Herman Hessen neljäs romaani
Herman Hessen neljäs romaani
Neljäs romaani Rosshade- romaani taitelijan murrosvaiheesta (1914, suom. Aarno Peromies 1976) kertoo taidemaalari Johann Veraguthin onnettomasta avioliitosta. Rosshade on paikka, jossa pariskunta asuu. Jos kolmas romaani oli musiikin ylistystä, niin neljäs on maalaustaiteen, jossa hienosti kuvataan maalaamisen syvempää olemusta.
"Ja hän ammensi pitkin siemauksin taiteen väkevää ilmaa, luomisen ankaraa iloa syvälle tajuntaansa. ammensi luovana ihmisenä, jonka on pantava itsensä tuhoutumisen rajoille saakka alttiiksi, joka voi löytää vapauden pyhän onnen vain nujertamalla rautaisin ottein kaikki mielivaltaiset yllykkeet ja kokea täyttymyksen hetkiä vain askeettisen kuuliaisena sisäisen totuudellisuuden tunteelleen "(mt, 99).
Pariskunta perustelee itselleen, että he ovat yhdessä lapsen vuoksi, vaikka kumpikaan vanhemmista ei suostu oikeasti miettimään asiaa syvemmin. Kirjan arvosteluissa kerrotaan, että kyseessä on avioliittoromaani. Neljännessä romaanissa on kokonaisvaltaisempi naiskuva kuin aikaisemmissa romaaneissa, eikä äitisuhteesta puhuta mitään. Seksiä ei ole myöskään lausettakaan, eikä sitä tarvita.
Kirjan kirjoittamisen aikaan Hessellä oli kriisi omassa avioliitossaan. ”Tilanteen valheellisuus on hänelle syvä sisäinen häpeä. Se on ajanut hänet itsepetoksiin ja varjostaa raskaana hänen kotiaan” kirjan suomenkielisen painoksen takakannessa kerrotaan.
Usein ihmiset eivät halua erota väljähtyneestä avioliitostaan mukavuudenhaluaan ja koska siitä seuraa suuri määrä erilaisia rasittavia tekemisiä, joita on pakko tehdä. Lisäksi omassa työssäni psykiatrina olen huomannut, että etenkin naisten on vaikea luopua unelmistaan avioliiton suhteen. Myöntää se, että mikä toi heidät alun perin yhteen, on mennyt eikä koskaan enää palaa. Että tämä epäonnistui, tai pelkää, ettei yksin selviä.
Monet naiset uskovat sadun tapaan, että jos sammakkoa tarpeeksi kauan suutelee, niin prinssi sieltä paljastuu. Valitettavasti useimmiten ei paljastu.
Kirjassa kuuluisa ja varakas taidemaalari Veraguth muuttaa päätalosta kokonaan ateljeljeehensa, kun pariskunnan välit viilenevät ja riitoja halutaan välttää. Perusriita koskee sitä kumpi saa pitää nuoremman pojan, kun siitä ei ole päästy sopuun, niin avioero on jäänyt tekemättä. Ei haluta nykyelämän tapaan mennä asiaa myöskään oikeuteen ratkaisemaan. Eikä siirretä puolisoiden välisiä ongelmia, ainakaan suoraan, lapsen kannettavaksi. Poika liikkuu, kuin yhteishuoltajuudessa nykyään konsanaan, isän ja äidin asuntojen välillä. Tosin kirjassa asunnot sijaitsevat samassa pihapiirissä.
Nuorin poika sairastuu aivokalvontulehdukseen, joka on nykyisin useinkin helposti antibiootilla hoidettava tauti. Yli 100 vuotta sitten ilman antibiootteja ”lapsi, jonka vuoksi on oltu yhdessä”, kuolee tautiin. Kirjan lääkäri määrää alaikäiselle lapselle mm. vähän punaviiniä lääkkeeksi. Viimeistään tässä vaiheessa pariskunnan yhdessäolon syvemmät syyt paljastuvat, kun lapsi kuolee aivokalvontulehdukseen. On pakko vastata kysymykseen, miksi olemme yhdessä.
Jo ennen nuorimman pojan sairastumista taidemaalari Veraguthin kaveri opiskeluajoilta tulee käymään ja näkee, miten Rosshaden pariskunnan avioliitto on jo kuollut. Ja miten molemmat avioliiton osapuolet kuolevat koko ajan pystyyn: vaimo ylpeästi kohtaloonsa alistuen ja mies työhönsä uppoutuen. Opiskelukaveri avaa kuplan, jossa taidemaalari elää ja pakottaa hänet kohtaamaan oman elämänsä todellisuuden – jo ennen nuorimman pojan kuolemaa. Vain työhön paneutuminen pitää taidemaalari jotenkin ”elossa”.
