Herman Hessen kuudes romaani
Herman Hessen kuudes kirja
Lappeenrannan kirja-antikvariaatista, Sumasta, pystyin hankkimaan suomenkielisen painoksen Knulpista ( 1915, suom.Teppo Kulmala 1994). En taaskaan jaksanut lukea esipuhetta, jonka suomentaja oli laatinut.
Knulp on lahjakas latinakoulun, ei kansakoulun kävijä, joka hyvin nuorella iällä innostuu tytöistä. Rakkauden kohde Franziska ei kuitenkaan noin vaan suostu paidan nappeja avaamaan varsinkaan latinakoulun kävijälle, vaan haluaa kunnon työmiehen.
Sittenpä Knulp sössii latinakoulun käymisen Franzeskan rakkautta halutessaan, mistä isä pieksee hänet pahanpäiväisesti, mutta Knulp pääsee kansakouluun matkalle kunnon työmiestä. Tosin Franzeska ei olekaan niin myötämielinen kuin oli luvannut, ei hän enää halua Knulpia. Knulp roikkuu Franzeskan veljen kanssa ja oppii kaikenlaisia röttösiä tekemään. Rakkaudessa pettynyt Knulp ei tämän jälkeen pysty enää luottamaan keneenkään. Hän ei ikinä mene naimisiin, eikä ikinä elä parisuhteessa.
Knulpista tulee maankiertäjä, elämän lapsi, joka nauttii elämäniloista ilman huolta huomisesta. Knulp ei oikeastaan hanki mitään ammattia, mutta oppii tekemään kaikenlaisia eri töitä. Oppii lisäksi soittamaan hanuria ja huuliharppua, tanssimaan hyvin, rakastamaan nopeasti ilman avioliittoa. Yhden naisen kanssa hän saa lapsen, pojan, joka annetaan ottopojaksi jonnekin, kun Knulp ei ole paikalla, kun äiti kuolee synnytykseen.
Vaeltaessaan kulkurin lailla Knulp oppii tuntemaan paikat ja tutustuu suureen määrään ihmisiä. Vanhat tutut iloisena majoittavat maankiertäjää kun tämä paikalle saapuu. Yksi kehuu Knulpille avioliittoaan, vaikka kyseisen herran aviovaimo vikittelee Knulpia. Hurskautta harrastanut mies taas kertoo Knulpille, ettei siitä hurskauden harrastuksesta ollut hänelle apua. Raamattu oli liian vaikea kirja. Entinen uskovainen tuskailee siinä sivussa, miten elättää viisi lastaan.
Knulp filosofoi yhden ystävänsä kanssa syyllisyydestä ja pahuudesta, ja lataa masennuksesta: ” Siinä tapauksessa masennutaan usein myös tyhmästi kun huomataan ettei tahtomisella ole piirunkaan arvoa ja kaikki kulkee tietään aivan ilman meitäkin”. Knulp kertoo havainnon, jonka monet masentuneet ihmiset kokevat - heidän tahtomisellaan asioiden suhteen ei ole mitään virkaa, maailma pärjää hyvin ilman heitäkin. Knulp koettaa sanoa, että tuohon pitäisi suhtautua ”huihai”, mutta arjen oravanpyörässä pyörimään tottunut ei ajatusta helposti ymmärrä. He eivät ymmärrä suurta viisautta, jota Knulp koettaa kertoa masennuksesta toipumiselle. Ja jatkaa:
- Miettimisellä ja ajatusrakennelmilla ei ole arvoa, eikä myöskään toimita niin kuin ajatellaan, vaan jokainen askel otetaan oikeastaan aivan harkitsematta, nimenomaan niin kuin sydän tahtoo… Lopulta jokaisella ihmisellä on oma ja vain itseä koskeva osansa eikä sitä voi jakaa kenenkään kanssa. Se nähdään myös ihmisen kuollessa. Silloin käy parku ja suru päivän, kuukauden ja jopa vuoden, mutta sen jälkeen kuollut on kuollut ja poissa, valistaa hilpeä, ilkikurinen, vallaton ja viisas maankiertäjä Knulp.
Knulp kertoo myös ihmisen pyhyydestä ja oman totuuden seuraamisesta, mikä jälkimmäinen on Hessen kirjojen toistuva teema: ” Jokainen ajatuksensa ja tekonsa todella vakavasti ottava ihminen on pyhä. Jos pitää jotakin oikeana, täytyy toimia sen mukaisesti”.
Maankiertäjä ja yhteiskunnan ulkopuolinen tarkkailija Knulp tekee havainnon. Hänellä on vakaa, mielenkiintoinen ja ikiaikaisesti totta oleva mielipide: ”Olen kuullut kirkkoherrojen ja opettajien ja pormestareiden ja sosiaalidemokraattien ja liberaalien puhetta; mutta niissä ympyröissä en ole tavannut ketään jolle tuo puhe olisi ollut sydämeen asti totta ja jonka olisin uskonut hätätapauksessa uhraavan itsensä viisautensa puolesta. Mutta pelastusarmeijassa, musisoinnin ja muun hulinan touhussa, olen jo kolme tai neljä kertaa nähnyt ja kuullut ihmisiä, joille se on totta”. Ystävä toteaa, että Knulpista olisi pitänyt tulla professori.
Kirjan lopussa Knulp tapaa latinakouluaikaisen ystävänsä, josta on tullut lääkäri. Knulp on kuolemassa keuhkotautiin. Tohtori Machold arvostaa vieläkin maankulkijaystäväänsä, ottaa hänet kotiinsa ja koettaa saada kuolemansairaan Knulpin sairaalaan. Sen sijaan Knulp haluaa vielä kerran nähdä lapsuutensa maisemat. Paikat, joissa nuorena pyöri. Ihmisiä, joita silloin tunsi. Myös ensirakkautensa Franzeskan, joka on valitettavasti kuollut.
Tohtori Machold suree – eikä ole ainut - sitä, että Knulp hukkasi lahjansa. Knulp vastaa, ettei lahjoilla kovin pitkälle pötkitä. Olisi ollut kylliksi voimaa ja tahtoa tulla joksikin, mutta kun ei tullut,niin ei tullut.
Knulp avautuu elämänsä ainoan kerran eläessään lääkäriystävälleen, elämänmittaisesta kivusta, jota Franzeskaan rakastuminen ja tämän hylkäys Knulpille aiheutti. Latinakoulun hylkääminen ja käsityöläiseksi ryhtyminen tapahtuivat tuon saavuttamattoman rakkauden vuoksi, muttei Knulp syytä Franzeskaa. Näin vain kävi.
Knulp tietää saman minkä tohtorikin, ajalla ennen antibiootteja, ei keuhkotaudin aiheuttamaa kuolemaa voi estää. Sairaalan sijaan Knulp kiertää vielä kerran lapsuutensa maisemat. Ja katselee muutosta. Entinen on mennyt iäksi.
Kuoleman lähestyessä Knolp käy leikkisää keskustelua humoristisen Jumalan kanssa. Jumala kysyy leikillisesti oliko Knulpilla enää valittamista elämästä.
- Ei enää, Knulp vastasi
- Ja kaikki on hyvin? Kaikki on niin kuin pitää, Jumala kysyy.
- On, Knulp nyökkäsi, kaikki on niin kuin pitää olla.
Lappeenrannassa 24.1.2026