Entäs kun kaikkia ei enää tarvita, eikä kaverille jätetä?
Entäs kun kaikkia ei enää tarvita, eikä kaverille jätetä?
Talvisodan henkeen kuului, ettei kaveria jätetä. Nyt ei enää tarvita kaikkia käymään sotaväkeä, kun sodankäynnin strategia on muuttunut. Myös globalisaation myötä on tullut selväksi, ettei kaikkia tarvita työmarkkinoilla. Vaaleissa osattomaksi jääneet ajattelevat vielä, että muutos on mahdollinen äänestämällä. Kuinka kauan?
Yhteiskunnan eetos on muuttunut muotoon ”kaverille ei jätetä”, kun kukin pyrkii maksimoimaan omat voittonsa. Monikansalliset yritykset ketjuuntuvat, niin etteivät ne paratiisisaarilta maksa yhtään veroa, samalla kun vievät edellytykset paikallisilta yrityksiltä toimia. Google on tästä loistava esimerkki, maalaili ystäväni, kun eilen asiasta keskusteltiin.
2030 teollistuneissa maissa ennustetaan huoltosuhteen olevan yhden suhde viiteen tai seitsemään, mikä tarkoittaa sitä, että yhden työssäkäyvän pitää elättää viiden tai seitsemän muun ihmisen eläminen. Näillä viidellä tai seitsemällä on perhettä ja omaisia ympärillään.
Kauanko osattomat säilyvät yhteiskunnassa rauhallisina? Itsenäisyyspäivän aikaan jääkiekkomailalla hevosen hakkaamisessa nuori voi kuvitella anarkistisen ideologiansa saaneen täyttymyksen. Kuinka pitkälle nuorten typeryys voi mennä utopistisissa kuvitelmissa, kun ei ole some-yhteyttä läheisempää yhteyttä todellisiin ihmisiin?
Kauanko osattomille voidaan orwellilaisittain syöttää ”soomaa”, että pysyvät rauhallisina? Entäs jos he, jotka eivät osattomuuttaan toisessa tai kolmannessa polvessa osaa enää neuvotella ja käyttäytyä kunnolla? Ystäväni maalaili, että jotkut amerikkalaiset miljardöörit ovat alkaneet ymmärtää, että jos osattomat alkavat kapinoida, niin myös miljardöörien edellytykset toimia ja tehdä businessta ovat menneet. Yhteiskuntarauhan nimissä kannattaa veroilla tasata yhteiskunnan hyväosaisuutta, ystäväni totesi pahaenteisesti.
Yhdysvaltain vaalit osoittavat, etteivät enää ihmiset osaa hävitä demokratian nimissä. Pitäisikö aina alkaa kapinoida, kun oma tahto ja mieli eivät toteudu? Tuleeko yhteiskunnallisesta toimisesta pikkulapsen kaltaista, kun tuntuu, ettei saanut yhtä suurta kakkupalaa kuin muut? Syyttäjä Santavuori laukoi aikoinaan, että halutaan olla niin tasa-arvoisia, että halutaan samaa palkkaa, vaikka ei tekisi mitään, suhteessa siihen, joka tekee kaiken.
Paljonko hyvinvoinnista jaetaan ja missä suhteessa kenellekin? Mistä ihminen saa rahansa elämiseen ja paljonko hän sitä tarvitsee? Kenenkään palkka ei riitä, menot kasvavat aina suhteessa tuloihin. Suuremmat tulot eivät saa menoja loppumaan. Nyt kun tulevaisuudessa kaikkia ei tarvita sodassa eikä työnteossa, niin miten nämä osattomat kuluttavat päivänsä? Kaljaa litkimällä ja tietokonepelejä pelaamalla? Herra Godotia odottamalla? Huomenna hän tulee.
Kuinka kauan ihminen jaksaa odottaa, että huominen on parempi kuin tämä päivä? Parikymmentä vuotta sitten, kun ihmisellä meni huonosti, niin hän meni saunan taakse ja hirtti itsensä. Nyt ihminen, joka tulee epätoivoiseksi tilanteensa suhteen,niin hän tappaa puolisonsa ja lapsensa, vasta sitten itsensä. Viisaat ihmiset keksivät selityksiä, miksi ihmiset tekevät tällaisia ”laajennettuja itsemurhia”.
