sydänsairauksia.
Miehen aivot muuttuvat ikääntyessä naisen aivoiksi. Testosteroni vähenee, vasopressiini vähenee, oksitosiini lisääntyy - vanhoista miehistä tulee säyseämpiä. Minulla ärtymys tuntuu lisääntyvän ikääntymisen myötä ja vitsit meinaavat vähetä.
Toisaalta jatkuva työ epäsosiaalisten parissa vaatii oman veronsa. Kuin pienille lapsille heille pitää toistuvasti muistuttaa inhimillisen elämän pelisäännöistä.
Sacksin kirjassa Värisokeitten saari kerrotaan, että täydellisesti värisokeilla kompesatorisesti kuulo kehittyy ja monet heistä pitävät musiikista.
18-vuotta täyttävänä pieneltä pohjoiskarjalaiselta teollisuuspaikkakunnalta kotoisin olevana menin kesätöihin Tukholmaan ja asuin värisokean enoni kanssa kahtena peräkkäisenä kesänä. Kolmantena Tukholman kesänä asuin Karolinskan sairaalan asuntolassa. Muutos oli suuri, mutta elämäni kannalta se oli hyvin avartava.
Nuoruuteni kesät muistuvat mieleen huolettomuuden kesinä, mitä ne eivät tietenkään pelkästään olleet. Ihmisen mieli unohtaa helposti huonot asiat, jos niin haluaa.
Enoni soitti klassista musiikkia joka päivä, hän innosti klassisen musiikin pariin. Klassista musiikkia olin kuunnellut vain silloisen tyttöystäväni pianoharrastuksen myötä. Innostuin klassisesta musiikista noina kesinä, nyt yli 30 vuotta myöhemmin kuuntelen kaikista mieluiten klassista musiikkia. Spotify on loistojuttu klassisen musiikin ystävälle. Spotifyihin liittymisen jälkeen en ole ostanut ensimmäistäkään musiikkicd-levyä.
Kävimme illalla Dubrovnikissa klassisen musiikin konsertissa, jossa esiintyi myös paikallinen kuoro. Rouva on kuoroharrastaja ja antoi melko tyrmäävän tuomion kuoron kurista. Miehet ovat kuorossa vanhoja ja eivät seuraa johtajaa ollenkaan, vaan laulavat niitä näitä. Kuorossa ei ollut yhtään nuorta miestä. Sama ilmiö on meillä Suomessa, mieskuorot ukkoontuvat.
Mitä on tapahtunut, kun mieskuoroihin ei enää rekrytoidu nuoria miehiä?
Muurien sisäisessä holvissa melkein kaikki paikat konserttiin oli myyty, saimme kaksi viimeistä paikkaa eri puolilta salia. Tosin kuulijoissakaan ei ole paljon nuoria, orkesterissa sen sijaan oli. Minulle Händelissä on liikaa jousia ja torvisoittimia. Mozart on sopivaa, joskin jotenkin soitto oli kuin mauton keitto - en ole mikään musiikin asiantuntija, eikä minulla ole absoluuttista sävelkorvaa. En tiedä, onko korvaa musiikille ollenkaan.
Micronesian saarilla tarvittaisiin lääkäriä, joka osaisi akuuttimedisiinaa, erityisesti trooppisia infektiotauteja. Saarilla ei ehditä kiinnittää huomiota täydelliseen värisokeuteen, koska siihen ei välittömästi kuole. Amebiaasiin ja muihin tauteihin voi kuolla pikaisesti, tai vasta sitten kun ameebat ovat vallanneet koko maksan.
Sacks kertoo kirjassaan, että paratiisisaaret olivat aivan muuta kuin paratiisisaaria, kun sinne tunkeutuivat muut kuin paikalliset asukkaat. 1854 Delta-alukselta maihin Pohnpein saarelle laskeutui kuusi miestä, joilla oli isorokko. 1880-luvulla vain 15 % väestöstä oli enää elossa.
