Herman Hessen kymmenes romaani
Herman Hessen kymmenes romaani
Matka aamun maahan ( Die Morgenlandfahrt, 1932; englanniksi The Journey to the East, suom Kai Kaila) on oikeasti outo (pienois)romaani.
Luin kirjan aluksi englanniksi, mutten ymmärtänyt sitä, se vaikutti tosi sekavalta. Hankin sen sitten antikvariaatista suomeksi ja luin suomeksi. Vieläkin oli melko sekavaa, miten romaania pitäisi ymmärtää. Sitten kysyin vielä tukiälyltä (chatGPT), mitä ihmettä tämä on.
Kirjassa ei ole Hessen alkuaikojen mukaisesti yhtään seksiä, yksi viittaus äitiin. Naisia ei edes kunnolla nimeksi. Haaveiltu prinsessa Fatme vain.
Kirja on kirjoitettu Hessen koettua hermoromahduksen. Tukiälyn mukaan sitä pitäisi lukea kokemuksena, ei romaanina. Matka aamun maahan on pyhiinvaellus, sisäinen vaellus tai sielun matka. ChatGPT:n mukaan “kaunein koskaan kirjoitettu metafora ihmisyydestä”. No en ole kyllä lähellekään samaa mieltä.
Sitä pitäisi lukea symbolisesti: Leo ei ole Leo, vaan sisäinen lapsi, kiintymyksen ydin, rakkaus, merkitys ja sielun keskus. “Kun trauma rikkoo yhteyden siihen, että ihminen tietää paljon, muttei tunne mitään”, kehottaa tukiäly pohtimaan kirjaa. Veljeskunta on psyyke ja Leo on turva. Juu, kovin symboliseksi menee…
Kirjan kertoja HH on kadottanut yhteyden sisäiseen elämään, joka tukiälyn mielestä tarkoittaa sitä, että “paraneminen ei ole vahvistumista, vaan Leoon palaamista”. Hmmm.
Aamun maa ei ole kuolema, ei lapsuus vaan uusi alku tietoisuuden jälkeen, paikka jossa sielu saa olla turvassa, neuvoo tukiäly. No ei kovin turvallinen olo tullut luettua. Vieraannuttamista a la Brecht?
Tukiälyn mukaan kirja on psyykkinen raportti murtumisesta ja eheytymisestä. Jos näin on, niin on tullut luettua parempiakin kuvauksia. Ja tietysti työssä on tullut nähtyä yhtä ja toista yli 30 vuoden aikana.
Kirja ei siis etene juonena, se hyppii, vaihtaa sävyä ja tuntuu välillä epäloogiselta, valistaa tukiäly lukukokemusta. Se on tarkoituksella fragmentoitunut…
Moderni psykologinen tulkinta on tukiälyn mukaan, että se on traumadissosiaation kuvaus. Se ei halua viihdyttää, selittää eikä tarjota juonta, vaan “lukijan kokemaan saman hajoamisen kuin kertoja”. Kyllä, vaikeaa on tuollaisten ajatusten kanssa elää.
Kertoja kertoo: “ Sanat eivät tee oikeutta salaiselle merkitykselle, kaikki muuttuu heti hiukan toiseksi, vääristyy, kuulostaa narrimaiselta – ja sekin on hyvä asia, hyväksyn senkin, että sitä, mikä on yhdelle ihmiselle aarre ja viisaus, toinen pitää aina höperönä”. Kyllä, mysteeri ei ole mysteeri, jos siitä pystyy kirjoittamaan tyhjentävästi.
Ja jatkaa: “Koko maailmanhistoria näyttää minusta usein vain kuvakirjaselta, joka heijastaa ihmisen kiihkeintä ja sokeinta kaipuuta, halua unohtaa. Eikö jokainen sukupolvi kielloilla, kuoliaaksi vaikenemalla, ivalla hävitä juuri sitä, mitä edellinen polvi piti tärkeimpänä?”. Tällaisen nykyisen informaatioähkyn aikana on pakko unohtaa, jotta ”kasetti kestää”, kuten joku sanoi. Onko päihteiden käytön iso motiivi unohtaa nykyhetki?
Kun pyhiinvaeltaja HH on unohtanut kutsumuksensa kohti aamun maata, niin jatketaan kirjan katkelmilla, fragmentaalisella linjalla: “ Katumus yksin ei auta, armoa ei voi ostaa katumuksella, se ei ole ylipäätään ostettavissa… ”
Kerran nuoruudessaan he näkivät valon, kerran he tulivat näkeviksi ja seurasivat tähteä, mutta sitten tulivat väliin järki ja maailman pilkka, ahdasmielisyys, näennäiset vastoinkäymiset, väsymys, pettymys ja niin he jälleen eksyivät ja sokaistuvat… Toisista on tullut kiihkeitä vihollisiamme ja he ovat herjanneet ja vahingoittaneet järjestöämme niin paljon kuin ovat voineet”.
