Joulun aikaan toisaalla
Joulun aikaan toisaalla
Jouluaatto on takana, kiireet ovat lakanneet ja lopultakin syksyn rasituksista voi alkaa irrottautua.
Jouluaattona haudoilla käynti, yhteinen jouluateria suvun kesken ja kiireettömyys tuovat väsyneen, mutta levollisen mielen. Voi pysähtyä lukemaan tai katselemaan elokuvaa ilman että aikataulut painavat päälle.
Puhelin ei ole soinut juuri ollenkaan, kun työpäivän aikana ei ole tavatonta, että kaksi puhelinta soi yhtä aikaa. Ei ole muita kuin arjen tavallisia asioita ratkottavana. Tai olisi, mutta nyt on työstä irtioton aika, ainakin työn uuvuttavimmista puolista.
Olen lukenut Jeffrey A Kottlerin kirjaa ” On Being a Therapist” ( 4th ed, 2010), jossa hän kuvaa terapeutin työn puolia – avoimesti, mitä kaikkea sisältyy terapeutin työhön. Hyvässä ja pahassa. Kirjaa lukiessa mieleen nousee tapahtumia oman lääkärintyön ajoilta, myönteisiä ja kielteisiä. Kottler haastaa miettimään omaa terapeutin työtään, hän on tehnyt terapeutin työtä 25 vuotta ja kertoo, että toimintaympäristö on muuttunut suuresti. Eikä missään nimessä helpompaan suuntaan. Kottlerin havainnot omasta työstään ja elämästään tuntuivat tutuilta, ehkä minun potilaani ovat hänen potilaitaan haastavimpia. Hän ei työskennellyt päihdepotilaiden kanssa.
Minä ostin sukset ja kävin hiihtämässä pitkästä, pitkästä aikaa. Ilma oli hyvin kylmä ja tuuli purevasti, mutta minä yritin muistella, miten hiihdetään tai oikeastaan luisteluhiihtoa en ole juurikaan harrastanut. 16 vuotiaaksi hiihdin paljonkin ja kilpaakin, kunnes yhden kerran mitta tuli vain täyteen – nyt tämä saa riittää. Urheilullisena, ainakin nuorempana opin useimmat lajit helposti, ajattelen, ettei se luisteluhiihto ole rullaluistelua kummempaa. No ei se varmaan kauniiltakaan näyttänyt, mutta polvi kesti sen. Kaipa se rytmi sieltä löytyy. Jalat eivät tienneet oikein miten toimia, mutta ylävartalo tiesi mitä se tekee.
30 vuoden jalkapalloura on aiheuttanut sen, etten voi enää tehdä urheilullisesti sitä, mitä rakastan kaikkein eniten – eli juosta. Muutama vuosi sitten koetin hiihtää nuorimmaiseni kanssa, polvi ei kestänyt sitä. Nyt kesti ainakin tuon kerran ja se tuntui vaikeudestaan ja mahdottomuudestaan huolimatta mukavalta – kuin rullaluistelun vauhti. Niin sitten kun luistelun rytmin saa taas kohdalleen, hiihtämisessä.
Meillä ihmisillä on toiveita oman elämämme muuttamisesta, vaikkapa uuden harrastuksen tai vanhan elvyttämisestä. Useimmilta on unohtunut se ajatus, että uutta asiaa täytyy tehdä 3-4 kuukauden ajan, ja mielellään päivittäin, jotta aivoihin muodostuu kunnollisia uusia hermoratoja.
Useimmat eivät jaksa niin kauan, että muutos alkaisi täyttää odotukset, joita siihen on asetettu. Kuinka monet kuntoilulaitteet nytkin ovat kodeissa käyttämättöminä – äkkiä syttynyt into on hiipunut nopeasti. Minullakin on soutulaite, jota on aika vähän tullut käytettyä.
Minä huomaan, että joka kerta lomillani, minä urheilen paljon enemmän kuin työssä käydessäni. Jos minulla olisi varaa olla vain, niin varmaan urheilisin päivittäin tai jopa kaksi kertaa päivässä.