Yhteiskunnan entiset kellokkaat ovat ryhtyneet vaatimaan, että lääkärin pitäisi osallistua ihmisten itsemurhaamiseen. Miksi itsensä tappamiseen lääkäriä tarvitaan? Eivätkö nuo kellokkaat voi näyttää esimerkkiä ja kertoa, kuinka ihminen tappaa itsensä? Miksi lääkärin pitää olla kaikesta päättämässä ihmisten puolesta? Kerran pilailimme yhden ystäväni kanssa itsemurha-asialla, että pitäisi perustaa poliklinikka, jossa kerrottaisiin, kuinka tappaa itsensä. Eutanasia-keskustelussa vaaditaan oikeutta päättää omasta elämästään. Kuka nytkään ihmistä estää tappamasta itseään? Niin Albert Camus’n mukaan itsemurha on ainoa todella vakava filosofinen ongelma.
Isä Jumala on kuollut? Minne isättömät menevät?
Nyt kun suureen ääneen pieni uskonnottomien ryhmä on julistanut Jumalan kuolleeksi, eikä heidän mielestä ketään pidä enää uskonnon vuoksi verolle pantavan, niin mikä on se yhteinen asia, jonka eteen ja edessä voimme yhteisönä kumartua? Jumala ei ole rakkaus?
Jukka Kemppinen kirjoitti 5.1.08 blogissaan Rakkaudettomuudesta:” …Joku voisi selailla hakuteoksia. Minusta näyttäisi, että johtavissa skeptikoissa olisi aika paljon nuorena kuolleen isän lapsia. Muutoin koleasta kehitysiästä ei matrikkeleissa kerrota. Tuntuisi loogiselta ajatella, että kun uskonnollisen tunteen väitetään olevan tiedostamatonta isän kaipuuta, uskonnollisen tunteen puuttuminen olisi tiedostettua isättömyyttä.”
Seppo Helle pyysi minua kirjoittamaan vuonna 1990 isättömyydestä, jota väitin alkoholisoituneilla ja päihdeongelmaisilla miehillä olevan enemmän kuin muilla. Kirjoitukseni sai paljon palautetta, palautteesta ymmärsin, mitä olin yrittänyt kirjoittaa.
Aikanaan Lauri Larmeen näyttelyyn kirjoittamassani puheessa vuosia sitten kirjoitin: Isättömyys on pojan kohtalosta kovin. Isättömyys on kasvavalle pojalle ja myös vanhenevalle miehelle kohtaloista kovin. Isättömyyteen sisältyy samanlaista jumalten kirousta, mistä Raamatun Job kärsi. Kaikki eivät kuitenkaan kestä isättömyyden kohtaloaan jobimaisesti. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan vuonna 2001, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta. Isällä on siis merkitystä.
Vesa Manninen (1996) kirjoitti kirjassaan Pojan polku, isän tie, että minuutensa eheyteen pyrkiessään ja sitä puolustaessaan ihminen kaipaa tunnetta oman elämän omasta hallinnasta. Mutta kautta kehityksensä läpi, lapsuutensa ja aikuisuutensa, ihminen on oman elämän hallinnan kokemuksen tavoittelussa uhanalainen. Hyvän yhteyden luomisen pyrkimys miehen sielussa taistelu- ja puolustautumispyrkimysten sijasta puolestaan edellyttää, ettei ihmisen tulkintaa minuuden ulkopuolisista mahdeista määrää itseyden menettämisen uhka – pakko, nöyryytys, alistuminen, kastraatio, tuho, vaan että ihminen voi ammentaa voimaa ja minuuden lujuutta hyvien sisäistystensä pysyvyydestä, ts. siitä sisäisestä vakuuttuneisuudesta, että hän on yksilöllisyydessään merkitsevä, arvokas ja rakastettu. Ilman isää kasvaneen pojan on lähes ylivoimaista tuota tunnetta henkilökohtaisesta merkityksellisyydestään saavuttaa.
Mitä tehdä, kun isää ei ole ollut?
Alkoholistien aikuisia lapsia työssäni tavatessa en lakkaa hämmästelemästä, kuinka suuri tarve heillä on aikuisena tulla nähdyksi ja olla merkityksellisiä. Sama tarve on tietysti meillä kaikilla. Kaikki haluavat elämässään tietyllä tavalla tuntea ja kokea ”tulevansa kotiin”. Olla osana jotain yhteisöä, sukua ja perhettä. Olla osana jossakin, jossa kokee tulevansa vastaanotetuksi ja hyväksytyksi omana itsenään.
