Isättömät pojat-kirjoitus noin 20 vuoden takaa
Yhteiskunnallisen muutoksen häviäjät, isättömät pojat -
Miespuolisten päihdepotilaiden tyyppihäiriö ?
Yli 10 vuoden aikana päihdeongelmaisia hoitaessani ja heitä tavatessani, en ole tavannut yhtään päihdeongelmaista miestä, jolla olisi isäsuhde kunnossa.
Yritän kirjoituksessani kertoa mitä isän katoaminen perheestä kotoa töihin vaikuttaa erityisesti miehen psykodynaamiseen kehitykseen. Isättömät pojat ovat ne jotka kaiken herkimmin päätyvät päihdeongelmaisiksi.
Melkein aina kyseessä on suvussa kulkeva miehen malli, johon liittyvän ”isättömyyden” kukin vuorollaan omii omistukseensa ymmärtämättä ,miksi niin tekee. Ja ”sukukalleutta” pysäyttämättä jatkaa omille pojilleen…
"Oppimisen esteenä saattaa olla nöyryyden puute. Nöyryyden puute, eli väärä ylpeys, estää kasvun siksi, ettei suostu näkemään kasvun tarvettaan. Kun ei ole itse itselleen läsnä, ei kykene olemaan lapsilleen läsnä. Vain kasvatettu kykenee kasvattamaan seuraavaa sukupolvea
Isiä pitäisi syyllistää nykyistä enemmän, jotta enemmän aikuisia miehiä syntyisi yhteiskuntaan
Usein kuultu hokema kulttuurissamme on, että vanhempia ei saa syyllistää. Mutta jos ketään ei saa syyllistää, se merkitsee että kukaan ei ole (ei halua olla) syyllinen. Jos kukaan ei tule syylliseksi, kukaan ei itse asiassa ole vastuussa. Syyllisyys ei ole mukavaa.
Niinpä yhteiskunnan on otettava vastuu: on rakennettava päiväkoteja, laadittava lakeja joiden mukaan vastuu vanhemmuudesta on ”meillä kaikilla” eli siis yhteiskunnalla. Mutta kun sanotaan, että vastuu on yhteiskunnalla, kenellä se sitten on ? Eikö pikemminkin ole niin, että kun kaikki ovat vastuussa, silloin ei itse asiassa kukaan ole vastuussa?
Kun kaikki ovat vastuussa lapsista ja nuorista, silloin kukaan ei enää ” omista” heitä. Kun kukaan ei enää omista heitä, kukaan ei välitä hoitaa heitä.
Heistä tulee välttämätön paha, ärsyttävä tekijä, joka estää vanhempia toteuttamasta itseään. Kasvattamisesta tulee ”heidän” tehtävänsä. Heillä tarkoitetaan muita. Kun sanotaan muut, silloin tarkoitetaan jotain, joka on ”ei minä”. Tällä operaatiolla vastuu vanhemmuudesta on liuotettu pois.
Ajatellaan, että kunnan on kyettävä osoittamaan hoitopaikka lapsilleen. Johdonmukaisena seurauksena tästä on, että isät ja äidit nostavat syytteen kuntaa vastaan, joka ei huolehdi heidän lapsistaan.
Haluan siis syyllistää vanhempia! Miksi? Siksi että eräs vastuun ottamisen ilmenemismuoto on kyky kokea syyllisyyttä.
Todellisesta syyllisyydestä ei voi vapautua ennen kuin on suostunut tulemaan syylliseksi. Syyllisyydestä voi vapautua vain vapautumalla syyllisyyteen.
Tuomitsemme itsemme alituiseen syyllisyyspakoon, jos emme kohtaa todellista syyllisyyttämme. Syyllisyys on eräs ratkaiseva vaihe inhimillisessä kasvussa ja kypsymisessä.
Syyllisyyden kohtaaminen johtaa aikuisuuteen ja itsekunnioituksen kasvuun. Itsekunnioitusta ei voi poimia tyhjästä vaan se tulee usein kipeidenkin kysymysten kohtaamisen kautta. Syyllisyys on tällainen kipeä asia.
Kasvattaminen on palvelutehtävä, eräänlaista käytettäväksi asettumista. Siinä tarvitaan kaikkea mitä ihmisessä on: hänen kokemustaan, intuitiotaan, tietoaan, arvojaan, tahtoaan ja sitoutuneisuuttaan. Siinä tarvitaan myös hänen rohkeuttaan, sillä ilman rohkeutta ei synny mitään uutta.
Rohkeus on sitä, että uskaltaa kuunnella itseään ja asettua aitona ihmisenä myös omaan kasvuprosessiin, johon vanhemman ja kasvattajan tehtävä aikuisen ihmisen haastaa.
Vanhemmuudessa on kyse valinnoista, siitä että valitaan se mikä on ajan mittaan lapselle tärkeää. Koska me valitsemme lopulta vain sitä mikä meille on arvokasta, valintamme ohjautuvat meidän arvoistamme."( Tommy Hellsten, Vanhemmuus,vastuullista vallankäyttöä,1999)
Kun isä syöstiin yhteiskunnan valtaistuimelta, syntyi sisarusten yhteiskunta, massayhteiskunta
Vielä vähän aikaa sitten isä työskenteli kotona, jolloin poika saattoi nähdä ja tuntea isän lähellään.
Yhteiskunnallisen työnjaon ja tehokkuuden lisääntyessä ensin kotoa lähti isä ja sitten äitikin, töihin kodin ulkopuolelle. Jotkut eivät välttämättä sure kotona olleen hiljaisen ja omissa oloissaan viihtyneen isän perään, mutta samalla on menetetty mielikuva isästä, jonka on ehdottoman välttämätön pojan psyykkiselle kasvamiselle.
Kun isä on mennyt, ovat kaikki sen jälkeen sisaruksia Isättömässä yhteiskunnassa, lapset –ja erityisesti pojat - saavat reiän sieluunsa. Reiän jonka he täyttävät fantasioilla ja demoneilla.
Kun sellaiset demonit jylläävät sielussa, poika tuntee itsensä hyveelliseksi repimällä alas sen, minkä ”isä” on rakentanut. Kaikki isään liittyvä kulttuurissa alkaa merkitä paholaista.( Robert Bly: The Sibling Society, 1996).
Kun poika ei psyykkisessä kehityksessään pääse, ilman isän kohtaamista edes oidipaalivaiheeseeseen, syntyy preoidipaalisten poikien armeija.
Mitscherlich kirjoittaa (1969) miltä preoidipaalisten poikien armeija näyttää: ” He, nuoret ihmiset, ovat silmiinpistävän luoksepääsemättömiä ja ärsyttäviä käytökseltään. He suhtautuvat välinpitämättömästi vanhempien arvoihin. He yrittävät tukahduttaa yksinäisyytensä hektiseen kokemusten etsintään. Sanalla sanoen he ovat lykänneet ja vakavoittaneet murrosikäisen kriisiä, mikä ilmenee nuorten tekeminä psykopatologisina ilmiöinä.
Pojat regressoituvat joko passiivisen kärsimykseen ( jossa he elävät artikuloimattomassa mielikuvitusmaailmassa) tai julmaan väkivaltaa ( jossa he elävät kuin viidakossa). Seksuaalinen hyväksikäyttö on aina yhteydessä koettuun impotenssiin.
Sisarusten yhteiskunta on vain noin 50 vuotta vanha. Alexander Mitscherlich kirjoittaa kirjassaan vuonna 1969 Society without Father- A contribution to Social Psychology, ( 2nd ed 1993, alkuper 1969): Massayhteiskunnan yksilön elämää hallitsee vaativuus ja pelko tulla ohitetuksi ja jätetyksi yksin. Vanhat ihmiset laiminlyödään ja jätetään yksin, eikä heillä ole kontaktia nuorempiin sukupolviin.
On ironista, että tämä tapahtuu samanaikaisesti eliniän pidentymisen kanssa. Vaatimukseksi jää pysyä nuorena hinnalla millä hyvänsä, mikä on taantumuksellinen luonteen piirre.
Jatkuva nuoruus on harhakuvitelmaan perustuva ihanne. Yksilöllä on toive elää ilman vanhentumista, tosiasiassa hän vanhenee ilman että olisi elänyt.
Massayhteiskunta , jonka vaatimuksiin kuuluu työskentely ilman vastuullisuutta, luo valtavan kilpailevien ja kateellisten sisarusten armeijan.
Sisarusten yhteiskunta on kilpailuyhteiskunta, joka on yhdistelmä riippuvuudella maustettua kateutta.
Kukaan perheessä ei halua ottaa aikuisen vastuuta, vaan kaikki ovat kuin sisaruksia keskenään. Sisarusten yhteiskunnassa pääkonfliktia ei kuitenkaan leimaa oidipaalinen taistelu, kamppailu isän kanssa vapauden ja vallan etuoikeuksista, vaan sisaruskateus, joka suuntautuu naapureihin ja kilpailijoihin, joilla on jotain enemmän kuin itsellä. Ihmiset haluavat parempaa elämää, so. enemmän etuja, mutta eivät siihen liittyvää vastuuta itselleen.