Saarille tulijat toivat myös tuhkarokon, tuberkuloosin ja lepran. He toivat mukanaan tupakan, viinan, väkivallan ja prostituution. Lähestyssaarnaajat taistelivat näitä vastaan ja lopulta voittivat - samalla tietenkin käännyttäen kaikki paikalliset omaan uskoonsa. Silti saarien omat mytologiat elävät ja niitä opetetaan rinnan paikallisessa yliopistossa tieteen kanssa.
Iivar Kemppinen on kirjoittanut ,1950-luvun lopulla muistaakseni, kirjan Suomalaisesta mytologiasta, jossa hän kertoo miksi itäsuomalaisten ja länsisuomalaisten myyttiset tarinat eroavat toisistaan.
Micronesian saarilla ovat hallinneet ensin saksalaiset ( kuvitella saksalaiset!), paikalliset eivät pitäneet hallitsijasta ja tappoivat hänet. Saksa lähetti puolestaan joukkojaan teurastamaan paikallisia ja lähetti nuoret miehet Naurun saarelle fosfaattikaivoksiin. Yhden legendan mukaan värisokeus sai alkunsa näistä asioista.
Samaan tapaan kuin isovanhempani syyttelivät toisiaan synnynnäisen värisokeuden syypäiksi, niin myös Sacks kertoo kirjassaan, että micronesialaiset kertovat taudin tulleen valkoisen miehen mukana - Tanskasta ja jopa Suomesta. Tanskalaiset ja suomalaiset ovat olleet loistavia merenkävijöitä.
Sackin kirjassa hänen mukanaan on norjalainen Knut, joka sairastaa synnynnäistä värisokeutta. Hänen saarelle tuleminen vahvistaa uudempia myyttejä synnynnäisen värisokeuden tulosta saarelle.
Sacksin kirjassa on hieno kohta, kun Knut yrittää vakuuttaa kahden pienen tytön äitiä, etteivät tytöt sokeudu, vaan voivat saada normaalin elämän, värisokean vaikeuksien kera tietenkin.
Knut on itse kärsinyt koulussa kiusaamista ja pilkkaa ja häntä on rankaistu, kun hän ei halunnut mennä sokeiden kouluun opettelemaan Brillen kirjoitusta. Knutin sisko, jolla on sama sairaus, sopeutui hyvin sokeiden kouluun. Knut sai taistella, jotta pystyi olemaan tavallisessa koulussa.
- Minä näen, minä näen, huutaa juoksien paikalle pieni poika, joka on saanut aurinkolasit aurinkoisella Micronesian saarella.
Retkikunnan mukana on opas, jolla myös on kyseinen tauti. Mies muistaa, kuinka hän ei voinut osallistua poikien rajuihin leikkeihin, koska ei nähnyt juuri mitään. Enoni kertoo myös pallopeleissä seisoneensa paikallaan, kuin tolppana. Urheilukärpänen ei päässyt häntä puraisemaan kovin pahasti.
Pohnpein saaria ovat hallinneet koloanialismin hengessä saksalaisten jälkeen japanilaiset ja sitten amerikkalaiset. Paikalle yritetään saada jäämään paikallista lääkäreitä, mutta nämä lähtevät parempien apajien äärille muualle.
Saarille on uuden satellittitekniikan myötä saatu kaikki internettiä myöten, Sacks sanoo, että saarelaiset hyppäsivät suoraan 19.vuosisadalta 21. vuosisadalla. Sata vuotta sivistystä jäi väliin. Jos Suomi teollistui nopeaa tahtia, niin tämä tahti on vielä nopeampi.
Yksi asia hämmästyttää Dubrovnikissa: emme ole nähneet koko viikon aikana ensimmäistäkään kerjäävää ihmistä. Ovatkohan ne kaikki Helsingissä?
Pilvet ovat palanneet Dubrovnikiin, eilen tyynenä ja kuin kirkkaina jalokivinä loistanut meri on palannut sinivihreän eri sävyihin. Taivaanranta on täynnä pilviä, joissa on harmaan eri sävyjä. Männyissä keltaisen eri vivahteet alkavat tulla esille. Merellä aalloissa kelluu punainen laiva.
