Hermann Hessen 11. romaani: Lasihelmipeli
Hermann Hessen 11. romaani: Lasihelmipeli (1942, suom Kai Kaila 1978).
Minun olisi pitänyt lukea tämä kirja jo neljäkymmentä vuotta sitten ja se on ollut koko ajan mielessäni, että se pitäisi tehdä. No nyt, yli kuusikymmentävuotiaana Lasihelmipeli on sitten luettu.
Kirja kertoo Josef Knechistä, ludi magister Josephus kolmannesta, lasihelmipelimestarista.
Kirja kertoo kuinka lasihelmimestari joutuu ristiriitaan itsensä ja lasihelmipeliyhteisön, Kastilian järjestelmän kanssa.
Kirjan alussa mietitään sitä, että miksi historia sisältää vain sankaritarinoita. Miksi ei kerrota niitä ongelmia, joita sankari joutuu käymään läpi? No Campbellin Sankarin monet kasvot - kirjassa kerrotaan, mutta se ilmestyikin kauan Lasihelmipelin jälkeen.
Kirjassa kuvataan aika mukavasti, ”sarjalukemistojen aikakautta”, jolla tarkoitetaan oikeastaan kulttuurin rappiota. Kuin nykyaikaa.
Sarjalukemiston aikakaudella henki pääsee vapautumaan kirkon, valtion tai minkä tahansa holhouksesta ja alkaa noudattaa omaa lakia, omaa aitoa uutta normia ja oikeutusta.
Sarjalukemistot ovat suosittua aineistoa miljoonapainoksina leviävässä sanomalehdistössä, ja ne muodostavat tiedonhaluisten lukijoiden pääasiallisen henkisen ravinnon. Aivan kuin iltapäivälehdet nykyään tai X:n kaltaiset palvelut, jossa on sataaviisikymmentä merkkiä ainoastaan luettavaksi.
Kirjassa kirjoitetaan, että he eivät niinkään ihmettele sitä, että on ihmisiä, jotka ahmivat päivittäisenä lukemistonaan iltapäivälehtiä, X:ää tai muita alustoja, mutta että tunnetut ja arvovaltaiset miehet suostuvat toimittamaan tavaraa tähän kiinnostavien tyhjänpäiväisyyksien jättiläiskulutukseen.
Minkä ainoana tarkoituksena tai tavoitteena on tunnetun nimen saattaminen yhteyteen jonkin ajankohtaisen kysymyksen kanssa. Siis Hessen Lasihelmipeli on kirjoitettu 1940-luvulla eli kahdeksankymmentä vuotta sitten, mutta kuvailee nykyaikaa aika osuvan tarkasti. Mitähän joku julkimo on tästä mieltä?
Hesse kuvailee, että sarjalukemiston roskaan sisältyy - lukutavasta riippuen - suuri määrä ironiaa, pirullista epätoivoista ivaa, sillä suuret ihmisjoukot näyttävät olevan kaiken tuon suhteen huomiota herättävän lukuhaluisia ja suhtautuvat siihen kuitenkin ilmeisesti irvokkaaseen roskaan herkkäuskoisen vakavasti. Silicon valleyssa tiedettiin, että kun saa ihmiset affektoitumaan niin kiinnostus on taattu. On tragikoomisen hauskaa ryhtyä odottamaan seuraavia vaaleja…
Hesse kirjoittaa: "Jokainen huomiota herättävä juttu pani liikkeelle kokonaisen innokkaan kirjoittelun tulvan ja kaikkien näiden tietojen hankinnalla, siivilöinnillä ja muotoilla oli nopeasti ja vastuuttomasti tuotetun joukkotavaran leiman." Kuten nykyisissä klikkiotsikoissa. Yli 80 vuotta sitten Hessen kirja on kirjoitettu.
Hesse kertoo, että koko viattoman ja tarkoituksettoman lapsellisuuden tarkoitus on syvällisestä tarpeesta sulkea silmät ja paeta ratkaisemattomien ongelmien ja ahdistavien tuhon aavistelujen parista mahdollisimman vaarattomaan epätodellisuuden maailmaan. Hesse ennusti jo virtuaalipelit yli kahdeksankymmentä vuotta sitten.
Hesse muistuttaa myös samalla, että kirkot eivät enää pystyneet ihmisiä lohduttamaan eikä henki heitä enää opastanut.
Ja näinä ahdistuneisuuden aikana Hesse kirjoittaa: "Vaikka he lukivat joukoittain artikkeleita ja kuuntelivat esitelmiä, he eivät käyttäneet aikaa eivätkä ponnistelleet hankkiakseen voimaa ahdistuneisuutta vastaan, nujertaakseen itsessään kuolemanpelon, vaan elivät edelleen vapisten huomispäivään uskomatta."
Hesse jatkaa, että monet kuuntelivat esitelmiä sellaisista runoilijoista, joiden teoksia he eivät olleet lukeneet eivätkä aikoneetkaan lukea, katselivat ehkä niihin liittyviä heijastinkuvia ja uurastivat samoin kuin sanomalehtikirjoituksia lukemalla omaksuakseen kokonaisen vyöryn yksittäisiä merkityksensä menettäneitä sivistysarvoja ja tiedon murusia. Jotta pystyisi heittelemään keskustelun lomaan käsitteitä, joiden taustaa ei tunne. Disruptiivista, eikö?
Alussa oli sana ja … Kaiken kaikkiaan oltiin saapumassa tuohon hirvittävään sanan alennustilaan, joka aluksi hiljaisuudessa ja erittäin pienissä piireissä synnytti sankarillis-askeettisen vastaliikkeen.
Hesse tuo esille Nietzschen ja siitä, että kulttuurimme nuoruus ja luova kausi olivat ohi - kulttuurin vanhuus ja iltarusko olivat koittaneet. Hengenmiesten keskuuteen levisi hirvittävä epävarmuus ja epätoivo.
Kulttuurin kukoistus oli mennyt. Suureen tuhon tunnelmaan voitiin omaksua kyyninen asenne. Hyvät olivat hiljaisen ja synkän, pahat vahingoniloisen pessimistisiä. Mutta vasta kun politiikka ja sodat olivat hävittäneet eräitä perinteellisiä laitoksia ja tietyssä määrin mullistaneet maailmaa ja moraalia, niin vasta silloin kulttuuri tuli kykeneväksi todelliseen itsetutkiskeluun ja uudelleen suuntautumiseen.
Hessen kirja kertoo siitä, kuinka kulttuurin raunioille syntyy lasihelmipeli ja Kastalian omalaatuinen luostarinomainen maailma.
Lasihelmi-pelissä on taas musiikki vahvasti mukana, kuten kaikissa Hessen teoksissa. Musiikista kirjassa kerrotaan kauniisti: "Musiikin alkuperä on kaukaisessa menneisyydessä. Se syntyy oikeista mittasuhteista ja pohjautuu suureen yhteyteen. Suuresta yhteydestä kohoavat esiin molemmat navat, ja navat synnyttävät pimeyden ja valon voimat. Kun maailma on rauhan tilassa, kaikki asiat levossa ja muutokset tapahtuvat korkeiden esikuvien mukaan, voidaan musiikki täydellistää. Milloin halut ja intohimot eivät eksy väärille urille, musiikki voidaan kohottaa täydellisyyteen. Täydellisellä musiikilla on oma lähtökohtansa. Se syntyy tasapainosta. Tasapaino saa alkunsa oikeasta. Oikea saa alkunsa maailman tarkoituksesta. Sen vuoksi musiikista on mahdollista puhua vain sellaisen ihmisen kanssa, joka on tajunnut maailman tarkoituksen. Musiikki perustuu taivaan ja maan sopusointuun, pimeyden ja valon yhteen soinnutukseen."
Musiikin rappiosta Hesse kirjoittaa, että kaikki johtuu siitä, että musiikin olemusta ei enää käsitetä, vaan tavoitellaan ainoastaan huumaavia sointuvaikutuksia.
Hesse kuvaa sitä, kuinka parhaat kyvyt eivät enää hakeudu henkisten arvojen piiriin, vaan ensisijaisesti tavoittelevat loistavaa tai mukavaa elämää ja ammatteja, joissa menestys ja rikastuminen on mahdollista.