Kun patruuna ei enää hallitse, on syntynyt hallinto, byrokratia, joka on syrjäyttänyt vanhan idean kilpailusta auktoriteetin kanssa.
Vanhoihin rooleihin liittyvän vastuun katoaminen, auktoriteettien kuolema, on seuraus yhteiskunnan rakenteellisesta muutoksesta.
Ennen tiesi pelätä isää ja patruunaa, nyt ihmisellä on vastassaan vain kasvoton byrokratia, jossa ei tiedä ketä pitäisi pelätä eikä sitä kuka on vastuussa jostakin.
Työpaikkojen , toimistojen ja tehtaiden hierarkiassa ei enää saavuteta paternaalista päätöksentekoa, vaan ihmiset välttelevät korkean tason vastuuta. Kaikki haluavat mahdollisimman hyvää palkkaa, mutta samalla mahdollisimman vähän vastuuta.
Sitä kutsutaan ” manager sickness”, toimitusjohtajataudiksi, joka on pikemminkin kuvaus tietynlaisen sosiaalisen taakan kantamisen romahduksesta kuin yksilöllisestä diagnoosista.
Yhteiskunnallisen isättömyyden seurauksena on yhteiskunnallisen rakenteen, tietynlaisen järjestyksen hajoaminen, mikä johtaa ihmisten taantumiseen hyvin psyykkisesti varhaisiin kokemuksiin: satujen, taikasauvan ja äidinrinnan tyydytyksen tasolle.
Mielihyväkeskeisyys ja välitön tyydytys sekä vähäinen turhautumisen sieto yleistyvät. Ei olekaan ihme, että perusviettimme kaupallistaminen on johtanut parhaisiin bisneksiin: seksi, päihteet ja huumeet .
Psykologisesti yksilöllä jolla ei ole ollut mahdollisuutta elämänsä alussa muodostaa ensisijaisia varmoja ja turvallisia objektisuhteita, äitiin ja isään, kehittyy joukkosieluksi, joka helposti kiinnittyy ja hukkuu ylimääräisiin emootioihin ja joukkotunnelmiin.
Le Bonin kirja Joukkosielu kuvaa tätä kehitystä. Sisaruskateutta ei enää rajoita isän valta, vaan mielihyvän ja aggressiivisuuteen liittyvät impulssit voivat vapaasti purkautua.
Kateus näkyy kaikessa väkivallassa, joka purkautuu ilman isän pidikkeitä. Toista yksilöä voidaan kiduttaa kaikella sillä fantasiamaailman mielikuvituksen voimalla.
Isätön aika voi johtaa lopulta kauhun aikaan.
Yksilön itseymmärrys jää hyvin heikoksi. Yksilöllä on hyvin sekava kuva omasta identiteetistään. Yksilön persoonallisuuden kehitys vääristyy.
Ilman isää on vaikeaa löytää omaa rajallisuuttaan ja ilman mielensisäisen siunaavan isän tunnetta pojan matka on yksinäinen ja vaivalloinen sekä taisteluita täynnä
Vesa Manninen kirjassaan Vyötä kupeesi kuin mies (1996) kirjoittaa, että minuutensa eheyteen pyrkiessään ja sitä puolustaessaan ihminen kaipaa tunnetta oman elämän hallinnasta. Mutta läpi lapsuutensa ja aikuisuutensa, hän on minän eheyden tavoittelussa uhanalainen.
Kolme hänen minuutensa ulkopuolista, hänestä riippumatonta mahtia voivat koska tahansa, hänen missä tahansa elämänasetelmassaan osoittautua hänen haluihinsa ja voimiinsa nähden ylivoimaisiksi vastustajiksi. Nämä minuuden kolme ulkopuolista mahtia ovat:
1) oma ruumis kyltymättömine vaatimuksineen ja rajallisine mahdollisuuksineen.
2) kaikkivaltias sieluton luonto, jolle emme kerrassaan merkitse mitään.
3) muut ihmiset häiritsevässä yksilöllisessä psyykkisessä olemassaolossaan.
Omaan rajallisuuteen nöyrtyminen on kaikilla näillä rintamilla ainoa pysyvästi progressiivinen (edistävä) ratkaisu.
Rajallisuuteen nöyrtyminen vapauttaa ihmisen suhteelliseen autonomiaan, yksilölliseen vastuullisuuteen ja oman tarvitsevuuden mieltämiseen, johon hän voi pohjata hyvän yhteyden luomisen yrityksensä.
AA:n ensimmäisessä askeleessa sanotaan: ” Myönsimme olevamme voimattomia alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään.”
Opas AAn 12 askeleeseen sanoo, että tämä on vaikea askel. Tässä ei ole mahdollista saada apua ulkopuolelta.
Jos mielenulkopuolisen maailman realiteettien tulkintaa ei määrää itseyden menettämisen uhka ( pakko, nöyryytys, alistuminen, kastraatio, tuho ), vaan ihminen voi ammentaa voimaa ja minuuden lujuutta hyvien sisäistystensä pysyvyydestä , ts. sisäisestä vakuuttuneisuudesta, että hän on yksilöllisyydessään merkitsevä, arvokas ja rakastettu. Silloin ruumiin realiteetti, luonnon välttämättömyydet ja muut ihmiset eivät ole vihollisia, vaan mahdollisia omien toiveiden hyviä partnereita.
Mikäli mielenulkoisen maailman realiteettien hyväksyminen ei onnistu, ihminen joutuu taistelu- ja puolustautumispyrkimyksiin.
Jos hyviä sisäistyksiä ei ole käytettävissä, vaan kovien kokemusten fiksoima psyykkinen vakuuttuneisuus värittääkin minuuden ulkopuoliset vaikuttajat pahoiksi, valtaa käyttäviksi, tarkoituksellisesti asianomaista tuhoamaan pyrkiviksi .
Miten yksilö voi selvitä psyykkisesti itseyteensä kohdistuvasta uhasta tilanteessa, jossa ulkopuolinen mahti käyttää ylivoimaista valtaa ihmiseen nähden ? Miten itseyden säilyttäminen on mahdollista silloin, kun valta-asetelmia ei ole muutettavissa eikä pakotietä ole?
Yksilölle jää tällöin ainakin kolme mahdollisuutta mielelle ylivoimaista mahtia ( kuten isä ja yksilön pitkälle edennyt päihdeongelma ovat ) vastaan:
a) taistelu, vastustaminen, uhma, mikä johtaa tuhoon, koska voittamisen voimia ei ole.
b) alistuminen, antautuminen, nöyrtyminen ehdoitta.
c) Mukautuminen, teeskentelee antautumista.
a)-vaihtoehdossa, taistelu ja uhma - vaihtoehdossa, tyranni vaatii alamaisensa minuuden omistukseensa. Ja huolimatta kasautuvasta tuhoutumisten ketjusta alamainen ei luovu minuudesta, vaan ajattelee, että menköön kaikki muu.
Tuhoutumisen ketjussa ensin tuhoutuu omaisuus, oman työn ja omien kykyjen kautta maailman annista itselle ammennettu osuus. Seuraavaksi menee vaimo, rakkauden valittu kohde. Sitten menee omat lapset, oman narsistisen jatkuvuuden lupaus ja oman itsen ikuisuusprojektio. Lopulta uhkaa kuolema – alistuminen veisi merkityksen kaikilta muilta saavutuksilta.
Uhmavaiheeseen päihdepojat on helppo tunnistaa päihdehuollossa, he ovat niitä jotka vastustavat jokaista rajoittamista. He ovat niitä, joiden on vaikea istua ryhmässä, varsinkin AA-ryhmässä.
He ovat niitä jotka ovat oman tahdonvoimansa, omavoimaisuutensa hirttämiä. He ovat niitä jotka eristävät itsensä neljän A:n alkoholistiksi: ammatittomaksi, akattomaksi, autottomaksi ja asunnottomaksi.
Amerikkalainen pitkänlinjan alkoholitutkija Marc Schuckit on löytänyt 44 tapahtumaa, jotka tapahtuvat taistelussa alkoholiongelmaisella alkoholismia vastaan – molemmilla sukupuolilla samanlaisesti hieman eri tahtia noudattaen. Eli mitä tapahtuu kun ilman isää kasvanut päihdepoika koettaa taistella mielensä sisäisiä demoneja vastaan, niin ketä päihdepoika alkoholistisadussaan kohtaa.
Päihdeongelmaiset miehet ovat melkein kaikki isättömiä poikia - mutta millaisten isien poikia ?
Tavallista on isämalli, jossa isä hallitsee poikaa kurilla ja epäjohdonmukaisella kasvatuksella oman elämänhistoriansa vuoksi. Kasvattamaton isä ei kykene hallitsemaan mielensisäisiä liikkeitään, vaan ne vievät häntä tunnetilasta toiseen . Kasvattamaton isä joutuu sietämättömien tunteiden pyöriteltäväksi.
Johan Schalin kirjoittaa kirjassaan Perheen ihmissuhteet (1991) isän ja pojan suhteista, että jos isän omat yhteydenolon tarpeet vaimon kanssa ylittävät sen että isä kykenisi pojan syntyessä olemaan ns. kolmantena pyöränä , syntyy tuoreelle isälle pojan syntyessä itsetunto-ongelmia.