Synnynnäisesti värisokeat ovat myös hyviä yökalastajia, sillä he näkevät vedessä tapahtuvat valonsävynmuutokset, joita normaalinäköinen ei nää. Aivan kuin siinä vanhassa Polaroid-aurinkolasimainoksessa, jossa nainen sukeltaa ja Polaroid-laseilla näkee naisen. Tavallisilla laseilla ei näe. Siis ainut vaan, että värisokealle pitää olla pimeää.
Muistan opiskeluajoiltani, siis poikamiesajoiltani, että minulla oli kuva alastomasta sukeltavasta naisesta. Kuva oli samaan tapaan kaunis ja jopa hekumoittava, kuten Bond-leffoissa sukeltavat naisfiguurit. Alastomana sukeltavassa naisessa Adrianmeren kirkkaassa vedessä, niin silkkaa mielikuvitusta.
Dubovniksissa ei ole tarvinnut naisfiguureja katsoa, koska on ollut melko kylmää koko ajan. Mitä nyt tuota yhtä naisfiguuria, jonka kanssa on viettänyt yli 20 vuotta yhdessä. Ja hän ei pidä uimisesta, eikä varsinkaan sukeltamisesta. Hänen kanssa on helppoa ja mukavaa matkustaa.
Meidän matkoillamme on ollut tuttavapariskuntia mukana Firenzessä, Roomassa ja New Yorkissa - ja meillä on ollut aina hauskaa. Kuolemattomia tarinoita on syntynyt ja sloganeita, jotka elävät: " Juha ja minä" lienee niistä hauskimpia. Ystäväni kertoi tarinaa, jossa minä muutuin kahdeksi yhden sijaan. Pantheonin muurit kuulivat asian, mutta vaikenevat visusti. Sen verran voin raottaa tarinaa, että viiniä oli nautittu.
Viimeinen kokonainen päivä Dubrovnikissa, ei vielä sada, mutta synkänharmaata on. Ajattelin, että kävisin tänään urheiluhieronnassa. Mielellään hierottaisi itseään vakituisestikin, mutta asiaa ei saa jotenkin järjestettyä.
Yksi asia Dubrovnikissa on, joka voisi muuttua. Nämä eivät ole kuulleetkaan tupakkalaista. Joka ikisessä paikassa tupakoidaan. Aamiaisella ei ole tainnut vielä kukaan tupakoida, mutta kaikissa muissa mahdollisissa paikoissa.
Olisi hauska tietää, mikä on kroatialaisten sydän- ja verisuonitautiesiintyvyys? Tai keuhkotautien esiintyvyys? Takuulla huippuluokkaa. Tosin monella on aika vahvat hiukset, että se kaljujuttu ei toimi heillä.
Olen inhonnut tupakansavua koko ikäni, en tiedä tarkkaa syytä. Isäni uhosi elävänsä 90-vuotiaaksi, kuten äitinsäkin. Myös äidin puolen naiset ovat eläneet yli 90-vuotiaiksi. Miehet eivät. Isäni, joka opetteli tupakoimaan, koska sen kerrottiin irroittavan keuhkoista limaa kaivosmiehillä, kuoli runsas 70-vuotiaana todennäköisesti tupakan hapertamien aivoverisuonien vuotoon, äitini 70-vuotissyntymäpäivänä. He olivat eronneet yli 20 vuotta aikaisemmin, eivätkä eron jälkeen voineet edes olla samassa tilassa.
Charlie Chaplinilla on hauska sanonta: elämä on traagista, kun sitä katsoo kaempaa, mutta tragikoomista, kun sitä katsoo läheltä.
Loma tarjoaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä omaan elämäänsä. Brechtiläisittäin vieraannuttaa, jos niin haluatte. Kiireinen elämä ei tarjoa mahdollisuutta pysähtyä miettimään, mitä itse elämältään haluaa. Kun pitää päivittäin tehdä nopeassa tahdissa isompia ja pienempiä ratkaisuja, niin alkaa toimia tehokkaasti kuin kone. Asiat tulevat tehdyksi, ongelmat tulevat ratkotuiksi ja uusia ilmaantuu, kun keksii uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin.
Elämä lipuu vieressä ohitse, päivät eivät palaa. Muistoja syntyy useimmiten niistä hetkistä, jolloin pysähtyy. Ne vauhdikkaimmat hetket eivät jää mieleen ja miksi jäisivät, koska työmuisti on varattu selviytymään tilanteesta.