Kirjassa kuvataan hyvin, kuinka lapset koettavat kertoa asioistaan, mutta erityisesti herra Veraguth ei kuule eikä pysty pysähtymään kuuntelemaan, mitä lapsilla on kerrottavana. Vaimo on vanhemmasta lapsesta tehnyt itselleen uskotun, jolle asioistaan avautuu ja joka on samalla oppinut vihaamaan isäänsä. Isä on reagoinut tilanteeseen alkamalla vihata vanhempaa lastaan ja ajaa hänet pois kotoa. Vanhemmat eivät omien ongelmiensa vuoksi pysty olemaan herkästi läsnä vanhempina, mikä saa lapsissa aikaan yksinäisyyden kokemusta.
Taidemaalari Veraguthin mielentilassa tapahtuu samanlainen huomattava muutos - kuin ihmisellä, joka on vakavassa masennuksessa päättänyt tehdä itsemurhan, ja joissa aikaisempi pitkäaikainen synkkyys ja ilottomuus häviävät silmänräpäyksessä - kun mitään pahempaa kuin kuolema ei ole enää odotettavissa. Taidemaalarille se on päätös jättää pysyvästi Rosshade. Paikka, jossa pariskunta on viettänyt elämänsä. Asia on erityisen kipeä vaimolle, joka on kotia enemmän rakentanut. Taidemaalari jättää Rosshaden vaimolleen, joka voi tehdä sille mitä haluaa. Hän itse matkustaa Intiaan, eikä aio palata sinne Intian matkansa jälkeen. Kuten ei avioliittoonsakaan.
Taidemaalarin mielentilan muutoksen aikaansaamiseksi hänen ystävänsä sanoo:” Sinun täytyy heittää pois kaikki mitä sinulla on ja sinun täytyy pestä itsesi puhtaaksi kaikesta menneestä, muuten et voi enää koskaan katsella maailmaa täysin vapaana ja kirkkain silmin” (mt, 79).
Lukukokemus on jälleen miellyttävä, teosta lukee mielellään ja melkein yhdeltä istumalta se tuleekin suomeksi luetuksi, kun teos ei ole kuin runsaan 200 sivun mittainen. Eltaantuneessa avioliitossa eläville kirja voi tarjota monia pohtimisen hetkiä.
Lappeenrannassa 16.1.2026
Neljäs romaani Rosshade- romaani taitelijan murrosvaiheesta (1914, suom. Aarno Peromies 1976) kertoo taidemaalari Johann Veraguthin onnettomasta avioliitosta. Rosshade on paikka, jossa pariskunta asuu. Jos kolmas romaani oli musiikin ylistystä, niin neljäs on maalaustaiteen, jossa hienosti kuvataan maalaamisen syvempää olemusta.
"Ja hän ammensi pitkin siemauksin taiteen väkevää ilmaa, luomisen ankaraa iloa syvälle tajuntaansa. ammensi luovana ihmisenä, jonka on pantava itsensä tuhoutumisen rajoille saakka alttiiksi, joka voi löytää vapauden pyhän onnen vain nujertamalla rautaisin ottein kaikki mielivaltaiset yllykkeet ja kokea täyttymyksen hetkiä vain askeettisen kuuliaisena sisäisen totuudellisuuden tunteelleen "(mt, 99).
Pariskunta perustelee itselleen, että he ovat yhdessä lapsen vuoksi, vaikka kumpikaan vanhemmista ei suostu oikeasti miettimään asiaa syvemmin. Kirjan arvosteluissa kerrotaan, että kyseessä on avioliittoromaani. Neljännessä romaanissa on kokonaisvaltaisempi naiskuva kuin aikaisemmissa romaaneissa, eikä äitisuhteesta puhuta mitään. Seksiä ei ole myöskään lausettakaan, eikä sitä tarvita.
Kirjan kirjoittamisen aikaan Hessellä oli kriisi omassa avioliitossaan. ”Tilanteen valheellisuus on hänelle syvä sisäinen häpeä. Se on ajanut hänet itsepetoksiin ja varjostaa raskaana hänen kotiaan” kirjan suomenkielisen painoksen takakannessa kerrotaan.
Usein ihmiset eivät halua erota väljähtyneestä avioliitostaan mukavuudenhaluaan ja koska siitä seuraa suuri määrä erilaisia rasittavia tekemisiä, joita on pakko tehdä. Lisäksi omassa työssäni psykiatrina olen huomannut, että etenkin naisten on vaikea luopua unelmistaan avioliiton suhteen. Myöntää se, että mikä toi heidät alun perin yhteen, on mennyt eikä koskaan enää palaa. Että tämä epäonnistui, tai pelkää, ettei yksin selviä.
