Jorma Laitinen. Syyllisyys (2007)

Jorma Laitinen. Syyllisyys, Kirjapaja ( 2007)

 Aukaisin kirjan näin pääsiäisen aikaan. Syyllisyysteema on pääsiäiseen oikein erinomainen. Olen hankkinut kirjan 2019 ja lukenut sen silloin. Alleviivaukset eivät nyt ole ihan samoja kuin sillä edellisellä kerralla.

Kollega Laitinen kirjoittaa, että tunteet ovat voimakkaita. Ne eivät ole järjen käyttöön perustuvia tietoisia päätöksiämme. Tiedostamattamme reagoimme nykyhetkeen ikään kuin eläisimme uudestaan jo kertaalleen elettyä. Koemme häiritsevän tuttuuden tunteen, mutta emme kykene jäljittämään kokemuksen tiedollisia juuria.

Tunteiden filosofi Rortyn mukaan tunteet eivät kunnioita mukavuudenhaluamme eivätkä pyrkimystämme järkiperäisyyteen.
 
Laitinen jatkaa, että koska tieto on aina rajallista ja vajavaista, ihminen tarvitsee tuekseen uskon suorastaan loogisella välttämättömyydellä. Laitinen siteeraa Tuomas Akvinolaista, joka on sanonut: ”Ellei ihminen haluaisi uskoa muuta kuin sellaista, mistä hän voi saada tietoa, hän ei varmastikaan kykenisi edes elämään tässä maailmassa".
 
Laitinen muistuttaa, että järjen kyvyt ovat siis itsessään riittämättömiä erottamaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää, niiden eroa ja olemusta. Järjen kykyä on vahvistettava jollakin ei-tiedollisella lisäarvolla, jotta ihminen pystyisi kantamaan moraalisen subjektin statuksensa aidosti ja täydesti.
 
Laitinen muistuttaa psykiatrin työstään, että tietoista  itseä piinaavat usein epärealistiset syyllisyyden tunteet saattavat olla keskeinen syy hakeutua hoitoon masennuksen vuoksi, mutta häpeästään potilas pystyy puhumaan vasta paljon myöhemmin, kun hoitosuhde on jo niin vakiintunut ja luottamuksellinen, että päästään kurkistamaan mielen salatuimpiin lukittuihin sisäkamareihin. Häpeä on diffuusimpi, varhaisempi, kokonaisvaltaisempi tunne kuin syyllisyys.
 
Laitisen mukaan ihminen voi sanoa mielekkäästi, että on häpeissään, vaikkei pysty kertomaan mitä häpeää. Syyllisyys sen sijaan edellyttää inhimillistä kykyä raportoida tunteista puhutun kielen avulla. Laitisen mukaan häpeän juuret ovat kauempana sekä yksilön että lajin kehityksen alkuhämärässä.
 
Hän kirjoittaa, että syyllisyyden kausaalinen historia on helpommin tavoitettavissa kuin häpeän. Pystymme ymmärtämään, miksi joku tuntee syyllisyyttä, kun hänen psykologiset, sosiaaliset, intentionaaliset ja motivationaaliset taustatekijänsä on riittävässä määrin jäljitetty. Mutta miksi ihminen tuntee häpeää? Vastaavanlainen kausaalisen historian kartoitustehtävä häpeässä on vaikeampi.
 
Laitinen siteeraa Paavo Kettusta, joka puhuu häpeän ja syyllisyyden käsitteellisestä erosta: Toisin kuin syyllisyydessä, josta on paluureitti yhteisöön, häpeästä kärsivä uskoo, ettei hänellä ole mitään tietä elämän valtavirtaan. Syyllisyyden tutkiminen edellyttää objektiivista asennoitumista eli sen selvittämistä, mitä maailmassa on todella tapahtunut. Häpeän tutkiminen on erilaista, koska subjekti ja objekti ovat erottamattomat. Hieman yksinkertaistaen Laitinen kertoo, että syyllisyys on asioiden tietämistä. Häpeä liittyy pikemminkin siihen, miltä asiat tuntuvat.
 
Laitinen siteeraa kirjassa usein Ludwig Wittgensteiniä ja häneltä on lause: Kun ihminen häveten katsoo itseensä ja huomaa, ”että siellä ei ole kaunista”, hän voi rakentaa itsepetoksesta suojan, jottei kukaan, ei edes häpeävä itse, huomaisi sisäisen kauneuden puutetta. Peittelyoperaatio voi onnistua niin hyvin, ettei itsepetoksen todellisuus lainkaan läpäise tietoista tajuntaa.
 
Jos huolellisesti työstetty itsepetoksen rakennelma romahtaa, seuraa sitä usein kauhu.
 
Laitinen siteeraa Henry Parlandin runoa tai aforismia.
 
Elämä on kuin pihdit:
Jos puristus on liian luja,
me vikisemme tuskasta.
Jos ote heltiää,
me suistumme siniseen tyhjyyteen.
 
Pontius Pilatuksen itsepetokseen Laitinen viittaa Luukas 27:24 ”Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.”
 
