Itsepetoksen filosofiaa

Itsepetoksen filosofiaa

( Muistiinmerkintöjä kirjasta  Juha Räikkä, Itsepetoksen filosofiaa, 2005)

Juha Räikkä aloittaa kirjansa: ” Itsepetos on arkipäiväinen ilmiö. Jokainen meistä pettää itseään joskus – kukaan ei pysty aina olemaan rehellinen edes itseään kohtaan.”

Uskomme usein käsityksiin, joille ei lopulta ole kovinkaan hyviä perusteita. Ihminen voi pettää itsensä uskomaan käsittämättömiä asioita. Millä keinolla ihminen pystyisi huijaamaan itsensä omaksumaan näkemyksen, joka on mielestään melko varmasti virheellinen?

Itsepetos voi tuoda ihmisille lohtua. Itsepetos liittyy teeskentelyyn, valehteluun ja heikkotahtoisuuteen.

Väärä käsitys asioista on siinä mielessä käytännöllinen, että sen avulla voi välttää tuskan, jonka tieto aiheuttaisi. Kyseessä näyttää siis olevan tavanomainen mielen puolustuskeino, jonka avulla minä säätelee sisäistä tasapainoa uhkaavia ahdistuksia ja pelkoja.

Ihminen saa tyydytystä, kun hän uskoo asioiden olevan siten kuin hän haluaa niiden olevan. Uskomukset ovat välittömiä nautinnon (tai kärsimyksen) aiheuttajia. Olennaista on saada halut ja uskomukset yhteisymmärrykseen, todellisuudella ei ole niin väliä.

Ei ole mitenkään tavatonta, että ihminen tekee intellektuaalisia virheitä omien halujensa ja intressiensä vuoksi. Halut ja intressit vaikuttavat meihin jossakin määrin silloinkin, kun emme ole pettämässä itseämme.

Se minkälaisia havaintoja teemme ja mitä tietoa hankimme, riippuu pitkälti siitä, mistä olemme kiinnostuneita. Halut ja toiveet vaikuttavat myös päättelyyn, ja ihmiset ovat taipuvaisia tekemään haluamiaan johtopäätöksiä.

Itsepetokseen liittyy usein kalvava epäilys siitä, miten asiat todella ovat. Tämä riippuu pitkälti siitä, missä vaiheessa hänen petoksensa on. Epävarmuus lisääntyy tavallisesti silloin, kun itsepetos on päättymässä.

Epävarmuuden lisääntyminen on sisäisenä kokemuksena tuskallinen, koska se tuo mukanaan pelon, johon voi liittyä muita kielteisiä tunteita, esimerkiksi surua, pettymystä tai vihaa.

On tärkeätä huomata, ettei itsensäpettäjä petostilassaan näe käsityksensä asioiden tilasta johtuvan viime kädessä hänen halustaan, että asiat olisivat tietyllä tavalla.

Vasta kun petos on päättymässä, itsensäpettäjälle alkaa paljastua paitsi se, miten asiat todella ovat, myös se, että hän itse on ollut hölmö. Hän voi jopa kokea toimineensa väärin. Tämä ei vähennä tuskan määrää, mikä antaa lisäkannustimen jatkaa petosta. Päättymässä oleva petos ei ehkä päätykään.

Mitä ihminen voi tehdä itsepetoksen päättymisen jälkeen?

Kun tuskallinen totuus on tullut esiin, ihminen voi tietysti päättää olla ajattelematta asiaa.

Vain varsinainen itsepetos on uskomista vastakkaisten todisteiden ollessa ilmeisiä.

Itsepetoksessa totuus on vaarallisen lähellä

 Syvä itsepetos voi olla armelias ja vaivuttaa ihmisen lempeään uneen, josta kaikkien ei tarvitse herätä koskaan.

-          Elämme unessa, julisti Yrjö Kallinen aikanaan

Itseään pettävät ihmiset voivat käyttäytyä jokseenkin normaaliin tapaan, vaikka heillä onkin ainakin yksi virheellinen näkemys, joka on halujen ja toiveiden aikaansaama.