Jos isän narsistinen hätä kasvaa liian suureksi, isä jättää äidin ja vauvan oman onnensa nojaan ja lähteekin tapaamaan vahoja kavereita kantakapakkaan. Jos mies ei kestä sivuroolia, saattaa isä löytää avioliiton ulkopuolisia suhteita mustasukkaisuutensa hillitsemiseksi.
Tällaisella miehellä on suuret yhteydentarpeen odotukset suhteensa vaimoonsa. Suurien yhteyden tarpeiden taustalla on se, ettei mies ole koskaan saavuttanutkaan itsenäisyyttä suhteessa omaan äitiinsä, vaan hän on siirtynyt riippuvuussuhteesta äitiinsä riippuvuussuhteeseen vaimoonsa.
Tällaisessa tilanteessa kasvattamaton isä ei kykene isäksi, vaan taantuu tarvitsevaksi pojaksi.
On niin , että isän fyysinen läsnäolo ja isän toveruus poikansa kanssa myötävaikuttavat pojan irtaantumisprosessiin äidistä . On tärkeää, ettei isä liiallisella ankaruudella tai piittaamattomuudella kehity poikansa todelliseksi vastustajaksi tai vihamieheksi.
Isä jonka miehinen itsetunto on riittävän hyvä, sietää kyllä pienen poikansa mustasukkaisuuden- ja kiukunpurkaukset ilman että ne todella alkaisivat pahoittaa hänen isänmieltään.
Jos isä pystyy ylläpitämään toverillisen suhteen poikaansa läpi tämän oidipusvaiheen, ei pojankaan tarvitse pelätä liikaa oman vihamielisyytensä ja mustasukkaisuutensa seurauksia.
Siunaavan isän turvin uhmalla koeteltu ja lujitettu itseys jalostuu itsenäisyydeksi, mikä on suurimpia lahjoja jota poika voi isältään saada.
Mutta jos isä vain pakottaa poikaa, ei tuollaista itsenäiseksi jalostumista voi tapahtua. Ainoa mahdollisuus on joko-tai-kamppailu: tuhoa tai tule tuhotuksi.
Oidipaalisessa alkuperäisasetelmassahan tällainen piilotajuinen maailmantulkinta juuri kesytetään esi-oidipaalisten hyvä isä- sisäistysten avulla, jolloin syntyvä yliminä saa rakastavia ja turvaa-antavia piirteitä eikä muodostu vainoojan luonteiseksi ( jossa jälkimmäisessä tapauksessa se aina myös kaikin keinoin pyritään ulkoistamaan.)
Uhma ei tietenkään ole itsenäisyyttä, mutta se näyttäytyy ainoana tienä silloin kun vastapuolen pyrkimys on juuri itsenäistymisyritysten ja autonomian murskaaminen.
Jotta voisi itsenäistyä, täytyy ensin olla olemassa. Ja alistuminen merkitsisi minuudesta luopumista – siis yksilöllistä olemattomuutta. Tämän tajutessaan päihdepoika voi retkahtaa pitkäksi aikaa, hirttää itsensä tai vajota syvään ahdistukseen tai masennukseen tai jopa mennä sekaisin.
Rakkaus ja rakastetuksi tuleminen herättävät niin suuren turvan, että uskaltaa syntyy erilaiseksi
Useimmat ihmiset eivät ikinä selviä psyykkisistä sairauksistaan ,koska he eivät antaudu. Koko elämä on ollut epätoivoista taistelua ja lopullisen tappion kohdattua, sitä ei voi myöntää, koska uhkana on kuvattu minättömyys ja olemattomuus.
Schalin vihjaa, että alistuminen voi olla minuuden eheyttä säilyttävää, mutta vain silloin, kun alistuja voi määritellä itsensä sittenkin voittajaksi meneillään olevassa mielensisäisessä kamppailussa.
Oidipuskompleksin häviäminen onnistuu paremmin, jos isällä ja pojalla on ollut hyvä suhde ennen pojan oidipusikää ja jos isä on suhtautunut poikansa protesteihin ja tasapainottomuuteen asiallisesti ja ymmärtävästi.
Jos näin käy, poika oppii erään elämän katkeran realiteetin, ilman että hänen ja isän välinen suhde särkyisi lopullisesti. Mutta isättömillä pojilla ei ole kuin nujertamisen, nöyryyttämisen, sietämättömän avuttomuuden ja kestämättömän haavoittuvuuden avoimet ja vuotavat haavat, joita kukaan ei saa lääkitä.
Jos isä on tyrannihallitsijan isäkuviossa isän ja pojan suhteet katkeavat lopullisesti pojan tullessa murrosikäiseksi, kun poika fyysisesti kykenee panemaan hanttiin isälleen. Pojat jotka lähtevät aikuistumaan ilman isän siunausta, juoksevat elämänsä läpi amokia, kujanjuoksua, jolla ei tunnu olevan loppua.
Isätön poika koettaa nostaa, Munchhausenin tavoin, itsensä hiuksista ylös suosta johon hänen elämäntarinansa on hänet heittänyt. Ja taas on maailmaan syntynyt toisilleen täysin vieraat isä ja poika… ehkä tuoppi sen kunniaksi.
Vanhempien parisuhteen suuri merkitys- tuleeko pojasta itserakas äidinpoika vai miehinen isänpoika ?
Toinen isäkuvio on poissaoleva, yleensä äidin halveksima isä, joka saattaa avioeron vuoksi asua muualla tai asua kotona, mutta ilman todellista yhteyttä äitiin ( paljon töitä, kyvyttömyyttä tunne-elämään tms.) tai keneenkään muuhunkaan kotona.
Nämä pojat näyttävät voivan päällisin puolin hyvin, mutta heillä ilmenee vaikeaa narsistista problematiikkaa, koska he ovat pettyneet latenssi-iässä ( 6.-11.vna) isiinsä.
Latenssi-ikäiselle pojalle riittävän hyvä isähahmo on tärkeä pojan psyykkiselle kehitykselle , koska se tekee:
1) mahdolliseksi libinaalisen irrottautumisen äidistä ja insestipelon voittamisen, poikahan on tähän asti ollut voittopuolisesti ”mammanpoika” ja äiti läheisin ihminen.
2) isähahmon psykologinen läsnäolo latenssi-iässä tekee yliminäkehityksestä realistisemman ja relevantimman.
3) Latenssi-ikäisen pojan minän ja minäihanteen kehitykselle good enough- isähahmolla on ratkaiseva merkitys. Pojan hyväksymä ja ihailema isähamo on miehisyyden integraation ja hyvän miehisen identiteetin kehittymisen edellytys.
Jos latenssi-ikäinen poika kokee isänsä epäonnistuneeksi, heikoksi tai sairaaksi (alkoholistiksi ), nämä havainnot liitetään helposti vielä ratkaisemattomaan oidipaaliproblematiikkaan.
Ja jos latenssi-ikäinen poika sitten todellisuudessa kokee isänsä lyödyksi ja voitetuksi mieheksi tai – mikä vielä pahempaa- kokee äidin asettavan hänet, pojan, isän edelle, pitää hän helposti omana syynään sitä, että isä on ”lyöty” ja vanhemmat esimerkiksi eroavat. Nämä syyllisyydentunteet voivat myöhemmin pakottaa pojan sadistisella ja halveksivalla tavalla torjumaan äitinsä rakkauden välttääkseen oidipaalista syyllisyyttä.
Oidipaalinen syyllisyys projisoidaan oikeutetusti tai epäoikeutetusti äitiin, ja poika itse tekee tällä tavoin moraalista katumusta.
Väärin keinoin oidipaalisen taistelun voittanut päihdepoika inhoaa ja halveksii naisia. Tietyissä tapauksissa tämä voi johtaa kaiken heteroseksuaalisen rakkauden halveksuntaan. ” Kaikki naiset ovat huoria, he tavoittelevat vain sitä yhtä ja samaa.”
Poika kokee äitinsä syntisenä kiusaajattarena, joka viettelee häntä oidipaaliseen syntiin. Kun tämä asenne myöhemmin yleistyy kaikkia naisia koskevaksi, ei askel seksuaalisesta naisen halveksunnasta kyyniseen naisten viettelemiseen tai homoseksuaalisuuteen ole kaukana.
Jos latenssi-ikäinen poika kokee isänsä ”tuhoutuneena” psyykkisessä tai konkreettisesti fyysisessä mielessä, pojassa voi kehittyä elinikäinen syyllisyysproblematiikka ja sen seurauksena vaikeus sallia itselleen voittoja omassa elämässään.
Nämä alkoholistipojat juovat, koska mikään ei koskaan kuitenkaan onnistu. He kantavat sisällään niin massiivista syyllisyyttä, että pieninkin poikkipuolinen sana saa heidät ärtymään. Nämä ovat niitä ärtyisiä alkoholistipoikia, jotka myöhemmin päätyvät helposti skitsofreenikoiksi.