Monet naiset uskovat sadun tapaan, että jos sammakkoa tarpeeksi kauan suutelee, niin prinssi sieltä paljastuu. Valitettavasti useimmiten ei paljastu.
Kirjassa kuuluisa ja varakas taidemaalari Veraguth muuttaa päätalosta kokonaan ateljeljeehensa, kun pariskunnan välit viilenevät ja riitoja halutaan välttää. Perusriita koskee sitä kumpi saa pitää nuoremman pojan, kun siitä ei ole päästy sopuun, niin avioero on jäänyt tekemättä. Ei haluta nykyelämän tapaan mennä asiaa myöskään oikeuteen ratkaisemaan. Eikä siirretä puolisoiden välisiä ongelmia, ainakaan suoraan, lapsen kannettavaksi. Poika liikkuu, kuin yhteishuoltajuudessa nykyään konsanaan, isän ja äidin asuntojen välillä. Tosin kirjassa asunnot sijaitsevat samassa pihapiirissä.
Nuorin poika sairastuu aivokalvontulehdukseen, joka on nykyisin useinkin helposti antibiootilla hoidettava tauti. Yli 100 vuotta sitten ilman antibiootteja ”lapsi, jonka vuoksi on oltu yhdessä”, kuolee tautiin. Kirjan lääkäri määrää alaikäiselle lapselle mm. vähän punaviiniä lääkkeeksi. Viimeistään tässä vaiheessa pariskunnan yhdessäolon syvemmät syyt paljastuvat, kun lapsi kuolee aivokalvontulehdukseen. On pakko vastata kysymykseen, miksi olemme yhdessä.
Jo ennen nuorimman pojan sairastumista taidemaalari Veraguthin kaveri opiskeluajoilta tulee käymään ja näkee, miten Rosshaden pariskunnan avioliitto on jo kuollut. Ja miten molemmat avioliiton osapuolet kuolevat koko ajan pystyyn: vaimo ylpeästi kohtaloonsa alistuen ja mies työhönsä uppoutuen. Opiskelukaveri avaa kuplan, jossa taidemaalari elää ja pakottaa hänet kohtaamaan oman elämänsä todellisuuden – jo ennen nuorimman pojan kuolemaa. Vain työhön paneutuminen pitää taidemaalari jotenkin ”elossa”.
Kirjassa kuvataan hyvin, kuinka lapset koettavat kertoa asioistaan, mutta erityisesti herra Veraguth ei kuule eikä pysty pysähtymään kuuntelemaan, mitä lapsilla on kerrottavana. Vaimo on vanhemmasta lapsesta tehnyt itselleen uskotun, jolle asioistaan avautuu ja joka on samalla oppinut vihaamaan isäänsä. Isä on reagoinut tilanteeseen alkamalla vihata vanhempaa lastaan ja ajaa hänet pois kotoa. Vanhemmat eivät omien ongelmiensa vuoksi pysty olemaan herkästi läsnä vanhempina, mikä saa lapsissa aikaan yksinäisyyden kokemusta.
Taidemaalari Veraguthin mielentilassa tapahtuu samanlainen huomattava muutos - kuin ihmisellä, joka on vakavassa masennuksessa päättänyt tehdä itsemurhan, ja joissa aikaisempi pitkäaikainen synkkyys ja ilottomuus häviävät silmänräpäyksessä - kun mitään pahempaa kuin kuolema ei ole enää odotettavissa. Taidemaalarille se on päätös jättää pysyvästi Rosshade. Paikka, jossa pariskunta on viettänyt elämänsä. Asia on erityisen kipeä vaimolle, joka on kotia enemmän rakentanut. Taidemaalari jättää Rosshaden vaimolleen, joka voi tehdä sille mitä haluaa. Hän itse matkustaa Intiaan, eikä aio palata sinne Intian matkansa jälkeen. Kuten ei avioliittoonsakaan.
Taidemaalarin mielentilan muutoksen aikaansaamiseksi hänen ystävänsä sanoo:” Sinun täytyy heittää pois kaikki mitä sinulla on ja sinun täytyy pestä itsesi puhtaaksi kaikesta menneestä, muuten et voi enää koskaan katsella maailmaa täysin vapaana ja kirkkain silmin” (mt, 79).
Lukukokemus on jälleen miellyttävä, teosta lukee mielellään ja melkein yhdeltä istumalta se tuleekin suomeksi luetuksi, kun teos ei ole kuin runsaan 200 sivun mittainen. Eltaantuneessa avioliitossa eläville kirja voi tarjota monia pohtimisen hetkiä.
Lappeenrannassa 16.1.2026