Unelmia
Ystäväni oli hankkinut kesämökkitontin, jota hän esitteli kuvillaan innokkaana. Minullakin on ollut ajatus, että saisin vielä rakennettua kesämökin, jossa voisin downsiftata kunnolla.
Minä haaveilen, kuten monet muutkin, että jostakin onnenkantamoisesta minulle tupsahtaisi niin paljon rahaa, että unelman voisi toteuttaa. Varsinkin väsyneimpinä hetkinä toivoisi, että ihme ratkaisisi unelman toteuttamisen.
Tiedän minä, ettei sellaista onnenkantamoista tapahdu, mutta siitä unelmoiminen voi kantaa niinä vaikeina hetkinä eteenpäin. Mutta kyllä, omalla kesämökillä, kaukana kaikesta seuraisi luonnonvaihtelua vuodenaikojen mukaan.
Suurin osa ystävistäni pitää mahdottomana sitä, että minä hiljentyisin ”mitään tekemättömyyteen”. En tietenkään makaisi vain sohvalla ja tuijottelisi takkaan, totta kai minä tekisin asioista joista pidän. Lukisin ja urheilisin sekä olisin.
Ystäväni arvuuttelevat, kuinka kauan kykenisin tuota tekemään, optimistisimmat puhuvat vuodesta, jonka jälkeen minun kuulemma pitäisi ryhtyä tekemään jotakin. Olen kuulemma niitä ihmisiä, jotka eivät osaa vain olla.
Se on kyllä totta, minun on vaikea kuvitella, että olisin tekemättä mitään. Minun on vaikea kuvitella elämää, jossa ei olisi mitään päivärytmiä, roikkuisin netissä ja vain olisin ilman mitään ajatusta, mitä tekisin huomenna, ensi viikolla ja seuraavassa kuukaudessa.
Elämä on melko lyhyt, lopultakin. Ja nyt kun alkaa lähestyä ikää, jolloin perimän ja elintapojen yhdistelmänä esille tulevat sairaudet tulevat elämään, viattomimmista hengenvakaviin, niin alkaa huomata elämän rajallisuuden. Onko tämä sitä elämää, jota haluan elää?
Jos minulla on terveitä päiviä: viikon, kuukauden tai muutaman vuoden, niin mihin haluaisin ne kuluttaa? Ylitöihin, joita tältäkin vuodelta on kertynyt lähes 200 tuntia?
Voinko olla kiitollinen, jos jotakin sattuu, minulle tai rakkaimmilleni, kun olemme niin lähellä, mutta samalla niin kaukana?
Todellisuutta
Kottler kirjoittaa terapeuttina olemisen kirjassa: järjestätkö itsellesi yhtä paljon säännöllisiä tapaamisia, joissa puhutaan syvällisesti elämästä ja tunnetaan henkilökohtaisista asioista avautumisen vuoksi intiimiä läheisyyttä, läheistesi kuin potilaittesi kanssa?
Kammottavaa vastata, etten tietenkään enää ehdi, enkä jaksa. Se on totuus – olen enemmän naimisissa työni kuin perheeni kanssa. Luulen, etten ole mitenkään yksin tässä oman työpaikkansa johtajien joukossa. En tiedä uskaltavatko kaikki sanoa sen ääneen?
Siksikö on työpaikkaromansseja, kun työtovereitaan tapaa enemmän kuin puolisoaan?
Kottler kertoo kirjassaan esimerkin, jossa hän kuuntelee naisten valituksia siitä, etteivät heidän miehensä ole tarpeeksi huomaavaisia. Ja kuten niin usein kun naimisissa oleva keski-ikäinen nainen tulee terapiaan, niin hän huomaa, ettei tämä ole sitä elämää, mitä hän haluaa.
Nainen on yrittänyt viestittää miehelleen, että haluaa huomiota ja toisenlaista elämään, mutta aina se tulee miehille yhtä suurena yllätyksenä, kun vaimo lähtee. Kottler kertoo yhtäkkiä lomallaan purskahtaneen itkemään ja kysymään puolisoltaan, aikooko tämä jättää hänet? Vaikka tajusi järkevästi, ettei se pidä paikkaansa, niin jokin pienempi, haavoittuvampi ja turvattomampi hänen sisällään pelkäsi sitä.