Hesse kuvaa myös tämän kehityksen seurauksia muun muassa valtiossa ja johtamisessa. Johtajatautiin alkaa tulla piirteitä, jossa taito ja vastuuntunto käyvät johtavissa ammattiryhmissä, myös teknisissä, yhä harvinaisemmiksi.
Hesse kirjoittaa, että ankara koululaitos on sivistyksen säilymisen välttämätön edellytys.
Ellei ajattelu pysy puhtaana ja valppaana ja henkeä kunnioiteta, käsitetään tai aavistetaan, että silloin eivät pian laivat, eivät autotkaan toimi kunnollisesti. Silloin horjuvat myös insinöörin laskutikun ja pankkien, pörssien, matematiikan pätevyys ja arvovalta. Koittaa kaaos.
Hesse kirjoittaa, että kesti kauan ennen kuin oivallettiin, että sivistyksen ulkokuorikin tarvitsee yhteistä pohjaa, hengenmiesten moraalia ja rehellisyyttä.
Hesse kirjoittaa, että lasihelmipeli, joka oli ennen ollut matemaatikkojen, kielitieteilijöiden tai muusikkojen erikoisharrastus, saattoi nyt yhä enemmän lumoihinsa kaikki aidot hengenmiehet. Siihen kohdistivat katseensa eräät vanhat akatemiat, vapaamuurarien loosit ja etenkin idänkävijöiden ikivanha veljeskunta.
Hesse kirjoittaa, että lasihelmipeli oli harrasta vertauskuvallista täydellisyyden etsintää, ylevää alkemiaa kaikesta kuvien ja ilmennysten moninaisuudesta huolimatta sisäisesti yhtenäisen hengen, Jumalan lähestymistä.
Hesse jatkaa: Lasihelmipelin valioiden pieni piiri miltei samasti pelin jumalanpalvelukseen, vaikka ei pyrkinyt luomaan sille omaa teologiaa.
Sitten kirjassa kerrotaan magister Ludi Josef Knechtin elämänvaiheet. Siis lasihelmipelin mestarin vaiheet, koulutus, kasvatus ja herääminen.
Taustasta ei tiedetä, mutta Josef pääsee valiokouluun toteuttamaan sisäistä kutsuaan, kehotustaan. Kirjan mukaan Knecht vietti koko elämänsä Kastaliassa, tuossa vuoristoisen maamme rauhallisemmassa ja hymyilevämmässä osassa, josta runoilija Goethen ilmauksen mukaan on usein sanottu myös ”pedagogian maakunnaksi”.
Valiokoulut valikoivat maan kaikista osista ja kouluista lahjakkaimman aineksen jälkikasvuksi veljeskuntaan ja kaikkiin koululaitoksen ylimpiin virkoihin.
Hesse kirjoittaa: "Mikäli valiokoulun oppilas ei epäonnistu jossakin aineessa ja joudu palaamaan oppikouluun, hän ei voi opiskella ammattia eikä leipätyötä varten, vaan kuuluu joukkoon, josta värvätään jäsenet veljeskuntaan ja opettajistoon ala-asteilta korkeimpiin virkoihin, jotka ovat kaksitoista mestaria ja lasihelmipelin johtaja Ludimagister. Valiokoulun oppijakso päättyy yleensä kahdenkymmenenkahden, kahdenkymmenenviiden vuoden iässä, jolloin valmistuneet otetaan veljeskuntaan."
Kirjassa kerrotaan, että veljeskunnasta eroamatta ei voi koskaan tulla vapaaksi ammatinharjoittajaksi, kuten lääkäriksi, asianajajaksi tai insinööriksi, vaan heidän täytyy koko elämänsä ajan noudattaa veljeskunnan sääntöjä, joihin kuuluu muun muassa köyhyys ja naimattomuus.
Ja jos joku veljeskunnasta halusi kuluttaa koko elämänsä yhden ainoan vanhan piirtokirjoituksen selvittämiseen, se oli mahdollista ja hänen kulunsa maksettiin.
Hesse kirjoittaa: "Jo korkeakoulussa opiskellessaan tuleva lääkäri, lakimies tai insinööri on sidottu varsin kaavamaisen opinto-ohjelmaan, joka päättyy sarjaan tutkintoja. Lopputenteistä suoriuduttuaan hän saa todistuksensa ja voi sitten jälleen näennäisen vapaasti ryhtyä harjoittamaan ammattiaan. Todellisuudessa hän joutuu alhaisten mahtien orjaksi, riippuvaiseksi menestyksestä, rahasta, kunnianhimostaan ja siitä, miellyttääkö hän ihmisiä vai ei. Hänen täytyy tehdä valintoja, ansaita rahaa ja hän osallistuu yhteiskuntaluokkien, sukujen, puolueiden ja sanomalehtien häikäilemättömään valtataisteluun."
Lasihelmi-pelin harjoittaja sen sijaan ei tiedä mitään rahan, maineen ja arvoasemien tavoittelusta, ei tunne puolueita, ihmisen ja viran, yksityiselämän julkisuuden ristiriitoja, riippuvuutta menestyksestä.
Hesse kirjoittaa intohimosta. Intohimossa ei ole sielunvoimaa, vaan sielun ja ulkomaailman välistä kitkaa. Missä intohimo hallitsee, siellä ei ole halun ja pyrkimyksen ylijäämää, vaan niiden voima on suunnattu yksittäiseen ja väärään päämäärään, mistä taas aiheutuu ilmapiirin kireys ja painostavuus.
Hesse kirjoittaa, että totuus on olemassa. Kuitenkaan oppia, jota janoat, absoluuttista, täydellistä ja ainoata viisaaksi tekevää ei ole. Ja kehottaakin lakkaamasta kaipaamasta täydellistä oppia, vaan täytyy pyrkiä itsensä täydellistämiseen. Hän kirjoittaa: Jumala asustaa sinussa, ei käsitteissä ja kirjoissa. Totuus koetaan. Sitä ei opita. Varustaudu taisteluihin, Josef Knecht, sillä näen, että ne ovat jo alkaneet.
Knehtin opastaja kertoo, että tästä kokonaisuudesta ei ole mitään ulospääsyä, ja kuka kohoaa arvossa ja saa entistä suurempia tehtäviä, ei saa lisää vapautta vaan vastuuta.
Knecht siirtyy Walzelliin ja osallistuu siellä väittelyihin ja kuvaa väittelyjä, johon ei henkilökohtaisesti tunne suurta viehtymystä aluksi. Hän oli niin hädissään, ettei selviytynyt yksin, vaan tarvitsi apua.
Ja sen jälkeen Hesse kirjoittaa suuren viisauden.
Asia näyttää kuitenkin kerta kaikkiaan olevan niin, että kun ihminen joutuu vaikeuksiin, eksyy tieltä ja kipeimmin tarvitsee läksytystä, hän on haluttomin kulkemaan normaalia tietä ja ottamaan nuhteita oikealta taholta.
Hesse muistuttaa: mitä enemmän itseltämme vaadimme tai mitä vaativampia ovat tehtävämme, sitä enemmän meidän on ammennettava voimaa mietiskelystä, alati uudistuvasta hengen ja sielun sopusoinnusta.
Hesse kirjoittaa, että kaikki maailmanhistorian suurmiehet ovat joko osanneet mietiskellä tai ainakin tiedostamasti löytää tien sinne, mihin mietiskely meidät vie. Mutta muut, lahjakkaammat ja voimakkaammatkin ovat lopulta epäonnistuneet ja sortuneet, koska heidän työnsä tai kunnianhimoinen unelmansa valtasi heidät siinä määrin, kiehtoi ja hullaannutti heidät niin, että he menivät menettivät kyvyn yhä uudelleen irtautua ja etääntyä nykyhetkestä. Se on vääjäämätön totuus. Miten vääjäämätön? Sen oppii vasta, kun on ensin tieltä eksynyt.
Hesse kirjoittaa: "Luonnollinen elämä ilman henkistä kuria rämettyy ja vaipuu eläinten tasolle vielä syvemmällekin."
