Big Ben on ehkä minun ystäväni
Istun katselemassa Big Beniä
Lähtiessäni Helsinki-Vantaan lentokentältä Lontooseen, tapasin vanhan ystävättäreni. Vaihdoimme kuulumisia, valittelin vuosien tuomia muutoksia. Ystävättäreni valehteli ihanasti: " Ei sinusta näy vuosien tuomat muutokset". Ajatella, miten hyvä olo voi tulla, kun joku valehtelee.
Tavallisesti valehtelu aiheuttaa raivoisan reaktion, mutta ehkä tuollainen kohteliaisuus on paikallaan. Ajatella jos ystävättäreni olisi sanonut: " Hei, sinähän olet lihonut 20 kiloa sitten viime kerran!" Miltähän se olisi tuntunut?
Lontoo oli aurinkoinen tullessani, on luvattu pilvistä ja vesisadetta. No nyt Big Benin takana ovat jo tummat pilvet. En muista milloin viimeksi olin Lontoossa. Silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa taidettiin matkustella täällä viime vuosituhannella.
Silloin jäi lähinnä englantilaisten töykeys. No nyt on hyvä mahdollisuus muuttaakäsitystä. Olimme tulevan vaimoni kanssa interraililla matkailualueilla, nyt istun viiden tähden hotellin aulassa kirjoittamassa iPadiin puku päällä.
Matkustelusta voisi pitääkin. Olisi ammatti, jossa joutuisi matkustelemaan. Tietysti jos olisi 200 matkustuspäivää vuodessa, niin se olisi enää kivaa. Mutta siinä unelmassa voisi matkustella omaan tahtiin. Voisi vaihtaa paikkaa, sitten kun siltä tuntuisi.
Lontoossa on alle 10 astetta lämmintä, kevät ei ole niin pitkällä, kun äskettäin Roomassa, mutta selvästi pidemmällä kuin Suomessa.
Mika-Matti Paatelainen näytti tulevan samalla koneella Lontooseen. On oikeastaan sääli, ettei pääse Valioliigaa katsomaan samalla retkellä. Olisi mukava päästä jalkapallokatsomoon. Mutta kun ei, niin ei.
Ihmisten erilaisuus on rikkaus, kun istuu hotellin aulassa Lontoossa. En ole ihan varma sen siunauksellisuudesta Suomessa. Mutta ihminen on mielenkiintoinen otus, häntä voi katsella ja seurata, mitä hän seuraavaksi päähänsä saa.
Oikeastaan voi olla kiitollinen siitä, että voi tehdä työtä kiinnostavan asian kanssa. Ihminen on siitä ihmeellinen otus, ettei hän opi yhdestä erheestä, noin pääsääntöisesti. Hän haluaa tehdä saman virheen monta kertaa odottaen joka kerta eri lopputulosta. Hän luulee, että lopulta seinä antaa periksi. Ystävällisyyttään, armosta, reilun yrittämisen tuloksena, äiti lopulta auttaa tai minkä tahansa ihmisen omaksi eduksi luettavan syyn varjolla, ihminen yrittää välttyä muuttamasta itseään.
Ne ihmiset jotka uskovat pärjäävänsä yksin, menestyvät niin kauan kuin menee hyvin. Periksiantamattoman seinän edessä he vaipuvat epätoivoon. Tai tekevät ahdistuksessaan jotain hätäistä, jolla he sotkevat asioitaan vielä enemmän. Jotta ei tarvitsisi muuttua.
Ihmiset syyttävät Jumalaa siitä, ettei tämä auta heitä hädän hetkellä vaan pysyttelee vaiti. Monet sanovat tuolla hetkellä, ettei Jumalaa edes ole.
Tarina kertoo kuinka Jumala käveli rannalla yhdessä epätoivoisen ihmisen kanssa. Hiekassa näkyivät kahdet jäljet. Ihminen valitteli, että kun hänellä oli hyvin vaikeaa, niin Jumalaa ei näkynyt missään. Ihminen tuskaili, että hiekassa ei näkyneet kuin yhdet jäljet. Ihminen valitteli, missä olit silloin kun tarvitsin sinua eniten. Jumala vastasi: " Minä kannoin sinua silloin".