Isossa Britanniassa avioerojuristien kiireellisin päivä on 8.1, päivä heti joulun jälkeen.
Minulla on tapana aloittaa terapia parisuhteessa olevien naisten kanssa sanomalla, etten ota vastuuta sinun erostasi, joka voi tulla sen johdosta, mitä täällä terapiassa tulemme puhumaan.
Miehet käyvät vähemmän terapiassa, kukaan ei oikein tiedä,miten miehet selviytyvät parisuhteesta, joka ei toimi, eikä anna tyydytystä elämään. Aika monet miehistä juovat ongelmiinsa, useat käyvät vieraissa joko seksin takia tai että heillä on suurimmat salaisuudet muiden kuin vaimonsa kanssa.
Miehet eivät yleensä eroa helposti, koska vaimo on todennäköisesti hänen elämänsä ainut ystävä.
Pitkä joulun aika laittaa kohtaamaan nämä kaikki kotona. Onko minun hyvä olla täällä? Tulevatko minun tarpeeni tyydytetyksi tässä suhteessa? Onko tämä sitä elämää, mitä haluan elää?
On ihmisiä, jotka menevät jokaisen tunneoikkunsa mukana ja sähläävät elämänsä sekaisin ja raskaaksi elää. Jos vielä päihteillä sotkee elämäänsä, niin ei asiat niin huonosti, etteikö niitä päihteillä saa vielä huonompaan jamaan.
Ihmiset eivät uskalla muuttaa elämäänsä, vaikka se olisi miten epätyydyttävää, koska ”vanha kamala” on turvallisempi kuin ”uusi kamala”. Ihmiset pelkäävät sitä, tekevätkö he oikean ratkaisun.
Psykologisesti tiedetään, että ihminen on itsenäisin, jos hänellä on kolme vaihtoehtoa. Jos on vain yksi vaihtoehto, niin ihminen ei uskalla valita, koska pelkää valitsevansa väärin.
Tulevaisuutta
Jos ihminen jää vuosikausiksi ”valitsemattomuuden tilaan”, hän demoralisoituu, menettää rohkeutensa elää, ei enää uskalla kohdata haasteita, alkaa pitää itseään kykenemättömänä saavuttamaan elämän mahdollisuuksia.
Ihminen ahdistuu, masentuu, ärtyy, tulee vihaiseksi, alkaa juoda viinaa tai käyttää pillereitä päihtymistarkoituksessa, ottaa huumeita saadakseen vapaahetken itseltään ja elämältä. Ei ole ilmaisia lounaita, elämän asettamiin kysymyksiin joutuu vastaamaan ennemmin tai myöhemmin.
Minua on aina hämmästyttänyt se, kuinka ihmiset välttelevät vastaamista elämän asettamiin kysymyksiin - kiertelevät, laativat erilaisia selityksiä, jotka tietävät itsekin valheeksi, ryhtyvät sijaistoimintaan, laittavat päänsä pensaaseen ja laittavat päässään toivotaan,toivotaan – moodin päälle. Odottavat ihmettä, joka ratkaisisi heidän ongelmansa ja heidän puolestaan.
Kyllä ihmiset tietävät, ettei lotossa voi voittaa. Tilastollisesti voittamisen mahdollisuus on mitätön. Median ja mainosten tarinat siitä, että joku on voittanut ruokkivat vain sitä pientä oljenkortta, ettei itse tarvitsisi ratkaista elämisensä ongelmia.
Tämä aika ruokkii keskenkasvuisuutta, kukaan ei kasva aikuiseksi, jos ei siihen kunnolla ponnistele. Aikamme ei mitenkään tue aikuiseksi kasvamista. Pitää olla vähän erikoinen ja joukosta poikkeava, jos tässä ajassa aikoo kasvaa aikuiseksi, kun keskenkasvuisten armeijat vyöryvät kaikkialle. Vanhemmat ovat yhtä lapsia kuin heidän lapsensa – ”ystäviä keskenään”.
Eräs ystäväni jo vuosia sitten ihmetteli maailmanmenoa sanomalla, että nyt kaikki vietit on kaupallistettu. Jo on ihme, jos ei mielihyväteollisuus ala kukoistaa. Hänen ennustuksestaan on nyt vajaa 15 vuotta.