Hesse kirjoittaa, että ilman valiokoulun kuria, mietiskelyharjoitusten sielunhoitoa ja kasvatusneuvoston lievää valvontaa vapaus muodostuu faustilaisille luonteille vakavaksi vaaraksi, joka vie heidät turmioon, kuten lukemattomille huippulahjakkaille ihmisille on käynyt.
Hesse kirjoittaa, kuinka Faust itse on juuri nerokkaan harrastelun ja sen tragiikan perikuva.
Elämäntarinoista Hesse kirjoittaa, että niin sanottu elämäntarina on mihin tahansa menneeseen aikaan sijoitettu kuviteltu omaelämäkerta.
Hesse kirjoittaa lasihelmipelistä. Pelimme ei ole filosofiaa eikä uskontoa, vaan oma alansa, joka on lähinnä taidetta, eräänlainen taiteenlaji. Jos pitää tämän mielessään, siinä pääsee pitemmälle kuin jos sen toteaa vasta sadan epäonnistumisen jälkeen. Filosofi Kant, häntä ei enää juuri tunneta, mutta hän oli terävä mies, sanoi teologisesta filosofoinnista, että se on ”aivokummitusten taikalyhty”. Sellaista emme saa tehdä lasihelmipelistä.
Hesse muistuttaa jälleen, mitä merkitsee kun nousee hierarkiassa.
Jos ylin johto kutsuu sinut virkaan, muista, että yleneminen virka-asteikossa ei merkitse askelta vapauteen vaan sidonnaisuuteen. Mitä korkeampi on virka, sitä tiukemmin se sitoo. Mitä enemmän on valtaa, sitä ankarampaa on palvelus. Mitä voimakkaampi persoonallisuus, sitä ehdottomammin kiellettyä mielivalta.
Historian merkityksestä Hesse kirjoittaa: Historian tutkiminen ei ole leikkiä eikä vastuutonta peliä. Se edellyttää pyrkimistä johonkin, mikä on mahdotonta, mutta silti välttämätöntä ja erittäin tärkeää. Historian tutkiminen merkitsee, että heittäydymme kaaoksen valtaan ja samalla säilytämme uskon järjestykseen ja tarkoitukseen. Se on perin vakava asia ja kenties myös traaginen.
Hesse kirjoittaa, että hurskaus eli palveleminen ja pysyminen uskollisena kuolemaan asti oli mahdollista jokaisessa uskontokunnassa ja jokaisella tasolla, olipa tämä palvelu ja uskollisuus yksilön hurskauden, vilpittömyyden ja arvon ainoa pätevä mittapuu.
Noustuaan johtajaksi lasihelmipelin mestariksi kaltaistensa joukosta Knecht ( nimileikki viittaa sotilaaseen, nihtiin) saa ohjeita opastajaltaan. "Kohtele valioita hilpeän ja alati valppaan epäluuloisesti. Juuri sitä he sinulta odottavat." Valioita ei saanut jättää yksin hetkeksikään. Hänen oli omistauduttava heille, tunkeuduttava heidän joukkoonsa ja tehtävä itsensä välttämättömäksi, saatava heidät vakuuttuneiksi kyvyistään ja vilpittömyydestään, valloitettava heidät, päästävä heidän suosioonsa, houkuteltava heidät puolelleen, miteltävä miekkoja jokaisen kandidaatin kanssa, joka oli siihen halukas, eikä tällaisista kandidaateista ollut puutetta.
Hesse kuvaa hyvin johtamisen ongelmia. ”Vihdoin päämäärä oli saavutettu ja taistelu voitettu, mutta oli tarvittu paljon työtä näiden valioiden käsittelemiseen, alituisilla harjoituksilla väsyttämiseen, pyrkyreitten kesyttämiseen, epäröivien johdattamiseen myönteiseen ratkaisuun, ylpeiden häikäilemiseen. Mutta nyt se oli ohi. Pelaajakylän kandidaatit olivat tunnustaneet mestarinsa ja alistuneet hänen johtoonsa. Kaikki sujui äkkiä helposti, aivan kuten koneistosta olisi vain puuttunut pisara öljyä”.
Mutta Hesse muistuttaa: "Kukaan ei ole koskaan valmis, vaan valioiden joukkoon päästyään työskentelee koko elämänsä ajan kehittyäkseen edelleen, hioakseen taitojaan, syventääkseen itseään ja peliämme, kuuluipa hän virkamiehistöön tai ei."
Hesse kuvaa Lasihelmipelin veljeskuntaa seuraavilla tavoilla.
Veljeskunta pohjautuu kahteen periaatteeseen: tutkimuksen objektiivisuuteen ja todellisuuteen ja mietiskelyllä hankittuun viisauteen ja sopusointuisuuteen. Pitämällä nämä periaatteet tasapainossa keskenään olemme viisaita ja veljeskuntamme arvoisia. Rakastamme tieteitä, kukin omaansa, mutta tiedämme, että tieteen harrastaminen ei ilman muuta varjele miestä itsekkyydeltä, paheilta, naurettavuudelta. Historia on täynnä esimerkkejä vaarasta, ja tohtori Faustin hahmo ilmentää sitä kansanomaisesti kirjallisuudessa.
Hesse kirjoittaa: Lasihelmipelissä vaanii oma paholaisensa, että se voi johtaa miehen taituruuteen, taiteilijamaiseen itseihailuun, pyrkimykseen luoda itselleen ura, vallan tavoitteluun ja myös väärinkäyttäytymiseen. Sen vuoksi tarvitaan, tarvitaan muutakin kuin älyllistä kasvatusta. Hän kirjoittaa, että ei pidä paeta aktiivisesta elämästä pelkkään mietiskelyyn eikä päinvastoin vain liikkua toisesta toiseen, vaan olla molemmissa kotonamme, osallistua kumpaankin. Sekä aktiivisessa elämässä että mietiskelyssä.
Knecht kuvaa oppi-isänsä kuoleman läheisyyttä seuraavilla sanoilla: "Jotakin hänen iloisesta hiljaisuudestaan, hänen kärsivällisyydestään ja rauhastaan siirtyi minuun ja äkkiä ymmärsin vanhusta. Käsitin muutoksen, joka hänen olemuksessaan oli tapahtunut. Kääntymisen ihmisistä hiljaisuuteen, sanoista musiikkiin, ajatuksista yhteyteen."
Hesse kirjoittaa, ettei ole olemassa ylimyksellistä ylevää elämää ilman tietoisuutta paholaisista ja demoneista ja ilman alituista kamppailua niitä vastaan.
Kun nyt Knecht kehittyy tai kasvaa, kuten kirja kasvutarinana kertoo, niin hänen opiskelukaverinsa, joka jätti Kastalian opinnot kesken, epäilee hilpeyden tilaa, joka Knechtillä on. Knecht vastaa: "Tämä ilo ei ole leikittelyä eikä keikailua, vaan korkeinta tietoa ja rakkautta, todellisuuden myöntämistä, valppautta syvänteiden ja kuilujen reunalla, pyhimysten ja ritarien häviämätön hyve, joka iän mukana ja kuoleman lähestyessä vain kasvaa. Se on kauneuden salaisuus ja jokaisen taiteen varsinainen aines."
Sitten on teksti, joka tuntuu melkein ennustukselta. ” On ihmeellistä, että miten tämä kansa, viisas ja kestävä kuin vain harvat, on kauhistuneena ja häpeillen katsellut maailmanhistorian julmaa leikkiä, himon ja tuskan ikuista kiertoa, pyörää, nähnyt ja tajunnut kaiken luodun katoavuuden, ihmisten ahneuden ja pirullisuuden, mutta samalla syvän kaipuun puhtauteen ja sopusointuun, ilmentänyt luomakunnan kauneutta ja tragiikkaa näillä ihanilla vertauksilla maailman kausista ja luotujen rappioista, hirmuisesta Sivasta, joka tanssii hajalle tuhoon tuomitun maailman, ja hymyilevästä Visnusta, joka uinuu ja kultaisista jumalunistaan luo leikitellen uuden maailman.”
Hesse kirjoittaa, että lasihelmipelissä totuuden palvonta liittyy läheisesti kauneuden palvontaan ja lisäksi mietiskelyllä tapahtuvaan sielunhoitoon, eikä hän siis koskaan voi täysin menettää hilpeyttään.
