Hyvinvointivaltion ja demokratian vaikeudet- Kuka on vastuussa ja mistäkin hyvinvointivaltiossa? Aluevaalikirjoitus Nro 5

Hyvinvointivaltion ja demokratian vaikeudet- Kuka on vastuussa ja mistäkin hyvinvointivaltiossa? Aluevaalikirjoitus Nro 5
 
Hyvinvointivaltio ja demokratia ovat olleet kriisissä jo pidemmän aikaa. Hyvinvointivaltion edellytyksiä on alettu kyseenalaistaa ja demokratian, erityisesti poliittisen toiminnan, on todettu olevan vaikeuksissa. On alettu kysyä, kuka on vastuussa ja mistä hyvinvointivaltiossa. On pohdittu, mitä yhä vähenevälle yhteiskunnalliselle osallistumiselle pitäisi tehdä. Olisiko demokratialle parempaa vaihtoehtoa. Nyt käynnissä olevissa aluevaaleissa ennustetaan äänestysprosentin jäävän 40 prosenttiin, jolloin alkaa olla vaikea puhua legitiimistä yhteiskunnallisesta toimijasta. Onko nykyisellä hyvinvointivaltiolla ja demokratialla tulevaisuutta?
 
”Ihminen hyvinvointivaltiossa”- kirjassa Urpo Harva (1964) kirjoittaa lähes 60 vuotta sitten hyvinvoinnista, että vasta toisen maailmansodan jälkeen valtion tehtävänä on ruvettu pitämään hyvinvoinnin aikaansaamista. Hän huomauttaa, että uutta oli oikeastaan vain sana hyvinvointivaltio (welfare state), joka otettiin ensimmäisenä käyttöön Englannissa. Keskiajasta lähtien valtio on huolehtinut yhteisestä hyvästä (bonum commune). Käsitys siitä, mitä hyvinvointi on tarkoittanut, on sen sijaan vaihdellut. Hyvinvointi Harvan aikaan tarkoitti: kohtuullista elintasoa, sosiaalista turvaa ja viihtyvyyttä. 
 
Raija Julkunen (2006) ” Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu” -kirjassaan kysyy myös hyvinvointivaltion rajoista ja julkisesta vastuusta. Kirjan takakannessa todetaan: ”Pohjoismaiseen hyvinvointieetokseen on kuulunut vahva julkinen ja yhteiskunnan vastuu. 2000-luvun alussa hyvinvointivaltion rajoja asettavat yhä enemmän talous, rahoitettavuus ja kustannukset. Nähtävissä on Julkusen mukaan ollut siirtymä kohti uudenlaista hyvinvoinnin ja hyvinvointipolitiikan hallintaa, vastuun osoittamisen yhteiskuntaa. Kirja on syntynyt osana Stakesin asettamaa Hyvinvointivaltion rajat- hanketta, jonka tehtävänä oli arvioida hyvinvointivaltion tilaa 2000-luvun alussa”. Julkusen (2006) mukaan ” oikeuksilla, kannustavuudella, valinnanvapaudella, vastikkeellisuudella ja sopimuksellistamisella halutaan antaa hyvinvointivaltiolle ajanmukaiset kasvot ja vakuuttaa kansalaisten toimijuudesta. Harva (1964) kirjoittaa hyvinvointivaltion alkuaikoina, että hyvinvointi oli tarpeiden tyydyttämistä. Nyt hyvinvointikysymys on paljon laajempi kuin Harvan kirjoittaessa mielenkiintoisen teoksensa.
 
Onko sote-uudistus 2020-luvun uusi rakennemuutos?
 
Kortteinen (1987) kirjoitti suuresta rakennemuutoksesta, jota pelättiin 1990-luvun taitteessa, kun pelätyt tietokoneet ja informaatioteknologia alkoivat työpaikoilla yleistyä. Hän siteeraa kirjassaan von Wrightia tuolloisesta yhteiskunnan muutoksesta: ” … tämä ihmisen kaksinkertainen vieraantuminen, aluksi luonnosta ja sitten työstä, luo myös viihtymättömyyttä ja tyytymättömyyttä vallitsevaan asiantilaan. Passiiviset todellisuuspakoiset voivat paeta alkoholiin ja huumeisiin”. Von Wrightin mukaan silloin kyse oli paosta irrationaaliseen. Nykyään ihmiset, joilla ei ole oikeaa elämää Harvan ( 1964) tarkoittamassa mielessä, voivat kuluttaa koko päivän elämättömässä elämässä – netissä.
 
Harri Holkerin hallitus lanseerasi aikanaan käyttöön sanan ”hallittu rakennemuutos”, jota tässä isommassa yhteiskunnan muutoksessa, sote-muutoksessa, ei käytä kukaan. Miksiköhän? Vaikka kysymys on suurimmasta hallinnon muutoksesta varmaan sataan vuoteen. Matti Kortteinen (1987) kirjoitti kyseisestä rakennemuutosaiheesta kirjankin . Hän kirjoittaa, että ”1960- ja 1970-luvun rakennemuutos merkitsi ennen muuta sitä, että maatalous supistui teollisuuden ja palvelusektorin kasvaessa. Nyt on – tietotekniikan käyttöön myötä – alkamassa uudenlainen rakennemuutos, jonka ytimenä on deindustrialisaatio, teollisten rakenteiden purkaminen. Tämä muutos koskee – edellä kuvatulla tavalla – sekä työmarkkinoita että työpaikkojen sisäisiä rakenteita.” 
 
Kortteinen (1987) jatkoi rakennemuutoksen aiheuttamasta uudesta poliittisesta asetelmasta, että ” työväenliikkeelle on käymässä samalla tavalla kuin keskustapuolueelle 1960- ja 1970-lukujen muutoksissa. Kannatus ei välttämättä laske paljoa, äänestysuskollisuus pitänee siitä huolen. Linjassa kuitenkin tapahtuu muutosta. Vanhat opit ja aatteet joudutaan hylkäämään siitä syystä, etteivät ne enää tarjoa toimivaa perustaa käytännön politiikalle. Aatteet ja opit ovat saaneet antaa tilaa ´vastuun valtiomiesmäiselle kantamiselle´”. Kortteinen kirjoittaa, että sekä keskusta ja työväenliike jäivät politiikan jarrumiehiksi, mikä ei ole ikinä nuorisoa kiinnostanut. 
 
