Herman Hessen kahdeksas romaani
Herman Hessen kahdeksas romaani
ChatGPT kertoo, että Herman Hesse tarvitsi psykiatrista hoitoa, kun hän kirjoitti Arosutta (Der Steppenwolf 1927, suom Eeva-Liisa Manner 1984). Hessellä oli taustalla isän kuolema, pojan vakava sairastuminen, avioero ja ensimmäisen maailmansodan kauhut, jotka laittoivat kirjailijan mielenterveyden koetukselle. Hesse ei ollut mielisairaalassa sisällä hoidettavana, mutta kävi sairaalassa, kuten nykyään kai sanottaisiin, päiväsairaalapotilaana. Häntä hoiti erittäin kuuluisa psykiatri Carl Jung.
Minulle on jäänyt aina mieleen kertomus Jungista, kun toinen Nobel-kirjailija James Joyce kävi tytärtään hoidattamassa Jungilla. Odysseus-romaanin kirjoittajan tytär sairasti skitsofreniaa. James Joyce hämmästeli Jungille, että hänen tyttärensä puhuu samoja asioita, mitä hän kirjoittaa romaaneissaan. Jungin vastaus oli hirvittävän älykäs.
- Kyllä, vastasi Jung, mutta kun sinä käyt sukeltamassa alitajunnassasi, niin tyttäresi hukkuu sinne.
Hessen Arosusi on ehdottomasti kirja hulluudesta, kuka mitenkin sanan arvottaa. Leimakirveenä vai syvällisen säälin ja myötätunnon ilmauksena ihmisen kärsimyksestä. Arosudessa Hessen aikaisempien kirjojen, Demianin ja Siddharthan kaunis lyyrisyys on tiessään, itseään etsinyt kertojaminä on räjähtänyt persoonallisuuden riekalaisuuteen. Sävyt synkkenevät, yksinäisyys pahenee ja eristyneisyys painaa tuskan lailla ja tuo esille mielipuolisuuden, joka on jokaisessa ihmisessä, jos tarpeeksi pitkälle sieluaan rääkkää.Toisilla se tulee esille helpommin, toisilla vaikeammin.
Kirjassa on aluksi seinänaapurin kuvaus Arosudesta, miehestä, joka herättää suuria ennakkoluuloja jo nurkkavierun ja epäilyttävän olemuksensa perusteella. Naapuri pohtii, että jotain on miehessä pielessä, tuohan elää itsemurhaajan elämää. Kunnes naapuri juttelee hänen kanssaan, niin hänen näkemys Arosudesta muuttuu. Naapuri myöntää käyneensä ”vakoilemassa” Arosuden huoneessa millaista siellä on. Seinänaapurin täti omistaa kyseisen talon, jossa Arosusi on vuokralla.
Arosuden huoneessa on paljon kirjoja, kirjahyllyssä ja joka puolella huonetta. Goethe, Jean Paul, Novalis, Nietzsche, Lessing, Jacobi, Lichtenberg ja Dostojevski. Alkoholijuomia ja tupakansavua, alkukuvauksen kirjoittanut naapuri seurasi Arosutta jopa kapakkaan.
Arosusi makaa välillä päiväkausia sängyssä saamatta mitään aikaan, välillä on tarmokkuuden puuskia. Mies kärsii kaikenlaisista ruumiillisista vaivoista, joita nykyaikana kutsuttaisiin psykosomaattisiksi oireiksi.
Naapuri kirjoittaa oudosta miehestä: ” Kun hänen kanssaan puhui ja kun hän toisinaan ylitti sovinnaisuuden rajat lausumalla jotakin syvästi persoonallisia sanoja, niin silloin täytyi ilman muuta tuntea vähemmyytensä; hän oli ajatellut enemmän kuin muut, ja niinpä hän, aina kun oli älyllisistä asioista kysymys, osoitti sellaista miltei viileää asiallisuutta, ajatuksen syvyyttä ja varmaa tietoa, joka on vain todella älykkäiden ihmisten vallassa, sellaisten joilla ei ole kunnianhimoa ja jotka eivät halua älyllään loistaa, etevämmyydellään hallita toista tai pitää omaa katsantokantaansa ainoana oikeana.”
Naapuri käy pohtimaan, että ehkä Arosusi edustaa aikakautensa hengen onttoutta. Muukalaisuutta, äärimmäistä ja pelottavaa eristäytyneisyyttä. Kaiken henkisen elämän saavustusten murenemista ilveilyksi. Aikaa ennen tosi-tv:tä.