Lasihelmipelissä yhtyvät kolme periaatetta: tiede, kauneuden palvonta ja mietiskely, ja sen aidon harrastajan pitäisi siis olla ilon kyllästymä siten kuin kypsä hedelmä pullistuu mehustaan.
Ennen kaikkea hänen pitäisi tuntea musiikin iloa, joka on vain urhoollista, iloista, hymyilevää astelua ja tanssia maailman kauhujen ja liekkien läpi. Juhlallinen uhritoimitus. Tätä hilpeyttä hän on opetellut alettuani koululaisena ja opiskelijana sitä aavistellen ymmärtää, eikä Knecht aio enää siitä luopua, ei edes onnettomuuksien ja kärsimysten keskellä.
Hesse kirjoittaa: tähtitaivaan katseleminen ja musiikin kuunteleminen ennen vuoteeseen menoa on tehokkaampaa kuin kaikki unilääkkeet. Ja Knecht soittaa Purcellin sonaatin.
Hesse kirjoittaa, että Knecht eroaa korkeasta lasihelmipelin mestarin virasta, jota kukaan ei ole aikaisemmin tehnyt. Hän tapaa ystävänsä, joka jätti koulun ja palasi tavalliseen maailmaan. Ja hänen kanssaan keskustellessaan Knecht sanoo suuren viisauden: "Kaikkea voi ymmärtää, kun sitä katselee oikeasta näkökulmasta."
Herman Hesse kirjoitti ns. pääteostaan yksitoista vuotta, ja se valmistui toisen maailmansodan aikana. Hesse kuvaa siinä sotatalouden tilannetta, jossa Kastalian hengenopistoa ei enää taloudellisesti tueta, että mihin se johtaa. Eräät ihmisistä päätyvät vallanpitäjien ja iskusanojen palvelukseen, josta saa viran ja leivän, mutta kastalialaiset halveksivat heitä.
Hesse ennustaa myös sodan loppua kirjoittamalla: kun verenvuodatusta ja kurjistumista oli kestänyt kyllin kauan, kaikki alkoivat yhä kiihkeämmin kaivata järkiintymistä, yhteistä kieltä, järjestystä, moraalia, päteviä mittoja, aakkosia ja kertomatauluja, joita eivät sanelisi valtapyyhteet ja joita ei muutettaisi joka hetki. Syntyi valtava totuuden ja oikeuden, järjellisyyden ja kaaoksen lopettamisen tarve.
Hesse tyrmää Platonin ajatuksen, jonka mukaan oppineiden tai viisaiden pitää hallita valtiota. Ja samalla kuvaa hallitsijalle välttämättömiä edellytyksiä.
Hallitseminen ei suinkaan edellytä typeryyttä ja raakuutta, kuten turhamaiset älypäät joskus väittävät, mutta sen sijaan hallitsijan täytyy nauttia ulospäin kääntyneestä toiminnasta jatkuvasti ja intohimoisesti, samastaa itsensä tavoitteisiin ja päämääriin sekä tietysti myös ripeästi ja arvelematta pystyä valitsemaan menestykseen johtavat keinot. Mitään näistä ominaisuuksista ei saa olla oppineilla.
Viisaiksi emme tahdo itseämme nimittää, sillä meille asioiden tarkastelu on tärkeämpää kuin toimiminen. Keinot ja menetelmät, joilla pyrimme tavoitteisiimme, olemme oppineet valitsemaan äärimmäisen huolellisesti ja epäluuloisesti. Meidän tehtävämme ei siis ole hallitseminen eikä politikoiminen.
Ja Hesse jatkaa: kaupassa, politiikassa ja jossain muuallakin voi joskus Y:n tekeminen X:stä olla loistava ja nerokas suoritus, mutta lasihelmipelin taitajilla ei milloinkaan.
Hesse kirjoittaa, että kuohunnan kausina suuriksi nimitettyinä aikoina sodissa ja kumouksissa on vaadittu, että älymystön jäsenten oli politisoiduttava. Mutta näin oli etenkin sarjalukemistojen aikakauden myöhäisvaiheissa.
Silloin tahdottiin myös henki valjastaa palvelemaan sotaa ja politiikkaa.
Se haluttiin takavarikoida sotakäyttöön samoin kuin kirkonkelloista valettiin tykinputkia ja alaikäisiä koululaisia otettiin täydentämään armeijoiden harventuneita rivejä.
Mitä korkeampi on ihmisen sivistys ja mitä suurempia etuoikeuksia hän on nauttinut, sitä suurempia uhrauksia hänen on hätätilassa tehtävä. Toivottavasti tämä on tarpeen tullen selvää kaikille lasihelmipelaajille.
Hesse kirjoittaa kahden maailmansodan kokeneena, että kenenkään lasihelmipeliä pelaavan ei pidä ryhtyä poliitikoksi. Hän voi hätätilanteissa uhrata henkensä, mutta ei milloinkaan uskollisuutta henkeä kohtaan.
Henki on hyvä ja jalo asia vain totuuden palvelijana, mutta jos se kavaltaa totuuden, lakkaa sitä kunnioittamasta, muuttuu lahjottavaksi ja mielin määrin taivuteltavaksi, siitä tulee pirullisuuden korkein potenssi. Paljon pahempi kuin vietinomainen eläimellisyys, joka kaikesta huolimatta säilyttää hitusen luonnollista viattomuutta.
Hesse kirjoittaa Knehtin nuoruuden runon.
On lumousta joka matkaan lähtö,
Se auttaa elämään,Se meitä suojaa.
Siis, sydän, hyvästele, matkaan lähde!
Kun Lasihelmipelin mestari lopulta haluaa jättää virkansa, niin hänen työtoverinsa, esimiehensä järjestävät sisäisen tutkimuksen. Onko hän jotenkin tehnyt hommansa huonosti vai onko hän jotenkin sairas tai henkisesti pois tolaltaan? Mitään tällaista ei kuitenkaan ilmene. On vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaa luopua etuoikeutetusta korkeasta asemastaan vapaaehtoisesti?
Lasihelmipelin mestarilla ei ole ilmennyt mitään muuta kuin hänen sisäinen ristiriita, ja tuo sisäinen ristiriita pakottaa hänet eroamaan virastaan, korkeasta virastaan, jota muiden on vaikea ymmärtää. Herääminen, kutsumus ja viranhoito eivät sovi yhteen.
Lasihelmimestarin tai entisen lasihelmipelin mestarin on tarkoitus siirtyä kotiopettajaksi ystävänsä pojalle, mutta kirjassa Hesse hukuttaa hänet vuoristojärveen ennen kuin kotiopetus ehtii edes alkaa.
Lopuksi. Jos tosiaan olisin lukenut Lasihelmipelin neljäkymmentä vuotta sitten kokonaan – muistan, että aloitin sen lukemista, mutta koin sen aika tylsänä – niin en olisi yli neljäkymmentä vuotta sitten ymmärtänyt montaakaan siinä kuvattua asiaa syvällisesti. Sitä mitä kirjassa on kirjoitettu. Tosin eihän se yhdellä lukemalla tarkoituksista ja ymmärryksestä tyhjene.
Mutta nyt eletyn elämän kanssa Lasihelmipeli on kirjana erittäin mielenkiintoinen. Ja mikäli haluaa lukea kirjaa, joka kutkuttelee sisäistä maailmaa, ei niinkään ulkoisia tapahtumia ja räiskimistä. Ja varsinkaan seksiä tässäkään kirjassa ei ollut ollenkaan. Ja eipä oikein naisiakaan.
Mutta jos haluaa pohtia syvällisesti ja miettiä monikerroksillisesti, mitä Hesse oikein kirjoittaa, niin meille kaikille tietysti avautuu oma tulkintahorisonttimme, josta katsoen voi Hessen teosta lukea.
Nyt minulla on syvällisen Hessen suomennetut tai englanniksi kirjoitetut kirjat tullut luetuksi ja voin siirtyä vaikka Solzenitsyniä lukemaan.
Ivan Denisovitšin päivä oli suomettumisen aikana väärää tietoa ystävällisestä ja edistyksellisestä itänaapurista. Siitä tehty elokuva verotvssä kiellettiin esittämästä. Hmmm, nuo kirjallisuuden klassikot taitavat aina olla ajankohtaisia.