Rakastunut nuorukainen, joka uskoo vastarakkauteen kummallisin perustein, on tavanomainen itsensäpettäjä.

Demostheneen mukaan ”tosiasiat puhuvat puolestaan”, ”sanat ilman tekoja ovat vain ilmaa” ja ”mikään ei ole niin helppoa kuin itsepetos”.  Petämme itseämme jatkuvasti, sillä ” sen minkä todeksi toivomme, sen myös todeksi uskomme”.

-          Helpoin asia kaikista on oman minänsä pettäminen, Demosthenes julistaa.

Ihmiset ovat taipuvaisia korostamaan muita paremmuudessaan sellaisia mittapuita, jotka suosivat heitä itseään.

Albert Camus`n teosta Putoaminen (1956) pidetään usein itsepetosta kuvaavana kirjana.

Päähenkilö muistelee itseään koskevia käsityksiään seuraavasti:

-          Mikä minun olikaan tuntiessa, ettei minua sitonut kukaan eikä mikään, kun kerran en tunnustanut ketään vertaisekseni. Olen pitänyt itseäni aina kaikkia muita älykkäämpänä, kuten jo sanoin, mutta myös herkempänä ja taitavampana, mainiona ampujana, verrattomana autonajajana, parhaana rakastajana. Sellaisillakin aloilla, joissa huonommuuteni oli ilmeinen, kuten esimerkiksi tenniksessä, minun oli vaikea uskoa, etten löisi laudalta vaikka mestaripelaajiakin, jos minulla vain olisi ollut aikaa harjoitella.

Kokeellisesti on voitu osoittaa, että ihmiset korostavat omaa merkitystään asioiden sujuessa mukavasti ja vähättelevät omaa panostaan asioiden mennessä pieleen. Kukapa ei olisi joutunut kuuntelemaan voittajien kehuskeluja ja hävinneiden selittelyjä.

Ihmisillä on usein valheellisen ruusuinen kuva omista kyvyistään. Toiveikkuus on ymmärrettävää, sillä meillä on käytössämme jokseenkin vähäinen määrä todellisia tietoja, joiden pohjalta voisimme muodostaa mielipiteemme.

Kun ihminen luottaa omiin kykyihinsä, asiat sujuvat paremmin. Pelkkä itsevarmuus ei tosin riitä menestykseen, varsinaisia taitojakin pitäisi olla. Uskoa omiin kykyihin pitää olla sopivasti.

Tekniikoita myönteisen ajattelun saavuttamiseksi on erilaisia. Ihminen voi yksinkertaisesti pyrkiä muuttamaan asennettaan asioihin. Asenteen muuttaminen ei varmaankaan ole helppoa, mutta sitä voi yrittää tukea kuvaamalla asiat uudella myönteisellä tavalla.

Muuttamalla asenteitaan henkilö ei muuta käsitystään siitä, mitä ominaisuuksia hänellä on tai millainen maailma on.

Omien uskomusten tahallinen muuttaminen virheellisiksi tai niiden pitkäaikainen sulkeminen mielestä on useimmiten työlästä. Täysin käyttökelvottomia tällaiset tekniikat eivät tietenkään ole.

Helpointa totuudenmukaisten ajatusten välttäminen on silloin, kun henkilöllä ei ole erityisiä perusteita uskoa asioista suuntaan eikä toiseen.

Epäilijän sanakirja The Skeptic´s Dictionary (2003) osaa kertoa, että ”itsepetos voi olla hyödyllistä”, koska ”jos olisimme liian rehellisiä ja objektiivisia arvioidessamme omia kykyjämme ja elämää yleensä, saattaisimme joutua masennuksen valtaan.”

Tavallinen optimismi on hyödyllistä erottaa siitä itsepetoksesta, jossa henkilö ajautuu halujensa ja toiveidensa vietäväksi niin voimakkaasti, etteivät ilmeiset tosiasiatkaan saa häntä näkemään totuutta.

Miten itsepetos ja strateginen toiminta liittyvät toisiinsa?