Manninen alleviivaa puolisoiden välistä rakkautta ja kunnioitusta :Jos latenssi-ikäinen poika sen sijaan näkee, että vanhemmat rakastavat toisiaan, että äiti ihailee ja arvostaa miestään samoin kuin poika kokee isänsä pätevänä ja ihailun arvoisena, se tosin lisää hänen kateuttaan, mutta antaa myös pojalle luvan menestyä työssä ja rakkaudessa.
Yliminän kannalta vahva ja arvostettu isä on pojalle pysyvä todiste siitä, ettei poika ole onnistunut pahoissa oidipaalisissa aikeissaan.
Vahva isä vapauttaa siten pojan syyllisyydestä ja sallii hänelle tietyn määrän aggressiivista käyttäytymistä. On tärkeää, että latenssi-ikäinen poika voi isäänsä samastumalla neutraloida aggressioitaan ( esim. urheiluharrastukset) hyväksyttävän sosiaalisen käyttäytymisen puitteissa (= fallinen integraatio).
Jos poika voi samastumalla falliseen good enough-isään hyväksyä tietyn määrän fallista energiaa, hän kykenee myöhemmin elämässään kehittämään aktiivista seksuaalista käyttäytymistä lähestyessään naista, josta hän on kiinnostunut.
Jos 6-11-vuotias poika mielikuvituksessaan yhdistää omat aggressiiviset ja sadistiset impulssinsa isän sairauteen tai kuolemaan, voi käydä niin, että miehisyyden energian neutraloiminen omaan käyttöön käy hänelle mahdottomaksi ja esim. seksuaaliaktin läpivieminen vaikeutuu siinä määrin, että seurauksena on impotenssivaikeuksia. Nämä ovat niitä alkoholisteja, jotka päätyvät nuorella iällä impotenteiksi, ovat säyseitä ja joita vaimot sietävät vuosia, koska he ovat pienessä sievässä ja täysin vaarattomia vaimoille.
Isätön poika joka asuu yhdessä tietyllä tavalla psyykkisesti sairaan äitinsä kanssa on kävelevä isäntappajapommi tai tunteeton naistenkaataja
Schalin varoittaa että jos kyseessä on psyykkisesti häiriintynyt äiti joka yhdessä pojan kanssa jo ensimmäisten elinvuosien aikana kehittää äidin kanssa jaetun hulluuden, folié á deuxin.
Varhaisia mielensisäisiä halkomis- ja projektiomekanismeja käytetään oidipaalikonfliktissa niin että äiti ja poika yhdessä tekevät isästä pahan objektin, joka työnnetään syrjään.
Tämä jaettu hulluus riistää pojalta mahdollisuuden normaaliin yliminäkehitykseen ja tekee myöhemmin mahdottomaksi moraalisen autonomian.
Pojalla säilyy suureellinen ( grandioosi) riippuvuussuhde äitiin, mikä tarjoaa hänelle oikeuden moraaliseen vastuuttomuuteen.
Symbolisia isänmurhaajia, jotka äitinsä suostumuksella tekevät tyhjäksi kaikki isäauktoriteetit, on paljonkin päihdepotilaissa. Näiden poikien häiriintyneillä äideillä on usein fallis-narsistinen kateusproblematiikka suhteessa miehiin, ja heidän on vaikea hyväksyä riippumattomia, vahvoja miehiä. Tällainen äiti hyväksyy poikansa vain sillä ehdolla, että poika pysyy äitinsä ”suurpersoonan” epäitsenäisenä osana eli äidin falloksena, joka on äidin omistuksessa ja hallinnassa. Jos poika ei sosiaalisessa toiminnassaan voi kokea oidipaalista syyllisyydentunnetta, seurauksena on sosiaalisen todellisuuden tajun häiriö.
Isälle on hävittävä, jotta voisi elää hyvää miehen elämää
6-11-vuotias poika samastuu aina enemmän tai vähemmän isäänsä vihamiehenä. Hänen oma voimaton raivonsa tekee isästä ylivoimaisen ja vaarallisen.
Oidipuskompleksin huippuvaiheessa poika käyttäytyy ikään kuin itse olisi omnipotentti: ” Mene pois, isä, tämän on minun äitini.”
Kun poika tajuaa hävinneensä isänsä kanssa käymänsä oidipaalisen kilpailun, se johtaa oidipaalisista toiveista luopumiseen ja intrapsyykkisen moraalisen instanssin yliminän muodostumiseen, joka valvoo, että insestikieltoa noudatetaan.
Noin 12-vuotias poika, vastikään täysin ”omnipotentti” poika on nyt narsistisesti varsin uhanalaisessa tilanteessa. Hän ei voi enää pitää yllä illuusiota, että äiti kuuluu hänelle. Hänellä on edessään vaikea tehtävä: korjata entiselleen tappion vastikään haavoittama itsetunto. Tässä tulee avuksi pojan rakenteellinen biseksuaalisuus.
Rakastava isä antaa pojalleen identifioitumismahdollisuuden seurustelemalla tämän kanssa. Ja jos isällä on sellaisia ominaisuuksia, joita latenssi-ikäinen poika voi ihailla ja kunnioittaa, pojan voimakas tarve miehisen identiteetin muodostamiseen vie voiton oidipaalisesta kilpailuasenteesta.
Poika kokee silloin, ettei ole hävinnyt taistelua äidistä inhottavalle tyrannille vaan ihailtavalle miehiselle esikuvalle ja oppimestarille. Näin alkaa isästä vähitellen tulla latenssi-ikäisen pojan minäihanteen malli.
Kun latenssi-ikäinen poika katsoo isäänsä ihaillen ja hyväksyen, hän samastuu myös isänsä inhimillisiin puuteisiin. Pojan minäihanne kutistuu Mustanaamiosta realistisiin mittasuhteisiin.
” Jos on isän kaltainen, silloin on hyvä mies”
Schalin kertoo , että riittävän hyvä isä rakastaa poikaansa, on konkreettisella tavalla olemassa poikaansa varten ja poikansa kanssa.
Riittävän hyvä isä haluaa ja osaa omistautua sellaisille konkreettisille toiminnoille, joita latenssi-ikäinen poika pystyy ymmärtämään ja arvostamaan. On myös tärkeää, että poika kokee isänsä taitavana ja pätevänä. Ihailu on conditio sine qua non, välttämätön edellytys, jotta latenssi-ikäinen poika voi hyväksyä isänsä.
Kauheinta latenssi-ikäiselle pojalle on, että hänen täytyy hävetä omaa isäänsä. Sellaisista pojista, jotka ovat varhaisimpina vuosina eläneet läheisessä suhteessa äitiinsä ja joiden isäsuhde on jäänyt etäiseksi tai olemattomaksi, voi samastuminen ”kastroituun” peniksettömään äitiin aiheuttaa latenssi-iässä pysyviä pelkotiloja ja antaa aihetta pysyvään häpeäntunteeseen. Nämä ovat niitä alkoholisteja, joiden häpeää ei liuota pois ikään alkoholimäärä. Heillä seuranaan ovat vieroitusoireissa massiivisesti ahdistavat pelot.
Jos isä on etäinen tai poissaoleva joko fyysisessä tai psyykkisessä mielessä, ei poika saa tilaisuutta samastua todelliseen isäänsä eikä myöskään ottaa häntä realistisella tavalla minäihanteekseen.
Psykologisessa mielessä isätön poika, joka ei siis voi samastua todelliseen riittävän hyvän isän isähahmoon, jolla on luonnollisesti myös heikkoja puolia, ei myöskään voi hyväksyä minäihanteensa ( kaikkivoipa ja täydellinen) kehityksessä mitään heikkouksia.
Schalin kirjoittaa, että idealisointi aikuisiässä on patologinen ilmiö, joka paljastaa miehen narsistisen hädän, arvottomuuden ja tyhjyyden tunteen muodossa.
Kysymyksessä on itsetunnon vajaus, idealisoinnin taakse kätkeytyy aina kateutta ja aggressiivisuutta. Idealisointi ei oikeastaan merkitse idealisoidun objektin todellisten ominaisuuksien arvostamista tai edes tuntemista. Se joka idealisoi, sijoittaa idealisoimaansa objektiin niitä ominaisuuksia, joita hän tavoittelee. Päihdepoika voi jutuissaan idealisoida jotakuta, mutta ei koskaan halua kasvaa ihannekuvansa kaltaiseksi.
Päihdehuollossa on Suomessa töissä ¾ keski-ikäisiä naisia ja potilaista noin 2/3 on miehiä
Päihdepojalla on suuri narsistinen hätä, arvottomuus ja tyhjyys sekä valtava isän ikävä, jota hän koettaa upottaa alkoholiin.
En tiedä, onko tämä toive koskaan täytettävissä keski-ikäisen naisen ja varhaiskeski-ikäisen miehen keskustellessa jälkimmäisen isänikävästä. Mutta voin hyvin kuulla kuinka raitistunut alkoholisti puhuu ”kotiinpaluun” tunteesta, kun mies on mennyt AAhan ja siellä pysynyt. AA-ryhmässä ei aktivoidu auktoriteettiongelmat, mutta voi saada korvaavan vertaisryhmäkokemuksen jonka turvin voi kasvaa mieheksi.