Laitinen kirjoittaa, että syyllisyyttä tuntiessani maailma aina muistuttaa olemassaolostaan, halusinpahan sitä tai en.

Laitinen siteeraa kirkkoisä Augustinusta, joka käsittelee itsepetosta ja itsekkyyttä. ”Miksi minua viiltää enemmän vääryys, joka kohdistuu itseeni kuin samanlainen vääryys, joka kohdistuu minun läsnä ollessani johonkin lähimmäiseeni? ”
 
Kun ihminen joutuu itsensä tarkastelussa tuomiolle itsensä edessä, puolustautumisen mekanismit ovat erilaisia häpeän ja syyllisyyden tapauksessa.

Häpeällä on yhteys näköaistiin, syyllisyydellä kuuloaistiin. Näkijä suuntaa katseensa aktiivisesti ulkomaailmaan. Kuulija on äänien ja sointujen passiivinen tottelevainen vastaanottaja.
 
Laitinen kirjoittaa, että häpeän peruskokemus ilmaistaan piiloutumisen vertauskuvilla: silmien sulkemisella ja kasvojen kätkemisellä tai toiveilla maan katoamisesta jalkojen alla. Ihminen yrittää salata häpeänsä kääntämällä kasvonsa pois, koska hän pelkää, että hänen kasvonsa paljastavat hänet.

Syyllisyyden vertauskuva on taas soimaava omatunnon ääni. Laitinen muistuttaa, että puolustautuva suhde ulkoiseen maailmaan voi vääristyä myös siksi, että hän yrittää hiljentää soimaavan omantunnon äänen syyttämällä muita.
 
Laitinen kirjoittaa Friedrich Nietzschen teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen, että ”kun tottuttaa omaatuntonsa, se suutelee meitä samalla kun se puree. ”
 
Seuraavaksi hän siteeraa Egyptin erämaassa 500-luvulla vaikuttanutta isä Dorotheusta, joka opetti, että kun ihminen valehtelee välttääkseen nöyrtymisen häpeän tehtyään väärin, hän valehtelee itse elämällään. Ja mitä enemmän ihminen tottuu valehtelemaan itse elämällään, sitä kyvyttömämpi hän on tarttumaan Jumalan armon mahdollisuuteen.
 
Laitinen kirjoittaa moraaliseen tai moraalisuuteen kasvamisen eräästä kulmakivestä, niin sanotusta sisäistetystä toisesta. Sisäistetyn toisen huomioon ottaminen merkitsee kavennusta absoluuttiseen itsemääräämisoikeuteen. Kavennus on välttämätön, jotta ihminen kykenisi aitoon lähimmäisyyteen sosiaalisessa vuorovaikutuksessaan. Laitinen muistuttaa, että tämä on hyvin lähellä Martin Buberin ajattelua” ikuisesta sinästä”.
 
Laitinen muistuttaa Buberin ajattelusta, että tullakseen ainutkertaiseksi yksinomaiseksi minäksi ihminen tarvitsee sinän, koska kaikki aktuaalinen elämä on kohtaamista ja koska ihmisen sielun alkuperäisenä mallina on yhteys myötäsyntyisenä sinänä.
 
Laitinen kirjoittaa, että tuollainen yhteys inhimilliseen olentoon on Buberin mukaan ainutkertainen tapahtuma, mutta samalla se on myös eräänlainen ikuisen elämän henkäys, ”silmäys ikuiseen sinään”. Kun ihminen vaikka kevyestikin puhuttelee ikuista sinäänsä, hän nousee maailman omistamisen himon tuolle puolen ja tavoittaa pyhän kosketuksen arjessa. Näin ja vain näin syntyy Buberin mukaan tie Jumalan kohtaamiselle. Kristillisessä perinteessä ikuisen sinän käsitteelle on tarjottu tuttu nimi Jumala.
 
Laitinen jatkaa, että Buberin ajattelun hengessä voidaan todeta, että häpeä laukeaa, kun ihminen tuntee epäonnistuneensa yrityksessään tavoittaa sinä. Tunne voi olla niin totaalinen, että minä-sinä perussanan sinä laajenee häpeävän tajunnassa ikuiseksi sinäksi. Ikuisen sinän edessä ihminen tuntee kavaltaneensa kaiken sen, minkä hän uskoi itsessään olevan arvokkainta ainutkertaisinta. Tunnen häpeää, kun käsitän, että vastoin ihanteitani ei olekaan aitoa molemminpuolisuutta, vaan ainoastaan ikuisen sinän paljastavan katseen edessä objektiksi vajonnut minä.
 
Ja samalla Laitinen muistuttaa, että syyllisyys puolestaan rajoittuu puhtaammin se maailmaan.
 
Laitinen kirjoittaa, että Buberin mukaan olennainen eletään läsnäolossa ja esineellinen menneisyydessä. Silloin häpeä on tässä ja nyt, Läsnäolon kadottamisen sokkia. Syyllisyys puolestaan menneisyyteen katsovaa pettymystä ja epäonnistumisen julkitulon tuskaa esineiden ja ihmisten käyttöarvon lipuessa ulottuviltamme.
 