Matka aamun maahan on itseasiassa kirjan kertojan mukaan:” Emmehän näet pyrkineet ainoastaan itämaille tai pikemmin itämaat eivät olleet vain maantieteellinen alue, käsite, vaan sielun kotimaa ja nuoruus, kaikkeus ja olemattomuus, kaikkien aikojen yhtymys”.
Ja jatkaa: “ Kun jokin arvokas kokemus on peruuttamattomasti ohi, ihmisen kai valtaa unesta heräämisen tunne. Minun tapauksessani tämä tunne on kolkon todellinen”.
Pyhiinvaeltaja lähtee etsimään entistä matkatoveriaan, Leosta. Leon tavattuaan taas pitkästä aikaa HH kuulee lain, palvelemisen lain: ” Jos haluaa elää kauan, täytyy palvella. Jos tahtoo hallita, ei elä kauan”…
Leon, johtajan, kadottua pyhiinvaeltajien joukosta kaikista tuntui kuin arvokkaita esineitä olisi mennyt hänen mukanaan: ”Ja ihmisen heikkouksiin tunnetusti kuuluu, että kadotettuamme jonkin esineen se tuntuu sinä hetkenä meistä liioitellun arvokkaalta ja välttämättömältä kuin kaikki muut esineet, jotka ovat tallella…” Koko joukko hajoaa johtajan lähdettyä keskinäisiin ristiriitoihinsa, koko liike häviää. Mutta vain heiltä.
H jatkaa eksyksissä olevana pyhiinvaeltajana: ” kenties elämysten nälän jälkeen ihmisen vahvin kaipuu on unohtaminen”. ” Olin katkerasti pettynyt, palattuani yksin epäonnistuneelta idänmatkaltani elämäni oli käynyt yhä arvottomammaksi ja alakuloisemmaksi”.
Epätoivo saa pohtimaan itsemurhaa. ” Ajan kuluessa epätoivo oli palannut useita kertoja, mutta kiihkeä veto itsemurhaan oli muuttunut, miltei sammunut. Kuolema ei enää merkinnyt minulle tyhjyyttä, olemattomuutta, kieltoa… Epätoivon hetkiin suhtauduin nyt kuten koviin ruumiillisiin tuskiin”.
Ikiaikainen veljeskunta on laittanut HH:n ikiaikaiseen mahdottomaan kokeeseen: ”… Epätoivo on tuloksena jokaisesta vakavasta yrityksestä ymmärtää ihmiselämää ja puolustaa sen oikeutusta. Epätoivoon päätyy jokainen vakava yritys elää hyveellisesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi ja täyttää nämä vaatimukset.” Aika paha nakki.
Matka aamun maahan ( Die Morgenlandfahrt, 1932; englanniksi The Journey to the East, suom Kai Kaila) on oikeasti outo (pienois)romaani.
Luin kirjan aluksi englanniksi, mutten ymmärtänyt sitä, se vaikutti tosi sekavalta. Hankin sen sitten antikvariaatista suomeksi ja luin suomeksi. Vieläkin oli melko sekavaa, miten romaania pitäisi ymmärtää. Sitten kysyin vielä tukiälyltä (chatGPT), mitä ihmettä tämä on.
Kirjassa ei ole Hessen alkuaikojen mukaisesti yhtään seksiä, yksi viittaus äitiin. Naisia ei edes kunnolla nimeksi. Haaveiltu prinsessa Fatme vain.
Kirja on kirjoitettu Hessen koettua hermoromahduksen. Tukiälyn mukaan sitä pitäisi lukea kokemuksena, ei romaanina. Matka aamun maahan on pyhiinvaellus, sisäinen vaellus tai sielun matka. ChatGPT:n mukaan “kaunein koskaan kirjoitettu metafora ihmisyydestä”. No en ole kyllä lähellekään samaa mieltä.
Sitä pitäisi lukea symbolisesti: Leo ei ole Leo, vaan sisäinen lapsi, kiintymyksen ydin, rakkaus, merkitys ja sielun keskus. “Kun trauma rikkoo yhteyden siihen, että ihminen tietää paljon, muttei tunne mitään”, kehottaa tukiäly pohtimaan kirjaa. Veljeskunta on psyyke ja Leo on turva. Juu, kovin symboliseksi menee…
Kirjan kertoja HH on kadottanut yhteyden sisäiseen elämään, joka tukiälyn mielestä tarkoittaa sitä, että “paraneminen ei ole vahvistumista, vaan Leoon palaamista”. Hmmm.
Aamun maa ei ole kuolema, ei lapsuus vaan uusi alku tietoisuuden jälkeen, paikka jossa sielu saa olla turvassa, neuvoo tukiäly. No ei kovin turvallinen olo tullut luettua. Vieraannuttamista a la Brecht?
Tukiälyn mukaan kirja on psyykkinen raportti murtumisesta ja eheytymisestä. Jos näin on, niin on tullut luettua parempiakin kuvauksia. Ja tietysti työssä on tullut nähtyä yhtä ja toista yli 30 vuoden aikana.