Toisten ihmisten harhauttaminen onnistuu tehokkaimmin silloin, kun harhaanjohtavia tietoja välittävä henkilö itse uskoo välittämiensä ”tietojen” pitävän paikkansa.

Ihmiset osaavat tunnistaa valehtelun, ja taitamaton valehtelija paljastuu helposti. Punastuminen, silmien räpsyminen, pupillien laajentuminen, kulmakarvojen kohoaminen, silmien kostuminen, teeskennelty hymy, teennäiset ilmeet, lausuntojen ristiriitaisuus, aiheesta poikkeaminen ja hyökkäävä suhtautuminen ovat joitakin tavallisia merkkejä, jotka voivat liittyä valehteluun.

Harjaantunut valehtelija onnistuu epäilemättä välttämään paljastumisen yleisimmät salakarit, mutta varmin keino valehtelun merkkien poistamiseksi on valehtelun lopettaminen.

Valehdellessaan henkilö pyrkii tietoisesti saamaan toiset uskomaan jotakin, mitä hän ei itse usko. Kun henkilö alkaa itse uskoa harhaanjohtaviin väitteisiinsä, hän ei enää valehtele, sillä hän uskoo kertovansa totuuden. Harhaanjohtamalla ensin itseään hän voi onnistua harhaanjohtamaan muita.

Taitava henkilö selvittää mahdollista valhetta pitäen yllä rauhallista ilmapiiriä, käyttäen selvitystyöhön riittävästi aikaa ja tehden epäsuoria, mutta paljastavia kysymyksiä.

Niccolo Machiavellin Ruhtinas(1532)-teoksessa ” suurtekoja ovat tehneet nimenomaan sellaiset ruhtinaat, jotka eivät ole pitäneet lupauksiaan, vaan ovat joskus myös valehdelleet asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Kokemus on osoittanut, että epärehelliset johtajat ovat päässeet lopulta voitolle niistä, jotka ovat ottaneet rehellisyyden ohjenuorakseen.

On koomista ja oireellista, ettei Suomen eduskunnassa saa kutsua toista kansanedustajaa valehtelijaksi. He ovat säännöillä suojelleet toistensa valheet.

Tavallisella ihmisellä on lupa suojata tunteidensa ja ajatustensa näkymistä, ja tämän suojaamisen osaamme tehdä hyvin luontaisesti harhauttamalla muita vääriin käsityksiin.

Jos ihmiset eivät suojaisi itseään, tuskin haluaisimme olla toistemme kanssa kovin paljon tekemisissä.

Tahdomme elää maailmassa, jossa ihmiset eivät näytä todellisia tunteitaan ja ajatuksiaan muutoin kuin sopivissa tilanteissa ja sopivissa määrin. Ihmisillä ei ole todellakaan mitään sitä vastaan, että heidät jatkuvasti harhautetaan vääriin käsityksiin.

Immanuel Kant (1724–1804) on korostanut, että ihmisen moraalin täytyy lopulta löytyä hänen omasta autonomisesta ajattelustaan, ja itsensäpettäjät tuhoavat kykynsä autonomiseen moraaliseen harkintaan vääristelemällä totuutta.

Dostojevskin romaanissa Karamazovin veljekset (1879-1880) isä Zosima, luostarinvanhin puhuu:

-          Pääasia, että ette valehtele itsellenne. Joka valehtelee itselleen ja kuuntelee omaa valhettaan, menee niin pitkälle, ettei erota enää minkäänlaista totuutta itsessään, eikä ympärillään ja näin lakkaa kunnioittamasta sekä itseään että muita. Kun hän ei enää kunnioita ketään, hän lakkaa rakastamastakin ja alkaa viihdyttää itseään ilman rakkautta ja huvittaa itseään siten, että antautuu himojen ja karkeiden nautintojen valtaan, vaipuu yhtämittaisesta valehtelemisesta ihmisille ja itselleen.

Itsepetos voi turmella henkilön moraalin salakavalasti sisältäpäin ja murtaa yksilön minän.

On tärkeätä huomata, että ihminen voi tulkita hyväksymiensä moraaliperiaatteiden sisällön siten, etteivät ne estä häntä tekemästä tekoja, jotka hän haluaa tehdä.

