Herman Hessen ensimmäinen romaani

Päätin maatessani vatsataudissa, että luen läpi Herman Hessen kirjat. Juu, teen tällaisia päätöksiä itseni kanssa useinkin. Aika monet päätöksistäni  saan niistä toteutetuksi.

Luin lähes kaikki Hessen teokset kun opiskelin ensimmäisiä vuosia lääkiksessä. Itseasiassa luin romaaneja paljon mielummin kuin tenttikirjoja. Minun piti luvata itselleni, jossain vaiheessa, etten lue ensimmäistäkään romaania ennen kuin valmistun. Pidin lupaukseni.

Hessen ensimmäinen romaani on nimeltään Peter Camenzind (1904).
Se on suomennettu ( Alppien poika ), mutta löysin sen netistä englanninkielisenä, joten luin sen. Olisi löytynyt näköjään suomeksikin omasta kirjastosta...0
 
Se on tarina miehen kasvusta aikuiseksi.
Tarinan päähenkilöllä, Hessen tyypillisellä kertojalla on aika paljon autistisentyyppisiä piirteitä. Hän katselee maailmaa ulkopuolisen kokemuksen kautta.

Kertoja on epäonninen rakkaudessa koko kirjan ajan. Hänen rakastamansa naiset jäävät idealisoiduiksi hahmoiksi, joita hän ei saavuta. Tai he eivät ole tarpeeksi kauniita nuoren miehen mielestä.

Kertoja kuvaa kömpelyyttään ihmissuhteissa- on pienen vuoristokylän köyhä asukas, joka lähtee opiskelemaan isoihin kaupungeihin.

Ei hän saa rahaa opintoihin, mutta kaverin laitettua hänen tekstejään lehteen, alkaa hankkia omaa rahaa. Kirjan kertoja elättää itsensä kirjoittamalla, muttei saa sitä suurta romaania kirjassa kirjoitetuksi.

Hän pystyy muodostamaan ystävyyssuhteita miehiin, jotka lähes kaikki kuolevat kirjassa. Ystävyyssuhteet sisältävät paljon taidetta, lähinnä kirjallisuutta. Ramman kanssa ystävyys opettaa hänen elämän syviä totuuksia.

Myös musiikkia kirjassa on, Hesse itse soitti sekä pianoa ja viulua. Tekoälyltä kysyin Hessen ajan musiikkia, josta tein kuuntelulistan, jota kuuntelin samalla kuin luin kirjaa puhelimestani.

Kirjan kertoja kertoo matkoistaan, kuinka hän ehkä eniten kotonaan Italian Toscanassa. Ja italian kielessä. Myös muualla Euroopassa kertoja matkustelee. Kertoo sitä kautta oppineensa, miten olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Kirjan kertoja kertoo hienosti melankoliastaan ja masennuksestaan. Myös alkoholismista, jonka kertoo perineensä isältään. Kertoja kuvaa vaikeaa isäsuhdetta hienosti. Myös alkoholismi saa kirjassa ison roolin. Itävaltaiset ja sveitsiläiset viinit melkein maistuvat suussa kertojan kertoessa juomisiaan. Myös alkoholismin nurja puoli näkyy ja tuntuu.

Äiti kuolee varhain pyhimyksenomaisesti. Äiti edustaa hyvin perinteistä naishahmoa, kaiken hiljaisesti kärsivää.

Lukiessa tuli hyvin mieleen omat opiskeluaikaiset matkani ympäri Eurooppaa. Samanlaista kömpelyyttä itselläkin oli nuorena vuorovaikutuksessa kuin mitä kirjan kertojalla on. Ja kyllä nuoren miehen tunteiden liikutukset ovat tutunkuuloisia. Kirja on kuin puhuisi juuri minulle, vaikka puhuu yleismaailmallisesti. Tässä on Hessen tyylin hienous ja lumous.

Kertoja kuvaa muukalaisuutta ihmisten maailmassa. Nykyisin helposti ryhdyttäisiin diagnosoimaan autistisia piirteitä. Yli 100 vuotta vanhassa kirjassa ne ovat tavallisia elämään kuuluvia asioita.

Kertoja lopulta viisastuu ja tyytyy siihen, mitä elämällä on tarjottavana. Ei kaipaa muuta ja palaa kotikyläänsä vanhan isän avuksi ja turvaksi.

Kirjaa voi ehdottomasti suositella luettavaksi, jos Hessen kirjat kiinnostavat. Ja vaikkeivat kiinnostaisi, niin kirjan päähenkilön kehitystarina on kiinnostava ja helposti samastuttava. Ehkä siitä voi oppiakin jotain.
 
Lappeenrannassa 12.1.2026