Ihminen on epätoivoissaan niin itsekeskeinen, ettei hän näe kuin itsensä. Aivan kuin vihastuessaan ihminen ei tunne kuin oman tunteensa. Meillä on aivoissa 11000 hermosolun rykelmä, joita sanotaan peilineuroneiksi. Peilineuronit mahdollistavat teorian toisen ihmisen mielestä, toiminnasta ja tunteista.
Jotkut väittävät, että jos noita hermosoluja ei aktivoida 6-12 kuukauden ikäisenä, niin syntyy vakavia puutteita empatiakykyyn. Minä en enää usko niin paljon lapsuuden vaikutukseen kuin nuorempana. Minä uskoin psykologiseen jargoniin, jonka mukaan lapsuus vaikuttaa kaikkeen. Tuo ajatus ei kestä tieteellistä päivänvaloa. Monet hellivät ajatusta, koska se on heidän ammatillisen toimintansa mahdollistaja. Joskus ei mitään muuta.
Oli oikeastaan aika tyrmäävää oman terapiakoulutuksen myötä havaita, etteivät ongelmilla ja ratkaisuilla ollut välttämättä mitään yhteyttä. Kamala lapsuus ei tarkoittanut aikuisuuden kamaluuksia. Toisaalta ei myöskään riittävän hyvä vanhemmuus tarjonnut ruusuista tulevaisuutta.
Vaikeat ja pitkäaikaiset ongelmat eivät vaadi pitkää ja intensiivistä terapiaa. Joskus riittää että ihminen havahtuu muutokseen ja alkaa tehdä asioita tavoitteensa suunnassa. Menneisyyttä ei tarvita mihinkään, tai korkeintaan myönteisten poikkeusten etsimiseen. Albert Ellis on sanonut, ettei sinun tarvitse kantaa mukanasi kaikkia niitä merkittäviä kokemuksia, joita sinulle on sattunut.
Lontoossa on alkanut sataa vettä. Minä menen hakemaan uuden myönteisen kokemuksen englantilaisista. Ehkä minua tällä kerralla kohdellaan mukavasti. Ehkä minulla on niin mukavaa Lontoossa, että haluan tulla tänne uudestaankin. Ehkä syksyn Valioliigapelejä katsomaan.
20.4.12 Lontoo
Lähtiessäni Helsinki-Vantaan lentokentältä Lontooseen, tapasin vanhan ystävättäreni. Vaihdoimme kuulumisia, valittelin vuosien tuomia muutoksia. Ystävättäreni valehteli ihanasti: " Ei sinusta näy vuosien tuomat muutokset". Ajatella, miten hyvä olo voi tulla, kun joku valehtelee.
Tavallisesti valehtelu aiheuttaa raivoisan reaktion, mutta ehkä tuollainen kohteliaisuus on paikallaan. Ajatella jos ystävättäreni olisi sanonut: " Hei, sinähän olet lihonut 20 kiloa sitten viime kerran!" Miltähän se olisi tuntunut?
Lontoo oli aurinkoinen tullessani, on luvattu pilvistä ja vesisadetta. No nyt Big Benin takana ovat jo tummat pilvet. En muista milloin viimeksi olin Lontoossa. Silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa taidettiin matkustella täällä viime vuosituhannella.
Silloin jäi lähinnä englantilaisten töykeys. No nyt on hyvä mahdollisuus muuttaakäsitystä. Olimme tulevan vaimoni kanssa interraililla matkailualueilla, nyt istun viiden tähden hotellin aulassa kirjoittamassa iPadiin puku päällä.
Matkustelusta voisi pitääkin. Olisi ammatti, jossa joutuisi matkustelemaan. Tietysti jos olisi 200 matkustuspäivää vuodessa, niin se olisi enää kivaa. Mutta siinä unelmassa voisi matkustella omaan tahtiin. Voisi vaihtaa paikkaa, sitten kun siltä tuntuisi.
Lontoossa on alle 10 astetta lämmintä, kevät ei ole niin pitkällä, kun äskettäin Roomassa, mutta selvästi pidemmällä kuin Suomessa.
Mika-Matti Paatelainen näytti tulevan samalla koneella Lontooseen. On oikeastaan sääli, ettei pääse Valioliigaa katsomaan samalla retkellä. Olisi mukava päästä jalkapallokatsomoon. Mutta kun ei, niin ei.
