Ivan Solzenitsynin toinen ja kolmas pienoisromaani (1963)
Ivan Solzenitsynin toinen ja kolmas pienoisromaani– Matrjonan talo ja Tapahtui Kretsetovkan asemalla (1963)
Matrjonan talossa pienoisromaani alkaa vihjeellä, että joku rautatieonnettomuus on tapahtunut 184 kilometrin päässä Moskovasta. Lopussa paljastuu mikä onnettomuus.
Jatko on shokeerava: ” Kesällä vuonna 1953 minä palasin pölyisestä, polttavasta autiomaasta. Palasin umpimähkään, vain Venäjälle. Missään siellä ei kukaan ollut odottamassa minua , sillä paluuni oli viivästynyt kymmenisen vuotta. Halusin vain päästä lauhkeaan vyöhykkeeseen missä metsä humisee viileänä. Minua halutti työntyä ja piiloutua kaikkein sisimpään Venäjään – jos sellainen jossakin oli.”
Kuulostaa kuin Solzenitsyn puhuisi itsestään, varsinkin kun romaanissa mainitaan opettaminen ja matematiikan osaaminen. Kertoja on entinen vanki työleiriltä, matematiikan opettaja ja mies joka etsi rauhallista paikkaa Venäjän maaseudulta. Yhtäläisyys on suuri. Ja myös Matrjonalla on taustalla oikea henkilö, venäläisen maalaistalon emäntä, jonka mökissä Solzenitsyn asui vuonna 1956. Solzenitsynin sanoin Matrjona edusti ”vanhan Venäjän oikeamielistä ihmistä”.
Kymmenen vankileirien saaristossa vietetyn vuoden jälkeen opettaja tarkkailee kylän ja ihmisten menoa.
”Siellä minä istuin kauan lehdossa kannon nokassa ja ajattelin kuinka koko sydämestä haluttaisi ettei tarvitsisi syödä joka päivä ja saisi vain jäädä tähän ja öisin kuunnella oksien suhinaa eikä mistään kuuluisi radiota ja kaikki maailmassa olisi vaiti.”
Unelma ei kuitenkaan paljastu sellaiseksi. ”Tänne siis minut oli johtanut unelma Venäjän hiljaisesta kolkasta.” Kertoja ei vielä luovu toivosta, koska venäjänkielisistä nimistä huokui vastaan ”rauhoittava tuuli. Ne lupasivat minulle ikivanhan Venäjän.”
Opettajalle etsitään vuokrakortteeria, vain lopulta Matrjonan talo on tarjolla. Kertojan mukaan vuokraemäntä on selvästi sairas. Talo on huonossa kunnossa, hiiriä ja torakoita vilisee. Sitä ei ole hoidettu vuosikausiin. Jalkapuolikissa tappaa hiiriä, mutta kun kertoja halusi hävittää torakat, niin talon emäntä pelkää kissankin kuolevan myrkkyyn. Torakat ja hiiret saavat jäädä. Solzenitsyn kirjoittaa:” Mutta minä totuin siihen koska siinä ei ollut mitään ilkeätä, ei mitään valheita. Niiden kahina oli niiden elämää.” Selkeä parannus kuitenkin vankileirien saaristoon.
Matrjona on samanlainen väliinputoaja kuin monet nyky-Suomessa Kelan etuusviidakossa. Ei ole oikeutta eläkkeeseen, ei ole kolhoosin työntekijä, mies on jäänyt sodasta palaamatta. Ei oikeutta leskeneläkkeeseen. Paperiviidakko on kuin kelalla konsanaan ja virkailijat pompottavat käymään päivän matkan päässä tuon tuostakin. Ei ole prosessit todellakaan kunnossa. Matrjona jättää asian sikseen, kuten tuhannet Suomessakin, kun eivät jaksa loputonta byrokratiaa.
Solzenitsynin mukaan venäläinen uuni ei ollut sopiva ruuanlaittoon. Sopii lämmitykseen, muttei ruuanlaittoon. Ruoka oli usein palanut pohjaan, ruoka närästi jälkikäteen, mutta Matrjonaa hän ei syyttänyt, ruoka-aineksetkin olivat huonoja. ”Kaikki oli sitä samaa, kuoriperunoita tai pottusoppaa”.