Lappeenrannassa 12.3.2026
Minun olisi pitänyt lukea tämä kirja jo neljäkymmentä vuotta sitten ja se on ollut koko ajan mielessäni, että se pitäisi tehdä. No nyt, yli kuusikymmentävuotiaana Lasihelmipeli on sitten luettu.
Kirja kertoo Josef Knechistä, ludi magister Josephus kolmannesta, lasihelmipelimestarista.
Kirja kertoo kuinka lasihelmimestari joutuu ristiriitaan itsensä ja lasihelmipeliyhteisön, Kastilian järjestelmän kanssa.
Kirjan alussa mietitään sitä, että miksi historia sisältää vain sankaritarinoita. Miksi ei kerrota niitä ongelmia, joita sankari joutuu käymään läpi? No Campbellin Sankarin monet kasvot - kirjassa kerrotaan, mutta se ilmestyikin kauan Lasihelmipelin jälkeen.
Kirjassa kuvataan aika mukavasti, ”sarjalukemistojen aikakautta”, jolla tarkoitetaan oikeastaan kulttuurin rappiota. Kuin nykyaikaa.
Sarjalukemiston aikakaudella henki pääsee vapautumaan kirkon, valtion tai minkä tahansa holhouksesta ja alkaa noudattaa omaa lakia, omaa aitoa uutta normia ja oikeutusta.
Sarjalukemistot ovat suosittua aineistoa miljoonapainoksina leviävässä sanomalehdistössä, ja ne muodostavat tiedonhaluisten lukijoiden pääasiallisen henkisen ravinnon. Aivan kuin iltapäivälehdet nykyään tai X:n kaltaiset palvelut, jossa on sataaviisikymmentä merkkiä ainoastaan luettavaksi.
Kirjassa kirjoitetaan, että he eivät niinkään ihmettele sitä, että on ihmisiä, jotka ahmivat päivittäisenä lukemistonaan iltapäivälehtiä, X:ää tai muita alustoja, mutta että tunnetut ja arvovaltaiset miehet suostuvat toimittamaan tavaraa tähän kiinnostavien tyhjänpäiväisyyksien jättiläiskulutukseen.
Minkä ainoana tarkoituksena tai tavoitteena on tunnetun nimen saattaminen yhteyteen jonkin ajankohtaisen kysymyksen kanssa. Siis Hessen Lasihelmipeli on kirjoitettu 1940-luvulla eli kahdeksankymmentä vuotta sitten, mutta kuvailee nykyaikaa aika osuvan tarkasti. Mitähän joku julkimo on tästä mieltä?
Hesse kuvailee, että sarjalukemiston roskaan sisältyy - lukutavasta riippuen - suuri määrä ironiaa, pirullista epätoivoista ivaa, sillä suuret ihmisjoukot näyttävät olevan kaiken tuon suhteen huomiota herättävän lukuhaluisia ja suhtautuvat siihen kuitenkin ilmeisesti irvokkaaseen roskaan herkkäuskoisen vakavasti. Silicon valleyssa tiedettiin, että kun saa ihmiset affektoitumaan niin kiinnostus on taattu. On tragikoomisen hauskaa ryhtyä odottamaan seuraavia vaaleja…
Hesse kirjoittaa: "Jokainen huomiota herättävä juttu pani liikkeelle kokonaisen innokkaan kirjoittelun tulvan ja kaikkien näiden tietojen hankinnalla, siivilöinnillä ja muotoilla oli nopeasti ja vastuuttomasti tuotetun joukkotavaran leiman." Kuten nykyisissä klikkiotsikoissa. Yli 80 vuotta sitten Hessen kirja on kirjoitettu.
Hesse kertoo, että koko viattoman ja tarkoituksettoman lapsellisuuden tarkoitus on syvällisestä tarpeesta sulkea silmät ja paeta ratkaisemattomien ongelmien ja ahdistavien tuhon aavistelujen parista mahdollisimman vaarattomaan epätodellisuuden maailmaan. Hesse ennusti jo virtuaalipelit yli kahdeksankymmentä vuotta sitten.
Hesse muistuttaa myös samalla, että kirkot eivät enää pystyneet ihmisiä lohduttamaan eikä henki heitä enää opastanut.
Ja näinä ahdistuneisuuden aikana Hesse kirjoittaa: "Vaikka he lukivat joukoittain artikkeleita ja kuuntelivat esitelmiä, he eivät käyttäneet aikaa eivätkä ponnistelleet hankkiakseen voimaa ahdistuneisuutta vastaan, nujertaakseen itsessään kuolemanpelon, vaan elivät edelleen vapisten huomispäivään uskomatta."
Hesse jatkaa, että monet kuuntelivat esitelmiä sellaisista runoilijoista, joiden teoksia he eivät olleet lukeneet eivätkä aikoneetkaan lukea, katselivat ehkä niihin liittyviä heijastinkuvia ja uurastivat samoin kuin sanomalehtikirjoituksia lukemalla omaksuakseen kokonaisen vyöryn yksittäisiä merkityksensä menettäneitä sivistysarvoja ja tiedon murusia. Jotta pystyisi heittelemään keskustelun lomaan käsitteitä, joiden taustaa ei tunne. Disruptiivista, eikö?
Alussa oli sana ja … Kaiken kaikkiaan oltiin saapumassa tuohon hirvittävään sanan alennustilaan, joka aluksi hiljaisuudessa ja erittäin pienissä piireissä synnytti sankarillis-askeettisen vastaliikkeen.
Hesse tuo esille Nietzschen ja siitä, että kulttuurimme nuoruus ja luova kausi olivat ohi - kulttuurin vanhuus ja iltarusko olivat koittaneet. Hengenmiesten keskuuteen levisi hirvittävä epävarmuus ja epätoivo.
Kulttuurin kukoistus oli mennyt. Suureen tuhon tunnelmaan voitiin omaksua kyyninen asenne. Hyvät olivat hiljaisen ja synkän, pahat vahingoniloisen pessimistisiä. Mutta vasta kun politiikka ja sodat olivat hävittäneet eräitä perinteellisiä laitoksia ja tietyssä määrin mullistaneet maailmaa ja moraalia, niin vasta silloin kulttuuri tuli kykeneväksi todelliseen itsetutkiskeluun ja uudelleen suuntautumiseen.
Hessen kirja kertoo siitä, kuinka kulttuurin raunioille syntyy lasihelmipeli ja Kastalian omalaatuinen luostarinomainen maailma.
Lasihelmi-pelissä on taas musiikki vahvasti mukana, kuten kaikissa Hessen teoksissa. Musiikista kirjassa kerrotaan kauniisti: "Musiikin alkuperä on kaukaisessa menneisyydessä. Se syntyy oikeista mittasuhteista ja pohjautuu suureen yhteyteen. Suuresta yhteydestä kohoavat esiin molemmat navat, ja navat synnyttävät pimeyden ja valon voimat. Kun maailma on rauhan tilassa, kaikki asiat levossa ja muutokset tapahtuvat korkeiden esikuvien mukaan, voidaan musiikki täydellistää. Milloin halut ja intohimot eivät eksy väärille urille, musiikki voidaan kohottaa täydellisyyteen. Täydellisellä musiikilla on oma lähtökohtansa. Se syntyy tasapainosta. Tasapaino saa alkunsa oikeasta. Oikea saa alkunsa maailman tarkoituksesta. Sen vuoksi musiikista on mahdollista puhua vain sellaisen ihmisen kanssa, joka on tajunnut maailman tarkoituksen. Musiikki perustuu taivaan ja maan sopusointuun, pimeyden ja valon yhteen soinnutukseen."
Musiikin rappiosta Hesse kirjoittaa, että kaikki johtuu siitä, että musiikin olemusta ei enää käsitetä, vaan tavoitellaan ainoastaan huumaavia sointuvaikutuksia.
Hesse kuvaa sitä, kuinka parhaat kyvyt eivät enää hakeudu henkisten arvojen piiriin, vaan ensisijaisesti tavoittelevat loistavaa tai mukavaa elämää ja ammatteja, joissa menestys ja rikastuminen on mahdollista.