Kortteinen analysoi 1990-luvun vaihteessa vallitsevasta tavattomasta porvarillisesta optimismista: ” Porvarillista optimismia on toki ollut historian kuluessa aina, mutta tuskin koskaan tällaista. Nyt kirjoitetaan tekstejä, joissa suurin ongelma tuntuu – hiukan liioitellen – olevan se, haluavatko luovaa ja itsenäistä työtä tekevät, korkeasti koulutetut ihmiset kantaa päätteet kotiin vaiko eivät. Tämä porvarillinen optimismi mielestäni selittää porvarillisen politiikan tämänhetkisen credon: tavattoman voimakkaan ja yksimielisen uskon siihen, että markkinoiden ´näkymätön käsi´ on johtamassa kohti yleistä hyvää”. Näkymätön käsi on taloustieteilijä Adam Smithin ajatus siitä, että markkinat ohjaavat asioita parhaalla mahdollisella tavalla, markkinamekanismin eli ”näkymättömän käden” avulla. Kortteinen voisi hämmästellä nykymenoa, kuinka innokkaasti tietotyötä tekevät ovat tietokoneensa kotiin kantaneet ja vapaa-ajallaankin sitä käyttäneet.
 
Sitran tulevaisuusasioihin perehtynyt Elina Kiiski Kataja (2017) on kirjoittanut mielenkiintoisen muistion ”Demokratian vaikeuksista kohti tulevaisuuden osallisuutta”. Hän kirjoittaa, että tulevaisuuden kehitys ei takaa niitä demokratian ihanteita, joita edustuksellinen demokratia on aikaisemmin perustunut ja mitä se on luvannut: vapautta, tasavertaisuutta, lain kunnioitusta ja oikeudenmukaisuutta. Hän lainaa Olavi Borgia, joka sanoo demokratian tulleen tiensä päähän. ”Edustuksellisen demokratian ydintoimijoissa eli puolueissa ei kuitenkaan ole nähty erityisen radikaaleja uudistuksia. Suurin poliittisen kentän murros länsimaissa liittyykin protesti- ja populistipuolueiden nousuun ja siihen, miten ne muuttavat olemassa olevaa politiikkaa ja osallistumisen järjestelmää.” 
 
Kiiski Kataja (2017) muistuttaa, että ” kaikissa vakiintuneissa demokratioissa puolueiden jäsenmäärät ovat pudonneet 25–67 prosenttia vuosina 1980–2009”. Koko maailmaa ajatellen vain alle puolet väestöstä elää demokratiaksi luokiteltavissa maissa, eikä demokratia ole laajentunut 2000-luvulla. Demokratian vaihtoehtoja pohditaan. Kiiski Kataja (2017) mainitsee yhden mielenkiintoisen: vaalien sijaan politiikan edustajat valittaisiin arpomalla. Filosofien mukaan arpominen onkin kaikkein tasapuolisin tapa valintatilanteessa.
 
Miksi politiikka ei ole kyennyt ratkaisemaan ongelmia?
 
Kiiski Kataja (2017) kuvaa nykyistä yhteiskunnallista muutosta: ” Sekä maiden hallituksiin, virkamiehistöön että yrityksiin kohdistuu suurta epäluottamusta sen suhteen, että niillä olisi kykyä tai halua ratkoa ongelmia, joita ne kohtaavat. Vertaisiin kuitenkin koetaan luottamusta. ”Sellainen ihminen kuin itse olet” on noussut yhtä päteväksi antamaan näkemyksiä päivänpolttavista aiheista kuin akateemiset tai tekniset ekspertit, ja vertaiset koetaan huomattavasti luotettavammiksi kuin virkamiehet tai toimitusjohtajat.” Nykyisessä yhteiskunnassa on siis kuka tahansa yhtä pätevä kuin kuka muu tahansa antamaan näkemyksensä mistä tahansa asiasta. Tämä näkyy tietysti nyt puolueissa ja vaaliteemoissakin kuuluisana identiteettipolitiikkana, joka on poliittisen ryhmän muodostamista rodun, sukupuolen, etnisen ryhmän, seksuaalisuuden tai muun vastaavan ominaisuuden mukaan, ei poliittisen ideologian tai taloudellisten etujen mukaan (wikipedia 19.1.2022).
 
Palonen (2012) kirjoittaa terävästi äänestäjän vapaudesta: ” Jean-Jacques Rousseau julistaa tunnetusti teoksessaan Du contract social- teoksessaan, että ” Englannin kansa ajattelee olevansa vapaa; kuitenkin se erehtyy pahasti: se ei ole sitä muulloin kuin parlamentin jäsenten vaalin aikana”. Palonen jatkaa, että äänestäjän vapaus vaalipäivänä tulee ymmärrettäväksi sen periaatteen välityksellä, että äänestäjät ovat vapaita paitsi valitsemaan usean ehdokkaan välillä myös debatoimaan omissa vaalipiireissään ehdokkaiden vahvuuksista ja heikkouksista. Äänestäjän vapaus vaalipäivänä viittaa Rousseaulle heidän mahdollisuuteensa sekaantua parlamentin debatteihin ja äänestyksiin siten, että he äänestävät parlamenttivaaleissa”. Palonen (2012) jatkaa Rousseaun ajatusten esittelyä äänestyksellä valituista: ” parlamentin jäsenet ovat vapaita, ainakin parlamentin istuntokauden aikana.” Äänestävästä kansalaisesta, Palosen mukaan, tulee poliitikko vaalipäivänä, toimii omana edustajanaan parlamentissa. Voisi tietysti väittää, että myös äänestämättä jättäminen on äänestyspäivänä poliitikkona toimimista.
 
Aluevaalit tarjoavat mahdollisuuden muuttaa suurestikin sosiaali- ja terveydenhuoltoa sekä palolaitosta. Kortteinen (1987) kirjoittaa 1990-luvun alun suuresta rakennemuutoksesta: ”Samalla kun teollisten rakenteiden purkautuminen on jo käytännössä alkanut, ovat valtakunnan politiikan keskeiset piirteet säilyneet ennallaan. Eri puolueiden kannatus ei ole paljon heilahdellut. Kun yhteiskunnallinen tilanne on – rakennemuutosten myötä – kuitenkin muuttunut poliittisten rakenteiden alla, näkyy tulos siinä, että vanhojen poliittisten reseptien yhteiskunnallinen merkitys on kääntynyt jopa täysin päinvastaiseksi”. Hän jatkaa vielä suoremmin: ”… uuden rakennemuutoksen olosuhteissa työväestön aseman pohtimiseen perustunut perinteinen marxilainen ajattelu johtaa harhaan”. Ja vielä lopuksi: ”Työväen kurjistumisen ajatukset olivat täysin perusteettomia, vanhojen ajatustottumusten perustalta syntyviä katteettomia projektioita”. Vanhat poliittiset iskulauseet eivät sytytä enää. Talouskysymykset kiinnostavat näissä aluevaaleissa erityisesti.
 