Naapuri kirjoittaa naapuristaan Harry Hallerista: ” Ajan mittaan puolustusasenne väistyi kiintymyksen tieltä, jonka myötätunto synnytti, myötätunto syvästi ja alituisesti kärsivää olentoa kohtaan, jonka yksinäisyyden ja sisäisen kuoleman jouduin näkemään. Tänä aikana opin yhä paremmin oivaltamaan, ettei tuon kiusatun ihmisen sairaus suinkaan johtunut luonteen puutteellisuuksista, vaan päinvastoin tavattoman suurista lahjoista ja voimista, jotka eivät olleet sopusoinnussa keskenään. Minä opin ymmärtämään, että Haller oli kärsimyksen nero, että hän – samassa mielessä kuin Nietzsche – oli kärsimyksestä luonut nerokkaan, suunnattoman, pelottavan voiman”.
Naapuri kirjoittaa, että Arosusi inhosi ja vihasi itseään, naapurin arvion mukaan kasvatuksen seurauksena. Kasvatuksen jonka tarkoituksena oli nujertaa lapsen tahto, mutta tämä lapsi oli siihen liian luja, kovapintainen, liian ylpeä ja älykäs. Naapuri kirjoittaa: ” Sen sijaan että he olisivat pystyneet hävittämään hänen persoonallisuutensa oli heidän onnistunut opettaa häntä vihaamaan itseään. Omaa itseään vastaan, tätä syytöntä ja jaloa objektia vastaan hän nyt läpi elämänsä suuntasi mielikuvituksensa koko nerouden, ajatuskykynsä koko voiman.” Sen minkä 100 vuotta teki ihmisen syntyvälle itsevihalle ankara kristillinen kasvatus, sen tekee nykyään koulu- ja somekiusaaminen – itsevihan ja kelpaamattomuuden kokemuksen loppuelämäksi. Asia, jota toveriaan ilkkuvat nuoret eivät tajua.
Haller on kasvanut porvallisessa kodissa, ja tuohon porvarilliseen saavuttamattomaan paratiisiin hän kaipaa takaisin - porvarillisen järjestyksen, tottumusten ja velvollisuuksien vuoksi - porvarillinen puhtaudenrakkaus, huolekkuus ja täsmällisyys, velvollisuuden täyttämistahto ja uskollisuus vähässä.
Naapuri kirjoittaa: ” Minun kävi häntä syvästi sääliksi – mutta miten lohdutonta, hukkaantuomittua ja epätoivoista oli myös se elämä, jota hän vietti… Jälkeensä hän ei jättänyt mitään muuta kuin käsikirjoituksen, jonkahän täällä olonsa aikana kirjoitti ja omisti minulle; niukkasanaisessa omistuksessa sanottiin, että sain tehdä hänen muistiinpanoilleen mitä halusin.”
Naapuri jatkaa Arosuden jälkeenjääneistä muistiinpanoista: ” Tuskin toimittaisin niitä julkisuuteen jos näkisin niissä vain yksityisen ihmisen, onnettoman mielisairaan patologiset ajatusharjat ja haaveet. Mutta minä näen niissä jotakin muuta, kokonaista aikakautta kuvastavan todistuskappaleen, sillä Hallerin sielunsairaus ei – sen tiedän nyt – ollut yksityisen ihmisen eriskummallisuutta, vaan itsensä ajan sairautta, sen sukupolven neuroosia johon Haller kuului ja jonka piiristä eivät suinkaan sorru heikoimmat ja vähäarvoisimmat yksilöt, vaan nimenomaan voimakkaat, lahjakkaimmat ja avarimmat henget… Nämä muistiinpanot… ovat merkinneet yritystä suuren ajansairauden voittamiseksi, ei kiertämällä eikä totuutta kaunistellen, vaan ottamalla itse sairaus kuvauksen kohteeksi. Ne kertovat kirjaimellisesti, vaelluksesta läpi gehennan, milloin tuskallisesta, milloin rohkeasta vaelluksesta pimentyneen sielunmaailman halki, päämääränä helvetin rajojen murtaminen, kaaoksen mahdin murskaaminen, pahan kärsiminen loppuun asti.”
Kirjan seuraavan luvun nimi on ” Harry Hallerin muistiinpanot”, joka alkaa sanoilla ” Ainoastaan hulluille.” Eikä totta vie lupaus petä. Tosin lukijalle tarjotaan tässä vaiheessa aiheellinen varoitus: Maaginen teatteri – sisäänpääsyä ei kenelle hyvänsä – ei kenelle hyvänsä. Ainoastaan hulluille.