Laitinen kirjoittaa syyllisyydestä ja häpeästä Jumalan edessä. Häpeä Jumalan edessä merkitsee ihmisen antautumista kaikkea inhimillistä suuremmalle mahdille.
 
Hän kirjoittaa myöhemmin muistamisesta ja mieleen palauttamisesta ja niiden välisestä erosta. Muistaminen suhtautuu välinpitämättömästi muistettuun. Unohdamme helposti sen, minkä olemme muistamisessa vastaanottaneet. Mieleen palauttamiseen sen sijaan kohdistuu Kierkegaardin mukaan ikuisiin ideoihin eli tähdentää elämän ikuisuusperspektiiviä. Mieleen palauttaminen ei koskaan suhtaudu välinpitämättömästi mieleen palautettuun.

Mieleen palautettu ei unohdu.

Kadotetun paratiisin mysteeri ja näkymättömän todellisuuden mieleen palautus tulkitsevat hyvin sitä kokemuksellisen tiedon lajityyppiä, jota uskontojen pyhät isät ja äidit ovat perimmältään aina tavoitelleet.
 
Laitinen kirjoittaa, että kielellisten ilmaisukeinojen piiri on tunnetusti suppeampi kuin tosiseikkojen piiri. Kieli ei voi koskaan täydellisesti vangita kaikkea maailmaan kätkeytyvää totuutta. Maailman totuuksien summa on aina suurempi kuin todistusten summa. Sitä paitsi sanat kelpaavat myös harhauttamiseen.
 
Hän kirjoittaa, että häpeän pelko on vakava haaste väitteelle, että elämä on ymmärrettävää ja että voisimme siinä suuntautua oikein järjen, kykyjen ja moraalisen harkinnan avulla. Syyllisyys sen sijaan on vahvasti tekemisissä ulkoisten maailman tavanomaisten syy-seuraussuhteiden kanssa.
 
Kun ihminen tuntee häpeää, hän on nopeasti vastatusten oman sisimpänsä ja sen suojaamattomuuden kanssa. Toisaalta se, joka tuntee häpeää, haluaisi pakottaa maailman olemaan huomaamatta häntä.
 
Syyllisyys koskee erehdystä, joka on korjattavissa, kunhan vain teen asiat oikein. Häpeä sen sijaan on syyllisyyttä olemuksesta. Wittgenstein  toteaa teoksessaan varmuudesta, että erehdyksellä on aina jokin peruste ja siksi ihminen voi sovittaa erehdyksensä suhteessa siihen, minkä hän tietää oikein.
 
Laitinen kirjoittaa, että häpeän paljastavassa valokeilassa ei ole kysymys minun erehdyksestäni, vaan minusta erehdyksenä.
On lähellä ajatus, että olen tullut inhimillisen ymmärrykseni äärimmäisille rajoille. Tuntuu kuin en pääsisi enää pitemmälle ilman uskoa johonkin salaperäiseen armon lähteeseen, josta minulla voi olla vain aavistus, ei koskaan varmaa tietoa.
 
Hän muistuttaa jälleen Wittgensteinista, joka sanoi ihmisen tuntevan häpeää, kun tämä katsoo sisintään ja huomaa siellä ei ole kaunista
 
Laitinen painottaa, että häpeä ja syyllisyys pakottavat ihmisen kohtaamaan kysymyksen mitä olen tehnyt? Häpeä osoittaa sisäänpäin, syyllisyys ulospäin. Häpeä kertoo, että mitä olen itseni edessä ja toisten silmissä. Syyllisyys puolestaan näyttää, mitä tekoni ovat aiheuttaneet toiselle.
 
Laitinen muistuttaa, että jos käyttäydyn pelkurimaisesti, tunnen syyllisyyttä, koska olen jättänyt lähimmäiseni pulaan. Mutta häpeää tuntiessani olen halveksuttavasti langennut ihannekuvastani rohkeana ihmisenä, jollainen haluaisin olla. Pelkuruuteni häpeä luo siis yleisesti ohjaavan eettisen taustan korjaavalle kokemukselle, joka parhaimmillaan auttaa minua oppimaan pelkuruuteni syyllisyydestä.
 
Laitinen kertoo mayaintiaanien lainkäytöstä. ”Esimerkiksi mies, joka oli kajonnut toisen vaimoon, luovutettiin aviomiehen käsiin ja aviomies sai tehdä niin kuin halusi, joko armahtaa hänet tai tappaa vaikkapa pudottamalla jyrkänteeltä suuren kiven hänen päähänsä. Aviorikoksen tehneen naisen ainoa rangaistus oli häpeä, mutta se oli intiaanien keskuudessa kova rangaistus. ”
 
Laitinen kirjoittaa sitten Paavalista, joka puhuu evankeliumin voimasta ja huomauttaa: "Minä en häpeä evankeliumia." Room 1:16. Ja jatkaa evankeliumin häpeämisestä.
 
