Barcelona, Katalonian ylpeys
Barcelona, Katalonian ylpeys
Ennen kuin lähdimme Barcelonaan, katsoin nauhalta pelin Brasilia- Espanja Confederation`s Cupin loppuottelun. Brasilia oli tyrmäävän ylivoimainen yhdeksän Barcelonan pelaajan joukkueelle.
Päätimme kokeilla miltä tuntuu lähteä Lappeenrannan kentältä matkalle. Kilometrin päässä kotoa lähtö tuntui mukavalta. Kaikki lähtöselvitys oli pienempää, nopeampaa ja rauhallisempaa. Kaikki sujui hyvin.
Halpalentoyhtiö Air Baltic lensi Riikan kautta Barcelonaan. Halpalentoyhtiön konsepti on epäilyttävä. Lento on halpa, mutta kaikki maksaa erikseen, niin etten tiedä tuleeko se lopulta halvemmaksi. Pitäisi tutkia asiaa. Lentokentällä matkalaukku maksaa 40 euroa, netissä 30 euroa. 25 eurolla voit valita paikkasi. Air Balticin kone Riikaan on puoliksi tyhjä. Norwegianair oli sujuvampi, jos halvalentoyhtiö pitää valita. Potkurilentokoneen lentäjä Air Balticilla hallitsi hommansa. Maahantulo on tumpsahtava ja äkkipysäyksellinen, niin että takanaistuvan tuolinalustavarat tulevat minun puolelle. Air Balticilla ei ole tuolin alla käytävän puolella niin kapea tila, ettei sinne tavallinen matkalaukku mahdu. Norwegianairilla ei mahdu käytävänpuoleisen tuolin alle, ainakaan siinä koneessa jossa lensimme Tukholmasta. Onneksi vieruskaveri tarjosi tilaansa käytettäväksi.
Riikan kenttä laajenee koko ajan. Silti ihmettelen sitä, että transitkentällä ei ole kunnollista ruokapaikkaa. Noita tavallisia taxfreemyymälöitä, joita on joka paikassa, niitä riittää. Mutta ei yhtään kunnollista ruokapaikkaa?
Huonosti nukuttu yö verottaa matkaa niin, että Riikan kentällä vain noukkuu horroksen ja valveen rajamailla. Ei jaksa oikein mitään ede lukea. Luen vähän kirjaa, jonka otin mukaan. Englantilainen psykologi aikoo kertoa, että psykiatria tekee enemmän pahaa kuin hyvää. Ajatus on mielenkiintoinen. Ensimmäisen sadan sivun aikana hän kertoo, kuinka masennuslääkkeet eivät ole sen tehokkaampi kuin placebo, siis kalkkitablettien veroisia. Vain sivuvaikutuksia ne aiheuttavat. Todistusaineisto on mielenkiintoista, pitää kaivaa alkuperäisartikkelit esille.
Sadannen sivun tienoilla kirja alkaa vaikuttaa tavalliselta argumentilta: lääkkeet ovat pahasta, vain psykologin antama psykoterapia on arvokasta. Masennuslääkkeet muuttavat persoonallisuutta. Pahat psykiatrit ovat omaksuneet sairausajattelun. Masennus- eli SSRI-lääkkeet eivät tasoita mitään kemiallista epätasapainoa, kuten on 1990-luvulta lähtien psykiatreille ja psykiatriseen hoitoon opetettu. Se mikä parantaa, on konteksti, missä lääke määrätään: lääkäri, sairaala ja kaikki se hohto, mikä lääkärin ympärille on vuosisatojen kuluessa syntynyt. Kirjoittaja on myös antropologian asiantuntija. Miksiköhän psykologeille ei ole syntynyt samanlaista kontekstia? No ehkä loppuosa kirjasta vastaa kysymykseen. Laitan kirjan syrjään, kun se alkaa todistella, kuinka masennuslääkkeet vievät pois luonnolliset tunteet. Ah tunteet, jotka ovat välttämättömiä autenttiselle elämälle. Saas nähdä vetoaako kirjoittaja Sartreen vielä. Toisaalta jos hän on antropologi-psykologi niin Margaret Meadia sieltä pitäisi löytyä.
Antipsykiatrikolleegio (mm. Peter Breggin) esittää kysymyksiä Amerikan Psykiatriyhdistykselle syömälakon vauhdittamana. He haluavat vastaukset seuraaviin kysymyksin, näytön kera:
1. ovatko vaikeimmat mielisairaudet tosiasiassa biologia-peräisiä aivosairauksia?
2. ovatko psykiatriset diagnoosit objektiivisia?
3. korjautuuko kemiallinen epätasapaino psykiatrisilla lääkkeillä?