Katso ympärillesi, näetkö että ihmisten ensimmäinen tarve olisi toteuttaa omaa mielihyväänsä? Kauan sen jälkeen tulevat muiden tarpeet – kumppanin, lasten, omaisten tarpeet. Ja me samat ihmiset hämmästelemme, miksi on niin paljon ongelmia? No eikö se ole itsestään selvää, että mielihyvän itsetyydytyksestä seuraa ongelmia.
Onko odotettavissa, että ihmiset viisastuisivat? En oikein usko, koska ensin pitäisi mielihyvälogiikka vaihtua johonkin järkevämpään logiikkaan.
Isossa Britanniassa ihmiset ostavat joululahjat velaksi luottokortilla 39 %, ja sen seurauksena 25% ihmisistä on joulun jälkeen ostokrapula ja masennus, että meni ostamaan asioita, joihin ei oikein ollut varaa. Joka päivä Citizen's Advice antaa ammattiapua 9300 ihmiselle heidän veloissaan. Joka 4.minuutti joku ihminen tekee henkilökohtaisen vararikon. Asunto menee pakkomyyntiin joka 11.5 minuutti.
Katsoin ohjelmaa kommunistivitseistä. Joukossa oli suuri viisaus: vaikka kommunistien taloudelliset laskelmat olivat aivan pielessä, niin jollakin tapaa systeemi pysyi kasassa. Ei kommunistijohdon, vaan ihmisten ansiosta. Ihmisillä on kyky tulla toimeen toistensa kanssa, jos he haluavat.
Melkein kaikissa ihmisissä on runsaasti hyvää olemassa ja jos se pääsee kukoistamaan, niin meille käy lopulta hyvin.
Kysymys kuuluu, miten saada se hyvä esille ihmisessä?
Joulun sanoma on yksi mahdollisuuksista maailman parantamiseksi. Ei ehkä tällä hetkellä kaikista houkuttelevin?
29.12.12 Lappeenrannassa
Jouluaatto on takana, kiireet ovat lakanneet ja lopultakin syksyn rasituksista voi alkaa irrottautua.
Jouluaattona haudoilla käynti, yhteinen jouluateria suvun kesken ja kiireettömyys tuovat väsyneen, mutta levollisen mielen. Voi pysähtyä lukemaan tai katselemaan elokuvaa ilman että aikataulut painavat päälle.
Puhelin ei ole soinut juuri ollenkaan, kun työpäivän aikana ei ole tavatonta, että kaksi puhelinta soi yhtä aikaa. Ei ole muita kuin arjen tavallisia asioita ratkottavana. Tai olisi, mutta nyt on työstä irtioton aika, ainakin työn uuvuttavimmista puolista.
Olen lukenut Jeffrey A Kottlerin kirjaa ” On Being a Therapist” ( 4th ed, 2010), jossa hän kuvaa terapeutin työn puolia – avoimesti, mitä kaikkea sisältyy terapeutin työhön. Hyvässä ja pahassa. Kirjaa lukiessa mieleen nousee tapahtumia oman lääkärintyön ajoilta, myönteisiä ja kielteisiä. Kottler haastaa miettimään omaa terapeutin työtään, hän on tehnyt terapeutin työtä 25 vuotta ja kertoo, että toimintaympäristö on muuttunut suuresti. Eikä missään nimessä helpompaan suuntaan. Kottlerin havainnot omasta työstään ja elämästään tuntuivat tutuilta, ehkä minun potilaani ovat hänen potilaitaan haastavimpia. Hän ei työskennellyt päihdepotilaiden kanssa.
Minä ostin sukset ja kävin hiihtämässä pitkästä, pitkästä aikaa. Ilma oli hyvin kylmä ja tuuli purevasti, mutta minä yritin muistella, miten hiihdetään tai oikeastaan luisteluhiihtoa en ole juurikaan harrastanut. 16 vuotiaaksi hiihdin paljonkin ja kilpaakin, kunnes yhden kerran mitta tuli vain täyteen – nyt tämä saa riittää. Urheilullisena, ainakin nuorempana opin useimmat lajit helposti, ajattelen, ettei se luisteluhiihto ole rullaluistelua kummempaa. No ei se varmaan kauniiltakaan näyttänyt, mutta polvi kesti sen. Kaipa se rytmi sieltä löytyy. Jalat eivät tienneet oikein miten toimia, mutta ylävartalo tiesi mitä se tekee.