Laitinen kertoo Egyptin erämaassa 300-luvulla vaikuttaneista pyhistä isistä, jotka kirjoittivat: ”Ihmeellistä! Rukoillessamme me kuvittelemme Jumalan olevan läsnä ja kuulevan sanamme, mutta kun syntiä teemme, niin menettelemme niin kuin Jumala ei meitä näkisi."
 
Paavalin mukaan ihminen peittää häpeänsä Jumalan edessä ja syyllistyy itsepetoksessaan tekemään kaikenlaista sopimatonta.
 
Laitinen kirjoittaa, että Egyptin erämaan isät olivat Paavaliakin ehdottomampia varoittaessaan toisten tuomitsemisen raskaasta taakasta. He olivat aikansa moraalisia radikaaleja, poikkeuksellisen vahvasti tietoisia, ettei mikään kuviteltavissa oleva inhimillinen peruste riitä oikeuttamaan toisten loukkaamista. Heidän mielestään kaikki mahdolliset syyt tuomita ovat vain tekosyitä, joihin turvautuessaan ihminen onnistuu itsepetoksessaan, toisin sanoen välttyy tulemasta tietoiseksi ihmisyytensä peruskivestä, että samalla jumalankuvaulottuvuudella hän itsekin on tuomiolla.
 
Laitinen, joka itsekin on kirjoittanut runoja, siteeraa runoilija William Blakea tässä yhteydessä: "Mutta jos kostatte, murhaatte Jumalan kuvan."
 
Laitinen muistuttaa myös Samuli Parosen aforismista: "Hyvät tarkoitukset, aina ne kieroon kasvavat, jollei niitä joka päivä tarkista."
 
Laitinen avaa, että häpeän tunnistaminen on ennen kaikkea ihmisen sisäisen maailman alaan kuuluva asia
 
Ja kirjan kirjoittaja jatkaa, että häpeä on puhtaan intuition sisäistä läpivalaisua, nyt-hetkeen sidottua paljastumista, nähdyksi tulemista väärään aikaan väärässä paikassa. Häpeän kieli on vahvasti tunnepitoista, eikä kiinnekohtia ulkoisen maailman todellisuuteen välttämättä ole.

Häpeän aiheuttama sisäinen polte on hetkellinen, mutta niin voimakas ja läpitunkeva, että se uhkaa tuskallisella tavalla itsearvostuksemme kaikkia vakiintuneita perustuksia.

 Häpeän hetkellä ihminen on yksin itsensä edessä.

 Syyllisyys sen sijaan puhuu velvollisuuksien, rangaistuksen, oikeudenmukaisuuden ja erehdyksen sovittamisen kielellä. Syyllisyys ei rajoitu pelkästään nyt-hetkeen.
 
Laitinen pohtii kirjassaan, mitä olisi tapahtunut, jos paratiisin ihminen olisi onnistunut petkuttamaan Jumalaa. Mitkä olisivat olleet myyttiset seuraukset? Ja vastaan. Jos petos olisi onnistunut, katumaton paheellisuus olisi suorastaan noussut lajimme määritteleväksi ominaisuudeksi. Laitinen kirjoittaa, että luonnostaan katumattomalla ihmisellä ei ole kosketusta inhimilliseen vajavuuteensa ja erehtyväisyyteensä. Mutta ihminen ei onnistunut petkuttamaan Jumalaa, ja siksi hän on vain ihminen meidän ymmärtämällämme tavalla.
 
Hän kirjoittaa, että häpeän tunne on moraalitajunnan herkkyysmittari. Läpeensä paatuneen ainoa mahdollisuus pelastua on siinä, että hän vähitellen herkistyy Jumalan kutsulle. Laitinen kertoo kirjassaan esimerkin, miten Stalinin terrorin uhrit olivat mahdollisia tai natsi-Saksan toiminta. Tuhoamisprosessin hajauttaminen monille eri tasoille ja käskyjen sokea totteleminen hämärtävät moraali-identiteettiä. Näin voidaan väistää oma henkilökohtainen vastuu. 
 
Kuin nykyaikainen byrokratia!
 
Laitinen kirjoittaa, että hyvin omantunnontarkka ihminen on taipuvainen tuntemaan syyllisyyttä sielläkin, missä sitä ei ole.
 
Ja sen jälkeen Loyolasta, joka kehottaa ensimmäisissä mietiskelyharjoituksissa monien syntiensä vuoksi pyytämään Jumalalta, että häpeäisi ja olisi hämmentynyt oman itsensä vuoksi. Siinä ihminen on puhtaasti itsensä varassa tuntiessaan häpeää Jumalan edessä. Häpeä Jumalan edessä on välttämätöntä, jotta ihminen oppisi tuntemaan ja kaipaamaan sitä, mikä on Jumalalle otollista. Häpeä on Jumalasta etääntymisen varomerkki, mutta myös kehotus katumukseen ja kutsu puhdistautumiseen hänen armossaan. 
 