Juha Kemppinen
psykiatri ja päihdelääkäri
Miespuolisten päihdepotilaiden tyyppihäiriö ?
Yli 10 vuoden aikana päihdeongelmaisia hoitaessani ja heitä tavatessani, en ole tavannut yhtään päihdeongelmaista miestä, jolla olisi isäsuhde kunnossa.
Yritän kirjoituksessani kertoa mitä isän katoaminen perheestä kotoa töihin vaikuttaa erityisesti miehen psykodynaamiseen kehitykseen. Isättömät pojat ovat ne jotka kaiken herkimmin päätyvät päihdeongelmaisiksi.
Melkein aina kyseessä on suvussa kulkeva miehen malli, johon liittyvän ”isättömyyden” kukin vuorollaan omii omistukseensa ymmärtämättä ,miksi niin tekee. Ja ”sukukalleutta” pysäyttämättä jatkaa omille pojilleen…
"Oppimisen esteenä saattaa olla nöyryyden puute. Nöyryyden puute, eli väärä ylpeys, estää kasvun siksi, ettei suostu näkemään kasvun tarvettaan. Kun ei ole itse itselleen läsnä, ei kykene olemaan lapsilleen läsnä. Vain kasvatettu kykenee kasvattamaan seuraavaa sukupolvea
Isiä pitäisi syyllistää nykyistä enemmän, jotta enemmän aikuisia miehiä syntyisi yhteiskuntaan
Usein kuultu hokema kulttuurissamme on, että vanhempia ei saa syyllistää. Mutta jos ketään ei saa syyllistää, se merkitsee että kukaan ei ole (ei halua olla) syyllinen. Jos kukaan ei tule syylliseksi, kukaan ei itse asiassa ole vastuussa. Syyllisyys ei ole mukavaa.
Niinpä yhteiskunnan on otettava vastuu: on rakennettava päiväkoteja, laadittava lakeja joiden mukaan vastuu vanhemmuudesta on ”meillä kaikilla” eli siis yhteiskunnalla. Mutta kun sanotaan, että vastuu on yhteiskunnalla, kenellä se sitten on ? Eikö pikemminkin ole niin, että kun kaikki ovat vastuussa, silloin ei itse asiassa kukaan ole vastuussa?
Kun kaikki ovat vastuussa lapsista ja nuorista, silloin kukaan ei enää ” omista” heitä. Kun kukaan ei enää omista heitä, kukaan ei välitä hoitaa heitä.
Heistä tulee välttämätön paha, ärsyttävä tekijä, joka estää vanhempia toteuttamasta itseään. Kasvattamisesta tulee ”heidän” tehtävänsä. Heillä tarkoitetaan muita. Kun sanotaan muut, silloin tarkoitetaan jotain, joka on ”ei minä”. Tällä operaatiolla vastuu vanhemmuudesta on liuotettu pois.
Ajatellaan, että kunnan on kyettävä osoittamaan hoitopaikka lapsilleen. Johdonmukaisena seurauksena tästä on, että isät ja äidit nostavat syytteen kuntaa vastaan, joka ei huolehdi heidän lapsistaan.
Haluan siis syyllistää vanhempia! Miksi? Siksi että eräs vastuun ottamisen ilmenemismuoto on kyky kokea syyllisyyttä.
Todellisesta syyllisyydestä ei voi vapautua ennen kuin on suostunut tulemaan syylliseksi. Syyllisyydestä voi vapautua vain vapautumalla syyllisyyteen.
Tuomitsemme itsemme alituiseen syyllisyyspakoon, jos emme kohtaa todellista syyllisyyttämme. Syyllisyys on eräs ratkaiseva vaihe inhimillisessä kasvussa ja kypsymisessä.
Syyllisyyden kohtaaminen johtaa aikuisuuteen ja itsekunnioituksen kasvuun. Itsekunnioitusta ei voi poimia tyhjästä vaan se tulee usein kipeidenkin kysymysten kohtaamisen kautta. Syyllisyys on tällainen kipeä asia.
Kasvattaminen on palvelutehtävä, eräänlaista käytettäväksi asettumista. Siinä tarvitaan kaikkea mitä ihmisessä on: hänen kokemustaan, intuitiotaan, tietoaan, arvojaan, tahtoaan ja sitoutuneisuuttaan. Siinä tarvitaan myös hänen rohkeuttaan, sillä ilman rohkeutta ei synny mitään uutta.
Rohkeus on sitä, että uskaltaa kuunnella itseään ja asettua aitona ihmisenä myös omaan kasvuprosessiin, johon vanhemman ja kasvattajan tehtävä aikuisen ihmisen haastaa.
Vanhemmuudessa on kyse valinnoista, siitä että valitaan se mikä on ajan mittaan lapselle tärkeää. Koska me valitsemme lopulta vain sitä mikä meille on arvokasta, valintamme ohjautuvat meidän arvoistamme."( Tommy Hellsten, Vanhemmuus,vastuullista vallankäyttöä,1999)
Kun isä syöstiin yhteiskunnan valtaistuimelta, syntyi sisarusten yhteiskunta, massayhteiskunta
Vielä vähän aikaa sitten isä työskenteli kotona, jolloin poika saattoi nähdä ja tuntea isän lähellään.
Yhteiskunnallisen työnjaon ja tehokkuuden lisääntyessä ensin kotoa lähti isä ja sitten äitikin, töihin kodin ulkopuolelle. Jotkut eivät välttämättä sure kotona olleen hiljaisen ja omissa oloissaan viihtyneen isän perään, mutta samalla on menetetty mielikuva isästä, jonka on ehdottoman välttämätön pojan psyykkiselle kasvamiselle.
Kun isä on mennyt, ovat kaikki sen jälkeen sisaruksia Isättömässä yhteiskunnassa, lapset –ja erityisesti pojat - saavat reiän sieluunsa. Reiän jonka he täyttävät fantasioilla ja demoneilla.
Kun sellaiset demonit jylläävät sielussa, poika tuntee itsensä hyveelliseksi repimällä alas sen, minkä ”isä” on rakentanut. Kaikki isään liittyvä kulttuurissa alkaa merkitä paholaista.( Robert Bly: The Sibling Society, 1996).
Kun poika ei psyykkisessä kehityksessään pääse, ilman isän kohtaamista edes oidipaalivaiheeseeseen, syntyy preoidipaalisten poikien armeija.
Mitscherlich kirjoittaa (1969) miltä preoidipaalisten poikien armeija näyttää: ” He, nuoret ihmiset, ovat silmiinpistävän luoksepääsemättömiä ja ärsyttäviä käytökseltään. He suhtautuvat välinpitämättömästi vanhempien arvoihin. He yrittävät tukahduttaa yksinäisyytensä hektiseen kokemusten etsintään. Sanalla sanoen he ovat lykänneet ja vakavoittaneet murrosikäisen kriisiä, mikä ilmenee nuorten tekeminä psykopatologisina ilmiöinä.
Pojat regressoituvat joko passiivisen kärsimykseen ( jossa he elävät artikuloimattomassa mielikuvitusmaailmassa) tai julmaan väkivaltaa ( jossa he elävät kuin viidakossa). Seksuaalinen hyväksikäyttö on aina yhteydessä koettuun impotenssiin.
Sisarusten yhteiskunta on vain noin 50 vuotta vanha. Alexander Mitscherlich kirjoittaa kirjassaan vuonna 1969 Society without Father- A contribution to Social Psychology, ( 2nd ed 1993, alkuper 1969): Massayhteiskunnan yksilön elämää hallitsee vaativuus ja pelko tulla ohitetuksi ja jätetyksi yksin. Vanhat ihmiset laiminlyödään ja jätetään yksin, eikä heillä ole kontaktia nuorempiin sukupolviin.
On ironista, että tämä tapahtuu samanaikaisesti eliniän pidentymisen kanssa. Vaatimukseksi jää pysyä nuorena hinnalla millä hyvänsä, mikä on taantumuksellinen luonteen piirre.
Jatkuva nuoruus on harhakuvitelmaan perustuva ihanne. Yksilöllä on toive elää ilman vanhentumista, tosiasiassa hän vanhenee ilman että olisi elänyt.
Massayhteiskunta , jonka vaatimuksiin kuuluu työskentely ilman vastuullisuutta, luo valtavan kilpailevien ja kateellisten sisarusten armeijan.
Sisarusten yhteiskunta on kilpailuyhteiskunta, joka on yhdistelmä riippuvuudella maustettua kateutta.
Kukaan perheessä ei halua ottaa aikuisen vastuuta, vaan kaikki ovat kuin sisaruksia keskenään. Sisarusten yhteiskunnassa pääkonfliktia ei kuitenkaan leimaa oidipaalinen taistelu, kamppailu isän kanssa vapauden ja vallan etuoikeuksista, vaan sisaruskateus, joka suuntautuu naapureihin ja kilpailijoihin, joilla on jotain enemmän kuin itsellä. Ihmiset haluavat parempaa elämää, so. enemmän etuja, mutta eivät siihen liittyvää vastuuta itselleen.