Ihmiset tulkitsevat hyväksymiään moraalisia sääntöjä ja periaatteita siten, etteivät ne merkittävästi rajoita heidän suunnitelmiaan ja päähänpistojaan.

Ensimmäinen Johanneksen kirje (1:8) kertoo: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.”

Moraalinen rationalisointi, jossa teko kuvataan hyväksyttävässä valossa, voi tapahtua joko ennen tekoa tai sen jälkeen.

Epäillessämme läheistä ihmistä meidän tulisi arvioida itsepetoksesta, teeskentelystä tai tekopyhyydestä syyttäessämme asiaa erityisen huolellisesti, ja arvion valmistuttua sen julkilausumista ei todellakaan kannattaisi kiirehtiä.

Sikäli kun itsepetos on tahaton prosessi, johon ihminen halujensa ja toiveidensa vuoksi ajautuu, häntä ei voida pitää samalla tavalla asiasta vastuullisena kuin vaikkapa teosta, jonka hän on vapaaehtoisesti ja tahallaan tehnyt.

Tekopyhät itsensäpettäjät ovat ”varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyvät muita” (Luuk.18:9)

Ihmiset yrittävät tehdä elämästään siedettävän vääristelemällä joitakin ilmeisiä tosiasioita, jottei heidän halujensa ja todellisuuden välillä olisi liian suurta kuilua.

Itsepetos, joka tehdään vastuun kiertämiseksi, edustaa pahimmanlaatuista selkärangattomuutta.

Pitäisikö tosiasioita kunnioittaa aina?

Itsensäpettäjät muodostavat uskomuksia huomioimatta kunnolla todistusaineistoa, ja niinpä he päätyvät vääriin käsityksiin asioita.

Brittiläinen matemaatikko ja filosofi William Kingdom Clifford ( 1845-1879) vuonna 1877 julkaistussa essessään ” The Ethics of Belief” arvostelin ankarin sanoin ihmisiä, jotka eivät perehdy asioihin huolellisesti, mutta ottavat niihin silti ajatuksissaan kantaa.

-          On kaikissa tilanteissa aina väärin muodostaa uskomuksia riittämättömän todistusaineiston perusteella.

Cliffordin mukaan uskomuksilla on osittain sosiaalinen alkuperä: yhden ihmisen mielipiteet vaikuttavat toisen ihmisen mielipiteisiin, ja jokaisen yksilön näkemykset voivat aiheuttaa muille vääriä uskomuksia. Tämän vuoksi pitää aina olla äärimmäisen huolellinen pohtiessaan asioita.

Vaikka onkin vaikeaa sanoa, milloin todistusaineisto on ”riittämätöntä”, kriittisyys ja huolellisuus mielipiteitä muodostettaessa ovat varmasti hyviä asioita.

Uskomuksia ei voida kontrolloida tahdonvoimalla kuten tekoja.

Jos kaikki naurettavat ja typerät uskomukset aiheuttaisivat vaaroja ja vahinkoja, ihmiskunta olisi tuhoutunut jo ajat sitten.

Monet totuudet vaikuttavat jokseenkin arvottomilta.

Ehkä paras torjuntakeino itsepetokselle on intellektuaalisten hyveiden kehittäminen. Meidän tulisi kehittää ajatteluamme siten, että olisimme vähemmän taipuvaisia itsepetokseen: meidän tulisi olla loogisia, objektiivisia ja kriittisiä.

Mihinkään asiaan ei saisi uskoa suuremmalla varmuudella kuin mihin todisteet oikeuttavat (John Locke 1632-1704).

Itsepetoksen huomaaminen tarkoittaisi sitä, että henkilö havaitsee omien näkemystensä olevan perusteiden vastaisia.

Tahdonheikkous johtaa pahoihin tekoihin ja itsepetos estää vastuun ottamisen niistä.

  

Kuinka pirstoutuneita itsensäpettäjät ovat?