Naisten osa on armoton, he hakevat turvetta salaa. 30-80 kilon painoisia säkkejä, kolmen kilometrin päästä, jopa kuusi kertaa päivässä. Miksiköhän miehet eivät tuota tee? Siihen Solzenitsyn ei vastaa. Välillä naiset saavat tuomioita turpeenhaustaan. Metsäisessä ympäristössä puita ei saa kaataa. Pakkanen on armoton ja lämmittääkin pitäisi.
Toisaalta Matrjona inhoaa naisia, jotka tekevät työtään puolinaisesti ja valitellen. Hänelle työ on se, joka palauttaa aina hyvän mielen. Kuin ortodoksinen oppi tehdä arkista työtään niin kuin rukoilisi. Tosin kertoja kuvailee, että Matrjona oli enemmän taikauskoinen kuin uskovainen. Hänellä on todella huono karma, kaikki hänen kuusi lastaan ovat kuolleet nuorena. Sitä koetettiin nunnan toimesta ajaa pois, ei onnistunut. Hän otti kasvattilapsen Kiran sukulaiseltaan, kymmenen vuotta kasvatti ennen kuin veturinkuljettajan vaimoksi meni.
Oppilaistaan kertoja kertoo vain yhden ylimielisen pojan, joka pääsee luokalta toiselle, vaikkei osaa mitään. Hanttiinpanijan taustalta paljastuu, että hän saa selkäänsä joka päivä kotona. Kertoja kuvailee myös paikallista parisuhdetta, jossa vaimoa oli lyöty koko elämänsä ajan.
Matrjonan talo halutaan pilkkoa vielä hänen eläessään kasvattityttärelle ja hänen puolisolle. Matrjona ei tapansa mukaan laita hanttiin, vaikkei asiasta pidäkään. Osa taloa pilkotaan ja yritetään viedä pois, mutta valitettavasti ilman valoa ajaneet kaksi veturia ajavat hirsikuorman kuljettajien päälle, missä myös auttamaan mennyt Matrjonakin kuolee. Kukaan ei tietenkään halua syyllisyyttä itselleen – se aina jonkun muun syy. Tulee kiistaa lopusta talosta ja hirsistä, mitä kuuluu kenellekin. Sovitaan lopulta perintöä kärkkyneiden kesken, ettei perinnönjakoa viedä oikeuteen, koska muutoin talo annetaan kyläneuvostolle.
Hautajaisissa kertoja huomaa: ”…itkussa oli viileästi harkittu ja ikiajoiksi asti toteutettu järjestys”. Kertoja kuvaa hautajaisiin liittyvää itkupolitiikkaa, jolla on tarkoitus parantaa asemaa perinnönjaossa. Niin se itseansaitsematon raha on perinnönjaossa pahin ja pitkäaikaisin kiistanaihe. Vodkan tukemana lauletaan vainajalle ortodoksiset laulut: “Ikuinen muisto” (joka lauletaan vainajalle jotta Jumala muistaisi kuolleen ikuisesti) ja “Ylistetty olet Herra” (lauletaan kiitoksena Jumalalle).
Matrjona auttoi kaikkia ilmaiseksi, ei pyytänyt itselleen mitään, nytkin lähti auttamaan muita pyytämättä, mutta kuoli siinä samassa. ”Niillä ihmisillä on aina hyvät kasvot jotka ovat sovussa omatuntonsa kanssa”, Solzenitsyn kuvailee kuolleen virkaemäntäänsä kasvoja.
Matrjonan sydämellisyys ja yksinkertaisuus eivät jää kertojalta huomaamatta, vaikka muut pitävät niitä tyhmyytenä. Ei hän halunnut hankkia omaisuutta eikä pukeutumisella koristautua. Eikä muutenkaan tuoda itseään esille, mutta kaikki tarvitsivat häntä omissa töissään. Eikä Matrjona ikinä kieltäytynyt, vaikka omat hommat päälle painoivat.
Pienoisromaani päättyy sanoihin Matrjonasta:
“ Kaikki me elimme hänen vierellään emmekä ymmärtäneet,
Että hän oli juuri se oikeamielinen jota ilman, sananlaskun
mukaan, kylä ei säily.
Eikä kaupunki.
Eikä koko meidän maamme.”
Toisessa pienoisromaanissa “Tapahtui Kretsetovkan asemalla” kerrotaan sodanaikaisesta rautatieaseman ylläpidosta. Logistiikka ei ole tässäkään kertomuksessa venäläisten vahvimpia puolia. Kaikenlainen säätäminen ja varastelu kulkevat läpi pienoisromaanin.