Kun patruuna ei enää hallitse, on syntynyt hallinto, byrokratia, joka on syrjäyttänyt vanhan idean kilpailusta auktoriteetin kanssa.
Vanhoihin rooleihin liittyvän vastuun katoaminen, auktoriteettien kuolema, on seuraus yhteiskunnan rakenteellisesta muutoksesta.
Ennen tiesi pelätä isää ja patruunaa, nyt ihmisellä on vastassaan vain kasvoton byrokratia, jossa ei tiedä ketä pitäisi pelätä eikä sitä kuka on vastuussa jostakin.
Työpaikkojen , toimistojen ja tehtaiden hierarkiassa ei enää saavuteta paternaalista päätöksentekoa, vaan ihmiset välttelevät korkean tason vastuuta. Kaikki haluavat mahdollisimman hyvää palkkaa, mutta samalla mahdollisimman vähän vastuuta.
Sitä kutsutaan ” manager sickness”, toimitusjohtajataudiksi, joka on pikemminkin kuvaus tietynlaisen sosiaalisen taakan kantamisen romahduksesta kuin yksilöllisestä diagnoosista.
Yhteiskunnallisen isättömyyden seurauksena on yhteiskunnallisen rakenteen, tietynlaisen järjestyksen hajoaminen, mikä johtaa ihmisten taantumiseen hyvin psyykkisesti varhaisiin kokemuksiin: satujen, taikasauvan ja äidinrinnan tyydytyksen tasolle.
Mielihyväkeskeisyys ja välitön tyydytys sekä vähäinen turhautumisen sieto yleistyvät. Ei olekaan ihme, että perusviettimme kaupallistaminen on johtanut parhaisiin bisneksiin: seksi, päihteet ja huumeet .
Psykologisesti yksilöllä jolla ei ole ollut mahdollisuutta elämänsä alussa muodostaa ensisijaisia varmoja ja turvallisia objektisuhteita, äitiin ja isään, kehittyy joukkosieluksi, joka helposti kiinnittyy ja hukkuu ylimääräisiin emootioihin ja joukkotunnelmiin.
Le Bonin kirja Joukkosielu kuvaa tätä kehitystä. Sisaruskateutta ei enää rajoita isän valta, vaan mielihyvän ja aggressiivisuuteen liittyvät impulssit voivat vapaasti purkautua.
Kateus näkyy kaikessa väkivallassa, joka purkautuu ilman isän pidikkeitä. Toista yksilöä voidaan kiduttaa kaikella sillä fantasiamaailman mielikuvituksen voimalla.
Isätön aika voi johtaa lopulta kauhun aikaan.
Yksilön itseymmärrys jää hyvin heikoksi. Yksilöllä on hyvin sekava kuva omasta identiteetistään. Yksilön persoonallisuuden kehitys vääristyy.
Ilman isää on vaikeaa löytää omaa rajallisuuttaan ja ilman mielensisäisen siunaavan isän tunnetta pojan matka on yksinäinen ja vaivalloinen sekä taisteluita täynnä
Vesa Manninen kirjassaan Vyötä kupeesi kuin mies (1996) kirjoittaa, että minuutensa eheyteen pyrkiessään ja sitä puolustaessaan ihminen kaipaa tunnetta oman elämän hallinnasta. Mutta läpi lapsuutensa ja aikuisuutensa, hän on minän eheyden tavoittelussa uhanalainen.
Kolme hänen minuutensa ulkopuolista, hänestä riippumatonta mahtia voivat koska tahansa, hänen missä tahansa elämänasetelmassaan osoittautua hänen haluihinsa ja voimiinsa nähden ylivoimaisiksi vastustajiksi. Nämä minuuden kolme ulkopuolista mahtia ovat:
1) oma ruumis kyltymättömine vaatimuksineen ja rajallisine mahdollisuuksineen.
2) kaikkivaltias sieluton luonto, jolle emme kerrassaan merkitse mitään.
3) muut ihmiset häiritsevässä yksilöllisessä psyykkisessä olemassaolossaan.
Omaan rajallisuuteen nöyrtyminen on kaikilla näillä rintamilla ainoa pysyvästi progressiivinen (edistävä) ratkaisu.
Rajallisuuteen nöyrtyminen vapauttaa ihmisen suhteelliseen autonomiaan, yksilölliseen vastuullisuuteen ja oman tarvitsevuuden mieltämiseen, johon hän voi pohjata hyvän yhteyden luomisen yrityksensä.
AA:n ensimmäisessä askeleessa sanotaan: ” Myönsimme olevamme voimattomia alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään.”
Opas AAn 12 askeleeseen sanoo, että tämä on vaikea askel. Tässä ei ole mahdollista saada apua ulkopuolelta.
Jos mielenulkopuolisen maailman realiteettien tulkintaa ei määrää itseyden menettämisen uhka ( pakko, nöyryytys, alistuminen, kastraatio, tuho ), vaan ihminen voi ammentaa voimaa ja minuuden lujuutta hyvien sisäistystensä pysyvyydestä , ts. sisäisestä vakuuttuneisuudesta, että hän on yksilöllisyydessään merkitsevä, arvokas ja rakastettu. Silloin ruumiin realiteetti, luonnon välttämättömyydet ja muut ihmiset eivät ole vihollisia, vaan mahdollisia omien toiveiden hyviä partnereita.
Mikäli mielenulkoisen maailman realiteettien hyväksyminen ei onnistu, ihminen joutuu taistelu- ja puolustautumispyrkimyksiin.
Jos hyviä sisäistyksiä ei ole käytettävissä, vaan kovien kokemusten fiksoima psyykkinen vakuuttuneisuus värittääkin minuuden ulkopuoliset vaikuttajat pahoiksi, valtaa käyttäviksi, tarkoituksellisesti asianomaista tuhoamaan pyrkiviksi .
Miten yksilö voi selvitä psyykkisesti itseyteensä kohdistuvasta uhasta tilanteessa, jossa ulkopuolinen mahti käyttää ylivoimaista valtaa ihmiseen nähden ? Miten itseyden säilyttäminen on mahdollista silloin, kun valta-asetelmia ei ole muutettavissa eikä pakotietä ole?
Yksilölle jää tällöin ainakin kolme mahdollisuutta mielelle ylivoimaista mahtia ( kuten isä ja yksilön pitkälle edennyt päihdeongelma ovat ) vastaan:
a) taistelu, vastustaminen, uhma, mikä johtaa tuhoon, koska voittamisen voimia ei ole.
b) alistuminen, antautuminen, nöyrtyminen ehdoitta.
c) Mukautuminen, teeskentelee antautumista.
a)-vaihtoehdossa, taistelu ja uhma - vaihtoehdossa, tyranni vaatii alamaisensa minuuden omistukseensa. Ja huolimatta kasautuvasta tuhoutumisten ketjusta alamainen ei luovu minuudesta, vaan ajattelee, että menköön kaikki muu.
Tuhoutumisen ketjussa ensin tuhoutuu omaisuus, oman työn ja omien kykyjen kautta maailman annista itselle ammennettu osuus. Seuraavaksi menee vaimo, rakkauden valittu kohde. Sitten menee omat lapset, oman narsistisen jatkuvuuden lupaus ja oman itsen ikuisuusprojektio. Lopulta uhkaa kuolema – alistuminen veisi merkityksen kaikilta muilta saavutuksilta.
Uhmavaiheeseen päihdepojat on helppo tunnistaa päihdehuollossa, he ovat niitä jotka vastustavat jokaista rajoittamista. He ovat niitä, joiden on vaikea istua ryhmässä, varsinkin AA-ryhmässä.
He ovat niitä jotka ovat oman tahdonvoimansa, omavoimaisuutensa hirttämiä. He ovat niitä jotka eristävät itsensä neljän A:n alkoholistiksi: ammatittomaksi, akattomaksi, autottomaksi ja asunnottomaksi.
Amerikkalainen pitkänlinjan alkoholitutkija Marc Schuckit on löytänyt 44 tapahtumaa, jotka tapahtuvat taistelussa alkoholiongelmaisella alkoholismia vastaan – molemmilla sukupuolilla samanlaisesti hieman eri tahtia noudattaen. Eli mitä tapahtuu kun ilman isää kasvanut päihdepoika koettaa taistella mielensä sisäisiä demoneja vastaan, niin ketä päihdepoika alkoholistisadussaan kohtaa.
Päihdeongelmaiset miehet ovat melkein kaikki isättömiä poikia - mutta millaisten isien poikia ?
Tavallista on isämalli, jossa isä hallitsee poikaa kurilla ja epäjohdonmukaisella kasvatuksella oman elämänhistoriansa vuoksi. Kasvattamaton isä ei kykene hallitsemaan mielensisäisiä liikkeitään, vaan ne vievät häntä tunnetilasta toiseen . Kasvattamaton isä joutuu sietämättömien tunteiden pyöriteltäväksi.
Johan Schalin kirjoittaa kirjassaan Perheen ihmissuhteet (1991) isän ja pojan suhteista, että jos isän omat yhteydenolon tarpeet vaimon kanssa ylittävät sen että isä kykenisi pojan syntyessä olemaan ns. kolmantena pyöränä , syntyy tuoreelle isälle pojan syntyessä itsetunto-ongelmia.