Ilman kameran tallentamia kuvia ei hetkeen välttämättä voi palata. Toisaalta aivan pienikin muistikuva palauttaa pitkän tarinan, muistoja, hajuja ja tunnelmia.
Adrianmeri tyrskyy ulkona. Ilma on suolaisen kalsea. Eilen useat veneet kulkivat hotellin edessä näkyvällä merellä. Rouva luki turistioppaasta, että tässä hotellissa on selvästi kalleinta Dubrovnikin alueella.
Ystäväni kertoi olleensa täällä köyhänä ylioppilaana, lähes 30 vuotta sitten, ja kehotti syömään mesum burekia, paikallista lihapiirakkaa. Ei vielä löytynyt.
Söimme eilen kalaa, joka oli hyvää ja halpaa. Italiassa, tuossa meren takana, kalaruoka on kallista, en tiedä miksi. Kalaruuat ovat täällä hyviä.
Taksinkuljettajalta kysyin asuuko kukaan tuolla edessä näkyvillä vuorilla. Taksikuski vastasi, että se on meidän luonnollinen raja Bosnia-Hertsegovinan kanssa.
Huomenna ei näy vuoria, ehkä voi pysähtyä ja luoda katseensa tyhjyyteen - ja nähdä sielunsa silmin Dubrovnikin. Aurinkoisena, Adrianmeren kimaltaessa, ilman että auringonvalo sokaisee. Ehkä mielikuvaan voi kuvitella sen alastomana sukeltavan naisenkin. Nuoren tietenkin.
Sitä ennen vielä kerran aamiaiselle, jossa palvelu on niin huomaavaista, että estyneempi pitäisi sitä jo tunkettelevana.
- Yes, everything is just fine!, vastaan tarjoilijalle.
5.4.2013 Dubrovnik
Brittiläinen tutkimus julisti uutisissa, että meillä kaljuuntuvilla miehillä on kolme kertaa suurempi riski sydän- ja verisuonisairauksiin. En kuullut, mikä oli mekanismi. Jos se on testosteroni, niin moni mies valinnee mielummin kaljuuden ja testosteronin kuin estrogeenin ja ei-sydänsairauksia.
Miehen aivot muuttuvat ikääntyessä naisen aivoiksi. Testosteroni vähenee, vasopressiini vähenee, oksitosiini lisääntyy - vanhoista miehistä tulee säyseämpiä. Minulla ärtymys tuntuu lisääntyvän ikääntymisen myötä ja vitsit meinaavat vähetä.
Toisaalta jatkuva työ epäsosiaalisten parissa vaatii oman veronsa. Kuin pienille lapsille heille pitää toistuvasti muistuttaa inhimillisen elämän pelisäännöistä.
Sacksin kirjassa Värisokeitten saari kerrotaan, että täydellisesti värisokeilla kompesatorisesti kuulo kehittyy ja monet heistä pitävät musiikista.
18-vuotta täyttävänä pieneltä pohjoiskarjalaiselta teollisuuspaikkakunnalta kotoisin olevana menin kesätöihin Tukholmaan ja asuin värisokean enoni kanssa kahtena peräkkäisenä kesänä. Kolmantena Tukholman kesänä asuin Karolinskan sairaalan asuntolassa. Muutos oli suuri, mutta elämäni kannalta se oli hyvin avartava.
Nuoruuteni kesät muistuvat mieleen huolettomuuden kesinä, mitä ne eivät tietenkään pelkästään olleet. Ihmisen mieli unohtaa helposti huonot asiat, jos niin haluaa.
Enoni soitti klassista musiikkia joka päivä, hän innosti klassisen musiikin pariin. Klassista musiikkia olin kuunnellut vain silloisen tyttöystäväni pianoharrastuksen myötä. Innostuin klassisesta musiikista noina kesinä, nyt yli 30 vuotta myöhemmin kuuntelen kaikista mieluiten klassista musiikkia. Spotify on loistojuttu klassisen musiikin ystävälle. Spotifyihin liittymisen jälkeen en ole ostanut ensimmäistäkään musiikkicd-levyä.