On virkatuntoinen tai virkaintoinen Zotov, näkökulmasta riippuen. Solzenitsyn kuvaa virkamiestä: “Murhe ei aiheutunut vaimostakaan, joka oli jäänyt vielä syntymättömän lapsen kanssa Valkovenäjälle. Ei kadotetusta menneisyydestä, koska Zotovilla ei ollut menneisyyttä. Ei kadotetusta omaisuudesta, koska hänellä ei sitä ollut eikä hän sitä milloinkaan haluaisikaan. Zotovin painunut mieliala, tarve parkua ääneensä, johtui sodan kulusta, hillittömyyksiin asti käsittämättömästä.”
Zotov halusi tietää, miten sodassa käy, koetti selvittää sen sanomalehdistä ja muista lähteistä. Jo pelkkä tappion ajattelu sai hänet omatunnon tuskiin. ” Vasja Zotov piti rikoksena jo näitä mielessään juoksevia ajatuksiakin. Ne olivat moite, ne loukkasivat kaikkivoipaa, kaikkitietävää Isää ja Opettajaa, joka oli aina paikalla, näkee ennakkoon kaiken, ryhtyy kaikkiin vaadittaviin toimenpiteisiin, ei päästä.” Tästä on vaikea sanoa, mutta todennäköisesti Solzenitsyn pilailee tässä Isä Aurinkoisen, eli Stalinin kustannuksella.
Ja jos tätä lukee parodiana Radio Jerevanin mukaan, niin vallankumouksen asiasta kertoo pienoisromaanin runo:
…
” Jos Leninin asia kaatuu näihin päiviin –
Mitä minulle jää millä elää?”
Zotovin tärkein tehtävä on auttaa vallankumousta. ” Hänen pieni elämänsä merkitsi vain sikäli, paljonko hän kykenee auttamaan Vallankumousta…Oli merkityksetöntä säästyä itseään varten. Säästyä vaimolleen, tulevalle lapselleen, sekään ei ollut välttämätöntä.”
Zotov havaitsi, että muilla oli muutakin elämää kuin uutiset rintamalta. Hän ihmettelee miksi evakoiden tavaraa varastetaan. Ja miksi sodan aikana ihmiset ovat valmiita vaikka minkälaisiin rikoksiin. Zotovilla oli paljon puuhaa selvitellä pommituksen jäljiltä, mikä tavara ja millä tavoin oli kuranttia. Zotov on kuin typerä tosikko virkamies.
Naiset koettivat pokata Zotovia ja miehet nauroivat räkäisesti, kun hän kertoi olevansa uskollinen vaimolleen, kuten vaimokin oli hänelle Valkovenäjällä.
Zotov koetti opiskella Pääomaa, sen ensimmäinen osa oli ainut kirja, jonka hän oli ottanut sotaan mukaansa. Hän luki sitä neljättä kertaa läpi, jotta voisi kunnolla osallistua lyömättömänä aatteellisiin väittelyihin.
Asemalle tulee junien mukana kersantteja, jotka tuntevat armeijan ohjesäännöt – sen miten niitä noudatetaan ja miten niitä voidaan rikkoa. Zotov ei suostu työtovereilleen poikkeavuuksiin ohjesäännöistä, ettei joudu heille vastapalveluksiin.
Sitten Kretsetovkan asemalle tulee henkilö nimeltä Tveritinov, joka kertoo olevansa näyttelijä ja jääneensä junasta, joissa matkustaa muutakin kuin sotaväkeä. Zotov suhtautuu hänen sivistyneeseen käyttäytymiseen aluksi ilahtuen, mutta sitten virkatuntoisen Zotovin mieleen tulee epäilys, ettei mies ehkä olekaan niin puhtoinen. Zotov kyselee mieheltä eri asioita kuin varmistaakseen epäilynsä. Ja päättää lopulta pidättää miehen. Myöhemmin Zotov koettaa kysellä esimiehiltään, mitä kyseiselle miehelle tapahtui. Kukaan ei valitettavasti muista, mitä tapahtui. Zotov jää omatunnontuskiin, minne mies on joutunut. Vankileirille?
Solzenitsyn kuvaa ihmistä, joka koettaa olla virkansa mittainen. Mies joka tekee sen, mitä häneltä on pyydetty. Osansa kokonaisuudesta natsivirkamiesten tapaan? Samalla hän tulee epäillyssään toimittaneeksi viattoman ihmisen vankileirien saaristoon? Mutta Zotov on tehnyt vain työnsä kunnolla, eikö niin? Solzenitsynin kysymys on pirullinen, ja jää ilman vastausta.