Mitä tekee se, jolla ei ole ketään? Minne menee yksinäinen kokemaan hyväksytyksi olemisen? Tuntemaan, että on nimeltä kutsuttu? Kun kukaan ei tarvitse, eikä kukaan soita tai käy, niin miksi ihminen ei lähde jonnekin, missä voisi kohdata toisia ihmisiä? Muutenkin kuin virtuaalisesti?
Joillakin ihmisillä on ilmiömäinen taito saada muut tuntemaan itsensä tervetulleiksi ja hyväksytyiksi. Osa tästä on sitä, että näistä ihmisistä paistaa sisäinen rauha, jonka he ovat löytäneet itselleen. Kun on levossa itsensä kanssa, sitä on helppo kohdata ja ottaa toinen ihminen vastaan.
Suurin osa tästä toisen vastaanottamisen taidosta on tavallista hyvää kasvatettua käytöstä, jossa toista ihmistä katsotaan silmiin, kutsutaan häntä nimeltä ja kysytään, kuinka voin olla avuksi. Ihmisten kanssaelämisen ja palvelemisen asennetta, mikä ei maksa yhtään mitään ja kuka tahansa voi sen taidon oppia. Jotkut oppivat helpommin, jotkut vaikeammin. Jälkimmäiset yleensä väittävät, etteivät ole saaneet omaa osaansa ensin, minkä vuoksi eivät voi antaa muillekaan osaansa heidän hyväntahtoisuudestaan.
Mitä tehdä jos on isätön ja yksin?
Mistä ajatuksesta voi olla lohtua, jos on silti yksin? Onko rukouksesta apua? Eikö se ole melko naurettavaa, että joku nykyaikana miettii, että rukouksesta olisi apua?
Minä olen monta kertaa päihdepsykiatrin työssäni surrut sitä, että ihmiset ovat alkaneet väheksyä iltarukouksen merkitystä. Iltarukous on ollut vuosituhansia se lohdullinen hetki, jolloin ihminen levolle laskee Luojansa luo.
Yön levottomuuksiin rukous on tarjonnut ihmisille suurta apua hädän ja ahdistuksen keskellä hyvin kauan, ehkä ihan ihmiselon alusta asti. Rukous auttaa, mutta rukoilemaankin pitää opetella. Kaikki ymmärtävät, että jos aikoo oppia meditoimaan, niin sitä pitää päivittäin harjoitella ainakin kolmen kuukauden ajan. Sama pätee rukoilemiseen. Rukoileminen on vaikeampaa kuin rauhoittavan pillerin nieleminen. Aluksi.
Monelle, joka tänään isänpäivänä on isätön, voisi olla apua hengellisyydestä. Pelkästään sanaan Isä monella liittyy niin suuria tunteita, ettei isää pysty sen pidemmälle edes miettimään. Sen vuoksi monet miehet ja naisetkin ovat niin kapinoivan yksinäisiä. Monen maallistuneen ihmisen on vaikea miettiä, mitä ihmettä tyhjänpäiväisiä rukouksen lauseita hokemalla voisi saavuttaa.
Luin kirjan Jeesuksen rukouksesta, jossa kerrottiin, että kyseisen rukouksen lukija liittyy ihmisten vuosisataiseen ketjuun. Niiden ihmisten ketjuun, jotka ovat kyseistä rukousta ajansaatossa lukeneet. Minusta oli hienoa liittyä vuosituhantiseen rukoilijoiden ketjuun.
Entä onko filosofiasta turvaksi?
Meillä on ystävien kanssa ns. Platon-kerho, jossa käymme läpi Platonin dialogeja. Käymme läpi hyveitä, opettelemme tuntemaan hyveitä samalla kun nautimme hyvästä ruuasta, juomasta sekä mukavasta seurasta. Aidosta yhteydestä ihmisten kesken, joka kuitenkin on aika harvinaista nykyaikana. Meillä on seuraavana vuorossa neljäs teos eli Valtio.
Jo parituhatta vuotta sitten ihmiset miettivät, miten olisi hyvä elää yhdessä. Me olemme nauttineet noiden ikivanhojen ajatusten läpikäymisestä.
Yhteiskunnallisen tilanteen osalta on taivaalle ilmaantunut synkkiä pilviä. Kaikista pimeintä on juuri hetki ennen aamunkoittoa, kirjoitti myöhäiskeskiaikainen mystikko mestari Eckhardt, joka loi pohjan sivistys (Bildung) käsitteelle. Mestari Eckhardt ei tarkoittanut sivistyksellä koulunkäyntiä ja kasvatusta, vaan ihmisen henkistä kypsymistä.