Hesse kuvaa myös tämän kehityksen seurauksia muun muassa valtiossa ja johtamisessa. Johtajatautiin alkaa tulla piirteitä, jossa taito ja vastuuntunto käyvät johtavissa ammattiryhmissä, myös teknisissä, yhä harvinaisemmiksi.
Hesse kirjoittaa, että ankara koululaitos on sivistyksen säilymisen välttämätön edellytys.
Ellei ajattelu pysy puhtaana ja valppaana ja henkeä kunnioiteta, käsitetään tai aavistetaan, että silloin eivät pian laivat, eivät autotkaan toimi kunnollisesti. Silloin horjuvat myös insinöörin laskutikun ja pankkien, pörssien, matematiikan pätevyys ja arvovalta. Koittaa kaaos.
Hesse kirjoittaa, että kesti kauan ennen kuin oivallettiin, että sivistyksen ulkokuorikin tarvitsee yhteistä pohjaa, hengenmiesten moraalia ja rehellisyyttä.
Hesse kirjoittaa, että lasihelmipeli, joka oli ennen ollut matemaatikkojen, kielitieteilijöiden tai muusikkojen erikoisharrastus, saattoi nyt yhä enemmän lumoihinsa kaikki aidot hengenmiehet. Siihen kohdistivat katseensa eräät vanhat akatemiat, vapaamuurarien loosit ja etenkin idänkävijöiden ikivanha veljeskunta.
Hesse kirjoittaa, että lasihelmipeli oli harrasta vertauskuvallista täydellisyyden etsintää, ylevää alkemiaa kaikesta kuvien ja ilmennysten moninaisuudesta huolimatta sisäisesti yhtenäisen hengen, Jumalan lähestymistä.
Hesse jatkaa: Lasihelmipelin valioiden pieni piiri miltei samasti pelin jumalanpalvelukseen, vaikka ei pyrkinyt luomaan sille omaa teologiaa.
Sitten kirjassa kerrotaan magister Ludi Josef Knechtin elämänvaiheet. Siis lasihelmipelin mestarin vaiheet, koulutus, kasvatus ja herääminen.
Taustasta ei tiedetä, mutta Josef pääsee valiokouluun toteuttamaan sisäistä kutsuaan, kehotustaan. Kirjan mukaan Knecht vietti koko elämänsä Kastaliassa, tuossa vuoristoisen maamme rauhallisemmassa ja hymyilevämmässä osassa, josta runoilija Goethen ilmauksen mukaan on usein sanottu myös ”pedagogian maakunnaksi”.
Valiokoulut valikoivat maan kaikista osista ja kouluista lahjakkaimman aineksen jälkikasvuksi veljeskuntaan ja kaikkiin koululaitoksen ylimpiin virkoihin.
Hesse kirjoittaa: "Mikäli valiokoulun oppilas ei epäonnistu jossakin aineessa ja joudu palaamaan oppikouluun, hän ei voi opiskella ammattia eikä leipätyötä varten, vaan kuuluu joukkoon, josta värvätään jäsenet veljeskuntaan ja opettajistoon ala-asteilta korkeimpiin virkoihin, jotka ovat kaksitoista mestaria ja lasihelmipelin johtaja Ludimagister. Valiokoulun oppijakso päättyy yleensä kahdenkymmenenkahden, kahdenkymmenenviiden vuoden iässä, jolloin valmistuneet otetaan veljeskuntaan."
Kirjassa kerrotaan, että veljeskunnasta eroamatta ei voi koskaan tulla vapaaksi ammatinharjoittajaksi, kuten lääkäriksi, asianajajaksi tai insinööriksi, vaan heidän täytyy koko elämänsä ajan noudattaa veljeskunnan sääntöjä, joihin kuuluu muun muassa köyhyys ja naimattomuus.
Ja jos joku veljeskunnasta halusi kuluttaa koko elämänsä yhden ainoan vanhan piirtokirjoituksen selvittämiseen, se oli mahdollista ja hänen kulunsa maksettiin.
Hesse kirjoittaa: "Jo korkeakoulussa opiskellessaan tuleva lääkäri, lakimies tai insinööri on sidottu varsin kaavamaisen opinto-ohjelmaan, joka päättyy sarjaan tutkintoja. Lopputenteistä suoriuduttuaan hän saa todistuksensa ja voi sitten jälleen näennäisen vapaasti ryhtyä harjoittamaan ammattiaan. Todellisuudessa hän joutuu alhaisten mahtien orjaksi, riippuvaiseksi menestyksestä, rahasta, kunnianhimostaan ja siitä, miellyttääkö hän ihmisiä vai ei. Hänen täytyy tehdä valintoja, ansaita rahaa ja hän osallistuu yhteiskuntaluokkien, sukujen, puolueiden ja sanomalehtien häikäilemättömään valtataisteluun."
Lasihelmi-pelin harjoittaja sen sijaan ei tiedä mitään rahan, maineen ja arvoasemien tavoittelusta, ei tunne puolueita, ihmisen ja viran, yksityiselämän julkisuuden ristiriitoja, riippuvuutta menestyksestä.
Hesse kirjoittaa intohimosta. Intohimossa ei ole sielunvoimaa, vaan sielun ja ulkomaailman välistä kitkaa. Missä intohimo hallitsee, siellä ei ole halun ja pyrkimyksen ylijäämää, vaan niiden voima on suunnattu yksittäiseen ja väärään päämäärään, mistä taas aiheutuu ilmapiirin kireys ja painostavuus.
Hesse kirjoittaa, että totuus on olemassa. Kuitenkaan oppia, jota janoat, absoluuttista, täydellistä ja ainoata viisaaksi tekevää ei ole. Ja kehottaakin lakkaamasta kaipaamasta täydellistä oppia, vaan täytyy pyrkiä itsensä täydellistämiseen. Hän kirjoittaa: Jumala asustaa sinussa, ei käsitteissä ja kirjoissa. Totuus koetaan. Sitä ei opita. Varustaudu taisteluihin, Josef Knecht, sillä näen, että ne ovat jo alkaneet.
Knehtin opastaja kertoo, että tästä kokonaisuudesta ei ole mitään ulospääsyä, ja kuka kohoaa arvossa ja saa entistä suurempia tehtäviä, ei saa lisää vapautta vaan vastuuta.
Knecht siirtyy Walzelliin ja osallistuu siellä väittelyihin ja kuvaa väittelyjä, johon ei henkilökohtaisesti tunne suurta viehtymystä aluksi. Hän oli niin hädissään, ettei selviytynyt yksin, vaan tarvitsi apua.
Ja sen jälkeen Hesse kirjoittaa suuren viisauden.
Asia näyttää kuitenkin kerta kaikkiaan olevan niin, että kun ihminen joutuu vaikeuksiin, eksyy tieltä ja kipeimmin tarvitsee läksytystä, hän on haluttomin kulkemaan normaalia tietä ja ottamaan nuhteita oikealta taholta.
Hesse muistuttaa: mitä enemmän itseltämme vaadimme tai mitä vaativampia ovat tehtävämme, sitä enemmän meidän on ammennettava voimaa mietiskelystä, alati uudistuvasta hengen ja sielun sopusoinnusta.
Hesse kirjoittaa, että kaikki maailmanhistorian suurmiehet ovat joko osanneet mietiskellä tai ainakin tiedostamasti löytää tien sinne, mihin mietiskely meidät vie. Mutta muut, lahjakkaammat ja voimakkaammatkin ovat lopulta epäonnistuneet ja sortuneet, koska heidän työnsä tai kunnianhimoinen unelmansa valtasi heidät siinä määrin, kiehtoi ja hullaannutti heidät niin, että he menivät menettivät kyvyn yhä uudelleen irtautua ja etääntyä nykyhetkestä. Se on vääjäämätön totuus. Miten vääjäämätön? Sen oppii vasta, kun on ensin tieltä eksynyt.
Hesse kirjoittaa: "Luonnollinen elämä ilman henkistä kuria rämettyy ja vaipuu eläinten tasolle vielä syvemmällekin."
Hesse kirjoittaa, että ilman valiokoulun kuria, mietiskelyharjoitusten sielunhoitoa ja kasvatusneuvoston lievää valvontaa vapaus muodostuu faustilaisille luonteille vakavaksi vaaraksi, joka vie heidät turmioon, kuten lukemattomille huippulahjakkaille ihmisille on käynyt.