30 vuoden jalkapalloura on aiheuttanut sen, etten voi enää tehdä urheilullisesti sitä, mitä rakastan kaikkein eniten – eli juosta. Muutama vuosi sitten koetin hiihtää nuorimmaiseni kanssa, polvi ei kestänyt sitä. Nyt kesti ainakin tuon kerran ja se tuntui vaikeudestaan ja mahdottomuudestaan huolimatta mukavalta – kuin rullaluistelun vauhti. Niin sitten kun luistelun rytmin saa taas kohdalleen, hiihtämisessä.
Meillä ihmisillä on toiveita oman elämämme muuttamisesta, vaikkapa uuden harrastuksen tai vanhan elvyttämisestä. Useimmilta on unohtunut se ajatus, että uutta asiaa täytyy tehdä 3-4 kuukauden ajan, ja mielellään päivittäin, jotta aivoihin muodostuu kunnollisia uusia hermoratoja.
Useimmat eivät jaksa niin kauan, että muutos alkaisi täyttää odotukset, joita siihen on asetettu. Kuinka monet kuntoilulaitteet nytkin ovat kodeissa käyttämättöminä – äkkiä syttynyt into on hiipunut nopeasti. Minullakin on soutulaite, jota on aika vähän tullut käytettyä.
Minä huomaan, että joka kerta lomillani, minä urheilen paljon enemmän kuin työssä käydessäni. Jos minulla olisi varaa olla vain, niin varmaan urheilisin päivittäin tai jopa kaksi kertaa päivässä.
Unelmia
Ystäväni oli hankkinut kesämökkitontin, jota hän esitteli kuvillaan innokkaana. Minullakin on ollut ajatus, että saisin vielä rakennettua kesämökin, jossa voisin downsiftata kunnolla.
Minä haaveilen, kuten monet muutkin, että jostakin onnenkantamoisesta minulle tupsahtaisi niin paljon rahaa, että unelman voisi toteuttaa. Varsinkin väsyneimpinä hetkinä toivoisi, että ihme ratkaisisi unelman toteuttamisen.
Tiedän minä, ettei sellaista onnenkantamoista tapahdu, mutta siitä unelmoiminen voi kantaa niinä vaikeina hetkinä eteenpäin. Mutta kyllä, omalla kesämökillä, kaukana kaikesta seuraisi luonnonvaihtelua vuodenaikojen mukaan.
Suurin osa ystävistäni pitää mahdottomana sitä, että minä hiljentyisin ”mitään tekemättömyyteen”. En tietenkään makaisi vain sohvalla ja tuijottelisi takkaan, totta kai minä tekisin asioista joista pidän. Lukisin ja urheilisin sekä olisin.
Ystäväni arvuuttelevat, kuinka kauan kykenisin tuota tekemään, optimistisimmat puhuvat vuodesta, jonka jälkeen minun kuulemma pitäisi ryhtyä tekemään jotakin. Olen kuulemma niitä ihmisiä, jotka eivät osaa vain olla.
Se on kyllä totta, minun on vaikea kuvitella, että olisin tekemättä mitään. Minun on vaikea kuvitella elämää, jossa ei olisi mitään päivärytmiä, roikkuisin netissä ja vain olisin ilman mitään ajatusta, mitä tekisin huomenna, ensi viikolla ja seuraavassa kuukaudessa.
Elämä on melko lyhyt, lopultakin. Ja nyt kun alkaa lähestyä ikää, jolloin perimän ja elintapojen yhdistelmänä esille tulevat sairaudet tulevat elämään, viattomimmista hengenvakaviin, niin alkaa huomata elämän rajallisuuden. Onko tämä sitä elämää, jota haluan elää?