Jos isän narsistinen hätä kasvaa liian suureksi, isä jättää äidin ja vauvan oman onnensa nojaan ja lähteekin tapaamaan vahoja kavereita kantakapakkaan. Jos mies ei kestä sivuroolia, saattaa isä löytää avioliiton ulkopuolisia suhteita mustasukkaisuutensa hillitsemiseksi.
Tällaisella miehellä on suuret yhteydentarpeen odotukset suhteensa vaimoonsa. Suurien yhteyden tarpeiden taustalla on se, ettei mies ole koskaan saavuttanutkaan itsenäisyyttä suhteessa omaan äitiinsä, vaan hän on siirtynyt riippuvuussuhteesta äitiinsä riippuvuussuhteeseen vaimoonsa.
Tällaisessa tilanteessa kasvattamaton isä ei kykene isäksi, vaan taantuu tarvitsevaksi pojaksi.
On niin , että isän fyysinen läsnäolo ja isän toveruus poikansa kanssa myötävaikuttavat pojan irtaantumisprosessiin äidistä . On tärkeää, ettei isä liiallisella ankaruudella tai piittaamattomuudella kehity poikansa todelliseksi vastustajaksi tai vihamieheksi.
Isä jonka miehinen itsetunto on riittävän hyvä, sietää kyllä pienen poikansa mustasukkaisuuden- ja kiukunpurkaukset ilman että ne todella alkaisivat pahoittaa hänen isänmieltään.
Jos isä pystyy ylläpitämään toverillisen suhteen poikaansa läpi tämän oidipusvaiheen, ei pojankaan tarvitse pelätä liikaa oman vihamielisyytensä ja mustasukkaisuutensa seurauksia.
Siunaavan isän turvin uhmalla koeteltu ja lujitettu itseys jalostuu itsenäisyydeksi, mikä on suurimpia lahjoja jota poika voi isältään saada.
Mutta jos isä vain pakottaa poikaa, ei tuollaista itsenäiseksi jalostumista voi tapahtua. Ainoa mahdollisuus on joko-tai-kamppailu: tuhoa tai tule tuhotuksi.
Oidipaalisessa alkuperäisasetelmassahan tällainen piilotajuinen maailmantulkinta juuri kesytetään esi-oidipaalisten hyvä isä- sisäistysten avulla, jolloin syntyvä yliminä saa rakastavia ja turvaa-antavia piirteitä eikä muodostu vainoojan luonteiseksi ( jossa jälkimmäisessä tapauksessa se aina myös kaikin keinoin pyritään ulkoistamaan.)
Uhma ei tietenkään ole itsenäisyyttä, mutta se näyttäytyy ainoana tienä silloin kun vastapuolen pyrkimys on juuri itsenäistymisyritysten ja autonomian murskaaminen.
Jotta voisi itsenäistyä, täytyy ensin olla olemassa. Ja alistuminen merkitsisi minuudesta luopumista – siis yksilöllistä olemattomuutta. Tämän tajutessaan päihdepoika voi retkahtaa pitkäksi aikaa, hirttää itsensä tai vajota syvään ahdistukseen tai masennukseen tai jopa mennä sekaisin.
Rakkaus ja rakastetuksi tuleminen herättävät niin suuren turvan, että uskaltaa syntyy erilaiseksi
Useimmat ihmiset eivät ikinä selviä psyykkisistä sairauksistaan ,koska he eivät antaudu. Koko elämä on ollut epätoivoista taistelua ja lopullisen tappion kohdattua, sitä ei voi myöntää, koska uhkana on kuvattu minättömyys ja olemattomuus.
Schalin vihjaa, että alistuminen voi olla minuuden eheyttä säilyttävää, mutta vain silloin, kun alistuja voi määritellä itsensä sittenkin voittajaksi meneillään olevassa mielensisäisessä kamppailussa.
Oidipuskompleksin häviäminen onnistuu paremmin, jos isällä ja pojalla on ollut hyvä suhde ennen pojan oidipusikää ja jos isä on suhtautunut poikansa protesteihin ja tasapainottomuuteen asiallisesti ja ymmärtävästi.
Jos näin käy, poika oppii erään elämän katkeran realiteetin, ilman että hänen ja isän välinen suhde särkyisi lopullisesti. Mutta isättömillä pojilla ei ole kuin nujertamisen, nöyryyttämisen, sietämättömän avuttomuuden ja kestämättömän haavoittuvuuden avoimet ja vuotavat haavat, joita kukaan ei saa lääkitä.
Jos isä on tyrannihallitsijan isäkuviossa isän ja pojan suhteet katkeavat lopullisesti pojan tullessa murrosikäiseksi, kun poika fyysisesti kykenee panemaan hanttiin isälleen. Pojat jotka lähtevät aikuistumaan ilman isän siunausta, juoksevat elämänsä läpi amokia, kujanjuoksua, jolla ei tunnu olevan loppua.
Isätön poika koettaa nostaa, Munchhausenin tavoin, itsensä hiuksista ylös suosta johon hänen elämäntarinansa on hänet heittänyt. Ja taas on maailmaan syntynyt toisilleen täysin vieraat isä ja poika… ehkä tuoppi sen kunniaksi.
Vanhempien parisuhteen suuri merkitys- tuleeko pojasta itserakas äidinpoika vai miehinen isänpoika ?
Toinen isäkuvio on poissaoleva, yleensä äidin halveksima isä, joka saattaa avioeron vuoksi asua muualla tai asua kotona, mutta ilman todellista yhteyttä äitiin ( paljon töitä, kyvyttömyyttä tunne-elämään tms.) tai keneenkään muuhunkaan kotona.
Nämä pojat näyttävät voivan päällisin puolin hyvin, mutta heillä ilmenee vaikeaa narsistista problematiikkaa, koska he ovat pettyneet latenssi-iässä ( 6.-11.vna) isiinsä.
Latenssi-ikäiselle pojalle riittävän hyvä isähahmo on tärkeä pojan psyykkiselle kehitykselle , koska se tekee:
1) mahdolliseksi libinaalisen irrottautumisen äidistä ja insestipelon voittamisen, poikahan on tähän asti ollut voittopuolisesti ”mammanpoika” ja äiti läheisin ihminen.
2) isähahmon psykologinen läsnäolo latenssi-iässä tekee yliminäkehityksestä realistisemman ja relevantimman.
3) Latenssi-ikäisen pojan minän ja minäihanteen kehitykselle good enough- isähahmolla on ratkaiseva merkitys. Pojan hyväksymä ja ihailema isähamo on miehisyyden integraation ja hyvän miehisen identiteetin kehittymisen edellytys.
Jos latenssi-ikäinen poika kokee isänsä epäonnistuneeksi, heikoksi tai sairaaksi (alkoholistiksi ), nämä havainnot liitetään helposti vielä ratkaisemattomaan oidipaaliproblematiikkaan.
Ja jos latenssi-ikäinen poika sitten todellisuudessa kokee isänsä lyödyksi ja voitetuksi mieheksi tai – mikä vielä pahempaa- kokee äidin asettavan hänet, pojan, isän edelle, pitää hän helposti omana syynään sitä, että isä on ”lyöty” ja vanhemmat esimerkiksi eroavat. Nämä syyllisyydentunteet voivat myöhemmin pakottaa pojan sadistisella ja halveksivalla tavalla torjumaan äitinsä rakkauden välttääkseen oidipaalista syyllisyyttä.
Oidipaalinen syyllisyys projisoidaan oikeutetusti tai epäoikeutetusti äitiin, ja poika itse tekee tällä tavoin moraalista katumusta.
Väärin keinoin oidipaalisen taistelun voittanut päihdepoika inhoaa ja halveksii naisia. Tietyissä tapauksissa tämä voi johtaa kaiken heteroseksuaalisen rakkauden halveksuntaan. ” Kaikki naiset ovat huoria, he tavoittelevat vain sitä yhtä ja samaa.”
Poika kokee äitinsä syntisenä kiusaajattarena, joka viettelee häntä oidipaaliseen syntiin. Kun tämä asenne myöhemmin yleistyy kaikkia naisia koskevaksi, ei askel seksuaalisesta naisen halveksunnasta kyyniseen naisten viettelemiseen tai homoseksuaalisuuteen ole kaukana.
Jos latenssi-ikäinen poika kokee isänsä ”tuhoutuneena” psyykkisessä tai konkreettisesti fyysisessä mielessä, pojassa voi kehittyä elinikäinen syyllisyysproblematiikka ja sen seurauksena vaikeus sallia itselleen voittoja omassa elämässään.
Nämä alkoholistipojat juovat, koska mikään ei koskaan kuitenkaan onnistu. He kantavat sisällään niin massiivista syyllisyyttä, että pieninkin poikkipuolinen sana saa heidät ärtymään. Nämä ovat niitä ärtyisiä alkoholistipoikia, jotka myöhemmin päätyvät helposti skitsofreenikoiksi.