Kävimme illalla Dubrovnikissa klassisen musiikin konsertissa, jossa esiintyi myös paikallinen kuoro. Rouva on kuoroharrastaja ja antoi melko tyrmäävän tuomion kuoron kurista. Miehet ovat kuorossa vanhoja ja eivät seuraa johtajaa ollenkaan, vaan laulavat niitä näitä. Kuorossa ei ollut yhtään nuorta miestä. Sama ilmiö on meillä Suomessa, mieskuorot ukkoontuvat.
Mitä on tapahtunut, kun mieskuoroihin ei enää rekrytoidu nuoria miehiä?
Muurien sisäisessä holvissa melkein kaikki paikat konserttiin oli myyty, saimme kaksi viimeistä paikkaa eri puolilta salia. Tosin kuulijoissakaan ei ole paljon nuoria, orkesterissa sen sijaan oli. Minulle Händelissä on liikaa jousia ja torvisoittimia. Mozart on sopivaa, joskin jotenkin soitto oli kuin mauton keitto - en ole mikään musiikin asiantuntija, eikä minulla ole absoluuttista sävelkorvaa. En tiedä, onko korvaa musiikille ollenkaan.
Micronesian saarilla tarvittaisiin lääkäriä, joka osaisi akuuttimedisiinaa, erityisesti trooppisia infektiotauteja. Saarilla ei ehditä kiinnittää huomiota täydelliseen värisokeuteen, koska siihen ei välittömästi kuole. Amebiaasiin ja muihin tauteihin voi kuolla pikaisesti, tai vasta sitten kun ameebat ovat vallanneet koko maksan.
Sacks kertoo kirjassaan, että paratiisisaaret olivat aivan muuta kuin paratiisisaaria, kun sinne tunkeutuivat muut kuin paikalliset asukkaat. 1854 Delta-alukselta maihin Pohnpein saarelle laskeutui kuusi miestä, joilla oli isorokko. 1880-luvulla vain 15 % väestöstä oli enää elossa.
Saarille tulijat toivat myös tuhkarokon, tuberkuloosin ja lepran. He toivat mukanaan tupakan, viinan, väkivallan ja prostituution. Lähestyssaarnaajat taistelivat näitä vastaan ja lopulta voittivat - samalla tietenkin käännyttäen kaikki paikalliset omaan uskoonsa. Silti saarien omat mytologiat elävät ja niitä opetetaan rinnan paikallisessa yliopistossa tieteen kanssa.
Iivar Kemppinen on kirjoittanut ,1950-luvun lopulla muistaakseni, kirjan Suomalaisesta mytologiasta, jossa hän kertoo miksi itäsuomalaisten ja länsisuomalaisten myyttiset tarinat eroavat toisistaan.
Micronesian saarilla ovat hallinneet ensin saksalaiset ( kuvitella saksalaiset!), paikalliset eivät pitäneet hallitsijasta ja tappoivat hänet. Saksa lähetti puolestaan joukkojaan teurastamaan paikallisia ja lähetti nuoret miehet Naurun saarelle fosfaattikaivoksiin. Yhden legendan mukaan värisokeus sai alkunsa näistä asioista.
Samaan tapaan kuin isovanhempani syyttelivät toisiaan synnynnäisen värisokeuden syypäiksi, niin myös Sacks kertoo kirjassaan, että micronesialaiset kertovat taudin tulleen valkoisen miehen mukana - Tanskasta ja jopa Suomesta. Tanskalaiset ja suomalaiset ovat olleet loistavia merenkävijöitä.
Sackin kirjassa hänen mukanaan on norjalainen Knut, joka sairastaa synnynnäistä värisokeutta. Hänen saarelle tuleminen vahvistaa uudempia myyttejä synnynnäisen värisokeuden tulosta saarelle.
Sacksin kirjassa on hieno kohta, kun Knut yrittää vakuuttaa kahden pienen tytön äitiä, etteivät tytöt sokeudu, vaan voivat saada normaalin elämän, värisokean vaikeuksien kera tietenkin.