Jos minulla on terveitä päiviä: viikon, kuukauden tai muutaman vuoden, niin mihin haluaisin ne kuluttaa? Ylitöihin, joita tältäkin vuodelta on kertynyt lähes 200 tuntia?
Voinko olla kiitollinen, jos jotakin sattuu, minulle tai rakkaimmilleni, kun olemme niin lähellä, mutta samalla niin kaukana?
Todellisuutta
Kottler kirjoittaa terapeuttina olemisen kirjassa: järjestätkö itsellesi yhtä paljon säännöllisiä tapaamisia, joissa puhutaan syvällisesti elämästä ja tunnetaan henkilökohtaisista asioista avautumisen vuoksi intiimiä läheisyyttä, läheistesi kuin potilaittesi kanssa?
Kammottavaa vastata, etten tietenkään enää ehdi, enkä jaksa. Se on totuus – olen enemmän naimisissa työni kuin perheeni kanssa. Luulen, etten ole mitenkään yksin tässä oman työpaikkansa johtajien joukossa. En tiedä uskaltavatko kaikki sanoa sen ääneen?
Siksikö on työpaikkaromansseja, kun työtovereitaan tapaa enemmän kuin puolisoaan?
Kottler kertoo kirjassaan esimerkin, jossa hän kuuntelee naisten valituksia siitä, etteivät heidän miehensä ole tarpeeksi huomaavaisia. Ja kuten niin usein kun naimisissa oleva keski-ikäinen nainen tulee terapiaan, niin hän huomaa, ettei tämä ole sitä elämää, mitä hän haluaa.
Nainen on yrittänyt viestittää miehelleen, että haluaa huomiota ja toisenlaista elämään, mutta aina se tulee miehille yhtä suurena yllätyksenä, kun vaimo lähtee. Kottler kertoo yhtäkkiä lomallaan purskahtaneen itkemään ja kysymään puolisoltaan, aikooko tämä jättää hänet? Vaikka tajusi järkevästi, ettei se pidä paikkaansa, niin jokin pienempi, haavoittuvampi ja turvattomampi hänen sisällään pelkäsi sitä.
Isossa Britanniassa avioerojuristien kiireellisin päivä on 8.1, päivä heti joulun jälkeen.
Minulla on tapana aloittaa terapia parisuhteessa olevien naisten kanssa sanomalla, etten ota vastuuta sinun erostasi, joka voi tulla sen johdosta, mitä täällä terapiassa tulemme puhumaan.
Miehet käyvät vähemmän terapiassa, kukaan ei oikein tiedä,miten miehet selviytyvät parisuhteesta, joka ei toimi, eikä anna tyydytystä elämään. Aika monet miehistä juovat ongelmiinsa, useat käyvät vieraissa joko seksin takia tai että heillä on suurimmat salaisuudet muiden kuin vaimonsa kanssa.
Miehet eivät yleensä eroa helposti, koska vaimo on todennäköisesti hänen elämänsä ainut ystävä.
Pitkä joulun aika laittaa kohtaamaan nämä kaikki kotona. Onko minun hyvä olla täällä? Tulevatko minun tarpeeni tyydytetyksi tässä suhteessa? Onko tämä sitä elämää, mitä haluan elää?
On ihmisiä, jotka menevät jokaisen tunneoikkunsa mukana ja sähläävät elämänsä sekaisin ja raskaaksi elää. Jos vielä päihteillä sotkee elämäänsä, niin ei asiat niin huonosti, etteikö niitä päihteillä saa vielä huonompaan jamaan.
Ihmiset eivät uskalla muuttaa elämäänsä, vaikka se olisi miten epätyydyttävää, koska ”vanha kamala” on turvallisempi kuin ”uusi kamala”. Ihmiset pelkäävät sitä, tekevätkö he oikean ratkaisun.
Psykologisesti tiedetään, että ihminen on itsenäisin, jos hänellä on kolme vaihtoehtoa. Jos on vain yksi vaihtoehto, niin ihminen ei uskalla valita, koska pelkää valitsevansa väärin.
Tulevaisuutta
Jos ihminen jää vuosikausiksi ”valitsemattomuuden tilaan”, hän demoralisoituu, menettää rohkeutensa elää, ei enää uskalla kohdata haasteita, alkaa pitää itseään kykenemättömänä saavuttamaan elämän mahdollisuuksia.