4. parantavatko psykiatriset lääkkeet meidät vai muuttavatko tilapäisesti mielentilaa, kuten huumeiden viihdekäyttö?
James Davies kirjassaan Cracked- Why Psychiatry Is Doing More Harm Than Good (2013) kertoo, ettei APA:lta saatu vastauksia kyseisiin kysymyksiin. Ehkä kirjoittaja itse vastaa kysymyksiin. jäädään innolla odottelemaan hänen vastauksia. Joku voi ajatella, että ompa outo valinta lomakirjaksi. No, ensin meinasin ottaa The Price of Inequality, talousnobelistin kirjan, mutta se oli niin paksu, että Daviesin kirja sopi reppuun paremmin. Talousnobelistin kirjaa olisi hyvä ollut lukea Barcelonan työläiskaupunginosan hotellissa. Alue on entistä ilotyttöjen aluetta.
Barcelonan kentällä meitä odottaa yllätys. Lentokenttätyöntekijät ovat ryhtyneet lakkoon. Matkalaukut eivät tule ollenkaan. Matkalaukkujen hakupisteessä on jo hirvittävän suuri määrä matkalaukkuja rivissä. Milloin lienee alkanut koko lakko. Ei yhtään ihmettele, jos Espanja ei selviydy kriiseistä Euroopassa. Yhtään kuulutusta ei tule, kukaan ei ota vastuuta ja kerro, mitä on tapahtumassa tai tapahtumatta. Jos espanjalaiset ovat näin huonoja lentokenttälakon kanssa, niin miten surkeita he ovat kun pitäisi oikeasti korjata jotain epäkohtia.
Suututan ihmisiä ympärilläni laulamalla Evivaa Espanjaa. Lapseni ihmettelee, miksi isä on niin hyvällä tuulella. Hän ei vielä tavoita inhottavaa sarkasmia, joka lauleluun liittyy. Minua väsyneenä ärsyttää kohdata vielä tällainen vasemmistolainen vänkäys. Ei, minulta ei heru yhtään ymmärrystä työntekijöitä kohtaan. Maa joka on suurissa talousvaikeuksissa, ryhtyy lakkoilemaan ja ajattelee sitä kautta saavansa asiansa kuntoon. Nyt en siis tiedä kannattaako Barcelonaan tulla, koska en tiedä kuinka kauan kyseinen lakko kestää.
Runsaan kahden tunnin odottelun jälkeen, väsyneinä ja nälkäisinä tulemme lopulta hotellillemme. Intialaistaustainen taksinkuljettaja koettaa sopia, että vie meidät takaisin lentokentälle, kun lähdemme takaisin. Hän kirjoittaa paperilapulle numeron, johon voi soittaa. Hotelli on kolmentähden hotelli El Ravalin alueella. Ilmastointi ei täysin pärjää 30 asteen lämpötilalle, mutta ei voi puhua myöskään täysin ilmastoimattomasta huoneesta.
Heti hotellihuoneeseen tulon jälkeen käymme vain pikaisesti läheisessä baarissa syömässä jotain. Se jotain on lämmitettyä pakastepizzaa. Tarjoilijan poika roikkuu hänessä kiinni ja hakkaa häntä samalla kun hän ottaa tarjousta vastaan. Pian sama poika on sisarensa kanssa istumassa viereisessä pöydässä. Pieni poika kiipeää pöydälle istumaan, niin että hänet paljaat ja likaisenmustat jalanpohjat näkyvät. Kun minulla on pizza puolivälissä, niin sama poika kävelee pylly vilkkuen pitkin baaria. Nyt en ole varma, että kummalla hädällä hän on ollut ja mihin hän on sen tehnyt. Minä olen ainut joka syö lämmitetyn pakastepizzansa loppuun. "Minä olen niin köyhästä kodista kotoisin, että olen kaikkiruokainen", on vakiolauseeni, jonka lapset ovat kuulleet satoja kertoja. Siinä on totuuden siemen, ruoka on vakava asia.
Nukahdan kuin talilyhty. Nukun syvästi useita tunteja, koska arkihuolesi kaikki heitä- ajattelu hiipii sieluun. Niin kuin matkoilla aina käy. Alkaa elää hetkessä, kuin se olisi viimeinen tai ainakin niitä loppupään hetkiä.
Aamulla alamme tutustua Barcelonaan, Katalonian ylpeyteen. Minulla on kuva 80-luvulta, kun kävin täällä viimeksi. Kulutin kaikki opiskeluaikaiset lomani matkustamiseen. Tottapuhuen nytkin olen aika usein matkoilla, jos asiaa tarkemmin mietin.