Julkunen (2006) kirjoittaa: ” Jos taloudellisten mahdollisuuksien ja kansalaisten odotusten välillä on kuilu, pystyykö poliittinen demokratia sopimaan julkisten vastuiden karsimisesta vai tapahtuuko tämä väistämättä hiipivänä eroosiona? Niin kansalaismielipiteen kuin parlamentaaristen edustajien on vaikea priorisoida hyvinvointi- ja sosiaalipolitiikan sisällä ja valita jo tunnustetuista tarpeista vähemmän tärkeiksi. Kun kaikki näyttää tarpeelliselta, jälkeen jäämisen ja hylkäämisen riski on suurin vähävaltaisten ja huono-osaisten etuuksissa ja palveluissa”. Hän teroittaa, mitä Suomessa muutos presidentinvallasta parlamentarismiin on tarkoittanut: ”… parlamentarismi on tehnyt poliitikot entistä riippuvaisimmiksi äänestäjistä ja saanut heidät herkistymään äänestäjien viesteille. Tämä on vaikeuttanut päätöksentekoa, etenkin poliittisen järjestelmän kykyä tehdä ´kansalaisten etuja heikentäviä päätöksiä´”. 
 
Kiiski Kataja (2017) muistuttaa, että ”Kuten muuallakin yhteiskunnassa niin myös politiikassa asiantuntijuus on korostunut ja entistä harvempaan asiaan on mahdollista ottaa kantaa pelkällä arkijärjellä. Politiikka on professionalisoitunut ja päätöksenteko muuttunut tietoperusteisempaan suuntaan”. Politiikka ja politikointi vaatii (tai vaatisi), että jaksaa lukea ja perehtyä suureen määrään erilaisia asioita ja erilaista kirjallisuutta. Kuka haluaa tehdä sellaista vielä työpäivänsä jälkeen? Voiko poliitikko oikeasti ehtiä perehtyä kaikkeen, jos on samanaikaisesti eduskunnassa, aluevaltuustossa ja kunnanvaltuustossa sekä joissakin muissakin edustuksellisessa elimessä? Tulevissa aluevaltuustoissa on edessä vaikeita päätöksiä, kun raha ei riitä kaikkeen hyvään, mitä puolueet lupaavat. On oikeastaan surkuhupaisaa ja koomista katsoa, kun ammattipoliitikot eivät uskalla tv-väittelyssä ääneen sanoa miten asiat ovat ja tulevat olemaan. On omituista, kun on tärkeämpää tulla valituksi kun puhua rehellisesti, mikä tilanne on.
 
Miksi politiikka ei kiinnosta ihmisiä?
 
Kiiski Kataja (2017) kirjoittaa, että vain kuusi prosenttia suomalaisista ja kolme prosenttia eurooppalaisista kuuluu puolueisiin. Tutkimusten mukaan mitä koulutetumpi on, niin sitä enemmän politiikkaa kiinnosta ja sitä todennäköisemmin äänestää. Kymmenesosa väestöstä kuluttaa hyvinvointivaltiossa neljäviidesosaa sosiaali- ja terveydenhuollon resursseista. Tuo kymmenesosa ei ennusteiden mukaan tule edes äänestämään itseään koskevissa vaaleissa. Muut tulevat siis todennäköisesti päättämään heidän puolestaan, mikä heille on parasta.
 
Toisaalta Kari Palonen (2012) kirjoittaa, että ”parlamentaarisen politiikan ymmärtäminen on monille vaikeaa”. Hän jatkaa, että ” parlamentaarinen politiikka nojautuu monessa suhteessa periaatteille, jotka ovat ”arkiajattelun” vastaisia. Parlamentillinen politiikka ei ole muutettavissa porvarilliseksi työnteoksi, vaan edellyttää etäisyyttä siitä. Jos yrittää noudattaa parlamentissa porvarillisia työelämän ja ihmissuhteiden normeja, on tuomittu jäämään ”takapenkkiläiseksi”. Palosen mukaan ” parlamentaariset käytännöt ylittävät porvarillisen elämän vaatimukset. Tuon elämäntavan sisäistäneet kaipaavat pois ”laitoksesta”, parlamentarismin makuun päässeet taas haluavat tulla yhä uudelleen valituiksi”. Hän toteaa, että ” parlamentaarinen politiikka poikkeaa nykyajan ihmisten muissa suhteissa noudattamista ja hyvinä pitämistä käytännöistä ja niiden arvioinnin kriteereistä”. Ehkä kaikki eivät halua poliittisia lehmänkauppoja ja juonittelua sekä selkäänpuukottamista, jotka ovat poliittisessa elämässä tavallisia.
 
Palonen (2012) esittelee parlamentaarisen politiikan topokset (paikat) ja niissä toimimisen: edustus, kiistely, puhe, muutos, ajanpeluu, taktiikka ja menettelytapa. Hän kirjoittaa, että ”parlamentaarisessa politiikassa monet muut elämänaloilla itsestään selvät kriteerit eivät kelpaakaan, vaan päinvastoin on tärkeää olla valmiina puolustamaan niille vastakkaisia periaatteita”. Nämä politiikan topokset voivat olla suurin syy, miksi ihmiset eivät ymmärrä eivätkä ole edes kiinnostuneita toimimaan arkijärjen vastaisesti. Ehkä kaikki eivät halua muuttua poliittisiksi broilereiksi, mitä politiikassa toimiminen voi joskus vaatia.
 