Hesse kirjoittaa, kuinka Faust itse on juuri nerokkaan harrastelun ja sen tragiikan perikuva.
Elämäntarinoista Hesse kirjoittaa, että niin sanottu elämäntarina on mihin tahansa menneeseen aikaan sijoitettu kuviteltu omaelämäkerta.
Hesse kirjoittaa lasihelmipelistä. Pelimme ei ole filosofiaa eikä uskontoa, vaan oma alansa, joka on lähinnä taidetta, eräänlainen taiteenlaji. Jos pitää tämän mielessään, siinä pääsee pitemmälle kuin jos sen toteaa vasta sadan epäonnistumisen jälkeen. Filosofi Kant, häntä ei enää juuri tunneta, mutta hän oli terävä mies, sanoi teologisesta filosofoinnista, että se on ”aivokummitusten taikalyhty”. Sellaista emme saa tehdä lasihelmipelistä.
Hesse muistuttaa jälleen, mitä merkitsee kun nousee hierarkiassa.
Jos ylin johto kutsuu sinut virkaan, muista, että yleneminen virka-asteikossa ei merkitse askelta vapauteen vaan sidonnaisuuteen. Mitä korkeampi on virka, sitä tiukemmin se sitoo. Mitä enemmän on valtaa, sitä ankarampaa on palvelus. Mitä voimakkaampi persoonallisuus, sitä ehdottomammin kiellettyä mielivalta.
Historian merkityksestä Hesse kirjoittaa: Historian tutkiminen ei ole leikkiä eikä vastuutonta peliä. Se edellyttää pyrkimistä johonkin, mikä on mahdotonta, mutta silti välttämätöntä ja erittäin tärkeää. Historian tutkiminen merkitsee, että heittäydymme kaaoksen valtaan ja samalla säilytämme uskon järjestykseen ja tarkoitukseen. Se on perin vakava asia ja kenties myös traaginen.
Hesse kirjoittaa, että hurskaus eli palveleminen ja pysyminen uskollisena kuolemaan asti oli mahdollista jokaisessa uskontokunnassa ja jokaisella tasolla, olipa tämä palvelu ja uskollisuus yksilön hurskauden, vilpittömyyden ja arvon ainoa pätevä mittapuu.
Noustuaan johtajaksi lasihelmipelin mestariksi kaltaistensa joukosta Knecht ( nimileikki viittaa sotilaaseen, nihtiin) saa ohjeita opastajaltaan. "Kohtele valioita hilpeän ja alati valppaan epäluuloisesti. Juuri sitä he sinulta odottavat." Valioita ei saanut jättää yksin hetkeksikään. Hänen oli omistauduttava heille, tunkeuduttava heidän joukkoonsa ja tehtävä itsensä välttämättömäksi, saatava heidät vakuuttuneiksi kyvyistään ja vilpittömyydestään, valloitettava heidät, päästävä heidän suosioonsa, houkuteltava heidät puolelleen, miteltävä miekkoja jokaisen kandidaatin kanssa, joka oli siihen halukas, eikä tällaisista kandidaateista ollut puutetta.
Hesse kuvaa hyvin johtamisen ongelmia. ”Vihdoin päämäärä oli saavutettu ja taistelu voitettu, mutta oli tarvittu paljon työtä näiden valioiden käsittelemiseen, alituisilla harjoituksilla väsyttämiseen, pyrkyreitten kesyttämiseen, epäröivien johdattamiseen myönteiseen ratkaisuun, ylpeiden häikäilemiseen. Mutta nyt se oli ohi. Pelaajakylän kandidaatit olivat tunnustaneet mestarinsa ja alistuneet hänen johtoonsa. Kaikki sujui äkkiä helposti, aivan kuten koneistosta olisi vain puuttunut pisara öljyä”.
Mutta Hesse muistuttaa: "Kukaan ei ole koskaan valmis, vaan valioiden joukkoon päästyään työskentelee koko elämänsä ajan kehittyäkseen edelleen, hioakseen taitojaan, syventääkseen itseään ja peliämme, kuuluipa hän virkamiehistöön tai ei."
Hesse kuvaa Lasihelmipelin veljeskuntaa seuraavilla tavoilla.
Veljeskunta pohjautuu kahteen periaatteeseen: tutkimuksen objektiivisuuteen ja todellisuuteen ja mietiskelyllä hankittuun viisauteen ja sopusointuisuuteen. Pitämällä nämä periaatteet tasapainossa keskenään olemme viisaita ja veljeskuntamme arvoisia. Rakastamme tieteitä, kukin omaansa, mutta tiedämme, että tieteen harrastaminen ei ilman muuta varjele miestä itsekkyydeltä, paheilta, naurettavuudelta. Historia on täynnä esimerkkejä vaarasta, ja tohtori Faustin hahmo ilmentää sitä kansanomaisesti kirjallisuudessa.
Hesse kirjoittaa: Lasihelmipelissä vaanii oma paholaisensa, että se voi johtaa miehen taituruuteen, taiteilijamaiseen itseihailuun, pyrkimykseen luoda itselleen ura, vallan tavoitteluun ja myös väärinkäyttäytymiseen. Sen vuoksi tarvitaan, tarvitaan muutakin kuin älyllistä kasvatusta. Hän kirjoittaa, että ei pidä paeta aktiivisesta elämästä pelkkään mietiskelyyn eikä päinvastoin vain liikkua toisesta toiseen, vaan olla molemmissa kotonamme, osallistua kumpaankin. Sekä aktiivisessa elämässä että mietiskelyssä.
Knecht kuvaa oppi-isänsä kuoleman läheisyyttä seuraavilla sanoilla: "Jotakin hänen iloisesta hiljaisuudestaan, hänen kärsivällisyydestään ja rauhastaan siirtyi minuun ja äkkiä ymmärsin vanhusta. Käsitin muutoksen, joka hänen olemuksessaan oli tapahtunut. Kääntymisen ihmisistä hiljaisuuteen, sanoista musiikkiin, ajatuksista yhteyteen."
Hesse kirjoittaa, ettei ole olemassa ylimyksellistä ylevää elämää ilman tietoisuutta paholaisista ja demoneista ja ilman alituista kamppailua niitä vastaan.
Kun nyt Knecht kehittyy tai kasvaa, kuten kirja kasvutarinana kertoo, niin hänen opiskelukaverinsa, joka jätti Kastalian opinnot kesken, epäilee hilpeyden tilaa, joka Knechtillä on. Knecht vastaa: "Tämä ilo ei ole leikittelyä eikä keikailua, vaan korkeinta tietoa ja rakkautta, todellisuuden myöntämistä, valppautta syvänteiden ja kuilujen reunalla, pyhimysten ja ritarien häviämätön hyve, joka iän mukana ja kuoleman lähestyessä vain kasvaa. Se on kauneuden salaisuus ja jokaisen taiteen varsinainen aines."
Sitten on teksti, joka tuntuu melkein ennustukselta. ” On ihmeellistä, että miten tämä kansa, viisas ja kestävä kuin vain harvat, on kauhistuneena ja häpeillen katsellut maailmanhistorian julmaa leikkiä, himon ja tuskan ikuista kiertoa, pyörää, nähnyt ja tajunnut kaiken luodun katoavuuden, ihmisten ahneuden ja pirullisuuden, mutta samalla syvän kaipuun puhtauteen ja sopusointuun, ilmentänyt luomakunnan kauneutta ja tragiikkaa näillä ihanilla vertauksilla maailman kausista ja luotujen rappioista, hirmuisesta Sivasta, joka tanssii hajalle tuhoon tuomitun maailman, ja hymyilevästä Visnusta, joka uinuu ja kultaisista jumalunistaan luo leikitellen uuden maailman.”
Hesse kirjoittaa, että lasihelmipelissä totuuden palvonta liittyy läheisesti kauneuden palvontaan ja lisäksi mietiskelyllä tapahtuvaan sielunhoitoon, eikä hän siis koskaan voi täysin menettää hilpeyttään.