Knut on itse kärsinyt koulussa kiusaamista ja pilkkaa ja häntä on rankaistu, kun hän ei halunnut mennä sokeiden kouluun opettelemaan Brillen kirjoitusta. Knutin sisko, jolla on sama sairaus, sopeutui hyvin sokeiden kouluun. Knut sai taistella, jotta pystyi olemaan tavallisessa koulussa.
- Minä näen, minä näen, huutaa juoksien paikalle pieni poika, joka on saanut aurinkolasit aurinkoisella Micronesian saarella.
Retkikunnan mukana on opas, jolla myös on kyseinen tauti. Mies muistaa, kuinka hän ei voinut osallistua poikien rajuihin leikkeihin, koska ei nähnyt juuri mitään. Enoni kertoo myös pallopeleissä seisoneensa paikallaan, kuin tolppana. Urheilukärpänen ei päässyt häntä puraisemaan kovin pahasti.
Pohnpein saaria ovat hallinneet koloanialismin hengessä saksalaisten jälkeen japanilaiset ja sitten amerikkalaiset. Paikalle yritetään saada jäämään paikallista lääkäreitä, mutta nämä lähtevät parempien apajien äärille muualle.
Saarille on uuden satellittitekniikan myötä saatu kaikki internettiä myöten, Sacks sanoo, että saarelaiset hyppäsivät suoraan 19.vuosisadalta 21. vuosisadalla. Sata vuotta sivistystä jäi väliin. Jos Suomi teollistui nopeaa tahtia, niin tämä tahti on vielä nopeampi.
Yksi asia hämmästyttää Dubrovnikissa: emme ole nähneet koko viikon aikana ensimmäistäkään kerjäävää ihmistä. Ovatkohan ne kaikki Helsingissä?
Pilvet ovat palanneet Dubrovnikiin, eilen tyynenä ja kuin kirkkaina jalokivinä loistanut meri on palannut sinivihreän eri sävyihin. Taivaanranta on täynnä pilviä, joissa on harmaan eri sävyjä. Männyissä keltaisen eri vivahteet alkavat tulla esille. Merellä aalloissa kelluu punainen laiva.
Synnynnäisesti värisokeat ovat myös hyviä yökalastajia, sillä he näkevät vedessä tapahtuvat valonsävynmuutokset, joita normaalinäköinen ei nää. Aivan kuin siinä vanhassa Polaroid-aurinkolasimainoksessa, jossa nainen sukeltaa ja Polaroid-laseilla näkee naisen. Tavallisilla laseilla ei näe. Siis ainut vaan, että värisokealle pitää olla pimeää.
Muistan opiskeluajoiltani, siis poikamiesajoiltani, että minulla oli kuva alastomasta sukeltavasta naisesta. Kuva oli samaan tapaan kaunis ja jopa hekumoittava, kuten Bond-leffoissa sukeltavat naisfiguurit. Alastomana sukeltavassa naisessa Adrianmeren kirkkaassa vedessä, niin silkkaa mielikuvitusta.
Dubovniksissa ei ole tarvinnut naisfiguureja katsoa, koska on ollut melko kylmää koko ajan. Mitä nyt tuota yhtä naisfiguuria, jonka kanssa on viettänyt yli 20 vuotta yhdessä. Ja hän ei pidä uimisesta, eikä varsinkaan sukeltamisesta. Hänen kanssa on helppoa ja mukavaa matkustaa.
Meidän matkoillamme on ollut tuttavapariskuntia mukana Firenzessä, Roomassa ja New Yorkissa - ja meillä on ollut aina hauskaa. Kuolemattomia tarinoita on syntynyt ja sloganeita, jotka elävät: " Juha ja minä" lienee niistä hauskimpia. Ystäväni kertoi tarinaa, jossa minä muutuin kahdeksi yhden sijaan. Pantheonin muurit kuulivat asian, mutta vaikenevat visusti. Sen verran voin raottaa tarinaa, että viiniä oli nautittu.
Viimeinen kokonainen päivä Dubrovnikissa, ei vielä sada, mutta synkänharmaata on. Ajattelin, että kävisin tänään urheiluhieronnassa. Mielellään hierottaisi itseään vakituisestikin, mutta asiaa ei saa jotenkin järjestettyä.