2.7.2013 Barcelonassa
Ennen kuin lähdimme Barcelonaan, katsoin nauhalta pelin Brasilia- Espanja Confederation`s Cupin loppuottelun. Brasilia oli tyrmäävän ylivoimainen yhdeksän Barcelonan pelaajan joukkueelle.
Päätimme kokeilla miltä tuntuu lähteä Lappeenrannan kentältä matkalle. Kilometrin päässä kotoa lähtö tuntui mukavalta. Kaikki lähtöselvitys oli pienempää, nopeampaa ja rauhallisempaa. Kaikki sujui hyvin.
Halpalentoyhtiö Air Baltic lensi Riikan kautta Barcelonaan. Halpalentoyhtiön konsepti on epäilyttävä. Lento on halpa, mutta kaikki maksaa erikseen, niin etten tiedä tuleeko se lopulta halvemmaksi. Pitäisi tutkia asiaa. Lentokentällä matkalaukku maksaa 40 euroa, netissä 30 euroa. 25 eurolla voit valita paikkasi. Air Balticin kone Riikaan on puoliksi tyhjä. Norwegianair oli sujuvampi, jos halvalentoyhtiö pitää valita. Potkurilentokoneen lentäjä Air Balticilla hallitsi hommansa. Maahantulo on tumpsahtava ja äkkipysäyksellinen, niin että takanaistuvan tuolinalustavarat tulevat minun puolelle. Air Balticilla ei ole tuolin alla käytävän puolella niin kapea tila, ettei sinne tavallinen matkalaukku mahdu. Norwegianairilla ei mahdu käytävänpuoleisen tuolin alle, ainakaan siinä koneessa jossa lensimme Tukholmasta. Onneksi vieruskaveri tarjosi tilaansa käytettäväksi.
Riikan kenttä laajenee koko ajan. Silti ihmettelen sitä, että transitkentällä ei ole kunnollista ruokapaikkaa. Noita tavallisia taxfreemyymälöitä, joita on joka paikassa, niitä riittää. Mutta ei yhtään kunnollista ruokapaikkaa?
Huonosti nukuttu yö verottaa matkaa niin, että Riikan kentällä vain noukkuu horroksen ja valveen rajamailla. Ei jaksa oikein mitään ede lukea. Luen vähän kirjaa, jonka otin mukaan. Englantilainen psykologi aikoo kertoa, että psykiatria tekee enemmän pahaa kuin hyvää. Ajatus on mielenkiintoinen. Ensimmäisen sadan sivun aikana hän kertoo, kuinka masennuslääkkeet eivät ole sen tehokkaampi kuin placebo, siis kalkkitablettien veroisia. Vain sivuvaikutuksia ne aiheuttavat. Todistusaineisto on mielenkiintoista, pitää kaivaa alkuperäisartikkelit esille.
Sadannen sivun tienoilla kirja alkaa vaikuttaa tavalliselta argumentilta: lääkkeet ovat pahasta, vain psykologin antama psykoterapia on arvokasta. Masennuslääkkeet muuttavat persoonallisuutta. Pahat psykiatrit ovat omaksuneet sairausajattelun. Masennus- eli SSRI-lääkkeet eivät tasoita mitään kemiallista epätasapainoa, kuten on 1990-luvulta lähtien psykiatreille ja psykiatriseen hoitoon opetettu. Se mikä parantaa, on konteksti, missä lääke määrätään: lääkäri, sairaala ja kaikki se hohto, mikä lääkärin ympärille on vuosisatojen kuluessa syntynyt. Kirjoittaja on myös antropologian asiantuntija. Miksiköhän psykologeille ei ole syntynyt samanlaista kontekstia? No ehkä loppuosa kirjasta vastaa kysymykseen. Laitan kirjan syrjään, kun se alkaa todistella, kuinka masennuslääkkeet vievät pois luonnolliset tunteet. Ah tunteet, jotka ovat välttämättömiä autenttiselle elämälle. Saas nähdä vetoaako kirjoittaja Sartreen vielä. Toisaalta jos hän on antropologi-psykologi niin Margaret Meadia sieltä pitäisi löytyä.
Antipsykiatrikolleegio (mm. Peter Breggin) esittää kysymyksiä Amerikan Psykiatriyhdistykselle syömälakon vauhdittamana. He haluavat vastaukset seuraaviin kysymyksin, näytön kera:
1. ovatko vaikeimmat mielisairaudet tosiasiassa biologia-peräisiä aivosairauksia?
2. ovatko psykiatriset diagnoosit objektiivisia?
3. korjautuuko kemiallinen epätasapaino psykiatrisilla lääkkeillä?