Manninen alleviivaa puolisoiden välistä rakkautta ja kunnioitusta :Jos latenssi-ikäinen poika sen sijaan näkee, että vanhemmat rakastavat toisiaan, että äiti ihailee ja arvostaa miestään samoin kuin poika kokee isänsä pätevänä ja ihailun arvoisena, se tosin lisää hänen kateuttaan, mutta antaa myös pojalle luvan menestyä työssä ja rakkaudessa.
Yliminän kannalta vahva ja arvostettu isä on pojalle pysyvä todiste siitä, ettei poika ole onnistunut pahoissa oidipaalisissa aikeissaan.
Vahva isä vapauttaa siten pojan syyllisyydestä ja sallii hänelle tietyn määrän aggressiivista käyttäytymistä. On tärkeää, että latenssi-ikäinen poika voi isäänsä samastumalla neutraloida aggressioitaan ( esim. urheiluharrastukset) hyväksyttävän sosiaalisen käyttäytymisen puitteissa (= fallinen integraatio).
Jos poika voi samastumalla falliseen good enough-isään hyväksyä tietyn määrän fallista energiaa, hän kykenee myöhemmin elämässään kehittämään aktiivista seksuaalista käyttäytymistä lähestyessään naista, josta hän on kiinnostunut.
Jos 6-11-vuotias poika mielikuvituksessaan yhdistää omat aggressiiviset ja sadistiset impulssinsa isän sairauteen tai kuolemaan, voi käydä niin, että miehisyyden energian neutraloiminen omaan käyttöön käy hänelle mahdottomaksi ja esim. seksuaaliaktin läpivieminen vaikeutuu siinä määrin, että seurauksena on impotenssivaikeuksia. Nämä ovat niitä alkoholisteja, jotka päätyvät nuorella iällä impotenteiksi, ovat säyseitä ja joita vaimot sietävät vuosia, koska he ovat pienessä sievässä ja täysin vaarattomia vaimoille.
Isätön poika joka asuu yhdessä tietyllä tavalla psyykkisesti sairaan äitinsä kanssa on kävelevä isäntappajapommi tai tunteeton naistenkaataja
Schalin varoittaa että jos kyseessä on psyykkisesti häiriintynyt äiti joka yhdessä pojan kanssa jo ensimmäisten elinvuosien aikana kehittää äidin kanssa jaetun hulluuden, folié á deuxin.
Varhaisia mielensisäisiä halkomis- ja projektiomekanismeja käytetään oidipaalikonfliktissa niin että äiti ja poika yhdessä tekevät isästä pahan objektin, joka työnnetään syrjään.
Tämä jaettu hulluus riistää pojalta mahdollisuuden normaaliin yliminäkehitykseen ja tekee myöhemmin mahdottomaksi moraalisen autonomian.
Pojalla säilyy suureellinen ( grandioosi) riippuvuussuhde äitiin, mikä tarjoaa hänelle oikeuden moraaliseen vastuuttomuuteen.
Symbolisia isänmurhaajia, jotka äitinsä suostumuksella tekevät tyhjäksi kaikki isäauktoriteetit, on paljonkin päihdepotilaissa. Näiden poikien häiriintyneillä äideillä on usein fallis-narsistinen kateusproblematiikka suhteessa miehiin, ja heidän on vaikea hyväksyä riippumattomia, vahvoja miehiä. Tällainen äiti hyväksyy poikansa vain sillä ehdolla, että poika pysyy äitinsä ”suurpersoonan” epäitsenäisenä osana eli äidin falloksena, joka on äidin omistuksessa ja hallinnassa. Jos poika ei sosiaalisessa toiminnassaan voi kokea oidipaalista syyllisyydentunnetta, seurauksena on sosiaalisen todellisuuden tajun häiriö.
Isälle on hävittävä, jotta voisi elää hyvää miehen elämää
6-11-vuotias poika samastuu aina enemmän tai vähemmän isäänsä vihamiehenä. Hänen oma voimaton raivonsa tekee isästä ylivoimaisen ja vaarallisen.
Oidipuskompleksin huippuvaiheessa poika käyttäytyy ikään kuin itse olisi omnipotentti: ” Mene pois, isä, tämän on minun äitini.”
Kun poika tajuaa hävinneensä isänsä kanssa käymänsä oidipaalisen kilpailun, se johtaa oidipaalisista toiveista luopumiseen ja intrapsyykkisen moraalisen instanssin yliminän muodostumiseen, joka valvoo, että insestikieltoa noudatetaan.
Noin 12-vuotias poika, vastikään täysin ”omnipotentti” poika on nyt narsistisesti varsin uhanalaisessa tilanteessa. Hän ei voi enää pitää yllä illuusiota, että äiti kuuluu hänelle. Hänellä on edessään vaikea tehtävä: korjata entiselleen tappion vastikään haavoittama itsetunto. Tässä tulee avuksi pojan rakenteellinen biseksuaalisuus.
Rakastava isä antaa pojalleen identifioitumismahdollisuuden seurustelemalla tämän kanssa. Ja jos isällä on sellaisia ominaisuuksia, joita latenssi-ikäinen poika voi ihailla ja kunnioittaa, pojan voimakas tarve miehisen identiteetin muodostamiseen vie voiton oidipaalisesta kilpailuasenteesta.
Poika kokee silloin, ettei ole hävinnyt taistelua äidistä inhottavalle tyrannille vaan ihailtavalle miehiselle esikuvalle ja oppimestarille. Näin alkaa isästä vähitellen tulla latenssi-ikäisen pojan minäihanteen malli.
Kun latenssi-ikäinen poika katsoo isäänsä ihaillen ja hyväksyen, hän samastuu myös isänsä inhimillisiin puuteisiin. Pojan minäihanne kutistuu Mustanaamiosta realistisiin mittasuhteisiin.
” Jos on isän kaltainen, silloin on hyvä mies”
Schalin kertoo , että riittävän hyvä isä rakastaa poikaansa, on konkreettisella tavalla olemassa poikaansa varten ja poikansa kanssa.
Riittävän hyvä isä haluaa ja osaa omistautua sellaisille konkreettisille toiminnoille, joita latenssi-ikäinen poika pystyy ymmärtämään ja arvostamaan. On myös tärkeää, että poika kokee isänsä taitavana ja pätevänä. Ihailu on conditio sine qua non, välttämätön edellytys, jotta latenssi-ikäinen poika voi hyväksyä isänsä.
Kauheinta latenssi-ikäiselle pojalle on, että hänen täytyy hävetä omaa isäänsä. Sellaisista pojista, jotka ovat varhaisimpina vuosina eläneet läheisessä suhteessa äitiinsä ja joiden isäsuhde on jäänyt etäiseksi tai olemattomaksi, voi samastuminen ”kastroituun” peniksettömään äitiin aiheuttaa latenssi-iässä pysyviä pelkotiloja ja antaa aihetta pysyvään häpeäntunteeseen. Nämä ovat niitä alkoholisteja, joiden häpeää ei liuota pois ikään alkoholimäärä. Heillä seuranaan ovat vieroitusoireissa massiivisesti ahdistavat pelot.
Jos isä on etäinen tai poissaoleva joko fyysisessä tai psyykkisessä mielessä, ei poika saa tilaisuutta samastua todelliseen isäänsä eikä myöskään ottaa häntä realistisella tavalla minäihanteekseen.
Psykologisessa mielessä isätön poika, joka ei siis voi samastua todelliseen riittävän hyvän isän isähahmoon, jolla on luonnollisesti myös heikkoja puolia, ei myöskään voi hyväksyä minäihanteensa ( kaikkivoipa ja täydellinen) kehityksessä mitään heikkouksia.
Schalin kirjoittaa, että idealisointi aikuisiässä on patologinen ilmiö, joka paljastaa miehen narsistisen hädän, arvottomuuden ja tyhjyyden tunteen muodossa.
Kysymyksessä on itsetunnon vajaus, idealisoinnin taakse kätkeytyy aina kateutta ja aggressiivisuutta. Idealisointi ei oikeastaan merkitse idealisoidun objektin todellisten ominaisuuksien arvostamista tai edes tuntemista. Se joka idealisoi, sijoittaa idealisoimaansa objektiin niitä ominaisuuksia, joita hän tavoittelee. Päihdepoika voi jutuissaan idealisoida jotakuta, mutta ei koskaan halua kasvaa ihannekuvansa kaltaiseksi.
Päihdehuollossa on Suomessa töissä ¾ keski-ikäisiä naisia ja potilaista noin 2/3 on miehiä
Päihdepojalla on suuri narsistinen hätä, arvottomuus ja tyhjyys sekä valtava isän ikävä, jota hän koettaa upottaa alkoholiin.
En tiedä, onko tämä toive koskaan täytettävissä keski-ikäisen naisen ja varhaiskeski-ikäisen miehen keskustellessa jälkimmäisen isänikävästä. Mutta voin hyvin kuulla kuinka raitistunut alkoholisti puhuu ”kotiinpaluun” tunteesta, kun mies on mennyt AAhan ja siellä pysynyt. AA-ryhmässä ei aktivoidu auktoriteettiongelmat, mutta voi saada korvaavan vertaisryhmäkokemuksen jonka turvin voi kasvaa mieheksi.
Juha Kemppinen
psykiatri ja päihdelääkäri