Lukijaa varoitetaan, että jos hän jatkaa lukemistaan, lukija voi menettää viattomuutensa. Asiat joiden on luullut olevan totta. Asiat joita on aina pitänyt arvossa. Ja menettää jopa mielenterveytensä, jos liiaksi samastuu Arosuden maailmaan ja joutuu valmistautumattomana sisälle mielen maagiseen teatteriin.
Seuraava osio on Kirja Arosudesta. Luku kuvaa sitä itsepäisyyttä ja ehdottomuutta, jolla nuori Harry Haller haluaa säilyttää vapautensa ja itsenäisyytensä. Uhmaisen tahdon olla oman itsensä herra, olla kenenkään käskynalaisena. Äärimmäisen vapauden miettiä, mitä haluaa milloinkin tehdä tai olla tekemättä. Eikä hän halua varsinkaan ”kasarmiorjuuteen”, eli johonkin tavalliseen työhön tai virkaan, jossa tehdään töitä ma-pe aamukahdeksasta neljään iltapäivällä. Minä itse, minun vapauteni ja valittu yksinäisyyteni.
Kirjassa tarina jatkuu: ” Mutta tinkimättömyys oli suoraan verrannollinen hänen kärsimyksiinsä ja kohtaloonsa. Hänen kävi niin kuin monen muunkin: kaiken hän sai, mitä hän hellittämättä himoitsi, kaiken mihin hän sitkeästi ja itsepintaisesti pyrki hän myös saavutti, mutta saavutti siinä mitassa, mikä ei ole ihmiselle hyväksi. Siitä mikä alussa oli ollut hänen haaveensa ja onnensa, tuli nyt hänen kirouksensa… Mutta taistelteltuaan itselleen vapauden Harry huomasi, että hänen vapautensa oli eräänlaista kuolemaa, että hän oli yksin…”.
Harry pohtii sen jälkeen syvällisesti itsemurhaa, porvariutta ja toteaa: ” Kokonaisesti voi ihminen elää vain oman minänsä uhraamalla.” Ja sitä että vain yhdellä tavalla itsepäisyyttään yksinäisyyteen singonnut ihminen voi selvitä elämässä – huumorin avulla.
Arosusi pohtii suden ja ihmisen, vietin ja sielun välistä ristiriitaa. Ja miten yhtenäiseksi ja ykseydeksi minuus tavallisesti kuvitellaan, eikä kyse ole vain henkisen ja eläimellisen osan välistä taistelua, vaan kyse on paljon monimutkaisemmasta asiasta, kuin kahden osan välisestä jännitteestä. Ihmisen monijakoisuuden tajuamisesta kirjailija kirjoittaa: ”… ja kun heidän tajuntansa rikkoo kaikille neroille ominaisen selvänäköisyyden kirkastamana sen valherenkaan, jonka kahlehtimana me kuvittelemme sisäisen olemuksemme ”yhtenäiseksi”, -kun he siis tuntevat itsessään ei vain yhden minuuden, vaan taajan kimpun erilaisia minuuksia.” Ihmisten enemmistö tiede apunaan koettaa kuitenkin kieltää tuon totuuden minuuden monijakoisuudesta. Harry pohtii, mikä se ihminen oikein lopulta on ja ´ palaa poroksi uuden itsetutkiskelun helvetillisessä sulatusuunissa, muuttuu, repii pois naamionsa ja alkaa aina uusi minuuskausi … joka kerta äärimmäisen depression aikana´.
Ja kirjoittaja jatkaa masennuksen synkästä ja pimeästä yöstä: ” … olkoon itsemurha miten typerä, raukkamainen ja katala hätäkeino tahansa, miten kunniaton oikotie tahansa – tästä hornanmyllystä oli oikeus toivoa vapautusta keinolla millä hyvänsä.”
Sitten hän kirjoittaa, että päästäkseen ihmisen mielen maagiseen teatteriin: ” Ja yhä selvemmin kuulin korvassani tuon viestin varoituksen: Ei kenelle hyvänsä. Ainoastaan hulluille. Hullu minun pitäisi siis olla, kaikkea muuta kuin ”kuka hyvänsä”, jos mielin päästä tuohon outoon, maagiseen maailmaan… Ja heittäytyä sielun vapaana kohisevaan virtaan, mielikuvituksen virtaan, joka ei mitään esteitä tuntenut.”