Vaikka itsepetos ei välttämättä rakennu ristiriitaisista uskomuksista, itsensäpettäjät näyttävät olevan jotenkin epätasapainoisessa tilassa.

Itseään pettävää henkilöä on vaikea kuvata eheäksi persoonaksi, sillä hän näyttää käyvän sisäistä taistelua järjestellessään uskomuksiaan halujensa mukaan. Itse hän ei tätä huomaa, paitsi epäilyn hetkinä, jotka ovat toisinaan kivuliaita. Vaikka hän haluaa kunnioittaa tosiasioita, hän ei kuitenkaan muiden halujensa vuoksi kunnioita niitä.

Pääosa meistä ihmisistä on koko ajan repivien ja kilpailevien halujen vallassa, ja tavoitteemme ovat itsellemmekin epäselviä.

Terveet elämäntavat ovat arvostettavia, mutta vain hullu on liian ankara itseään kohtaan.

Epävarmuus ja päättämättömyys ovat arkisia ilmiöitä eivätkä ne sinänsä edusta minkäänlaista itsepetosta. Niihin kuitenkin usein liittyy itsepetos, sillä ihmisillä on taipumus vääristellä asioita haluamaansa suuntaan pystyäkseen toteuttamaan erilaisia halujaan – tai välttyäkseen niiden toteuttamiselta.

Sören Kierkegaard (1813-1855) ajatteli ristiriitaisten halujen ja valinnan välttämättömyyden aiheuttaman ”epätoivon” ratkaisun löytyvän kristillisestä uskosta ja siitä, että keskitymme haluamaan vain ”yhtä asiaa”.

Autenttisuus, mauvaise foi eli huono usko ja eksistentiaalinen ahdistus

Autenttisuuden etiikassa tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan eettisesti hyväksyttävät valinnat ovat nimenomaan aitoja valintoja. Kun valinta on aito, se ei voi perustua itsepetokseen.

Autenttisuuden etiikassa ei olla kiinnostuneita siitä, mitä valitaan, vaan miten valitaan. Sartren mukaan valintojemme taustalla on usein piilevä ”huono usko – mauvaise foi”, so. Räikän mukaan sama kuin itsepetos.

Sartren itsepetos esimerkki on kuuluisa – nuori nainen istuu treffeillä häntä kokeneemman miehen kanssa ja ilmassa on selvästikin jotain. Sartre kuvaa naisen ajatusmaailmaa kahvilan hämyssä:

-          Nainen tietää (…) että ennemmin tai myöhemmin hänen on välttämätöntä tehdä päätös. Mutta hän ei halua huomata asian kiireellisyyttä. Hän kiinnittää huomion vain miehen niihin piirteisiin, jotka ilmaisevat kunniallisuutta ja tahdikkuutta. (…) Hän ei halua nähdä miehen hänelle sanomissa lauseissa muuta kuin niiden kirjaimellisen merkityksen. Jos mies sanoo hänelle, ”olet kovin viehättävä!”, hän riisuu lauseen kaikista seksuaalisista vivahteista. Hän asettaa keskustelulle ja miehen käytökselle välittömät merkitykset, jotka ovat hänelle kuin objektiivisia tosiseikkoja.

-          … Näin on, koska hän ei oikein tiedä, mitä hän tahtoo. Hän on pohjimmiltaan tietoinen halusta, jonka hän miehessä herättää, mutta halun näkeminen sellaisenaan, täysin paljaana, kauhistuttaisi häntä. (…) Niinpä hän tällä kerralla kieltäytyy ymmärtämästä, mistä halusta on kyse. Hän ei edes nimeä sitä. Hän havaitsee sen vain siltä osin kuin se näyttäytyy ihailuna, arvonantona ja kunnioituksena.

Näin siis ”sartrelaiset naiset” ajattelivat 70 vuotta sitten. Tänään on toisin. Tosin Sartre jatkaa:

-          Mutta kuvitelkaamme, että mies ottaa naista kädestä kiinni. Tämä ratkaisu vaarantaa tilanteen jatkuvuuden, sillä se vaatii välitöntä päätöstä. Käden jättäminen miehen käteen merkitsisi suostumista leikkiin, sitoutumista. Käden irrottaminen taas rikkoisi tilanteen levottoman ja epävakaan harmonian, joka tekee hetkestä niin lumoavan. Tarkoitus on siirtää päätöstä niin kauas kuin mahdollista.