On tunnettua, että syyllisyydestä vapautuu, kun hyvittää erehdyksellisen syyllisen tekonsa, mutta häpeän kohdalta pitää antaa anteeksi koko olemukselleen. Ja Laitinen kirjoittaa, että häpeän laukeaminen kertoo, kuinka itsekäs ihminen on erehtynyt manipuloimaan Jumalaa ja vaipunut kunniattomuuden tilaan. Ihminen voittaa häpeän, kun hän saa armon ja silloin hän myös lakkaa tuskaisesti askartelemasta oman pientä minäänsä luonnehtivien ylpeyden syntien moninaisten epätäydellisyysominaisuuksien kanssa.
 
Laitinen muistuttaa Ristin Johanneksesta, joka samasta asiasta kertoessaan näpäyttää hengellisiä aloittelijoita, toisin sanoen joka ainoata meistä. Ristin Johannes puhuu salaisesta ylpeydestämme, joka saa meidät ihastelemaan omia saavutuksiamme. Silloin meissä syntyy myös tietty turha ja toisinaan perin turha halu puhua hengellisistä asioista toisten edessä ja joskus jopa suurempi halu opettaa niitä muille kuin oppia ne itse.
 
Laitinen muistuttaa, että kun sanon tunnustan häpeäni, niin viittaan persoonallisuuteni hyvin paljastavassa mielessä. Valaisen tuolloin sisimpiä ja haavoittuvimpia piirteitäni itsestäni. Kun tunnustan häpeäni, lähtökohtani on ennen kaikkea suhde itseeni. 
 
Hän paljastaa, että hepreankielinen häpeää merkitsevä kantasana bosh syntyy nimenomaan sisäisen poltteen seurauksena tilanteessa, missä ihmisen uhkayritys Jumalan tahdon voittamiseksi on epäonnistunut. uhkayrityksen motiivina on ihmisen itseharha tai ylpeyden synti.
 
Laitinen luettelee häpeäaffektien sosiaalisesti kerrostuneemmat peruskokemukset, häpeäemootioiden kategoriat, kuten olen avuton ja hylätty, heikko ja typerä, olen häviäjä, olen ruma ja vastenmielinen, olen viallinen, en ole hyväksytty enkä rakastettava.

Häpeäemootiolla on biologinen palauteyhteys synnynnäiseen esiverbaaliseen häpeäaffektiin. Affekti on biologiaa, syyllisyys on biografiaa hänen mielestä.

Laitinen kuvaa mitä tapahtuu, kun joutuu tilanteeseen, jossa häpeäemootio äkillisesti viriää mielessään. On kuin painaisi synnynnäisen itkun fysiologista katkaisijaa, tekisi eräänlaisen aikahypyn yksilönkehityksen varhaisvaiheeseen. Seurauksena on hetkellinen kognitiivinen ja fysiologinen sokki, kyvyttömyys ajatella selkeästi, hämmennys, punastuminen, vetäytyvä katse ja niin edelleen.

Miten voin selvitä häpeäemootiosta? Laitisen mukaan mahdollisuuksia on monia. Voin syyttää itseäni, vaipua masennukseen tai piehtaroida itsesäälissä. Voi myös toimia hyökkäys on paras puolustus -tavalla. Häpeäraivolla kuvitellun tai todellisen loukkaajan tuhoamiseksi voi valita välttämiskäyttäytymisen tai sosiaalisen eristäytymisen tien, mutta Laitisen mukaan voi valita myös vaikeimman tien ja hyväksyä ilman selittelyä kaiken sen, mitä häpeä minulle itsestäni kertoo.

Häpeäaffektin biologisen viestin hallinta on tietoisen järjen kykyyni ulottumattomissa, mutta häpeäemootioni biografista taustaa voin lähteä purkamaan. 

Laitisen mielestä emootioita ei voi kohdata rehellisesti silmästä silmään.

Teoriassa kyllä, mutta käytännössä lienee niin, että tarvittava rehellisyyden aste on lähes yli-inhimillisen suuri. Tasapainoilu sopivan paljastamisen ja sopivan salassapidon kesken taitaa sittenkin olla kaiken sosiaalisen elämän etiketin peruskivi. Siksi peitetarinalla on aina kysyntää elämän mahdollisuuksien rajallisuuden vuoksi.

Laitinen kirjoittaa, että uskonnon symboliikka auttaa ihmistä sietämään historiaa ja ahdistavaa tunnetta ajan kulumisesta tarjoamalla läsnäoloa jossakin häntä itseään suuremmassa maailmanjärjestyksessä. Ja siteeraa Mircea Eliadea, joka kirjoittaa, että kristinusko on kiistämättä langenneen ihmisen uskonto.

Yksilön ahdistus lievittyy, kun hänenkin tapauksessaan osoitetaan olevan paikkansa suuressa maailmanjärjestyksessä. Tästäköhän johtuu, että kun uskonnon merkitys on vähentynyt, niin ahdistus varsinkin nuorilla ihmisillä on lisääntynyt? 
 