15.3.2026 Lappeenrannassa
Matrjonan talossa pienoisromaani alkaa vihjeellä, että joku rautatieonnettomuus on tapahtunut 184 kilometrin päässä Moskovasta. Lopussa paljastuu mikä onnettomuus.
Jatko on shokeerava: ” Kesällä vuonna 1953 minä palasin pölyisestä, polttavasta autiomaasta. Palasin umpimähkään, vain Venäjälle. Missään siellä ei kukaan ollut odottamassa minua , sillä paluuni oli viivästynyt kymmenisen vuotta. Halusin vain päästä lauhkeaan vyöhykkeeseen missä metsä humisee viileänä. Minua halutti työntyä ja piiloutua kaikkein sisimpään Venäjään – jos sellainen jossakin oli.”
Kuulostaa kuin Solzenitsyn puhuisi itsestään, varsinkin kun romaanissa mainitaan opettaminen ja matematiikan osaaminen. Kertoja on entinen vanki työleiriltä, matematiikan opettaja ja mies joka etsi rauhallista paikkaa Venäjän maaseudulta. Yhtäläisyys on suuri. Ja myös Matrjonalla on taustalla oikea henkilö, venäläisen maalaistalon emäntä, jonka mökissä Solzenitsyn asui vuonna 1956. Solzenitsynin sanoin Matrjona edusti ”vanhan Venäjän oikeamielistä ihmistä”.
Kymmenen vankileirien saaristossa vietetyn vuoden jälkeen opettaja tarkkailee kylän ja ihmisten menoa.
”Siellä minä istuin kauan lehdossa kannon nokassa ja ajattelin kuinka koko sydämestä haluttaisi ettei tarvitsisi syödä joka päivä ja saisi vain jäädä tähän ja öisin kuunnella oksien suhinaa eikä mistään kuuluisi radiota ja kaikki maailmassa olisi vaiti.”
Unelma ei kuitenkaan paljastu sellaiseksi. ”Tänne siis minut oli johtanut unelma Venäjän hiljaisesta kolkasta.” Kertoja ei vielä luovu toivosta, koska venäjänkielisistä nimistä huokui vastaan ”rauhoittava tuuli. Ne lupasivat minulle ikivanhan Venäjän.”
Opettajalle etsitään vuokrakortteeria, vain lopulta Matrjonan talo on tarjolla. Kertojan mukaan vuokraemäntä on selvästi sairas. Talo on huonossa kunnossa, hiiriä ja torakoita vilisee. Sitä ei ole hoidettu vuosikausiin. Jalkapuolikissa tappaa hiiriä, mutta kun kertoja halusi hävittää torakat, niin talon emäntä pelkää kissankin kuolevan myrkkyyn. Torakat ja hiiret saavat jäädä. Solzenitsyn kirjoittaa:” Mutta minä totuin siihen koska siinä ei ollut mitään ilkeätä, ei mitään valheita. Niiden kahina oli niiden elämää.” Selkeä parannus kuitenkin vankileirien saaristoon.
Matrjona on samanlainen väliinputoaja kuin monet nyky-Suomessa Kelan etuusviidakossa. Ei ole oikeutta eläkkeeseen, ei ole kolhoosin työntekijä, mies on jäänyt sodasta palaamatta. Ei oikeutta leskeneläkkeeseen. Paperiviidakko on kuin kelalla konsanaan ja virkailijat pompottavat käymään päivän matkan päässä tuon tuostakin. Ei ole prosessit todellakaan kunnossa. Matrjona jättää asian sikseen, kuten tuhannet Suomessakin, kun eivät jaksa loputonta byrokratiaa.
Solzenitsynin mukaan venäläinen uuni ei ollut sopiva ruuanlaittoon. Sopii lämmitykseen, muttei ruuanlaittoon. Ruoka oli usein palanut pohjaan, ruoka närästi jälkikäteen, mutta Matrjonaa hän ei syyttänyt, ruoka-aineksetkin olivat huonoja. ”Kaikki oli sitä samaa, kuoriperunoita tai pottusoppaa”.
Naisten osa on armoton, he hakevat turvetta salaa. 30-80 kilon painoisia säkkejä, kolmen kilometrin päästä, jopa kuusi kertaa päivässä. Miksiköhän miehet eivät tuota tee? Siihen Solzenitsyn ei vastaa. Välillä naiset saavat tuomioita turpeenhaustaan. Metsäisessä ympäristössä puita ei saa kaataa. Pakkanen on armoton ja lämmittääkin pitäisi.
