Hawaijilta paluu pakkaseen

Kun on 20 tuntia valvonut, koko viikon nukkunut väärään aikaan ja vähän, niin ajatukset ovat kuin olisi kovassa humalassa. Tai niin ainakin luulen, että se tuntuu samalta.

Matkalla hotellilta lentokentälle taksikuski kertoi pitävänsä meistä pohjoismaalaisista. Olemme varautuneita, luotettavia, pidämme hauskaa, mutta siinä säilyy tolkku mukana. Saksalaiset, britit ja yllätys yllätys kanadalaiset tulevat Hawaijille ryyppäämään. He eivät tee muuta kuin ryyppäävät mökeissä. Eivät juuri tutustu kohteisiin.

Taksikuski pitää purjehtimisesta, on käynyt Suomessakin purjehtien - kertoo pitävänsä vaaleista naisistamme. Hän ryhtyy ylistämään pohjoismaalaisten viikinkien merimiestaitoja - niillä varusteilla ja niillä veneillä mitä matkoja he tekivätkään. Taksikuski sanoo tietävänsä, että suomalaiset tekevät parhaita veneitä.

Minä koetan pysyä valveilla niin kauan, että pääsen koneeseen nukkumaan. Minä kirjaimellisesti nukahdan heti, kun pysähdyn paikalleni, minkä vuoksi minun tulee pysyä liikkeessä.

Hawaiji on Hawaiji on Hawaiji. Läksiäisjuhlassa konferenssissa näin hula-hula-tanssia - kyllä naisen lantion liike herättää ajatuksia väistämättä. Lanteille on laitettu vielä kaikenlaisia höyheniä, että koko liike tulee tajuntaasi kuin laineet vedessä.

Viimeisenä päivänä oli meidän luento, 1000 konferenssivierasta osallistuvat useaan kymmeneen samanaikaiseen luentoon. Useimmat sanovat, että ne esitykset ovat tikulla - sieltä ne voi lukea. Monet ovat ottamassa aurinkoa tai tutustumassa muuten Mauiin. Maui on jumalan nimi.

Taksikuski sanoo, että meidän hotellin alue on kalleinta 130 000 asukkaan Mauilla, halvempia ja mukavampia alueita löytyy. Paikalliset ovat ystävällisiä ja viettävät aikansa perheensä kanssa. Filippiiniläisiä on kuulema eniten maahanmuuttajina.

Taksikuski sanoo, että turisteja on päivässä saman verran kuin asukkaita koko saarella. Hänen mukaansa on sadekausi menossa, mikä tarkoittaa sitä, että välillä ripsauttaa vettä. Ei sitä meidän suomalaista sadetta, jota tulee päiviä yhteensoittoon.

Nukahdan välittömästi koneeseen päästyäni, en kuule enkä näe mitään muutamaan tuntiin. Nukun ehkä neljä tuntia, minkä jälkeen odottelen että kone saapuu Denveriin. En tiedä mitään Denveristä, mutta laskeutuessa näen että tasaista piisaa. Mikä osavaltio, Colorado lentokentän paidanmyynnin mukaan?

Lentokone on vanha, ainoastaan nuo katossa olevat tv-monitorit ovat. En viitsi kaivaa korvakuulokkeita. Katselen elokuvia ilman ääntä, kuin olisin kuuro. Tietyllä tavalla olenkin, kun oikea korva on täysin tukossa meressä uimisesta. Täytyy näyttää kollegalle heti Suomessa. Lievä flunssa vaivaa, mikä yhdessä väsymyksen kanssa saa minut melko välinpitämättömäksi kaikelle. Ja kuin meditoidessa alkaa nähdä selvemmin, tai uupumustaan juuttuu ajattelussaan johonkin, missä luulee olevan suuriakin ajatuksia.

Miksi ihmiset haluavat katsoa tavallisen elämän versiointia elokuviksi? Mitkään noista ihmisten reaktioista ei ole elämälle vierasta. Miksi ihmiset tuijottavat, mitä jotkut teeskentelevät tekevänsä? Voiko turhemmalta tuntuvaa olla olemassakaan?
Muistan tv-alan ihmisten puhuneen tarinan kertomisesta. He haluavat kertoa tarinan. Kysymys on vain siitä, että mikä tarina on riittävän hyvä kerrottavaksi. Nuo elokuvat jossa on Harrison Ford ja muut tutut näyttelijät tv-sarjamaneereineen - miksi kukaan jaksaa sellaista katsoa? Eikö hänellä ole muuta tekemistä? Ajan tuhlaamista?

Vieressäni oleva originelli kaveri katselee länkkäreitä tietokoneeltaan. Kontrasti on valtava - miten ihmisten eleet ja käytöstavat ovat muuttuneet. Olen selvästi tulossa vanhaksi, uusi ei näytä paremmmalta.

Toisella puolella oleva nuori nainen nukkuu koko matkan, vaikka missä asennossa. Mitkä unen lahjat ihmettelemme yhdessä originellin kanssa.

Jukan kanssa pitämämme esitys oli pidetty, monet paikallaolevista kiittelivät ja puheenjohtaja sanoi, että tehkää ihmeessä uusi seuranta-artikkeli ensi vuodeksi. Lehteä varten artikkeli tulee viimeistellä mahdollisimman pian, koska nytkin se on menossa 2014 lehteen.

Puheenjohtaja sanoo, että lokakuussa on Sao Paolossa Brasiliassa konferenssi, johon voisi myös kirjoittaa. Kaikki matkalla kuultu viittaa siihen, että Brasilia ei ole turvallinen hotellialueen ulkopuolella. Monet kertovat tulleensa ryöstetyksi Brasiliassa, jotkut jopa useampaan kertaan. Kuulostaa ihanalta maalta!