Toisaalta Laitinen muistuttaa, että jo Genesiksen kertoja käsittää sen, että meillä ihmisillä on vastustamaton voima, jolla kielletty hedelmä houkuttaa. Pyrkimys omien rajojemme ylittämiseen on iskostunut syvälle mielemme inhimillisen olemassaolon perusoletukseksi.
 
Laitinen siteeraa Maila Pylkkösen aforismia.
 
Ihminen on luonut uskonnot.
Jumalan osuus on toisenlainen.
Jumalan osuus on yksityinen kädenojennus
 
Laitinen kirjoittaa, että Jumala ei kaivannut pakonomaista konemaisen ohjelmoitua ylistystä, vaan otti riskin ja lahjoitti luodulle vapaan tahdon . 

Ja kirjoittaa, jotta voisimme tehdä toisin, on välttämätöntä edellyttää negatiivisen kiellon muotoa olevan eettisen käskyn olemassaolo.

Jumalan ihmisille lahjoittama vapaa tahto ja sen loogisesti välttämätön ehto, eettinen vaihtoehtomaailma sisältyy kieltoon. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma. Vasta tämän käskyn asetussanojen jälkeen, ei sitä ennen, ihmisen tahto oli täysin vapaa.
 
Laitinen siteeraa Gerhard von Radia, joka teoksessaan Genesis A Commentary viittaa ihmisen ikiaikaiseen kiusaukseen erehtyä ajattelemaan, että hän voisi paremmin ymmärtää Jumalaa, jos hän vapaana tahtona ja itsenäisen kuvittelukykyynsä avulla luo oman ideansa Jumalasta sen sijaan, että pysyisi kuuliaisena sanalle kyseenalaistamatta sitä.
 
Laitinen kirjoittaa mytologisen kauniisti: Lahjoittaessaan ihmiselle vapaan tahdon Jumala otti riskin, koska päätös merkitsi, että Jumala luovutti ihmiselle osan luovasta voimastaan ja aktiviteetistään. Tämä kenties on parhaita tapoja lähestyä käsitystä ihmisestä Jumalan kuvana.

 Päättäessään, että ihminen on vapaa suhteessa tiettyyn tekoon, Jumala asetti rajan omalle kaikkivoipaisuudelleen. Jumala ei voi enää minun sijastani päättää, suoritanko kyseisen teon vai jätänkö suorittamatta.

Vapaan tahdon myötälahjana ihminen tavallaan sai kipinän Jumalan luovasta olemuksesta. Jumalan valtapiirissä ei enää ollut sellainen maailma, joka olisi kokonaan kyllästetty hyvällä, täysin vailla pahaa.

Laitinen kirjoittaa, että hyvän ja pahan tiedon puun houkutus. Miksi en maistaisi kielletystä puusta? Kysymykseen sisältyy itseään toteuttavan ennustuksen piiloviesti. Genesiksen kertoja haluaa välttää vaikutelman, että pahuuden alkuperä sijaitsisi jossakin ihmisen ulkopuolella.

Pahuutta ei  objektivoida eikä selitetä.

Siksi käärme on kuvattu täysin vailla mytologista loistoa. Käärme ilmestyy lähes sattumanvaraisella tavalla melkein kuin tyhjästä, ja suostuttelunsa suoritettuaan se häviää näyttämöltä yhtä huomaamattomasti kuin ilmestyikin. Tärkeää ei ole se, mitä käärme on tai mahdollisesti edustaa, vaan se, mitä hän sanoo. Mitä käärme sanoo, on heijastuma ihmisestä itsestään ja hänen sisäisestä maailmastaan. Se on heijastuma syntymätilassa olevasta, vähitellen nousevasta uhmasta ja epäilyksestä, omiin voimiin luottavan ihmisen yrityksestä katsoa Jumalaa silmästä silmään ikään kuin tasa-arvoisesti.

Ihminen alkaa unohtaa, että jos Jumala on, hän ei ole ainakaan tasa-arvokysymys. 

Laitinen kirjoittaa, että maistamalla puun hedelmiä nainen saa myyttisesti omakseen puun kaikki hedelmät, niin fyysiset, psyykkiset, esteettiset, kognitiiviset, emotionaaliset kuin moraalisetkin. Hänestä tulee persoona meidän ymmärtämällämme tavalla, kuten myös miehestä hänen jälkeensä. Jumalan luomistyö tuli tavallaan täydelliseksi syntiinlankeemuksessa. Se on kuvaus ihmisen persoonaluonteen synnystä jumalallisen kiellon rikkomisen kautta.
 
Laitinen kirjoittaa psalminrunoilijan tuskallisen totuuden. Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta? Minne voisin paeta sinun edestäsi? Häpeä ohjaa hairahtunutta Jumalan kohtaamiseen ja lopulta häpeän pyyhkiytymiseen pois armon ja anteeksiannon osallisuutena.

Häpeä voidaan tulkita ihmiselle maksuun pannuksi, hinnaksi, välttämättömäksi seuraukseksi vapaan tahdon käyttämisen lahjasta. Se on hinta jumalallisen luovuuden kipinästä, joka saa ihmisen jatkuvasti yrittämään omien rajojensa ylittämistä, mutta joka toisaalta johtaa hänet uudestaan epäonnistumaan pyrkimyksessään.