Toisaalta Matrjona inhoaa naisia, jotka tekevät työtään puolinaisesti ja valitellen. Hänelle työ on se, joka palauttaa aina hyvän mielen. Kuin ortodoksinen oppi tehdä arkista työtään niin kuin rukoilisi. Tosin kertoja kuvailee, että Matrjona oli enemmän taikauskoinen kuin uskovainen. Hänellä on todella huono karma, kaikki hänen kuusi lastaan ovat kuolleet nuorena. Sitä koetettiin nunnan toimesta ajaa pois, ei onnistunut. Hän otti kasvattilapsen Kiran sukulaiseltaan, kymmenen vuotta kasvatti ennen kuin veturinkuljettajan vaimoksi meni.
Oppilaistaan kertoja kertoo vain yhden ylimielisen pojan, joka pääsee luokalta toiselle, vaikkei osaa mitään. Hanttiinpanijan taustalta paljastuu, että hän saa selkäänsä joka päivä kotona. Kertoja kuvailee myös paikallista parisuhdetta, jossa vaimoa oli lyöty koko elämänsä ajan.
Matrjonan talo halutaan pilkkoa vielä hänen eläessään kasvattityttärelle ja hänen puolisolle. Matrjona ei tapansa mukaan laita hanttiin, vaikkei asiasta pidäkään. Osa taloa pilkotaan ja yritetään viedä pois, mutta valitettavasti ilman valoa ajaneet kaksi veturia ajavat hirsikuorman kuljettajien päälle, missä myös auttamaan mennyt Matrjonakin kuolee. Kukaan ei tietenkään halua syyllisyyttä itselleen – se aina jonkun muun syy. Tulee kiistaa lopusta talosta ja hirsistä, mitä kuuluu kenellekin. Sovitaan lopulta perintöä kärkkyneiden kesken, ettei perinnönjakoa viedä oikeuteen, koska muutoin talo annetaan kyläneuvostolle.
Hautajaisissa kertoja huomaa: ”…itkussa oli viileästi harkittu ja ikiajoiksi asti toteutettu järjestys”. Kertoja kuvaa hautajaisiin liittyvää itkupolitiikkaa, jolla on tarkoitus parantaa asemaa perinnönjaossa. Niin se itseansaitsematon raha on perinnönjaossa pahin ja pitkäaikaisin kiistanaihe. Vodkan tukemana lauletaan vainajalle ortodoksiset laulut: “Ikuinen muisto” (joka lauletaan vainajalle jotta Jumala muistaisi kuolleen ikuisesti) ja “Ylistetty olet Herra” (lauletaan kiitoksena Jumalalle).
Matrjona auttoi kaikkia ilmaiseksi, ei pyytänyt itselleen mitään, nytkin lähti auttamaan muita pyytämättä, mutta kuoli siinä samassa. ”Niillä ihmisillä on aina hyvät kasvot jotka ovat sovussa omatuntonsa kanssa”, Solzenitsyn kuvailee kuolleen virkaemäntäänsä kasvoja.
Matrjonan sydämellisyys ja yksinkertaisuus eivät jää kertojalta huomaamatta, vaikka muut pitävät niitä tyhmyytenä. Ei hän halunnut hankkia omaisuutta eikä pukeutumisella koristautua. Eikä muutenkaan tuoda itseään esille, mutta kaikki tarvitsivat häntä omissa töissään. Eikä Matrjona ikinä kieltäytynyt, vaikka omat hommat päälle painoivat.
Pienoisromaani päättyy sanoihin Matrjonasta:
“ Kaikki me elimme hänen vierellään emmekä ymmärtäneet,
Että hän oli juuri se oikeamielinen jota ilman, sananlaskun
mukaan, kylä ei säily.
Eikä kaupunki.
Eikä koko meidän maamme.”
Toisessa pienoisromaanissa “Tapahtui Kretsetovkan asemalla” kerrotaan sodanaikaisesta rautatieaseman ylläpidosta. Logistiikka ei ole tässäkään kertomuksessa venäläisten vahvimpia puolia. Kaikenlainen säätäminen ja varastelu kulkevat läpi pienoisromaanin.