Harry tapaa professorin, joka käy hänen kanssaan professorin mielestä kiinnostavia filosofisia keskusteluja, mutta käytyään professorin kotona Arosuden vuorovaikutuksellinen kömpelyys tulee esille. Hän käyttäytyy tökerösti ja poistuu paikalta. Sitten Harry tapaa maksullisen naisen, joka ryhtyy opettamaan hänelle tavallista arkista elämää – taiteen, kirjojen, filosofioiden ja syvän itsetutkiskelun tuolla puolen.
Harry kuvaa yksinäisyydestä murtautumistilannettaan: ”Yhtäkkiä ilmestyy tielleni ihminen, aito, elävä ihminen, joka murtaa jääketon elottoman eristyneisyyteni yltä ja ojentaa minulle kätensä… Yhtäkkiä ovi avautuu ja elämä astuu luokseni. Kukaties voisin todellakin vielä elää, kukaties tulla ihmiseksi jälleen… Hän oli loihtinut pienen ikkuna-aukon, vähäisen valoventtiilin pimeään selliini. Hän oli ratkaisu, tie vapauteen.”
Harry toteaa, ettei mihinkään tietoon, ymmärrykseen tai oivallukseen hän enää tuntenut houkutusta. Hän oli saanut tietämisestä tarpeekseen. Harry tutustuu nyt itselleen aikaisemmin hyljeksittyihin ja uusiin asioihin: tanssimiseen, jazziin, rakasteluun ja päihteisiin matkalla mielen maagiseen teatteriin.
- Veli Harry, kutsun teidät pieneen huvitilaisuuteen. Pääsylupa vain hulluilla, pääsymaksuna ymmärrys. Oletteko valmis?
Matkalle omaan kätkettyyn maailmaan Harry saa varoittavan kutsun, jos tulet, ymmärrys menee.
” kätketty maailma jota te etsitte, tiedätte, että se on omassa sielussanne… autan teitä tekemään oman maailmanne näkyväksi, siinä kaikki.”
Samalla tavoin houkuttelisi ensimmäistä huumeannosta tarjoava ystävä tai puhuisi psykoterapiassa psykoterapeutti. Suostuttelisi eteenpäin. Kohti pelottavaa, mutta houkuttelevaa.
Mielen maagisessa teatterissa on tarkoitus vapautua todellisuudesta, niin sanotusta yhtenäisestä persoonallisuudesta ja rakentaa tuhansista tyypeistä uusi: ” kaikki oikea huumori alkaa siitä, ettei enää välitä ottaa omaa persoonaansa vakavasti”. Harryn mielen maaginen teatteri on lopulta alkanut.
- Elämästänne te olette tehnyt surkean sairaskertomuksen, lahjakkuudestanne onnettomuuden, Harry kuulee maagisen teatterin sekavia kokemuksia läpikäydessään.
Harry käy läpi erilaisia näkyjä mielen maagisessa teatterissa. Kuvaukset ovat kuin psykoosista.
Harry toivoo, että lopulta oppisi mielen maagisen teatterin tyypeillään pelaamaan paremmin. Jos hän vielä kerran oppisi nauramaan.
Hessen Arosusi on siis täysin erilainen kuin aikaisemmat kauniin lyyriset kirjat. Itsensä etsimisen teemat ovat samoja kuin aikaisemmissa kirjoissa, mutta nyt ehjä kuva räjähtää piinaavan painostaviksi tuhansiksi kappaleiksi.
Psykiatrisessa viitekehyksessä, jos teosta ei lue taiteena - Arosutta voi lukea vaikean psyykkisen sairastamisen tarinana. Siinä pohditaan syvällisesti. psykiatreille tyypillisiä teemoja: itsenäistymistä omaksi itsekseen maailmassa elävänä ihmisenä. Alleviivataan itsepäisyyttä ja ylpeyttä, jotka mielestäni ovat kaksi perustavaa asiaa päätyä psykiatrin eteen.
Kirja kertoo myös loputtomalta tuntuvasta yksinäisyydestä, syvästä eristäytyneisyydestä muihin ihmisiin. Kirja ennakoi internetin aiheuttamaa lisääntyvää yksinäisyyttä pohtiessaan radion tuloa. Sitä, että luonnollinen tilanne, vaikkapa musiikkikonsertti, kuuluu konserttisalin sijaan radiosta.
Arosusi-kirja käy syvällistä keskustelua itsemurhasta, masennuksesta ja se on myös kuvaus, jos niin halutaan - psykoosista. Siitä kun mieli maagisesti räjähtää teatteriksi silmien edessä. Varsinkin kirjan loppuosa, voi olla kuvaus psykiatrisessa mielessä, mitä ihminen voi kokea psykoosissa ollessaan.