Kun nyt kaikkia ei tarvita sotaan eikä työntekoon, niin sivistyksen merkitys vain entisestään korostuu. Mitä suuremmat ristiriidat, sitä suurempi tarve sivistyneelle keskustelulle.
Kaverille ei jätetä on vahvemman viesti, joka ei välttämättä johda hyvään pitkällä tähtäimellä. Samalla tavalla, kun kehitysmaiden ongelmat ovat ratkaistavissa tyttöjä kouluttamalla, niin samalla tavalla kasvatuksen ja sivistyksen merkitys korostuu kehittyneissä yhteiskunnissa. Koulun ja kodin tehtävä on opettaa sivistynyttä käyttäytymistä.
1960-luvulla isille ryhdyttiin nauramaan avoimesti. Myöhemmin syntyi Archie Bunker-hahmo. Hänestä hahmona alkoi myös isän ja miehen roolin väheksyminen. Olisiko nyt kuitenkin tullut aika isyyden renessanssille?
Isä on tärkeä ja syvästi merkityksellinen asia ihmisille monella syvällisellä tavalla. Isyydelle nauraminen voi johtaa tilanteeseen, jossa kenelläkään ei ole mukavaa. Oli tämä isä sitten millainen tahansa. Psykologisesti isä täytyy olla, voidakseen elää hyvää elämää.
Meillä kehittyneissä maissa poikien initiaatioriitit miehiksi ovat hävinneet, minkä seurauksena nuoret miehet etsivät miehisyyttään ja isyyttään ilmapiirissä, jossa Isiä eikä oikeaa miehisyyttä ole näkyvillä. Psykiatrin työssä tällaisen kehityksen jäljet ovat selvästi näkyvissä. Milloin viimeksi olet tavannut miehen ja isän?
Siitäkin huolimatta hyvää isänpäivää kaikille, isättömille ja niille, joilla isä on hengissä tai vain elävänä mielessä. Tai vain kauniina toiveena ja isän ideana siitä, että joku pitää minusta tänäänkin huolen.
Lappeenrannassa 13.11.16
Talvisodan henkeen kuului, ettei kaveria jätetä. Nyt ei enää tarvita kaikkia käymään sotaväkeä, kun sodankäynnin strategia on muuttunut. Myös globalisaation myötä on tullut selväksi, ettei kaikkia tarvita työmarkkinoilla. Vaaleissa osattomaksi jääneet ajattelevat vielä, että muutos on mahdollinen äänestämällä. Kuinka kauan?
Yhteiskunnan eetos on muuttunut muotoon ”kaverille ei jätetä”, kun kukin pyrkii maksimoimaan omat voittonsa. Monikansalliset yritykset ketjuuntuvat, niin etteivät ne paratiisisaarilta maksa yhtään veroa, samalla kun vievät edellytykset paikallisilta yrityksiltä toimia. Google on tästä loistava esimerkki, maalaili ystäväni, kun eilen asiasta keskusteltiin.
2030 teollistuneissa maissa ennustetaan huoltosuhteen olevan yhden suhde viiteen tai seitsemään, mikä tarkoittaa sitä, että yhden työssäkäyvän pitää elättää viiden tai seitsemän muun ihmisen eläminen. Näillä viidellä tai seitsemällä on perhettä ja omaisia ympärillään.
Kauanko osattomat säilyvät yhteiskunnassa rauhallisina? Itsenäisyyspäivän aikaan jääkiekkomailalla hevosen hakkaamisessa nuori voi kuvitella anarkistisen ideologiansa saaneen täyttymyksen. Kuinka pitkälle nuorten typeryys voi mennä utopistisissa kuvitelmissa, kun ei ole some-yhteyttä läheisempää yhteyttä todellisiin ihmisiin?
Kauanko osattomille voidaan orwellilaisittain syöttää ”soomaa”, että pysyvät rauhallisina? Entäs jos he, jotka eivät osattomuuttaan toisessa tai kolmannessa polvessa osaa enää neuvotella ja käyttäytyä kunnolla? Ystäväni maalaili, että jotkut amerikkalaiset miljardöörit ovat alkaneet ymmärtää, että jos osattomat alkavat kapinoida, niin myös miljardöörien edellytykset toimia ja tehdä businessta ovat menneet. Yhteiskuntarauhan nimissä kannattaa veroilla tasata yhteiskunnan hyväosaisuutta, ystäväni totesi pahaenteisesti.