-          Tiedämme, mitä tapahtuu seuraavaksi: nuori nainen jättää kätensä miehen käteen, mutta hän ei huomaa, että hän jättää sen. Hän ei huomaa sitä, sillä yllättäin hän onkin pelkkää intellektuaalista olemusta.

-          Hän johdattaa seuralaisensa kaikkein ylevimmälle tunteellisen pohdiskelun alueelle, puhuen elämästä yleensä ja omasta elämästään, näyttäen itsensä kaikkein olennaisimmassa olomuodossaan, persoonallisuutensa, tietoisuutensa.

-          Ja näin ruumiin erottaminen sielusta on toteutunut: käsi lepää liikkumattomana hänen kumppaninsa lämpimien käsien välissä pelkkänä esineenä – ei suostuvana eikä vastustavana.

Sartren tulkinta nuoren naisen tapauksesta perustuu näkemykseen, että nainen on sortunut huonoon uskoon ja toimii epäautenttisesti. Hän ei kanna vastuutaan ja tee valintaa. Kuvaamalla tilanteensa virheellisesti nainen uskottelee itselleen, ettei valintatilannetta ole ja ettei hänen ole pakko valita.

Sartren mukaan tällainen tilanne on tavallista. Kuvittelemme usein, ettei meidän tarvitse valita, sillä tällä tavoin vältämme valintatilanteen aiheuttaman eksistentiaalisen ahdistuksen, vapautemme synnyttämän ikävän tunnetilan. Valintatilanteen olemassaolo kuitenkin pitäisi tunnustaa. Sartren mielestä huonouskoinen nainen toimii eettisesti väärin juuri siksi, että hän kieltää valintatilanteen. Hänen pitäisi päättää, mitä hän lopulta haluaa. Nainen valehtelee itselleen. Tällaisia olivat sartrelaiset ongelmat 70 vuotta sitten, eksistentiaalisesta ahdistuksesta.

Halujen ristiriitaisuus

Paavalin sanat halujen ristiriitaisuudesta (Room. 7-8):

-          En edes ymmärrä mitä teen: en tee, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. (…) Tahtoisin tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.

Inhimillinen pirstoutuneisuus ja itsepetos liittyvät toisiinsa. Itsepetoksen välttäminen ei kuitenkaan edellytä, että ihminen löytää varmuudella todellisen minänsä tai saavuttaa syvällisen sisäisen rauhan.

Ristiriitaisten halujen kanssa voi yrittää elää pyrkimättä ”hallitsemaan” niitä itsepetoksen keinoin.

Itsepetos on huono lääke, sillä se saattaa pahentaa sairautta.

Kenenkään ei kannata varsinaisesti toivoa, että hädän hetkellä itsepetos tulisi päästämään hänet tuskistaan. Vaikka itsepetos voi toisinaan poistaa pahanolon tunteen, se voi myös syöstä uhrinsa entistä pahempaan ahdistukseen.

Niissäkin tapauksissa, joissa itsepetos tuo hetkellisen vapautuksen tunteen, kaikki voi kääntyä tappioksi. Jos ihminen herää petoksestaan, edessä on paitsi karu todellisuuden kohtaaminen myös harmi siitä, että hän oli ajautunut itsepetokseen.

Miksi uskoa pahimpaan vaihtoehtoon?

Kun ihminen pettää itseään, hän muodostaa asioista virheellisen käsityksen, jonka hän haluaa tai toivoo pitävän paikkansa.

Käänteisessä itsepetoksessa ihmisellä on motiivi uskoa, että hänen kielteisinä pitämät asiantilat vallitsevat. Henkilö saattaa tulkita todistusaineistoa puutteellisesti ja päätyä näin virheelliseen näkemykseen, jonka hän ei toivoisi pitävän paikkaansa.