Laitinen kirjoittaa, että Genesiksen kuvausta ihmisen synnystä voidaan lukea niin, että vasta Jumalasta eroon joutumisen seurauksena ihminen tunnisti itsensä ja Jumalan välisen eron.

Vasta syntiinlankeemuksen Jumala lopullisesti loi meidän kaltaisemme persoonan luonteen omaavan ihmisen. Tässä luomistyössä häpeällä on keskeinen merkitys. Ihmisen uusi kyky, häpeän tunne oli se varsinainen impulssi, joka herätti paratiisin ihmisen järjen kykyjen käyttöön ja moraaliseen harkintaan.

Häpeän laukaisema tietoisuus puolestaan kohdisti toiminnan piiloutumis- ja valehteluyritykseksi. Syyllisyys syntyy toimintaan ryhtymisen seurauksena, ei ennen sitä.
 
Laitinen kirjoittaa, että Jumala teki Adamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteita ja puki heidät niihin. Tämä on Laitisen mielestä armon vertauskuva.

Paratiisin häpeä on eräänlainen armon indikaattori, joka osoittaa tien y-ylhäältä alas ja alhaalta ylös, jumalallisesta inhimilliseen ja päinvastoin. Vaatetettuina puolisoiden ei enää tarvinnut tuntea häpeää Jumalan edessä eikä syyllisyyttä toisiaan kohtaan.

Merkittävää on, että vasta tuomion julistamisen jälkeen mies ja nainen saivat nimensä Aadam ja Eeva, ja sen jälkeen Jumala puki heidät vaatteisiin. Armahtava vaatettaminen tapahtuu sen jälkeen, kun Jumalan tuomio on julistettu, mutta ennen paratiisista karkoitusta.

Jumala haluaa ilmaista itsensä armahtavana ja häpeän poispyyhkivänä Isänä. Jos näin on, pelastukseen tarvitaan uskoa ja armoa, mutta vasta sen jälkeen, kun ihminen on tullut omaan henkilökohtaiseen tiedon ja ylpeyden murtumakohtaansa.
 
Laitinen kirjoittaa, että tuleva on merkityksellisempi kuin nykyinen tai mennyt, koska tuleva aika on tietyssä mielessä kokonainen, kun taas mennyt aika on osa. Tämä on Kierkegaardin ajatuksia. Toivon käsitteeseen liittyy aina tietty saavuttamattomuuden elementti, jonkinasteinen pelko siitä, etten koskaan saavuta mitä toivon. 
 
Toisaalta kristillinen toivo saavuttaa täyttymyksensä, autuaan toivon toteutuksensa vasta iankaikkisessa elämässä.
Laitisen mukaan tämä näkemys on itse asiassa lohdullinen. Toivo säilyy tyhjentymättömänä niin kauan kuin ihmisen lyhyt elämänaika kestää, eikä kristinuskon elävä puhe oikeastaan edes tunne sanaa toivoton.  Laitinen kirjoittaa, että toivoa vailla olisi siis ihminen, joka ei pysty katumaan
.
Laitinen muistuttaa muinaisjuutalaisen runoilijan niin sanotusta prospektiivisesta eli suojaavasta häpeästä, kun hän kirjoittaa: ”Kun pidän käskysi silmieni edessä, en joudu häpeään. Psalmi 119 : 6. ”
 
Laitinen muistuttaa Aristoteleen sanomisista, jossa Aristoteles sanoo, että itsetunto on toisten silmissä. Häpeään taas liittyy mielikuva maineen menetyksestä arvostettujen ihmisten edessä.
 
Laitinen muistuttaa, kuinka Aatami yritti vierittää itsepetoksella syntiinlankeemisensa ja häpeänsä Jumalan edessä naisen ja käärmeen niskoille.

”Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän ja minä söin”.

Laitinen muistuttaa, että hyvän ja pahan tiedon haltuunotto teki ihmisen psykologisesti kykeneväksi itsepetokseen. Vasta syntiin lankennut ihminen kykenee astumaan tiedon ja tietämättömyyden epävarmaan välitilaan, hämärtämään tiedon ja torjumaan tietämättömyyden. Hän pystyy Kierkegaardin termiä käyttääkseen kykenemisensä korkeimpaan muotoon rakentamaan peitetarinaa torjuakseen häpeän Jumalan edessä ja kestääkseen syyllisyyden, joka on seuraus kiellon rikkomisesta.

Laitinen palaa jälleen Martin Buberin, joka käsittelee ihmisen vieraantumisen ongelmaa perussanojensa Minä-Sinä ja Minä-Se avulla. Ihminen tarvitsee Sinää tullakseen aidosti autenttiseksi Minäksi. Kun Minä- Sinän välitön yhteys syntyy vahvan vastuullisuuden mielessä, minäkeskeinen omien etujen tavoittelu raukeaa. Silloin kaikki välineellinen laskemointi käy merkityksettömäksi, kun ihminen koko olemuksellaan tavoittaa sinän yhteisesti jaetussa läsnäolossa. Henkilökohtaiseen hyötyyn perustuva ajattelu kumoutuu ja ihminen on voittanut tarpeensa ylipäänsä pyrkiä johonkin, asettaa tulostavoitteita esineellisen se maailman haltuun ottamiseksi. Vahvasti vastuun alainen ihminen tarkoittaa sinä silloinkin, kun hän sanoo minä.