Lappeenrannassa 28.1.2026
ChatGPT kertoo, että Herman Hesse tarvitsi psykiatrista hoitoa, kun hän kirjoitti Arosutta (Der Steppenwolf 1927, suom Eeva-Liisa Manner 1984). Hessellä oli taustalla isän kuolema, pojan vakava sairastuminen, avioero ja ensimmäisen maailmansodan kauhut, jotka laittoivat kirjailijan mielenterveyden koetukselle. Hesse ei ollut mielisairaalassa sisällä hoidettavana, mutta kävi sairaalassa, kuten nykyään kai sanottaisiin, päiväsairaalapotilaana. Häntä hoiti erittäin kuuluisa psykiatri Carl Jung.
Minulle on jäänyt aina mieleen kertomus Jungista, kun toinen Nobel-kirjailija James Joyce kävi tytärtään hoidattamassa Jungilla. Odysseus-romaanin kirjoittajan tytär sairasti skitsofreniaa. James Joyce hämmästeli Jungille, että hänen tyttärensä puhuu samoja asioita, mitä hän kirjoittaa romaaneissaan. Jungin vastaus oli hirvittävän älykäs.
- Kyllä, vastasi Jung, mutta kun sinä käyt sukeltamassa alitajunnassasi, niin tyttäresi hukkuu sinne.
Hessen Arosusi on ehdottomasti kirja hulluudesta, kuka mitenkin sanan arvottaa. Leimakirveenä vai syvällisen säälin ja myötätunnon ilmauksena ihmisen kärsimyksestä. Arosudessa Hessen aikaisempien kirjojen, Demianin ja Siddharthan kaunis lyyrisyys on tiessään, itseään etsinyt kertojaminä on räjähtänyt persoonallisuuden riekalaisuuteen. Sävyt synkkenevät, yksinäisyys pahenee ja eristyneisyys painaa tuskan lailla ja tuo esille mielipuolisuuden, joka on jokaisessa ihmisessä, jos tarpeeksi pitkälle sieluaan rääkkää.Toisilla se tulee esille helpommin, toisilla vaikeammin.
Kirjassa on aluksi seinänaapurin kuvaus Arosudesta, miehestä, joka herättää suuria ennakkoluuloja jo nurkkavierun ja epäilyttävän olemuksensa perusteella. Naapuri pohtii, että jotain on miehessä pielessä, tuohan elää itsemurhaajan elämää. Kunnes naapuri juttelee hänen kanssaan, niin hänen näkemys Arosudesta muuttuu. Naapuri myöntää käyneensä ”vakoilemassa” Arosuden huoneessa millaista siellä on. Seinänaapurin täti omistaa kyseisen talon, jossa Arosusi on vuokralla.
Arosuden huoneessa on paljon kirjoja, kirjahyllyssä ja joka puolella huonetta. Goethe, Jean Paul, Novalis, Nietzsche, Lessing, Jacobi, Lichtenberg ja Dostojevski. Alkoholijuomia ja tupakansavua, alkukuvauksen kirjoittanut naapuri seurasi Arosutta jopa kapakkaan.
Arosusi makaa välillä päiväkausia sängyssä saamatta mitään aikaan, välillä on tarmokkuuden puuskia. Mies kärsii kaikenlaisista ruumiillisista vaivoista, joita nykyaikana kutsuttaisiin psykosomaattisiksi oireiksi.
Naapuri kirjoittaa oudosta miehestä: ” Kun hänen kanssaan puhui ja kun hän toisinaan ylitti sovinnaisuuden rajat lausumalla jotakin syvästi persoonallisia sanoja, niin silloin täytyi ilman muuta tuntea vähemmyytensä; hän oli ajatellut enemmän kuin muut, ja niinpä hän, aina kun oli älyllisistä asioista kysymys, osoitti sellaista miltei viileää asiallisuutta, ajatuksen syvyyttä ja varmaa tietoa, joka on vain todella älykkäiden ihmisten vallassa, sellaisten joilla ei ole kunnianhimoa ja jotka eivät halua älyllään loistaa, etevämmyydellään hallita toista tai pitää omaa katsantokantaansa ainoana oikeana.”
Naapuri käy pohtimaan, että ehkä Arosusi edustaa aikakautensa hengen onttoutta. Muukalaisuutta, äärimmäistä ja pelottavaa eristäytyneisyyttä. Kaiken henkisen elämän saavustusten murenemista ilveilyksi. Aikaa ennen tosi-tv:tä.