Yhdysvaltain vaalit osoittavat, etteivät enää ihmiset osaa hävitä demokratian nimissä. Pitäisikö aina alkaa kapinoida, kun oma tahto ja mieli eivät toteudu? Tuleeko yhteiskunnallisesta toimisesta pikkulapsen kaltaista, kun tuntuu, ettei saanut yhtä suurta kakkupalaa kuin muut? Syyttäjä Santavuori laukoi aikoinaan, että halutaan olla niin tasa-arvoisia, että halutaan samaa palkkaa, vaikka ei tekisi mitään, suhteessa siihen, joka tekee kaiken.
Paljonko hyvinvoinnista jaetaan ja missä suhteessa kenellekin? Mistä ihminen saa rahansa elämiseen ja paljonko hän sitä tarvitsee? Kenenkään palkka ei riitä, menot kasvavat aina suhteessa tuloihin. Suuremmat tulot eivät saa menoja loppumaan. Nyt kun tulevaisuudessa kaikkia ei tarvita sodassa eikä työnteossa, niin miten nämä osattomat kuluttavat päivänsä? Kaljaa litkimällä ja tietokonepelejä pelaamalla? Herra Godotia odottamalla? Huomenna hän tulee.
Kuinka kauan ihminen jaksaa odottaa, että huominen on parempi kuin tämä päivä? Parikymmentä vuotta sitten, kun ihmisellä meni huonosti, niin hän meni saunan taakse ja hirtti itsensä. Nyt ihminen, joka tulee epätoivoiseksi tilanteensa suhteen,niin hän tappaa puolisonsa ja lapsensa, vasta sitten itsensä. Viisaat ihmiset keksivät selityksiä, miksi ihmiset tekevät tällaisia ”laajennettuja itsemurhia”.
Yhteiskunnan entiset kellokkaat ovat ryhtyneet vaatimaan, että lääkärin pitäisi osallistua ihmisten itsemurhaamiseen. Miksi itsensä tappamiseen lääkäriä tarvitaan? Eivätkö nuo kellokkaat voi näyttää esimerkkiä ja kertoa, kuinka ihminen tappaa itsensä? Miksi lääkärin pitää olla kaikesta päättämässä ihmisten puolesta? Kerran pilailimme yhden ystäväni kanssa itsemurha-asialla, että pitäisi perustaa poliklinikka, jossa kerrottaisiin, kuinka tappaa itsensä. Eutanasia-keskustelussa vaaditaan oikeutta päättää omasta elämästään. Kuka nytkään ihmistä estää tappamasta itseään? Niin Albert Camus’n mukaan itsemurha on ainoa todella vakava filosofinen ongelma.
Isä Jumala on kuollut? Minne isättömät menevät?
Nyt kun suureen ääneen pieni uskonnottomien ryhmä on julistanut Jumalan kuolleeksi, eikä heidän mielestä ketään pidä enää uskonnon vuoksi verolle pantavan, niin mikä on se yhteinen asia, jonka eteen ja edessä voimme yhteisönä kumartua? Jumala ei ole rakkaus?
Jukka Kemppinen kirjoitti 5.1.08 blogissaan Rakkaudettomuudesta:” …Joku voisi selailla hakuteoksia. Minusta näyttäisi, että johtavissa skeptikoissa olisi aika paljon nuorena kuolleen isän lapsia. Muutoin koleasta kehitysiästä ei matrikkeleissa kerrota. Tuntuisi loogiselta ajatella, että kun uskonnollisen tunteen väitetään olevan tiedostamatonta isän kaipuuta, uskonnollisen tunteen puuttuminen olisi tiedostettua isättömyyttä.”
Seppo Helle pyysi minua kirjoittamaan vuonna 1990 isättömyydestä, jota väitin alkoholisoituneilla ja päihdeongelmaisilla miehillä olevan enemmän kuin muilla. Kirjoitukseni sai paljon palautetta, palautteesta ymmärsin, mitä olin yrittänyt kirjoittaa.