Ihmisten erilaisuus on rikkaus, kun istuu hotellin aulassa Lontoossa. En ole ihan varma sen siunauksellisuudesta Suomessa. Mutta ihminen on mielenkiintoinen otus, häntä voi katsella ja seurata, mitä hän seuraavaksi päähänsä saa.
Oikeastaan voi olla kiitollinen siitä, että voi tehdä työtä kiinnostavan asian kanssa. Ihminen on siitä ihmeellinen otus, ettei hän opi yhdestä erheestä, noin pääsääntöisesti. Hän haluaa tehdä saman virheen monta kertaa odottaen joka kerta eri lopputulosta. Hän luulee, että lopulta seinä antaa periksi. Ystävällisyyttään, armosta, reilun yrittämisen tuloksena, äiti lopulta auttaa tai minkä tahansa ihmisen omaksi eduksi luettavan syyn varjolla, ihminen yrittää välttyä muuttamasta itseään.
Ne ihmiset jotka uskovat pärjäävänsä yksin, menestyvät niin kauan kuin menee hyvin. Periksiantamattoman seinän edessä he vaipuvat epätoivoon. Tai tekevät ahdistuksessaan jotain hätäistä, jolla he sotkevat asioitaan vielä enemmän. Jotta ei tarvitsisi muuttua.
Ihmiset syyttävät Jumalaa siitä, ettei tämä auta heitä hädän hetkellä vaan pysyttelee vaiti. Monet sanovat tuolla hetkellä, ettei Jumalaa edes ole.
Tarina kertoo kuinka Jumala käveli rannalla yhdessä epätoivoisen ihmisen kanssa. Hiekassa näkyivät kahdet jäljet. Ihminen valitteli, että kun hänellä oli hyvin vaikeaa, niin Jumalaa ei näkynyt missään. Ihminen tuskaili, että hiekassa ei näkyneet kuin yhdet jäljet. Ihminen valitteli, missä olit silloin kun tarvitsin sinua eniten. Jumala vastasi: " Minä kannoin sinua silloin".
Ihminen on epätoivoissaan niin itsekeskeinen, ettei hän näe kuin itsensä. Aivan kuin vihastuessaan ihminen ei tunne kuin oman tunteensa. Meillä on aivoissa 11000 hermosolun rykelmä, joita sanotaan peilineuroneiksi. Peilineuronit mahdollistavat teorian toisen ihmisen mielestä, toiminnasta ja tunteista.
Jotkut väittävät, että jos noita hermosoluja ei aktivoida 6-12 kuukauden ikäisenä, niin syntyy vakavia puutteita empatiakykyyn. Minä en enää usko niin paljon lapsuuden vaikutukseen kuin nuorempana. Minä uskoin psykologiseen jargoniin, jonka mukaan lapsuus vaikuttaa kaikkeen. Tuo ajatus ei kestä tieteellistä päivänvaloa. Monet hellivät ajatusta, koska se on heidän ammatillisen toimintansa mahdollistaja. Joskus ei mitään muuta.
Oli oikeastaan aika tyrmäävää oman terapiakoulutuksen myötä havaita, etteivät ongelmilla ja ratkaisuilla ollut välttämättä mitään yhteyttä. Kamala lapsuus ei tarkoittanut aikuisuuden kamaluuksia. Toisaalta ei myöskään riittävän hyvä vanhemmuus tarjonnut ruusuista tulevaisuutta.
Vaikeat ja pitkäaikaiset ongelmat eivät vaadi pitkää ja intensiivistä terapiaa. Joskus riittää että ihminen havahtuu muutokseen ja alkaa tehdä asioita tavoitteensa suunnassa. Menneisyyttä ei tarvita mihinkään, tai korkeintaan myönteisten poikkeusten etsimiseen. Albert Ellis on sanonut, ettei sinun tarvitse kantaa mukanasi kaikkia niitä merkittäviä kokemuksia, joita sinulle on sattunut.
Lontoossa on alkanut sataa vettä. Minä menen hakemaan uuden myönteisen kokemuksen englantilaisista. Ehkä minua tällä kerralla kohdellaan mukavasti. Ehkä minulla on niin mukavaa Lontoossa, että haluan tulla tänne uudestaankin. Ehkä syksyn Valioliigapelejä katsomaan.
20.4.12 Lontoo