Naapuri kirjoittaa naapuristaan Harry Hallerista: ” Ajan mittaan puolustusasenne väistyi kiintymyksen tieltä, jonka myötätunto synnytti, myötätunto syvästi ja alituisesti kärsivää olentoa kohtaan, jonka yksinäisyyden ja sisäisen kuoleman jouduin näkemään. Tänä aikana opin yhä paremmin oivaltamaan, ettei tuon kiusatun ihmisen sairaus suinkaan johtunut luonteen puutteellisuuksista, vaan päinvastoin tavattoman suurista lahjoista ja voimista, jotka eivät olleet sopusoinnussa keskenään. Minä opin ymmärtämään, että Haller oli kärsimyksen nero, että hän – samassa mielessä kuin Nietzsche – oli kärsimyksestä luonut nerokkaan, suunnattoman, pelottavan voiman”.
Naapuri kirjoittaa, että Arosusi inhosi ja vihasi itseään, naapurin arvion mukaan kasvatuksen seurauksena. Kasvatuksen jonka tarkoituksena oli nujertaa lapsen tahto, mutta tämä lapsi oli siihen liian luja, kovapintainen, liian ylpeä ja älykäs. Naapuri kirjoittaa: ” Sen sijaan että he olisivat pystyneet hävittämään hänen persoonallisuutensa oli heidän onnistunut opettaa häntä vihaamaan itseään. Omaa itseään vastaan, tätä syytöntä ja jaloa objektia vastaan hän nyt läpi elämänsä suuntasi mielikuvituksensa koko nerouden, ajatuskykynsä koko voiman.” Sen minkä 100 vuotta teki ihmisen syntyvälle itsevihalle ankara kristillinen kasvatus, sen tekee nykyään koulu- ja somekiusaaminen – itsevihan ja kelpaamattomuuden kokemuksen loppuelämäksi. Asia, jota toveriaan ilkkuvat nuoret eivät tajua.
Haller on kasvanut porvallisessa kodissa, ja tuohon porvarilliseen saavuttamattomaan paratiisiin hän kaipaa takaisin - porvarillisen järjestyksen, tottumusten ja velvollisuuksien vuoksi - porvarillinen puhtaudenrakkaus, huolekkuus ja täsmällisyys, velvollisuuden täyttämistahto ja uskollisuus vähässä.
Naapuri kirjoittaa: ” Minun kävi häntä syvästi sääliksi – mutta miten lohdutonta, hukkaantuomittua ja epätoivoista oli myös se elämä, jota hän vietti… Jälkeensä hän ei jättänyt mitään muuta kuin käsikirjoituksen, jonkahän täällä olonsa aikana kirjoitti ja omisti minulle; niukkasanaisessa omistuksessa sanottiin, että sain tehdä hänen muistiinpanoilleen mitä halusin.”
Naapuri jatkaa Arosuden jälkeenjääneistä muistiinpanoista: ” Tuskin toimittaisin niitä julkisuuteen jos näkisin niissä vain yksityisen ihmisen, onnettoman mielisairaan patologiset ajatusharjat ja haaveet. Mutta minä näen niissä jotakin muuta, kokonaista aikakautta kuvastavan todistuskappaleen, sillä Hallerin sielunsairaus ei – sen tiedän nyt – ollut yksityisen ihmisen eriskummallisuutta, vaan itsensä ajan sairautta, sen sukupolven neuroosia johon Haller kuului ja jonka piiristä eivät suinkaan sorru heikoimmat ja vähäarvoisimmat yksilöt, vaan nimenomaan voimakkaat, lahjakkaimmat ja avarimmat henget… Nämä muistiinpanot… ovat merkinneet yritystä suuren ajansairauden voittamiseksi, ei kiertämällä eikä totuutta kaunistellen, vaan ottamalla itse sairaus kuvauksen kohteeksi. Ne kertovat kirjaimellisesti, vaelluksesta läpi gehennan, milloin tuskallisesta, milloin rohkeasta vaelluksesta pimentyneen sielunmaailman halki, päämääränä helvetin rajojen murtaminen, kaaoksen mahdin murskaaminen, pahan kärsiminen loppuun asti.”
Kirjan seuraavan luvun nimi on ” Harry Hallerin muistiinpanot”, joka alkaa sanoilla ” Ainoastaan hulluille.” Eikä totta vie lupaus petä. Tosin lukijalle tarjotaan tässä vaiheessa aiheellinen varoitus: Maaginen teatteri – sisäänpääsyä ei kenelle hyvänsä – ei kenelle hyvänsä. Ainoastaan hulluille.