Ihminen ahdistuu, masentuu, ärtyy, tulee vihaiseksi, alkaa juoda viinaa tai käyttää pillereitä päihtymistarkoituksessa, ottaa huumeita saadakseen vapaahetken itseltään ja elämältä. Ei ole ilmaisia lounaita, elämän asettamiin kysymyksiin joutuu vastaamaan ennemmin tai myöhemmin.
Minua on aina hämmästyttänyt se, kuinka ihmiset välttelevät vastaamista elämän asettamiin kysymyksiin - kiertelevät, laativat erilaisia selityksiä, jotka tietävät itsekin valheeksi, ryhtyvät sijaistoimintaan, laittavat päänsä pensaaseen ja laittavat päässään toivotaan,toivotaan – moodin päälle. Odottavat ihmettä, joka ratkaisisi heidän ongelmansa ja heidän puolestaan.
Kyllä ihmiset tietävät, ettei lotossa voi voittaa. Tilastollisesti voittamisen mahdollisuus on mitätön. Median ja mainosten tarinat siitä, että joku on voittanut ruokkivat vain sitä pientä oljenkortta, ettei itse tarvitsisi ratkaista elämisensä ongelmia.
Tämä aika ruokkii keskenkasvuisuutta, kukaan ei kasva aikuiseksi, jos ei siihen kunnolla ponnistele. Aikamme ei mitenkään tue aikuiseksi kasvamista. Pitää olla vähän erikoinen ja joukosta poikkeava, jos tässä ajassa aikoo kasvaa aikuiseksi, kun keskenkasvuisten armeijat vyöryvät kaikkialle. Vanhemmat ovat yhtä lapsia kuin heidän lapsensa – ”ystäviä keskenään”.
Eräs ystäväni jo vuosia sitten ihmetteli maailmanmenoa sanomalla, että nyt kaikki vietit on kaupallistettu. Jo on ihme, jos ei mielihyväteollisuus ala kukoistaa. Hänen ennustuksestaan on nyt vajaa 15 vuotta.
Katso ympärillesi, näetkö että ihmisten ensimmäinen tarve olisi toteuttaa omaa mielihyväänsä? Kauan sen jälkeen tulevat muiden tarpeet – kumppanin, lasten, omaisten tarpeet. Ja me samat ihmiset hämmästelemme, miksi on niin paljon ongelmia? No eikö se ole itsestään selvää, että mielihyvän itsetyydytyksestä seuraa ongelmia.
Onko odotettavissa, että ihmiset viisastuisivat? En oikein usko, koska ensin pitäisi mielihyvälogiikka vaihtua johonkin järkevämpään logiikkaan.
Isossa Britanniassa ihmiset ostavat joululahjat velaksi luottokortilla 39 %, ja sen seurauksena 25% ihmisistä on joulun jälkeen ostokrapula ja masennus, että meni ostamaan asioita, joihin ei oikein ollut varaa. Joka päivä Citizen's Advice antaa ammattiapua 9300 ihmiselle heidän veloissaan. Joka 4.minuutti joku ihminen tekee henkilökohtaisen vararikon. Asunto menee pakkomyyntiin joka 11.5 minuutti.
Katsoin ohjelmaa kommunistivitseistä. Joukossa oli suuri viisaus: vaikka kommunistien taloudelliset laskelmat olivat aivan pielessä, niin jollakin tapaa systeemi pysyi kasassa. Ei kommunistijohdon, vaan ihmisten ansiosta. Ihmisillä on kyky tulla toimeen toistensa kanssa, jos he haluavat.
Melkein kaikissa ihmisissä on runsaasti hyvää olemassa ja jos se pääsee kukoistamaan, niin meille käy lopulta hyvin.
Kysymys kuuluu, miten saada se hyvä esille ihmisessä?
Joulun sanoma on yksi mahdollisuuksista maailman parantamiseksi. Ei ehkä tällä hetkellä kaikista houkuttelevin?
29.12.12 Lappeenrannassa
Joulukuusi jouluna 2012