Voimakkaiden tunnetilojen aiheuttamat päättelyvirheet on erotettava itsepetostilanteista. Tilanteessa jossa tunnemyrsky sumentaa päättelyn, ei ole Räikän mukaan tekemistä itsepetoksen kanssa.

Mitä on kollektiivinen itsepetos?

Yhteiskuntakritiikki, jonka tarkoituksena on herättää ihmiset kollektiivisesta itsepetoksesta, muistuttaa propagandaa, tietoista mielipiteenmuokkausta, jossa muokkaaja pyrkii taivuttelemaan ihmiset omalle puolelleen.

Yhteiskuntakritiikin tavoin propagandan levittäjä vaatii ihmisiä muuttamaan kantansa ja tarjoaa vaatimukselleen perusteita.

Yhteiskuntakritiikki ja propaganda ovat eri asioita.

Kun ihmisiä syytetään kollektiivisesta itsepetoksesta, he eivät hevin tunnusta sortuneensa sellaiseen. Kun yksilöllä on ryhmän tuki, hän pitää helposti tätä tukea todisteena oman kantansa oikeellisuudesta. Pohdintaa yleisesti hyväksytty mielipide ei juuri aiheuta, onhan se kaikkien hyväksymä.

Siinä vaiheessa kun ihminen etsii kumppaneita, joille asioita aletaan vakuutella, hän tekee tietämättään hyvin huolellista työtä ja valitsee sellaiset henkilöt, joiden hän arvelee jo valmiiksi olevan myötämielisiä hänelle ja hänen näkemyksilleen.

Ihminen valitsee sosiaalisen ympäristönsä, jota hän sitten hetken kuluttua pitää uskottavana tukipilarina omille näkemyksilleen.

Uskonnollisia ihmisiä on usein syytetty kollektiivisesta itsepetoksesta. Teoksessa Antikristus (1895) Friedrich Nietzsche sanoo, että kristinusko käänsi kaikki perinteiset yksilön hyveet päälaelleen ja teki hyveitä epäonnistumisesta, heikkoudesta ja pelkuruudesta.

Epäonnistunut ihminen uskoo mielellään, että epäonnistumisessa on jotakin moraalisesti hienoa. Nietzschen mukaan kristinuskossa ”autuaita” ovat kaikki lahjattomat häviäjät, jotka ovat omaa tyhmyyttään sotkeneet asiansa.

-          Kaikki on pelkuruutta, kaikki on silmien sulkemista ja itsepetosta siinä.

Ehkä kollektiivisesta itsepetoksesta irtautuminen on vielä vaikeampaa kuin herääminen henkilökohtaisesta itsepetoksesta. On selvää, että ihmisten taipumus kollektiiviseen itsepetokseen hyödyttää hallitsijoita ja valtaapitäviä. Kun ihmisiä syytetään kollektiivisesta itsepetoksesta, he eivät hevin tunnusta sortuneensa sellaiseen.

Jos ihmiset voidaan nukuttaa kollektiiviseen itsepetokseen, heidät voidaan varmaankin myös herättää siitä.

-          Ihmiskunnan kaikkein sitkeimpiä harhaluuloja on ollut se, että eräät ihmiskunnan osat ovat moraalisessa suhteessa muita paremmat.

Etnisiin vähemmistöihin kuuluvat pitävät itseään rasismin uhreina toisinaan silloinkin, kun heidät tuomitaan aiheellisesti.

Kateellinen ihminen on paljon tyytyväisempi silloin, kun hän ei usko olevansa kateellinen, kuin silloin, kun hän havaitsee todelliset tunteensa, jotka kertovat paljon hänen luonteestaan.

Rakastuneet ihmiset näkevät rakkaassaan piirteitä, joita kukaan muu ei näe.

Valehtelu siis helpottuu, kun valehtelun kohteella on halu uskoa valehtelijan sanaan.

Sosiaaliset roolit mahdollistavat itsepetoksen, koska voimme samastua rooleihimme ilman mitään tarvetta jäsentää sitä, mitä olemme tekemässä.

26.5.2013 Lappeenrannassa