Lukijaa varoitetaan, että jos hän jatkaa lukemistaan, lukija voi menettää viattomuutensa. Asiat joiden on luullut olevan totta. Asiat joita on aina pitänyt arvossa. Ja menettää jopa mielenterveytensä, jos liiaksi samastuu Arosuden maailmaan ja joutuu valmistautumattomana sisälle mielen maagiseen teatteriin.
Seuraava osio on Kirja Arosudesta. Luku kuvaa sitä itsepäisyyttä ja ehdottomuutta, jolla nuori Harry Haller haluaa säilyttää vapautensa ja itsenäisyytensä. Uhmaisen tahdon olla oman itsensä herra, olla kenenkään käskynalaisena. Äärimmäisen vapauden miettiä, mitä haluaa milloinkin tehdä tai olla tekemättä. Eikä hän halua varsinkaan ”kasarmiorjuuteen”, eli johonkin tavalliseen työhön tai virkaan, jossa tehdään töitä ma-pe aamukahdeksasta neljään iltapäivällä. Minä itse, minun vapauteni ja valittu yksinäisyyteni.
Kirjassa tarina jatkuu: ” Mutta tinkimättömyys oli suoraan verrannollinen hänen kärsimyksiinsä ja kohtaloonsa. Hänen kävi niin kuin monen muunkin: kaiken hän sai, mitä hän hellittämättä himoitsi, kaiken mihin hän sitkeästi ja itsepintaisesti pyrki hän myös saavutti, mutta saavutti siinä mitassa, mikä ei ole ihmiselle hyväksi. Siitä mikä alussa oli ollut hänen haaveensa ja onnensa, tuli nyt hänen kirouksensa… Mutta taistelteltuaan itselleen vapauden Harry huomasi, että hänen vapautensa oli eräänlaista kuolemaa, että hän oli yksin…”.
Harry pohtii sen jälkeen syvällisesti itsemurhaa, porvariutta ja toteaa: ” Kokonaisesti voi ihminen elää vain oman minänsä uhraamalla.” Ja sitä että vain yhdellä tavalla itsepäisyyttään yksinäisyyteen singonnut ihminen voi selvitä elämässä – huumorin avulla.
Arosusi pohtii suden ja ihmisen, vietin ja sielun välistä ristiriitaa. Ja miten yhtenäiseksi ja ykseydeksi minuus tavallisesti kuvitellaan, eikä kyse ole vain henkisen ja eläimellisen osan välistä taistelua, vaan kyse on paljon monimutkaisemmasta asiasta, kuin kahden osan välisestä jännitteestä. Ihmisen monijakoisuuden tajuamisesta kirjailija kirjoittaa: ”… ja kun heidän tajuntansa rikkoo kaikille neroille ominaisen selvänäköisyyden kirkastamana sen valherenkaan, jonka kahlehtimana me kuvittelemme sisäisen olemuksemme ”yhtenäiseksi”, -kun he siis tuntevat itsessään ei vain yhden minuuden, vaan taajan kimpun erilaisia minuuksia.” Ihmisten enemmistö tiede apunaan koettaa kuitenkin kieltää tuon totuuden minuuden monijakoisuudesta. Harry pohtii, mikä se ihminen oikein lopulta on ja ´ palaa poroksi uuden itsetutkiskelun helvetillisessä sulatusuunissa, muuttuu, repii pois naamionsa ja alkaa aina uusi minuuskausi … joka kerta äärimmäisen depression aikana´.
Ja kirjoittaja jatkaa masennuksen synkästä ja pimeästä yöstä: ” … olkoon itsemurha miten typerä, raukkamainen ja katala hätäkeino tahansa, miten kunniaton oikotie tahansa – tästä hornanmyllystä oli oikeus toivoa vapautusta keinolla millä hyvänsä.”
Sitten hän kirjoittaa, että päästäkseen ihmisen mielen maagiseen teatteriin: ” Ja yhä selvemmin kuulin korvassani tuon viestin varoituksen: Ei kenelle hyvänsä. Ainoastaan hulluille. Hullu minun pitäisi siis olla, kaikkea muuta kuin ”kuka hyvänsä”, jos mielin päästä tuohon outoon, maagiseen maailmaan… Ja heittäytyä sielun vapaana kohisevaan virtaan, mielikuvituksen virtaan, joka ei mitään esteitä tuntenut.”