Kiiski Kataja (2017) kirjoittaa länsimaisen keskiluokan tyytymättömyydestä yhteiskunnan lupauksiin. Hänen mukaansa länsimaisen keskiluokan tulot eivät ole juurikaan nousseet viimeisen 30 vuoden aikana. Teknologian kasvu on tuonut tuloja joillekin ihmisille, muttei juurikaan uusia työpaikkoja yhteiskuntaan. On pohdittu sitä, pitäisikö automaatiota ja robotteja verottaa. Vanhat työpaikat ovat kadonneet alta globalisaation ja it-teknologian kehittymisen ansioista. Eikä enää sosiaaliluokka määrittele puoluetta, jota äänestetään kehdosta hautaan. Äänestäjät liikkuvat, he vaihtavat puoluetta ja he vaihtavat sitä, ketä äänestävät. Poliitikot eivät enää esitä vahvoja mielipiteitä, joiden takana he ovat, vaan erilainen äänestäjien kosiskelu on tullut politiikkaan. Kiiski Kataja (2017) kirjoittaa: ” Puolueiden on löydettävä uusia toimintatapoja, mikäli ne haluavat säilyttää oikeutuksen toimia demokratian ja osallisuuden ytimessä”.
 
Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta (2007) julkaisi raportin ” Demokratia tulevaisuuden myllerryksessä”, Kiiski Kataja (2017) siteeraa raporttia: ” Raportin mukaan mikään ei takaa, että näemme tulevaisuudessa kehitystä, joka noudattaisi demokratian ihanteita vapaudesta, tasavertaisuudesta, lain kunnioituksesta ja oikeudenmukaisuudesta”. 
 
Kiiski Kataja (2017) siteeraa Olavi Borgia: ” Oleellista on huomata, että kuluneen vuosisadan aikana toteutettu enemmistön valtaan nojaava edustuksellinen demokratia on tullut tavallaan tiensä päähän; aikoinaan heikko-osaisista, vähän koulutetuista ja vallanalaisista massoista eli vanhasta rahvaasta on tullut kehittyneissä demokratioissa ylivoimainen enemmistö. Se on verraten hyvin toimeentuleva, yhä vahvemmin koulutettu ja omien organisaatioidensa ja edustajiensa kautta valtaa käyttävä, hallitseva enemmistö. Jostain syystä merkittävä osa tästä enemmistöstä ei kuitenkaan ole tyytyväinen saavutettuun tulokseen, mutta nämä tyytymättömät eivät kuitenkaan ole halukkaita tai eivät kykene yhdistymään toisenlaisen olotilan luomiseen. Toisaalta ei ole nähtävissä mitään sellaistakaan tekijää, joka yhdistäisi todellisessa puutteessa olevat, yleisestä hyvinvointi- ja kulttuurikehityksestä syrjäytyneet, sirpaloituneet ja heterogeeniset vähemmistöt yhteiskuntaa muuttavaksi sosiaaliseksi voimaksi”.
 
Jos ei politiikkaa kiinnosta, olisiko oma terveys kiinnostavampi kuin politiikka?
 
Harva (1964) kirjoittaa lähes 60 vuotta sitten, ettei sosialisoitu terveydenhuolto sinänsä takaa ihmisten sinänsä takaa ihmisten tasavertaista käsittelyä. Vanha perhelääkärijärjestelmä (jota nyt toivoo takaisin aika moni poliittinen ryhmittymä aluevaaleissa) oli purkautumassa ja kansanterveystieteen innoittamina terveyskeskuksia alettiin perustaa. Sosiaali- ja terveysministeriön sivuilla ( www.stm.fi, 19.1.2022) todetaan: ” Terveydenhuoltoa uudistettiin asteittain 1950–1970-luvuilla muun muassa rakentamalla sairaalaverkostoa, kehittämällä kansanterveystyötä ja työterveyshuoltoa sekä laajentamalla lääkärikoulutusta. Tärkeä edistysaskel oli vuoden 1964 sairasvakuutuslaki, jonka mukaan kansalaisille ryhdyttiin maksamaan muun muassa päivä- ja äitiysrahaa korvaukseksi ansionmenetyksistä sekä korvausta lääkemenoista ja lääkärien palkkioista”.
 
Harva (1964) ennusteli terveydenhuollon muutosta: ” Jos sairasta yritetään pitää elossa niin kauan kuin se hienoimmilla lääketieteellisillä laitteilla on mahdollista, merkitsee se potilaiden kasaamista jättiläiskokoisiin ja tehdasmaisiin sairaaloihin”. 
 
Juuri nyt tuo erikoissairaanhoito, jonka kustannusten nousun vuoksi kunnat eivät ole kyenneet terveyspalveluita järjestämään, on aluevaalien juurisyynä. On mekaanisesti ajateltu, että jos on suuremmat ”hartiat”, niin sote- ja pelastushenkilöstön ongelmat ratkeavat, kun alueellinen työnantaja. Kymmeniin vuosiin ei perusterveydenhuoltoa laitettu kuntoon, nyt sen nimiin vannovat kaikki. Se tarkoittaa ainakin 400 miljoonaa lisäeuroa, jos se aikuisten oikeasti tehdään. 
 
Kaikki haluavat aluevaaleissa parantaa mielenterveyspalveluita. Lapsi- ja nuorisopsykiatreja ei ole, aikuispsykiatreista eläköityy seuraavan 10 vuoden aikana 75 prosenttia. Keuhkolääkäreitä eläköityy samalla tavalla. Ne ovat pahimmat erikoislääkärialat seuraavan 10 vuoden aikana. Ei ainakaan Eksoten kymmenen vuoden kokeilussa ole terveyskeskusten omalääkärit lisääntyneet, vaan kalliit ostopalvelulääkärit lisääntyneet. Muutama vuosi sitten olin Vaasassa psykiatrian johtajana, katsoin kustannuksia: psykiatrian ostopalvelulääkäreiden kustannukset olivat kymmenessä vuodessa kasvaneet 300 prosenttia.  Ja aluevaltuuston pitäisi pysyä budjetissaan.
 
Harva (1964) kirjoitti maksuttoman terveydenhuollon siunauksettomuudesta, että ”paranemisesta on aina maksettava jokin hinta. Niin kallis asia kuin terveys onkin, ei siitä sentään kannata maksaa mitä hintaa mitä tahansa, sillä terveys ei ole ihmisen korkein arvo”. Asiakasmaksuja ja erilaisia omavastuita on korotettu vuosien varrella, mutta jo nyt köyhillä ei ole varaa terveydenhuoltoon, eikä Amerikan tielle pidä Suomessa lähteä. Koulutus ja terveyspalvelut sekä sosiaalipalvelut tulee olla ihmisille maksukyvyn mukaan mahdollisia – köyhimmille ilmaisia.
 