Laitinen kirjoittaa jälleen Ludwig Wittgensteinista, joka erottaa käsitteet ”ehdoton hyvä” ja ”ehdottomasti oikea tie”.

”Ehdoton hyvä” on sellainen asiaintila, jonka jokainen välttämättä aikaan saisi maustaan tai mieltymyksestään riippumatta tai tuntisi syyllisyyttä, ellei tekisi näin.

 Toisaalta ”ehdottomasti oikea tie” olisi se tie, jota jokaisen olisi se kerran nähtyään kuljettava loogisella välttämättömyydellä tai hävettävä, ellei tee niin.
 
Laitinen kirjoittaa, että uskonnollinen ja eettinen totuus on nimenomaan vaan juuri tiellä kulkemista, ei tekoja eikä suorituksia.
 
Laitisen mukaan Wittgenstein tuntuu tarkoittavan, että jos ihminen on löytänyt ehdottomasti oikean tien, hänellä ei tavallaan ole enää paluuta eikä vaihtoehtoa. Yritys kieltää kertaalleen löydetty ehdottomasti oikea tie tarkoittaisi sitä, että ihminen kieltäisi itse itsensä ja se on mahdotonta.
 
Laitisen mukaan Albert Camus ilmaisee saman asian, että kun ihminen on kerrankin nähnyt elämän absurdina, hän ei pääse tuosta tunteesta koskaan eroon.
 
Laitinen kirjoittaa, että ehdottomasti oikean tien kadottamisen häpeä merkitsee läsnäolon ja yhteyden kadottamisen häpeää, häpeää ikuisen sinän, itse Jumalan edessä.
 
Kyetäkseen erottamaan hyvän ja pahan ihminen tarvitsee vahvaa vastuunalaisuutta. Silloin hän ei sijoita pelkästään pahaa jonnekin itsensä ulkopuolelle, vaan kasvaa ihmisenä ja kulkee tiellä, jonka tietää oikeaksi.

Laitinen siteeraa Timo Veijolaa, jonka mukaan kahden kysymyksen tulee kulkea rinnakkain. Missä sinä olet? Piiloutuvalle ihmiselle Jumalan kysymys ja se toinen kysymys on, missä on veljesi Aabel? Ihminen kääntyy pois Jumalasta joka kerta, kun hän loukkaa lähimmäistään.
 
Laitinen siteeraa sananlaskuja. ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi”. Sananl.27:19
 
Laitinen kirjoittaa: "Jos ihminen todella yrittää kulkea oikealla tiellä kaikella ehdottomuudellaan, Jumalakaan ei häpeä häntä."
 
Laitisen mukaan kuvaus vaatettamisesta auttaa ymmärtämään myös armon käsitettä. Kun Jumala auttaa syntiin langennutta ihmistä vaatettamalla tämän, kysymyksessä on pyhä kertomus armon periaatteen alkusynnystä.

Armon kohteena voi olla vain langennut ihminen. Enkelit eivät tarvitse armoa. Armahtaessaan ihmisen Jumala itse teossa tunnustaa kaikkivaltiutensa rajat. Tällä tavoin armotapahtuma ilmaisee myös Jumalan mysteeriä.

Ymmärrämme, että erehtyvä ihminen tarvitsee armoa, mutta emme ymmärrä, miksi Jumala antoi kaiken pahan tapahtua.
 
Laitinen siteeraa Martti Lutheria, joka kanonisoi teologiansa peruskiveksi saarnakokoelmassaan ”Iloinen kärsimys”. ”Kun tunnet itsesi kurjaksi ja armoa tarvitsevaksi, juuri silloin olet sakramentin vastaanottamiseen parhaiten soveltuva. Voit mahduttaa sen itseesi”.
 
Laitinen kirjoittaa, että armo on tärkeä oikeudenmukaisuuslähtökohta, joka aina kätkeytyy kirjoitettujen laintaulujen takana oleviin yleisiin inhimillisiin arvoihin.

Kaikista suurista maailmanuskonnoista juuri kristinusko korostaa eniten armoa moraalin perimmäisenä voimanlähteenä.
 
Paul Tillich huomauttaa teoksessaan Muuttuvan maailman moraali, että laki vaatii, mutta ei voi antaa anteeksi. Se tuomitsee, mutta ei voi hyväksyä.
 
Laitinen päättää kirjansa pitämässä Shakespeare-sitaattiin näytelmästä Venetsian kauppias. "Ja jumalallisin on valta, kun armo höystää lain…Armoa me rukoilemme ja sama rukous se meitä käskee myös armon töihin."
 
Lappeenrannassa 6.4.2026