Lasihelmipelissä yhtyvät kolme periaatetta: tiede, kauneuden palvonta ja mietiskely, ja sen aidon harrastajan pitäisi siis olla ilon kyllästymä siten kuin kypsä hedelmä pullistuu mehustaan.
Ennen kaikkea hänen pitäisi tuntea musiikin iloa, joka on vain urhoollista, iloista, hymyilevää astelua ja tanssia maailman kauhujen ja liekkien läpi. Juhlallinen uhritoimitus. Tätä hilpeyttä hän on opetellut alettuani koululaisena ja opiskelijana sitä aavistellen ymmärtää, eikä Knecht aio enää siitä luopua, ei edes onnettomuuksien ja kärsimysten keskellä.
Hesse kirjoittaa: tähtitaivaan katseleminen ja musiikin kuunteleminen ennen vuoteeseen menoa on tehokkaampaa kuin kaikki unilääkkeet. Ja Knecht soittaa Purcellin sonaatin.
Hesse kirjoittaa, että Knecht eroaa korkeasta lasihelmipelin mestarin virasta, jota kukaan ei ole aikaisemmin tehnyt. Hän tapaa ystävänsä, joka jätti koulun ja palasi tavalliseen maailmaan. Ja hänen kanssaan keskustellessaan Knecht sanoo suuren viisauden: "Kaikkea voi ymmärtää, kun sitä katselee oikeasta näkökulmasta."
Herman Hesse kirjoitti ns. pääteostaan yksitoista vuotta, ja se valmistui toisen maailmansodan aikana. Hesse kuvaa siinä sotatalouden tilannetta, jossa Kastalian hengenopistoa ei enää taloudellisesti tueta, että mihin se johtaa. Eräät ihmisistä päätyvät vallanpitäjien ja iskusanojen palvelukseen, josta saa viran ja leivän, mutta kastalialaiset halveksivat heitä.
Hesse ennustaa myös sodan loppua kirjoittamalla: kun verenvuodatusta ja kurjistumista oli kestänyt kyllin kauan, kaikki alkoivat yhä kiihkeämmin kaivata järkiintymistä, yhteistä kieltä, järjestystä, moraalia, päteviä mittoja, aakkosia ja kertomatauluja, joita eivät sanelisi valtapyyhteet ja joita ei muutettaisi joka hetki. Syntyi valtava totuuden ja oikeuden, järjellisyyden ja kaaoksen lopettamisen tarve.
Hesse tyrmää Platonin ajatuksen, jonka mukaan oppineiden tai viisaiden pitää hallita valtiota. Ja samalla kuvaa hallitsijalle välttämättömiä edellytyksiä.
Hallitseminen ei suinkaan edellytä typeryyttä ja raakuutta, kuten turhamaiset älypäät joskus väittävät, mutta sen sijaan hallitsijan täytyy nauttia ulospäin kääntyneestä toiminnasta jatkuvasti ja intohimoisesti, samastaa itsensä tavoitteisiin ja päämääriin sekä tietysti myös ripeästi ja arvelematta pystyä valitsemaan menestykseen johtavat keinot. Mitään näistä ominaisuuksista ei saa olla oppineilla.
Viisaiksi emme tahdo itseämme nimittää, sillä meille asioiden tarkastelu on tärkeämpää kuin toimiminen. Keinot ja menetelmät, joilla pyrimme tavoitteisiimme, olemme oppineet valitsemaan äärimmäisen huolellisesti ja epäluuloisesti. Meidän tehtävämme ei siis ole hallitseminen eikä politikoiminen.
Ja Hesse jatkaa: kaupassa, politiikassa ja jossain muuallakin voi joskus Y:n tekeminen X:stä olla loistava ja nerokas suoritus, mutta lasihelmipelin taitajilla ei milloinkaan.
Hesse kirjoittaa, että kuohunnan kausina suuriksi nimitettyinä aikoina sodissa ja kumouksissa on vaadittu, että älymystön jäsenten oli politisoiduttava. Mutta näin oli etenkin sarjalukemistojen aikakauden myöhäisvaiheissa.
Silloin tahdottiin myös henki valjastaa palvelemaan sotaa ja politiikkaa.
Se haluttiin takavarikoida sotakäyttöön samoin kuin kirkonkelloista valettiin tykinputkia ja alaikäisiä koululaisia otettiin täydentämään armeijoiden harventuneita rivejä.
Mitä korkeampi on ihmisen sivistys ja mitä suurempia etuoikeuksia hän on nauttinut, sitä suurempia uhrauksia hänen on hätätilassa tehtävä. Toivottavasti tämä on tarpeen tullen selvää kaikille lasihelmipelaajille.
Hesse kirjoittaa kahden maailmansodan kokeneena, että kenenkään lasihelmipeliä pelaavan ei pidä ryhtyä poliitikoksi. Hän voi hätätilanteissa uhrata henkensä, mutta ei milloinkaan uskollisuutta henkeä kohtaan.
Henki on hyvä ja jalo asia vain totuuden palvelijana, mutta jos se kavaltaa totuuden, lakkaa sitä kunnioittamasta, muuttuu lahjottavaksi ja mielin määrin taivuteltavaksi, siitä tulee pirullisuuden korkein potenssi. Paljon pahempi kuin vietinomainen eläimellisyys, joka kaikesta huolimatta säilyttää hitusen luonnollista viattomuutta.
Hesse kirjoittaa Knehtin nuoruuden runon.
On lumousta joka matkaan lähtö,
Se auttaa elämään,Se meitä suojaa.
Siis, sydän, hyvästele, matkaan lähde!
Kun Lasihelmipelin mestari lopulta haluaa jättää virkansa, niin hänen työtoverinsa, esimiehensä järjestävät sisäisen tutkimuksen. Onko hän jotenkin tehnyt hommansa huonosti vai onko hän jotenkin sairas tai henkisesti pois tolaltaan? Mitään tällaista ei kuitenkaan ilmene. On vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaa luopua etuoikeutetusta korkeasta asemastaan vapaaehtoisesti?
Lasihelmipelin mestarilla ei ole ilmennyt mitään muuta kuin hänen sisäinen ristiriita, ja tuo sisäinen ristiriita pakottaa hänet eroamaan virastaan, korkeasta virastaan, jota muiden on vaikea ymmärtää. Herääminen, kutsumus ja viranhoito eivät sovi yhteen.
Lasihelmimestarin tai entisen lasihelmipelin mestarin on tarkoitus siirtyä kotiopettajaksi ystävänsä pojalle, mutta kirjassa Hesse hukuttaa hänet vuoristojärveen ennen kuin kotiopetus ehtii edes alkaa.
Lopuksi. Jos tosiaan olisin lukenut Lasihelmipelin neljäkymmentä vuotta sitten kokonaan – muistan, että aloitin sen lukemista, mutta koin sen aika tylsänä – niin en olisi yli neljäkymmentä vuotta sitten ymmärtänyt montaakaan siinä kuvattua asiaa syvällisesti. Sitä mitä kirjassa on kirjoitettu. Tosin eihän se yhdellä lukemalla tarkoituksista ja ymmärryksestä tyhjene.
Mutta nyt eletyn elämän kanssa Lasihelmipeli on kirjana erittäin mielenkiintoinen. Ja mikäli haluaa lukea kirjaa, joka kutkuttelee sisäistä maailmaa, ei niinkään ulkoisia tapahtumia ja räiskimistä. Ja varsinkaan seksiä tässäkään kirjassa ei ollut ollenkaan. Ja eipä oikein naisiakaan.
Mutta jos haluaa pohtia syvällisesti ja miettiä monikerroksillisesti, mitä Hesse oikein kirjoittaa, niin meille kaikille tietysti avautuu oma tulkintahorisonttimme, josta katsoen voi Hessen teosta lukea.
Nyt minulla on syvällisen Hessen suomennetut tai englanniksi kirjoitetut kirjat tullut luetuksi ja voin siirtyä vaikka Solzenitsyniä lukemaan.
Ivan Denisovitšin päivä oli suomettumisen aikana väärää tietoa ystävällisestä ja edistyksellisestä itänaapurista. Siitä tehty elokuva verotvssä kiellettiin esittämästä. Hmmm, nuo kirjallisuuden klassikot taitavat aina olla ajankohtaisia.
Lappeenrannassa 12.3.2026