Monet kysyvät korona-ajan pitkittyessä, täytyykö kaikki elämä tosiaan uhrata terveydenhuollon ja terveydenhuoltojärjestelmän kantokyvylle? Monilla on muistissa, mitä 1990-luvun lama teki yrityksille, yrittäjille ja heidän perheenjäsenilleen. Nyt jatkuvat rajoitukset yhteiskuntaan tekevät saman vaikutuksen yhteiskuntaan, vaikka Suomen hallitus miten paljon lainaa ottaisi. Kun liiketoiminta lakkaa rajoitusten vuoksi, eivät kaikki palaa koskaan ennalleen ja useimmilla liiketoiminnan toipumiseen menee vuosia. Nyt monet ikääntyneet yrittäjät olivat säästäneet eläkepäiviensä varalle. Nyt he ovat joutuneet nuo eläkevaransa syömään ja monet ovat itsensä alivakuuttaneet, kun yrittäminen on Suomessa tehty huomattavasti vaikeammaksi kuin esimerkiksi Ranskassa. Yhteiskunnallinen ahdistus siis lisääntyy. 1990-luvun laman lasten ongelmia hoidetaan nykyään monessa mielenterveys- ja päihdepalvelussa sekä koulutus- ja työvoimapalveluissa. Sama on edessä tämän päivän lapsissa ja aikuisissa. Jo ennen tätä koronaa ennustettiin, että mielenterveysongelmat ovat suurin työkyvyttömyyttä aiheuttava sairaus 2030-luvulla.
 
Mitä sitten tehdä hyvinvointivaltion ongelmista syntyville yhteiskunnalliselle ahdistukselle?
 
Harva (1964) kirjoittaa myös ”Kirjailijat, filosofit, teologit, psykologit ja lääkärit puhuvat aikamme ihmisen ahdistuksesta, joka ei suinkaan näytä vähenevän kuljettaessa hyvinvointivaltiota kohti…Voidaanko ahdistuksesta (Angst) päästä lääkehoidolla, keksitäänkö pilleri itsemurhaan johtavaa ikävystymistä ja elämän tarkoituksettomuuden tuntua vastaan”. Harva kirjoittaa ihmisen omasta vastuusta: ” Jos ihminen näkee väärin olemuksensa tai jos hän tahallaan asettaa arvot nurinkuriseen järjestykseen, hänen olemuksensa ikään kuin suistuu pois raiteiltaan, s.o. ihminen sairastuu”.  
 
Harva (1964) toteaa: ” Tällä vuosisadalla tehdään itsemurhia 20 kertaa enemmän kuin 1700-luvulla ja 1900-luvun alusta vuosisadan puoliväliin tultaessa niiden määrä on kasvanut nelinkertaisiksi”. Harva (1964) siteeraa luterilaisuuden synnyttäjää Martti Lutheria, joka suosittelee alkoholin juomista masentavia ajatuksia vastaan, mutta toisaalta Luther sanoo, että ”ahdistus on tarpeellisempi kuin ruoka ja juoma”. 
 
Markku Envall (1983) kirjoittaa samasta teemasta: ” 
 
Krapulasta paranemisessa oli hänelle kuolemisen hetken esimaku.
Äkkinäinen sielun kirkastus, ajatusten liikkeellelähtö, mielen valo.
 
Humala oli hänelle yhdentekevä, hän joi tullakseen krapulaan. Se oli
hänen tapansa rukoilla, saada armo esiin”.
 
Ehkäisy ja terveyden edistäminen sekä sosiaalivakuutus rahoituskriisin ratkaisuna?
 
Terveyden edistämiseen Harva (1964) toteaa lähes 60 vuotta sitten: ” Tosiasiahan on se, että ihmiset vaalivat yleensä terveyttään sekä yksilöinä ja yhteisönä erittäin huonosti. Liikunnan ja raittiin ilman puute, luonnottomat elintavat ja mielettömät muodin oikut, alkoholi ja tupakka tekevät etenkin nuorison keskuudessa tuhoisaa työtään… nykyihminen kuluttaa ensi terveytensä hankkiakseen rahaa ja sitten kuluttaa rahansa hankkiakseen terveytensä takaisin, usein kuitenkin jo turhaan”. 
 
Voimaan tulleesta sairausvakuutuksesta Harva(1964) kirjoittaa huoltovaltion kansalaisesta: ” Miksi rasittaa itseään voimistelulla ja ulkoilulla, kun kerran valtio hoitaa terveeksi rahatta ja hinnatta, jos sattuu sairastumaan”. Hän puhuu avustusneuroosista (Rentenneurose): ” On helpompi pysyä sairaana kuin ponnistautua terveeksi ja ryhtyä jälleen työllä hankkimaan itse elantonsa”. Hän sanoo, ettei sairausvakuutus ei ole ainoa autuaaksi tekevä keino. Hän puhuu persoonan kehittämisestä, itsensä sivistämisestä, joka ei tapahdu ilman vaivaa ja ponnistusta. Kekomäki (2019) kirjoitti lähes 60 vuotta myöhemmin: ” On arvioitu, että yli puolet, peräti 70 % kaikesta terveydenhuollon rahanmenosta joudutaan käyttämään vain jokapäiväisten väärien valintojen seurausten korjailuun ja siloitteluun. Summa on suurempi kuin kansantalouden kohuttu kestävyysvaje”. Eli ei ainakaan kovasti olla edistytty ehkäisyn ja terveyden edistämisen asioissa…
 
Mikä on yhteiskunnan ja yksilön vastuun suhde? Kuka on lopulta vastuussa hyvinvointivaltion kustannuskriisistä? Voiko yksilöä vastuuttaa omasta käyttäytymisestään ja valinnoistaan?
 
Raija Julkunen (2006) kirjoitti, että vastuun tematiikka ajankohtaistuu akuuteissa ja sosiaalisissa kriiseissä. Vastuukeskustelu on ollut sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa ja teoriassa aina mukana, vastuudiskurssi on ollut sosiaalipolitiikan teorioissa marginaalissa. Hän (2006) jatkoi: ” Keskustelu vastuusta yltyy sellaisissa konservatiivisissa suhdanteissa, kun hyvinvointivaltion ajatellaan kaapanneen ihmisiltä näiden omaa elämää koskevan moraalisen vastuun ja ihmisten itse ei tarvitse kantaa vastuuta omasta ja läheistensä hyvinvoinnista, kun hyvinvoinnin turvaaminen kuuluu yhteiskunnalle”. 
 