On virkatuntoinen tai virkaintoinen Zotov, näkökulmasta riippuen. Solzenitsyn kuvaa virkamiestä: “Murhe ei aiheutunut vaimostakaan, joka oli jäänyt vielä syntymättömän lapsen kanssa Valkovenäjälle. Ei kadotetusta menneisyydestä, koska Zotovilla ei ollut menneisyyttä. Ei kadotetusta omaisuudesta, koska hänellä ei sitä ollut eikä hän sitä milloinkaan haluaisikaan. Zotovin painunut mieliala, tarve parkua ääneensä, johtui sodan kulusta, hillittömyyksiin asti käsittämättömästä.”
Zotov halusi tietää, miten sodassa käy, koetti selvittää sen sanomalehdistä ja muista lähteistä. Jo pelkkä tappion ajattelu sai hänet omatunnon tuskiin. ” Vasja Zotov piti rikoksena jo näitä mielessään juoksevia ajatuksiakin. Ne olivat moite, ne loukkasivat kaikkivoipaa, kaikkitietävää Isää ja Opettajaa, joka oli aina paikalla, näkee ennakkoon kaiken, ryhtyy kaikkiin vaadittaviin toimenpiteisiin, ei päästä.” Tästä on vaikea sanoa, mutta todennäköisesti Solzenitsyn pilailee tässä Isä Aurinkoisen, eli Stalinin kustannuksella.
Ja jos tätä lukee parodiana Radio Jerevanin mukaan, niin vallankumouksen asiasta kertoo pienoisromaanin runo:
…
” Jos Leninin asia kaatuu näihin päiviin –
Mitä minulle jää millä elää?”
Zotovin tärkein tehtävä on auttaa vallankumousta. ” Hänen pieni elämänsä merkitsi vain sikäli, paljonko hän kykenee auttamaan Vallankumousta…Oli merkityksetöntä säästyä itseään varten. Säästyä vaimolleen, tulevalle lapselleen, sekään ei ollut välttämätöntä.”
Zotov havaitsi, että muilla oli muutakin elämää kuin uutiset rintamalta. Hän ihmettelee miksi evakoiden tavaraa varastetaan. Ja miksi sodan aikana ihmiset ovat valmiita vaikka minkälaisiin rikoksiin. Zotovilla oli paljon puuhaa selvitellä pommituksen jäljiltä, mikä tavara ja millä tavoin oli kuranttia. Zotov on kuin typerä tosikko virkamies.
Naiset koettivat pokata Zotovia ja miehet nauroivat räkäisesti, kun hän kertoi olevansa uskollinen vaimolleen, kuten vaimokin oli hänelle Valkovenäjällä.
Zotov koetti opiskella Pääomaa, sen ensimmäinen osa oli ainut kirja, jonka hän oli ottanut sotaan mukaansa. Hän luki sitä neljättä kertaa läpi, jotta voisi kunnolla osallistua lyömättömänä aatteellisiin väittelyihin.
Asemalle tulee junien mukana kersantteja, jotka tuntevat armeijan ohjesäännöt – sen miten niitä noudatetaan ja miten niitä voidaan rikkoa. Zotov ei suostu työtovereilleen poikkeavuuksiin ohjesäännöistä, ettei joudu heille vastapalveluksiin.
Sitten Kretsetovkan asemalle tulee henkilö nimeltä Tveritinov, joka kertoo olevansa näyttelijä ja jääneensä junasta, joissa matkustaa muutakin kuin sotaväkeä. Zotov suhtautuu hänen sivistyneeseen käyttäytymiseen aluksi ilahtuen, mutta sitten virkatuntoisen Zotovin mieleen tulee epäilys, ettei mies ehkä olekaan niin puhtoinen. Zotov kyselee mieheltä eri asioita kuin varmistaakseen epäilynsä. Ja päättää lopulta pidättää miehen. Myöhemmin Zotov koettaa kysellä esimiehiltään, mitä kyseiselle miehelle tapahtui. Kukaan ei valitettavasti muista, mitä tapahtui. Zotov jää omatunnontuskiin, minne mies on joutunut. Vankileirille?
Solzenitsyn kuvaa ihmistä, joka koettaa olla virkansa mittainen. Mies joka tekee sen, mitä häneltä on pyydetty. Osansa kokonaisuudesta natsivirkamiesten tapaan? Samalla hän tulee epäillyssään toimittaneeksi viattoman ihmisen vankileirien saaristoon? Mutta Zotov on tehnyt vain työnsä kunnolla, eikö niin? Solzenitsynin kysymys on pirullinen, ja jää ilman vastausta.
15.3.2026 Lappeenrannassa