Istun Denverin lentokentällä ja odotan jatkolentoani. Kyllä olisi hienoa, jos olisi erilaisia kultakortteja, niin voisi viettää aikansa mukavissa oloissa. Nyt oleilee kälyisissä olosuhteissa, koettaa tappaa aikaa. En katso enkä jaksa katsoa elokuvia.
Koetan kirjoittaa pitääkseni itseni hereillä, syömään en oikein voi mennä, koska nukahdan tukevan aterian jälkeen varmasti. Lukisin jos jaksaisin. Kävin ostamassa pari mielenkiintoista kirjaa, joihin en jaksa perehtyä.

Taidan ryhtyä ihmisbongaukseen. Siinäkin on se riski, että silmien edestakainen liike on tunnetusti yhtä unettava kuin yhteen kohtaan tuijottaminen.

Vastapäätä istuu kaunis vaalea nainen rikkinäisissä farkuissan, siis niissä jotka ostetaan jo valmiiksi rikkinäisenä.
Mauilla sanottiin, että laukkuni menee suoraan Helsinkiin. Toivotaan niin. Matkaa on vielä jäljellä.

Jukan uudelta Macilta katsottiin kuviamme rannalta ja totesimme molemmat saman. Kiloja alkaa kertyä liikaa, jotain on tehtävä. Kuvat kertovat arvottomasti sen ettei ehdi nykyelämässään huolehtia itsestään. Eli asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Nyt täytyy pysähtyä miettimään , mitä tekee ja mitä ei. Minusta tuntuu, että ihminen joka ei ole fyysisesti kunnossa, ei ole sitä aivojenkaan puolella. Enkä tarkoita tällä anorektikon fanaattisuutta.

Sitä näkee itsensä niin selvästi eri näköisenä mielessään. Mielestään käyttäytymisellään selvästi viestii muille asioita. Ehkä itseään pitäisi videoida, että saisi itsestään realistisemman käsityksen. Ilman peiliä, valokuvia ja videoita, ei näe itseään.
Nauramme Jukan kanssa silmät kyynelissä, kun katsomme omia kuviamme rannalta. Vaikka näkymä on ennen kaikkea tragikoominen.

Denverissä 11.1.2013

Päätin sittenkin mennä syömään Denverin lentokentällä, mikä olikin hyvä idea. Uupuneena ja nälissään ranskalainen sipulikeitto oli hyvää. Söin myös hieman palanutta kanaa, joka oli hyvää. Tarjoilija suositteli amerikkalaista viiniä, joka oli ok. Ei mitään erityisen hyvää, mutta juotavaa.

Tarjoilija kysyi mistä olin, koska muut söivät lähinnä hampurilaisia. Hän halusi käydä Suomessa joskus. Annoin käyntikorttini ja amerikkalaiseen tapaan käskin hänen ottaa yhteyttä, jos tulee Suomeen.

Ruuan ja ehkä viininkin lievän päihtyvättävän vaikutuksen ansiosta tunsin kuin olisin palannut jostain raskaasta ja väsyttävästä.

Odottelin Denverin koneen lähtöä jo huomattavasti rennompanaja pystyin keskittymään taas ihmisbongaukseen.
Samalla muistelin kuinka nuoret Hawaijilla kertoivat, että pitää olla paljon facebook-kavereita.
- Jotta tietää mitä muille kuuluu, sain vastauksen miksi-kysymykseeni.

Lento Frankfurtiin sitten taas olikin yhtä kärsimystä. Lasten kasvattamattomuus ja puuttuvat vanhemmuuden taidot luovat kanssamatkustajille kärsimystä. Juuri kukaan ei nukkunut, kun nuoren ja kauniin naisen lapset kiljuivat rajattomasti.

Frankfurtin kentän turvatarkastukset veivät taas niin kauan että piti juosta itsensä taas hikiseksi päästääkseen koneeseen odottamaan sen myöhästynyttä lähtöä Helsinkiin.

Ja kun ihmiset tuovat kaikki koneeseen kaksi laukkua, jotka molemmat laittavat ylös, niin viimeisiksi tulleilla ei ole mihin lentolaukkunsa laittaa. Voisivat joko vaatia että vain yksi laukku tai ne joilla on kaksi laukkua tulevat viimeisiksi koneeseen.

Ja jotta matkustamisen riemu olisi täydellinen, niin viereisellä penkkirivillä naisella oli mukana koira, joka uikutti koko lennon ja myös piereskeli hädissään. Miksiköhän jotkut haluavat matkustella ja jotkut vielä kadehtivat heitä? Mikähän ero on ekonomi - ja bisness-luokan välillä? Ainakin nuo yön yli kohdat olisi mukava maata bisnessluokassa.

No nyt ollaan palaamassa hellehatun kanssa Suomeen. Vielä kun myöhästyisi junasta, niin matka päättyisi niin kuin se alkoikin.

No ehkä voi palata normaaliin lauantaihin, ryhtyä katsomaan kotona Valioliiga pelejä.

Tikkurilan asemalle pääsin sujuvasti, vain nähdäkseni kuinka huumekauppaa tehdään silmieni edessä Tikkurilan rautatieasemalla. Nuori ja kaunis nuori mies ostaa silmät kiiluen lauantai-illan rientolääkkeet. Hieman vanhempi ja kokeneempi myy. Pari selvästi alkoholi- ja huumeongelmaista pyörii, nainen tuntuu olevan huumeveloissa puhelimeen puhumansa perusteella. No jaa, tätähän tämä on.

Junalippu myydään osastoon joka on täynnä lapsia, lapsenkakan hajua, muttei mitään järjetöntä lapsenkiljuntaa. Täydellistä, eikö?

Suomen ilma tuntuu todella kylmältä ja purevalta.

12.1.2013 junassa Lappeenrantaan