Julkunen (2006) totesi lähes 20 vuotta sitten: ”… aika yleinen on tulkinta, jonka mukaan hyvinvointivaltio tai tarkemmin ”julkiset vastuut” eivät ole kestävällä pohjalla. Uhka liittyy julkisten vastuiden aiheuttaman rahoitustaakan ja rahoitusmahdollisuuksien ristiriitaan. … Ajatus sosiaalipolitiikan ja sen rahoitusmahdollisuuksien kasvavasta kuilusta ei ole vain suomalainen”.
Julkunen (2006) siteerasi Richard Sennettiä (2002): ” Kukaan ei halua ottaa kehityksestä vastuuta, siihen vain mukaudutaan”. Puoluejohtajien väittelyssä (MTV 18.1.2022) kävi sekamelskaisen selväksi, ettei kukaan ollut vastuussa nyky-Suomen ongelmista.
 
Julkunen (2006) väitti yhteiskunnan oikeudellistuvan: ” Oikeudellistuneessa yhteiskunnassa vastuullisia ja korvausvelvollisia määritellään entistä tarkemmin ja niitä haetaan yhä useammin oikeusistuimissa. Tällaisessa yhteiskunnassa ”julkiset vastuut” ovat tiukemmin säädeltyjä ja velvoittavimpia kuin väljemmän yhteisvastuun oloissa. Oikeudellistunut yhteiskunta tavoittelee yhä selkeämmin osoitettavia vastuullisia ja tilivelvollisia”. Hän jatkaa: ” Prosessien ja vastuiden ”uudelleenasemointi” on suurten yritysten arkipäivää. Julkisen hallinnon uudet tekniikat, kuten tulosohjaus, laadunvarmennus ja vaikuttavuuden näyttö, tuovat mukanaan aikaisempaa yksilöidympää tulosvastuuta ja vastuuta koskevaa tilivelvollisuutta. Lisäksi julkisen vallan hajauttaminen itsenäisiksi toimijoiksi tekee julkisten toimijoiden keskinäiset vastuukysymykset ongelmallisiksi”. Myös Kekomäki (2019) peräsi selkeyttä hyvinvoinnin pulmiin: ” Hyvinvointipulmaan on saatava järkevin ja kustannustehokkain ratkaisu ilman vastuiden siirtelyä ja asiakkaan pompottelua”.
 
Julkunen (2006) kuvasi julkisen hallinnon muutosta jo lähes 20 vuotta sitten: ” Sosiologiassa tapahtui jo 1980-luvulla siirtymä rakennekeskeisestä ajattelusta toimijakeskeiseen, mistä rationaalisen valinnan teoria on yksi esimerkki… Rakenteilta ei voi vaatia vastuuta, toimijoilta voi”. Julkunen (2006) jatkaa analyysiaan yhteiskunnan tilasta: ” … uudessa hallintoajattelussa kansalaiset nähdään valtion asiakkaina ja palveluiden kuluttajina, ei niinkään poliittisen tahdon lähteinä… Julkiset organisaatiot ovat vastuussa siitä, että ne tuottavat palveluja tehokkaasti ja kustannustietoisesti. Niin uusi julkisjohtaminen (new public management) kuin uusi hallinta (new governance) tematisoivat julkisille toimijoille asetettavia mitattavia tulos- ja kustannusvastuita. Julkisissa organisaatioissa omaksutaan liike-elämän käytännöt, joista vastuista, vastuuttamisesta, valtuuttamisesta sekä selon- ja tilinteosta tehdään muodollisia käytäntöjä”. 

Hyvinvointivaltio muuttuu projektiyhteiskunnaksi?
 
Julkunen (2006) painotti, että ”Samalla kun kukaan ei halua ottaa vastuuta kielteisestä kehityksestä, vastuuta yksilöidään yhä tarkempiin lajeihin ja sitä tarjotaan yhä intensiivisemmin kaikille tahoille”. 
 Julkunen (2006, 12) yhteiskuntavastuun muuttumisesta tulossopimukseksi:
” Valtio tarjoaa sitä kunnille, kunnat valtiolle, kansalaiset odottavat yrityksiltä yhteiskuntavastuuta, yritykset yhteiskunnalta yritysvastuuta, julkiset toimijat kansalaisilta omaa vastuuta ja kansalaiset yhteiskunnan vastuuta, valtiovarainministeriö ministeriöiltä strategista, tulos- ja kustannusvastuuta koskevaa tilinpitoa. Yhteiskunnassa, jossa kehityskulut karkaavat omista käsistä ja joka samalla määrittelee vastuita ja korvausvelvollisuuksia oikeudellisiksi, vastuulle haetaan myös selviä rajoja. Näin nykyisessä tulossopimusyhteiskunnassa myös vastuusta tulee sopimuksenvarainen ja sovittava asia. Tulossopimukset ovat myös vastuusopimuksia”.
 
Julkunen (2006) totesi, että on siirrytty kasvun ja laajenemisen jälkeiseen hyvinvointivaltioon. Hän kirjoittaa, että talouskasvun hidastuminen on aiheuttanut menopainetta ja politiikan pelivaran kaventumista. ” Uutta politiikkaa tehdään pysyvän tiukkuuden tai ahtauden ( permanent austerity) rajoissa… Tiukkuuden toimenpano, mahdollisesti jo rakennettujen hyvinvointijärjestelmien karsiminen, vaatii toisenlaista politiikkaa kuin uusien sosiaalipoliittisten järjestelmien ja etuuksien pystyttäminen. Poliitikot eivät voi antaa uusia lupauksia, kun heillä on täysi työ rahoituksen löytämisessä jo annetuille lupauksille”. 
 
Julkunen (2006) totesi myös historiallisesta kehityksestä: ” Vuodesta 1960 lähtien sosiaalimenojen kansantuoteosuus on noussut vajaasta kymmenestä prosentista nykyiseen 26–27 prosenttiin ja henkeä kohti lasketut reaaliset sosiaalimenot ovat yli kymmenkertaistuneet.” Hän kirjoittaa, että ” köyhyyden kasvun syynä olivat (1990-2003) pikemmin markkinoiden epävarmuus ja perherakenteiden muutos kuin poliittisesti päätetyt etuuksien leikkaukset… Politiikka oli ensinnäkin kykenemätön estämään riskien yleistymistä eli työttömyyden ja epätyypillisten työsuhteiden kasvua, perherakenteiden pirstoutumista ja yksinhuoltajaäitien marginalisoitumista työmarkkinoilla… Kansalaisille lankeaa lisää vastuuta myös omien sosiaalisten oikeuksien toteutumisesta ja niiden peräämisestä viime kädessä oikeusistuimissa”.  Hän kirjoitti lisäksi: ” Nykyisessä yhteiskunnassa ei ole yksinkertaista päätellä, millainen käyttäytyminen osoittaa omaa vastuuta”.
 