Aikanaan Lauri Larmeen näyttelyyn kirjoittamassani puheessa vuosia sitten kirjoitin: Isättömyys on pojan kohtalosta kovin. Isättömyys on kasvavalle pojalle ja myös vanhenevalle miehelle kohtaloista kovin. Isättömyyteen sisältyy samanlaista jumalten kirousta, mistä Raamatun Job kärsi. Kaikki eivät kuitenkaan kestä isättömyyden kohtaloaan jobimaisesti. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan vuonna 2001, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta. Isällä on siis merkitystä.
Vesa Manninen (1996) kirjoitti kirjassaan Pojan polku, isän tie, että minuutensa eheyteen pyrkiessään ja sitä puolustaessaan ihminen kaipaa tunnetta oman elämän omasta hallinnasta. Mutta kautta kehityksensä läpi, lapsuutensa ja aikuisuutensa, ihminen on oman elämän hallinnan kokemuksen tavoittelussa uhanalainen. Hyvän yhteyden luomisen pyrkimys miehen sielussa taistelu- ja puolustautumispyrkimysten sijasta puolestaan edellyttää, ettei ihmisen tulkintaa minuuden ulkopuolisista mahdeista määrää itseyden menettämisen uhka – pakko, nöyryytys, alistuminen, kastraatio, tuho, vaan että ihminen voi ammentaa voimaa ja minuuden lujuutta hyvien sisäistystensä pysyvyydestä, ts. siitä sisäisestä vakuuttuneisuudesta, että hän on yksilöllisyydessään merkitsevä, arvokas ja rakastettu. Ilman isää kasvaneen pojan on lähes ylivoimaista tuota tunnetta henkilökohtaisesta merkityksellisyydestään saavuttaa.
Mitä tehdä, kun isää ei ole ollut?
Alkoholistien aikuisia lapsia työssäni tavatessa en lakkaa hämmästelemästä, kuinka suuri tarve heillä on aikuisena tulla nähdyksi ja olla merkityksellisiä. Sama tarve on tietysti meillä kaikilla. Kaikki haluavat elämässään tietyllä tavalla tuntea ja kokea ”tulevansa kotiin”. Olla osana jotain yhteisöä, sukua ja perhettä. Olla osana jossakin, jossa kokee tulevansa vastaanotetuksi ja hyväksytyksi omana itsenään.
Mitä tekee se, jolla ei ole ketään? Minne menee yksinäinen kokemaan hyväksytyksi olemisen? Tuntemaan, että on nimeltä kutsuttu? Kun kukaan ei tarvitse, eikä kukaan soita tai käy, niin miksi ihminen ei lähde jonnekin, missä voisi kohdata toisia ihmisiä? Muutenkin kuin virtuaalisesti?
Joillakin ihmisillä on ilmiömäinen taito saada muut tuntemaan itsensä tervetulleiksi ja hyväksytyiksi. Osa tästä on sitä, että näistä ihmisistä paistaa sisäinen rauha, jonka he ovat löytäneet itselleen. Kun on levossa itsensä kanssa, sitä on helppo kohdata ja ottaa toinen ihminen vastaan.
Suurin osa tästä toisen vastaanottamisen taidosta on tavallista hyvää kasvatettua käytöstä, jossa toista ihmistä katsotaan silmiin, kutsutaan häntä nimeltä ja kysytään, kuinka voin olla avuksi. Ihmisten kanssaelämisen ja palvelemisen asennetta, mikä ei maksa yhtään mitään ja kuka tahansa voi sen taidon oppia. Jotkut oppivat helpommin, jotkut vaikeammin. Jälkimmäiset yleensä väittävät, etteivät ole saaneet omaa osaansa ensin, minkä vuoksi eivät voi antaa muillekaan osaansa heidän hyväntahtoisuudestaan.
Mitä tehdä jos on isätön ja yksin?
Mistä ajatuksesta voi olla lohtua, jos on silti yksin? Onko rukouksesta apua? Eikö se ole melko naurettavaa, että joku nykyaikana miettii, että rukouksesta olisi apua?
Minä olen monta kertaa päihdepsykiatrin työssäni surrut sitä, että ihmiset ovat alkaneet väheksyä iltarukouksen merkitystä. Iltarukous on ollut vuosituhansia se lohdullinen hetki, jolloin ihminen levolle laskee Luojansa luo.