4. parantavatko psykiatriset lääkkeet meidät vai muuttavatko tilapäisesti mielentilaa, kuten huumeiden viihdekäyttö?
James Davies kirjassaan Cracked- Why Psychiatry Is Doing More Harm Than Good (2013) kertoo, ettei APA:lta saatu vastauksia kyseisiin kysymyksiin. Ehkä kirjoittaja itse vastaa kysymyksiin. jäädään innolla odottelemaan hänen vastauksia. Joku voi ajatella, että ompa outo valinta lomakirjaksi. No, ensin meinasin ottaa The Price of Inequality, talousnobelistin kirjan, mutta se oli niin paksu, että Daviesin kirja sopi reppuun paremmin. Talousnobelistin kirjaa olisi hyvä ollut lukea Barcelonan työläiskaupunginosan hotellissa. Alue on entistä ilotyttöjen aluetta.
Barcelonan kentällä meitä odottaa yllätys. Lentokenttätyöntekijät ovat ryhtyneet lakkoon. Matkalaukut eivät tule ollenkaan. Matkalaukkujen hakupisteessä on jo hirvittävän suuri määrä matkalaukkuja rivissä. Milloin lienee alkanut koko lakko. Ei yhtään ihmettele, jos Espanja ei selviydy kriiseistä Euroopassa. Yhtään kuulutusta ei tule, kukaan ei ota vastuuta ja kerro, mitä on tapahtumassa tai tapahtumatta. Jos espanjalaiset ovat näin huonoja lentokenttälakon kanssa, niin miten surkeita he ovat kun pitäisi oikeasti korjata jotain epäkohtia.
Suututan ihmisiä ympärilläni laulamalla Evivaa Espanjaa. Lapseni ihmettelee, miksi isä on niin hyvällä tuulella. Hän ei vielä tavoita inhottavaa sarkasmia, joka lauleluun liittyy. Minua väsyneenä ärsyttää kohdata vielä tällainen vasemmistolainen vänkäys. Ei, minulta ei heru yhtään ymmärrystä työntekijöitä kohtaan. Maa joka on suurissa talousvaikeuksissa, ryhtyy lakkoilemaan ja ajattelee sitä kautta saavansa asiansa kuntoon. Nyt en siis tiedä kannattaako Barcelonaan tulla, koska en tiedä kuinka kauan kyseinen lakko kestää.
Runsaan kahden tunnin odottelun jälkeen, väsyneinä ja nälkäisinä tulemme lopulta hotellillemme. Intialaistaustainen taksinkuljettaja koettaa sopia, että vie meidät takaisin lentokentälle, kun lähdemme takaisin. Hän kirjoittaa paperilapulle numeron, johon voi soittaa. Hotelli on kolmentähden hotelli El Ravalin alueella. Ilmastointi ei täysin pärjää 30 asteen lämpötilalle, mutta ei voi puhua myöskään täysin ilmastoimattomasta huoneesta.
Heti hotellihuoneeseen tulon jälkeen käymme vain pikaisesti läheisessä baarissa syömässä jotain. Se jotain on lämmitettyä pakastepizzaa. Tarjoilijan poika roikkuu hänessä kiinni ja hakkaa häntä samalla kun hän ottaa tarjousta vastaan. Pian sama poika on sisarensa kanssa istumassa viereisessä pöydässä. Pieni poika kiipeää pöydälle istumaan, niin että hänet paljaat ja likaisenmustat jalanpohjat näkyvät. Kun minulla on pizza puolivälissä, niin sama poika kävelee pylly vilkkuen pitkin baaria. Nyt en ole varma, että kummalla hädällä hän on ollut ja mihin hän on sen tehnyt. Minä olen ainut joka syö lämmitetyn pakastepizzansa loppuun. "Minä olen niin köyhästä kodista kotoisin, että olen kaikkiruokainen", on vakiolauseeni, jonka lapset ovat kuulleet satoja kertoja. Siinä on totuuden siemen, ruoka on vakava asia.
Nukahdan kuin talilyhty. Nukun syvästi useita tunteja, koska arkihuolesi kaikki heitä- ajattelu hiipii sieluun. Niin kuin matkoilla aina käy. Alkaa elää hetkessä, kuin se olisi viimeinen tai ainakin niitä loppupään hetkiä.
Aamulla alamme tutustua Barcelonaan, Katalonian ylpeyteen. Minulla on kuva 80-luvulta, kun kävin täällä viimeksi. Kulutin kaikki opiskeluaikaiset lomani matkustamiseen. Tottapuhuen nytkin olen aika usein matkoilla, jos asiaa tarkemmin mietin.
2.7.2013 Barcelonassa