Julkunen (2006) luetteli, että millaisia vastuita on uudessa hyvinvointiyhteiskunnassa tarjolla: ” omaa vastuuta, vastuuta omista teoista, eettisistä valinnoista, toimeentulosta, läheisten hoivasta ja lasten kasvatuksesta, osaamisesta ja työllistyvyydestä, terveydestä ja toimintakyvystä, samoin kuin sosiaalipolitiikan jo tunnustamista riskeistä, kuten vanhuudesta (eläketurvasta, hoivasta ja hoidosta) tai sairauksista (terveyspalveluista). Hän muistutti Ulrich Beckiä ja Anthony Giddensiä lainaten vielä, että ” jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa traditio ei sanele yksilöiden elämänkulkua, vaan joutuvat tekemään omat valintansa, tekemään ne kasvavan epävarmuuden oloissa ja kantamaan niiden seuraukset”.  
 
Julkunen (2006) tähdensi: ” Sosiaalipolitiikan teoriatraditiot näyttävät hyödyttömiltä sellaisessa sosiaalipolitiikan toimeenpanossa, jossa on yhä enemmän kysymys eri toimijoiden vastuusuhteista, resurssien käytön tehostamisesta, tuottavuudesta ja kannustimista. Taloustiede (economics), liiketaloustiede (business) kaikkine haaroineen (johtaminen, kustannuslaskenta), oikeus-, politiikka- ja hallintotieteet tarjoavat hyödyllisempiä välineitä näihin prosesseihin ja valtaavat sosiaalitieteiden paikkaa”.
 
Julkunen (2006) muistutti, ettei henkilökohtaisen tai oman vastuun korostuminen ei juonnu vain uuskonservatiivisen ideologian suosiosta, vaan uusien riskien (mm. köyhyys-, elintapasairaus- ja terveysriskit) luonteesta. ”Köyhyysriski on suuri esimerkiksi yksinhuoltajilla ja niillä, joiden ammattitaito ja muu työllistyvyys eivät riitä nykyisille markkinoille”. Julkusen mukaan on alkanut keskustelu sosiaalisten oikeuksien ja etuuksien liittämisistä velvollisuuksiin ja vastikkeisiin. Myös sosiaalisten oikeuksien ansaittavuudesta, inhimillisen käyttäytymisen rationaalisuudesta ja vastuunkannon erityvistä mahdollisuuksista eli eriarvoisuudesta. Hänen mukaansa uusinstitutionalismin ydindilemmoja on hyvinvointivaltion tai sosiaalivakuutuksen mahdollisuus, siis luottamuksesta siihen, että ” toiset hoitavat velvollisuutensa (vastuunsa) eivätkä asettaudu vapaamatkustajiksi”. 
 
Kun kuitenkin kylmä fakta on, että kymmenen prosenttia kuluttaa 80 prosenttia sosiaali- ja terveydenhuollon menoista, niin mitä pitäisi oikeasti tehdä?
 
Martti Kekomäki (2019) muistutti: ” Pääosin terveydenhuollossa kulutetaan koko ajan sitä, mitä muualla yhteiskunnassa tuotetaan, hyvinvointiyhteiskunnassa kun eletään… suurin ja jatkossa vain kasvava osa koko terveyssektorin voimavaroista käytetään jo työelämästä eläkkeelle siirtyneiden kansalaisten palveluihin.” Huoltosuhde ei siis ole paranemassa, veronmaksajia ei ole tulossa lisää. Hän jatkoi: ” Asiantuntijat ovat tarjonneet maan taloudelle eri suhteissa annosteltuna kolmea kitkerää lääkettä: velkaantumisen jatkamista, verojen kiristämistä tai palveluiden leikkaamista”. Neljäs hänen ehdottama onkin sitten vaikeampi, toimintatapojen kehittäminen, joka voi perustua vain tietoon.
 
Kekomäki (2019) kirjoitti, että kaikki terveyden tuholaiset ovat luokiteltavissa kolmeen ryhmään: perimä, ympäristö ja omat elintavat. Hän tähdentää yrittämättä syyllistää ketään: ” 50–70 % kaikesta terveydenhuollon rahanmenosta joudutaan käyttämään vain jokapäiväisten väärien valintojen seurausten korjailuun ja silotteluun”. Toisaalta: ” Jo muutaman ihmisen syrjäytymiskehityksen katkaiseminen peittäisi yhden ammattihenkilön elinikäisen palkkakertymän korkoineen”. Ja hän muistutti: ”Kuinka moni nykyaikaisen lääketieteen hoitomenetelmistä pystyy parantamaan sairauden? Yllättävän harva… Olisi harhaanjohtavaa puhua parantamisesta; hoitaminen on osuvampi ilmaisu”. Ja jatkoi: ” Toivo vahvistaa elämänhallintaa, ja elämänhallinta kanavoituu viisaammiksi arjen valinnoiksi. Viisaat valinnat tuottavat – tosin vuosien viiveellä – terveyttä, mikä ei voi olla näkymättä aikanaan sektorin kokonaiskustannuksissa”.
 
Kekomäki (2019) muistutti ” miellämme potilaan julkisessakin järjestelmässä asiakkaaksi, vaikka vaihtoehtokustannus (so. mihin muuhun rahan olisi voinut käyttää) ei riipaisekaan häntä suuremmin: potilas maksaa esimerkiksi julkisesti tuotetusta erikoissairaanhoidostaan keskimäärin noin viisi prosenttia, siis osapuilleen oman ravintonsa ja ehkä vuodevaatteiden pesun aiheuttamat kustannukset, muttei edes hallintokustannuksia, hoitokustannuksista puhumattakaan”. 
 