Harry tapaa professorin, joka käy hänen kanssaan professorin mielestä kiinnostavia filosofisia keskusteluja, mutta käytyään professorin kotona Arosuden vuorovaikutuksellinen kömpelyys tulee esille. Hän käyttäytyy tökerösti ja poistuu paikalta. Sitten Harry tapaa maksullisen naisen, joka ryhtyy opettamaan hänelle tavallista arkista elämää – taiteen, kirjojen, filosofioiden ja syvän itsetutkiskelun tuolla puolen.
Harry kuvaa yksinäisyydestä murtautumistilannettaan: ”Yhtäkkiä ilmestyy tielleni ihminen, aito, elävä ihminen, joka murtaa jääketon elottoman eristyneisyyteni yltä ja ojentaa minulle kätensä… Yhtäkkiä ovi avautuu ja elämä astuu luokseni. Kukaties voisin todellakin vielä elää, kukaties tulla ihmiseksi jälleen… Hän oli loihtinut pienen ikkuna-aukon, vähäisen valoventtiilin pimeään selliini. Hän oli ratkaisu, tie vapauteen.”
Harry toteaa, ettei mihinkään tietoon, ymmärrykseen tai oivallukseen hän enää tuntenut houkutusta. Hän oli saanut tietämisestä tarpeekseen. Harry tutustuu nyt itselleen aikaisemmin hyljeksittyihin ja uusiin asioihin: tanssimiseen, jazziin, rakasteluun ja päihteisiin matkalla mielen maagiseen teatteriin.
- Veli Harry, kutsun teidät pieneen huvitilaisuuteen. Pääsylupa vain hulluilla, pääsymaksuna ymmärrys. Oletteko valmis?
Matkalle omaan kätkettyyn maailmaan Harry saa varoittavan kutsun, jos tulet, ymmärrys menee.
” kätketty maailma jota te etsitte, tiedätte, että se on omassa sielussanne… autan teitä tekemään oman maailmanne näkyväksi, siinä kaikki.”
Samalla tavoin houkuttelisi ensimmäistä huumeannosta tarjoava ystävä tai puhuisi psykoterapiassa psykoterapeutti. Suostuttelisi eteenpäin. Kohti pelottavaa, mutta houkuttelevaa.
Mielen maagisessa teatterissa on tarkoitus vapautua todellisuudesta, niin sanotusta yhtenäisestä persoonallisuudesta ja rakentaa tuhansista tyypeistä uusi: ” kaikki oikea huumori alkaa siitä, ettei enää välitä ottaa omaa persoonaansa vakavasti”. Harryn mielen maaginen teatteri on lopulta alkanut.
- Elämästänne te olette tehnyt surkean sairaskertomuksen, lahjakkuudestanne onnettomuuden, Harry kuulee maagisen teatterin sekavia kokemuksia läpikäydessään.
Harry käy läpi erilaisia näkyjä mielen maagisessa teatterissa. Kuvaukset ovat kuin psykoosista.
Harry toivoo, että lopulta oppisi mielen maagisen teatterin tyypeillään pelaamaan paremmin. Jos hän vielä kerran oppisi nauramaan.
Hessen Arosusi on siis täysin erilainen kuin aikaisemmat kauniin lyyriset kirjat. Itsensä etsimisen teemat ovat samoja kuin aikaisemmissa kirjoissa, mutta nyt ehjä kuva räjähtää piinaavan painostaviksi tuhansiksi kappaleiksi.
Psykiatrisessa viitekehyksessä, jos teosta ei lue taiteena - Arosutta voi lukea vaikean psyykkisen sairastamisen tarinana. Siinä pohditaan syvällisesti. psykiatreille tyypillisiä teemoja: itsenäistymistä omaksi itsekseen maailmassa elävänä ihmisenä. Alleviivataan itsepäisyyttä ja ylpeyttä, jotka mielestäni ovat kaksi perustavaa asiaa päätyä psykiatrin eteen.
Kirja kertoo myös loputtomalta tuntuvasta yksinäisyydestä, syvästä eristäytyneisyydestä muihin ihmisiin. Kirja ennakoi internetin aiheuttamaa lisääntyvää yksinäisyyttä pohtiessaan radion tuloa. Sitä, että luonnollinen tilanne, vaikkapa musiikkikonsertti, kuuluu konserttisalin sijaan radiosta.
Arosusi-kirja käy syvällistä keskustelua itsemurhasta, masennuksesta ja se on myös kuvaus, jos niin halutaan - psykoosista. Siitä kun mieli maagisesti räjähtää teatteriksi silmien edessä. Varsinkin kirjan loppuosa, voi olla kuvaus psykiatrisessa mielessä, mitä ihminen voi kokea psykoosissa ollessaan.
Lappeenrannassa 28.1.2026