Yksi asia Dubrovnikissa on, joka voisi muuttua. Nämä eivät ole kuulleetkaan tupakkalaista. Joka ikisessä paikassa tupakoidaan. Aamiaisella ei ole tainnut vielä kukaan tupakoida, mutta kaikissa muissa mahdollisissa paikoissa.
Olisi hauska tietää, mikä on kroatialaisten sydän- ja verisuonitautiesiintyvyys? Tai keuhkotautien esiintyvyys? Takuulla huippuluokkaa. Tosin monella on aika vahvat hiukset, että se kaljujuttu ei toimi heillä.
Olen inhonnut tupakansavua koko ikäni, en tiedä tarkkaa syytä. Isäni uhosi elävänsä 90-vuotiaaksi, kuten äitinsäkin. Myös äidin puolen naiset ovat eläneet yli 90-vuotiaiksi. Miehet eivät. Isäni, joka opetteli tupakoimaan, koska sen kerrottiin irroittavan keuhkoista limaa kaivosmiehillä, kuoli runsas 70-vuotiaana todennäköisesti tupakan hapertamien aivoverisuonien vuotoon, äitini 70-vuotissyntymäpäivänä. He olivat eronneet yli 20 vuotta aikaisemmin, eivätkä eron jälkeen voineet edes olla samassa tilassa.
Charlie Chaplinilla on hauska sanonta: elämä on traagista, kun sitä katsoo kaempaa, mutta tragikoomista, kun sitä katsoo läheltä.
Loma tarjoaa mahdollisuuden ottaa etäisyyttä omaan elämäänsä. Brechtiläisittäin vieraannuttaa, jos niin haluatte. Kiireinen elämä ei tarjoa mahdollisuutta pysähtyä miettimään, mitä itse elämältään haluaa. Kun pitää päivittäin tehdä nopeassa tahdissa isompia ja pienempiä ratkaisuja, niin alkaa toimia tehokkaasti kuin kone. Asiat tulevat tehdyksi, ongelmat tulevat ratkotuiksi ja uusia ilmaantuu, kun keksii uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin.
Elämä lipuu vieressä ohitse, päivät eivät palaa. Muistoja syntyy useimmiten niistä hetkistä, jolloin pysähtyy. Ne vauhdikkaimmat hetket eivät jää mieleen ja miksi jäisivät, koska työmuisti on varattu selviytymään tilanteesta.
Ilman kameran tallentamia kuvia ei hetkeen välttämättä voi palata. Toisaalta aivan pienikin muistikuva palauttaa pitkän tarinan, muistoja, hajuja ja tunnelmia.
Adrianmeri tyrskyy ulkona. Ilma on suolaisen kalsea. Eilen useat veneet kulkivat hotellin edessä näkyvällä merellä. Rouva luki turistioppaasta, että tässä hotellissa on selvästi kalleinta Dubrovnikin alueella.
Ystäväni kertoi olleensa täällä köyhänä ylioppilaana, lähes 30 vuotta sitten, ja kehotti syömään mesum burekia, paikallista lihapiirakkaa. Ei vielä löytynyt.
Söimme eilen kalaa, joka oli hyvää ja halpaa. Italiassa, tuossa meren takana, kalaruoka on kallista, en tiedä miksi. Kalaruuat ovat täällä hyviä.
Taksinkuljettajalta kysyin asuuko kukaan tuolla edessä näkyvillä vuorilla. Taksikuski vastasi, että se on meidän luonnollinen raja Bosnia-Hertsegovinan kanssa.
Huomenna ei näy vuoria, ehkä voi pysähtyä ja luoda katseensa tyhjyyteen - ja nähdä sielunsa silmin Dubrovnikin. Aurinkoisena, Adrianmeren kimaltaessa, ilman että auringonvalo sokaisee. Ehkä mielikuvaan voi kuvitella sen alastomana sukeltavan naisenkin. Nuoren tietenkin.
Sitä ennen vielä kerran aamiaiselle, jossa palvelu on niin huomaavaista, että estyneempi pitäisi sitä jo tunkettelevana.
- Yes, everything is just fine!, vastaan tarjoilijalle.
5.4.2013 Dubrovnik