Kirja ei siis etene juonena, se hyppii, vaihtaa sävyä ja tuntuu välillä epäloogiselta, valistaa tukiäly lukukokemusta. Se on tarkoituksella fragmentoitunut…
Moderni psykologinen tulkinta on tukiälyn mukaan, että se on traumadissosiaation kuvaus. Se ei halua viihdyttää, selittää eikä tarjota juonta, vaan “lukijan kokemaan saman hajoamisen kuin kertoja”. Kyllä, vaikeaa on tuollaisten ajatusten kanssa elää.
Kertoja kertoo: “ Sanat eivät tee oikeutta salaiselle merkitykselle, kaikki muuttuu heti hiukan toiseksi, vääristyy, kuulostaa narrimaiselta – ja sekin on hyvä asia, hyväksyn senkin, että sitä, mikä on yhdelle ihmiselle aarre ja viisaus, toinen pitää aina höperönä”. Kyllä, mysteeri ei ole mysteeri, jos siitä pystyy kirjoittamaan tyhjentävästi.
Ja jatkaa: “Koko maailmanhistoria näyttää minusta usein vain kuvakirjaselta, joka heijastaa ihmisen kiihkeintä ja sokeinta kaipuuta, halua unohtaa. Eikö jokainen sukupolvi kielloilla, kuoliaaksi vaikenemalla, ivalla hävitä juuri sitä, mitä edellinen polvi piti tärkeimpänä?”. Tällaisen nykyisen informaatioähkyn aikana on pakko unohtaa, jotta ”kasetti kestää”, kuten joku sanoi. Onko päihteiden käytön iso motiivi unohtaa nykyhetki?
Kun pyhiinvaeltaja HH on unohtanut kutsumuksensa kohti aamun maata, niin jatketaan kirjan katkelmilla, fragmentaalisella linjalla: “ Katumus yksin ei auta, armoa ei voi ostaa katumuksella, se ei ole ylipäätään ostettavissa… ”
Kerran nuoruudessaan he näkivät valon, kerran he tulivat näkeviksi ja seurasivat tähteä, mutta sitten tulivat väliin järki ja maailman pilkka, ahdasmielisyys, näennäiset vastoinkäymiset, väsymys, pettymys ja niin he jälleen eksyivät ja sokaistuvat… Toisista on tullut kiihkeitä vihollisiamme ja he ovat herjanneet ja vahingoittaneet järjestöämme niin paljon kuin ovat voineet”.
Matka aamun maahan on itseasiassa kirjan kertojan mukaan:” Emmehän näet pyrkineet ainoastaan itämaille tai pikemmin itämaat eivät olleet vain maantieteellinen alue, käsite, vaan sielun kotimaa ja nuoruus, kaikkeus ja olemattomuus, kaikkien aikojen yhtymys”.
Ja jatkaa: “ Kun jokin arvokas kokemus on peruuttamattomasti ohi, ihmisen kai valtaa unesta heräämisen tunne. Minun tapauksessani tämä tunne on kolkon todellinen”.
Pyhiinvaeltaja lähtee etsimään entistä matkatoveriaan, Leosta. Leon tavattuaan taas pitkästä aikaa HH kuulee lain, palvelemisen lain: ” Jos haluaa elää kauan, täytyy palvella. Jos tahtoo hallita, ei elä kauan”…
Leon, johtajan, kadottua pyhiinvaeltajien joukosta kaikista tuntui kuin arvokkaita esineitä olisi mennyt hänen mukanaan: ”Ja ihmisen heikkouksiin tunnetusti kuuluu, että kadotettuamme jonkin esineen se tuntuu sinä hetkenä meistä liioitellun arvokkaalta ja välttämättömältä kuin kaikki muut esineet, jotka ovat tallella…” Koko joukko hajoaa johtajan lähdettyä keskinäisiin ristiriitoihinsa, koko liike häviää. Mutta vain heiltä.
H jatkaa eksyksissä olevana pyhiinvaeltajana: ” kenties elämysten nälän jälkeen ihmisen vahvin kaipuu on unohtaminen”. ” Olin katkerasti pettynyt, palattuani yksin epäonnistuneelta idänmatkaltani elämäni oli käynyt yhä arvottomammaksi ja alakuloisemmaksi”.
Epätoivo saa pohtimaan itsemurhaa. ” Ajan kuluessa epätoivo oli palannut useita kertoja, mutta kiihkeä veto itsemurhaan oli muuttunut, miltei sammunut. Kuolema ei enää merkinnyt minulle tyhjyyttä, olemattomuutta, kieltoa… Epätoivon hetkiin suhtauduin nyt kuten koviin ruumiillisiin tuskiin”.
Ikiaikainen veljeskunta on laittanut HH:n ikiaikaiseen mahdottomaan kokeeseen: ”… Epätoivo on tuloksena jokaisesta vakavasta yrityksestä ymmärtää ihmiselämää ja puolustaa sen oikeutusta. Epätoivoon päätyy jokainen vakava yritys elää hyveellisesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi ja täyttää nämä vaatimukset.” Aika paha nakki.