Svenlin ym (2021) kirjoittavat kirjassa ”Aikuissosiaalityö – tieto, käytäntö ja vaikuttavuus”: Aikuissosiaalityön olevan yksi sosiaalityön tärkeimpiä yhteiskunnallisia tehtäväkenttiä… Aikuissosiaalityötä tekevän on tunnistettava, kuinka tehtäväkenttä on kontekstualisoitunut yhteiskunnallispoliittisten pyrkimysten, vallitsevien arvojen ja muuttuvien hallinnollisten rakenteiden yhteyteen. On myös tiedostettava, että aikuissosiaalityön kentässä ollaan tekemisissä monien pirullisten sosiaalisten ongelmien kanssa. Niiden rakenteelliset juurisyyt ovat syvällä yhteiskunnallisessa ja maailmanlaajuisessa eriarvoisuudessa”. Kirjoittajat muistuttavat, että ”taloussosiaalityön kehittäminen vastaa kasvavan eriarvoisuuden ja huono-osaisuuden tuomiin ongelmiin”. Vaikuttavuudesta he esittelevät ruotsalaista KAIMeR-teoriaa. He jatkavat ” Näyttöön perustuvassa sosiaalityössä viitataan yleensä muualla tuotettuun tai koeteltuun tutkimustietoon, jota sovelletaan käytännön työssä”. 
 
Mutta he (2021) muistuttavat, että ”vaikuttavuutta ei pyritä siis pelkästään osoittamaan, vaan myös selittämään ja ymmärtämään. Lähtökohtana on esittää kysymyksiä kuin miten ja miksi tietyt tulokset ilmenevät tietyssä kontekstissa”. He alleviivaavat: ”vaikuttavuuden tulee olla koko palvelutoimintaa läpäisevä periaate”. Kirjoittajien mukaan on tarkoitus muodostaa moniääninen kuvaus aikuissosiaalityön tietopohjasta. ” Silloin tullaan myös lähelle lääketieteen arkivaikuttavuuden käsitettä. Sillä viitataan siihen, että tieteellisen näytön osoittama hoidon vaikuttavuus ei välttämättä toteudu potilaan arjessa sellaisenaan, vaan vaikuttavuuden ymmärtämiseksi tarvitaan tietoa hoidon eri tasoilta sekä potilaan arjesta”. Voimme siis odotella aluevaltuutettujen läpinäkyviä lukuja sosiaalipuolen käynneistä, rahojen kulutuksesta (esimerkiksi paljon maahanmuuttajat tai muut ihmiset saavat etuuksia) ja koko sosiaalityöstä. Tämä mahdollistaa myös muille aikuissosiaalityön arkivaikuttavuuden arvioinnin.
 
Palotoimelta puuttuu rahaa ja henkilöstöä jatkossa. Esimerkiksi Kuopiossa nykyinen palotoimen budjetti on 29 miljoonaa euroa, prosenttiosuuden mukaan alueiden aloittaessa se tulee olemaan 23 miljoonaa, eli kuusi miljoonaa puuttuu jo alueita muodostettaessa. Sama ongelma koskee sosiaali- ja terveyspalveluita, niiden nykyinen budjetti ei tule riittämään. Edessä on väkisin priorisointia, jota kukaan valituksi haluavat ehdokas ei tunnu haluavan sanoa. Toimintojen tehostamisella ja kokonaan uudella tekemisen tavalla voidaan säästää merkittävästi, muttei tehdä kaikkea sitä, mihin ei ole varaa. Jos ei aio olla ruskeakielinen, niin raha ei tule riittämään kaikkeen. Nyt ei ole lisäbudjettien mahdollisuutta, niin aikaisemman kunnan ja erikoissairaanhoito- vastakkainasettelussa oli.
 
Lopuksi
 
Tämä on viimeinen kirjoitus aluevaaleja varten. Olen halunnut kirjoittaa pitkiä perusteellisia pohdintoja aluevaalien teemoista. En muutenkaan pidä lyhyistä twitterviestityksistä tai siitä, että joku hokee muodikkaita teemaan liittyviä sanoja ymmärtämättä syvällisemmin, mitä käyttämänsä käsitteet tarkoittavat.  
 
En ole halunnut kirjoittaa lyhyitä yleisöosastokirjoituksia. En ole panostanut medioissa mainostamiseen. Vaalikuluni ovat rahassa 500 euron luokkaa. Tiedän, että sekin on paljon monelle ehdokkaana olevalle. En ole halunnut rahalla erottautua, vaikka siihen olisi saattanut olla mahdollisuus. 
 
En ole halunnut paljon lupaillakaan, koska on tulossa hirvittävän suuri muutos, jonka edustajapohja, hallintosääntö ja talouspohja on epäselvät. Jos tulevat toiminnalliset rakenteet ovat ne, että nykyiset säilyvät, niin se on kaikkein kallein ratkaisu. Se tarkoittaa väistämätöntä verojen korotusta, koska todennäköisesti uusi aluevaltuusto ei uskalla mistään vähentää, kun puolet ei ymmärrä koko sotepe-järjestelmää kuin omien kokemusten pohjalta. Se ei riitä. 
 
Jos poliittiset tai virkamiesintohimot ylittävät tulevan sotepe-politiikan ja toiminnan tarkoituksen – yhteisten asioiden hoitamisen – niin meillä on edessä suurin kansallinen tuhlaus ikinä.
 
Jos luit tänne asti, toivon, että käyt äänestämässä. Palosen (2012) sanoin:” kutsumalla äänestäjää vaalipäivän parlamentaarikoksi… on kannustaa äänestäjää vaaliuurnille mennessään kuvittelemaan itsensä parlamentin jäseneksi ja ennakoimaan niitä teemoja ja tilanteita, joita tuleva parlamentti joutuu käsittelemään ja käyttää näin tätä mielikuvaansa ehdokkaiden väliseen vertailuun ja valintaan”
 
 
Lappeenrannassa 19.1.2022
 
Juha Kemppinen
päihdepsykiatri,
LL, YTM (pääaine sosiologia, sivuaineet kasvatustiede ja yhteiskuntapolitiikka)
FT (tuotantotalous)
psykiatrian ja yleislääketieteen erikoislääkäri
päihdelääketieteen erityispätevyys
psykiatrian hallinnon pätevyys ( ns. ylilääkärikurssi)
erityistason ratkaisukeskeinen psykoterapeutti ( VALVIRA-pätevyys)
Lean Six Sigma Black Belt (lopputyö puuttuu, valmis 2022?)
Lääkärikouluttajan erityispätevyys, Turun Yliopisto ( portfolio hyväksymättä ,valmis 2/22?)