Yön levottomuuksiin rukous on tarjonnut ihmisille suurta apua hädän ja ahdistuksen keskellä hyvin kauan, ehkä ihan ihmiselon alusta asti. Rukous auttaa, mutta rukoilemaankin pitää opetella. Kaikki ymmärtävät, että jos aikoo oppia meditoimaan, niin sitä pitää päivittäin harjoitella ainakin kolmen kuukauden ajan. Sama pätee rukoilemiseen. Rukoileminen on vaikeampaa kuin rauhoittavan pillerin nieleminen. Aluksi.
Monelle, joka tänään isänpäivänä on isätön, voisi olla apua hengellisyydestä. Pelkästään sanaan Isä monella liittyy niin suuria tunteita, ettei isää pysty sen pidemmälle edes miettimään. Sen vuoksi monet miehet ja naisetkin ovat niin kapinoivan yksinäisiä. Monen maallistuneen ihmisen on vaikea miettiä, mitä ihmettä tyhjänpäiväisiä rukouksen lauseita hokemalla voisi saavuttaa.
Luin kirjan Jeesuksen rukouksesta, jossa kerrottiin, että kyseisen rukouksen lukija liittyy ihmisten vuosisataiseen ketjuun. Niiden ihmisten ketjuun, jotka ovat kyseistä rukousta ajansaatossa lukeneet. Minusta oli hienoa liittyä vuosituhantiseen rukoilijoiden ketjuun.
Entä onko filosofiasta turvaksi?
Meillä on ystävien kanssa ns. Platon-kerho, jossa käymme läpi Platonin dialogeja. Käymme läpi hyveitä, opettelemme tuntemaan hyveitä samalla kun nautimme hyvästä ruuasta, juomasta sekä mukavasta seurasta. Aidosta yhteydestä ihmisten kesken, joka kuitenkin on aika harvinaista nykyaikana. Meillä on seuraavana vuorossa neljäs teos eli Valtio.
Jo parituhatta vuotta sitten ihmiset miettivät, miten olisi hyvä elää yhdessä. Me olemme nauttineet noiden ikivanhojen ajatusten läpikäymisestä.
Yhteiskunnallisen tilanteen osalta on taivaalle ilmaantunut synkkiä pilviä. Kaikista pimeintä on juuri hetki ennen aamunkoittoa, kirjoitti myöhäiskeskiaikainen mystikko mestari Eckhardt, joka loi pohjan sivistys (Bildung) käsitteelle. Mestari Eckhardt ei tarkoittanut sivistyksellä koulunkäyntiä ja kasvatusta, vaan ihmisen henkistä kypsymistä.
Kun nyt kaikkia ei tarvita sotaan eikä työntekoon, niin sivistyksen merkitys vain entisestään korostuu. Mitä suuremmat ristiriidat, sitä suurempi tarve sivistyneelle keskustelulle.
Kaverille ei jätetä on vahvemman viesti, joka ei välttämättä johda hyvään pitkällä tähtäimellä. Samalla tavalla, kun kehitysmaiden ongelmat ovat ratkaistavissa tyttöjä kouluttamalla, niin samalla tavalla kasvatuksen ja sivistyksen merkitys korostuu kehittyneissä yhteiskunnissa. Koulun ja kodin tehtävä on opettaa sivistynyttä käyttäytymistä.
1960-luvulla isille ryhdyttiin nauramaan avoimesti. Myöhemmin syntyi Archie Bunker-hahmo. Hänestä hahmona alkoi myös isän ja miehen roolin väheksyminen. Olisiko nyt kuitenkin tullut aika isyyden renessanssille?
Isä on tärkeä ja syvästi merkityksellinen asia ihmisille monella syvällisellä tavalla. Isyydelle nauraminen voi johtaa tilanteeseen, jossa kenelläkään ei ole mukavaa. Oli tämä isä sitten millainen tahansa. Psykologisesti isä täytyy olla, voidakseen elää hyvää elämää.
Meillä kehittyneissä maissa poikien initiaatioriitit miehiksi ovat hävinneet, minkä seurauksena nuoret miehet etsivät miehisyyttään ja isyyttään ilmapiirissä, jossa Isiä eikä oikeaa miehisyyttä ole näkyvillä. Psykiatrin työssä tällaisen kehityksen jäljet ovat selvästi näkyvissä. Milloin viimeksi olet tavannut miehen ja isän?
Siitäkin huolimatta hyvää isänpäivää kaikille, isättömille ja niille, joilla isä on hengissä tai vain elävänä mielessä. Tai vain kauniina toiveena ja isän ideana siitä, että joku pitää minusta tänäänkin huolen.
Lappeenrannassa 13.11.16