Jumalten keinussa Eino Leinon tapaan
Eino Leino runossaan Jumalien keinu tavoittaa jotain jota vain suuri runoilija voi kanssaihmisistensä syvimmistä tunnoista tavoittaa:
Jumalien keinu
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat
kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan –
siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.
Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu.
Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön –
sitten tulkohon tumma yö.
Kun runoilijalla on kyky kuulla, mikä on kanssaihmisen karvas veisu,
niin se voimattomuus tuon ylivoimaiselta tuntuvan laulun edessä on lamaannuttava.
Toisaalta se on samalla hiljainen kunnioitus äärettömälle voimalle,
joka on niin ehdoton ja kaiken tieltään hävittävä,
anteeksiantamaton,
kyselemätön,
epäilemätön
kuin tornado.
Huolimatta kaikesta massiivisesta yrityksestä ymmärtää,
kaikesta aivotutkimuksesta, kaikesta lääkekehityksestä,
kaikkien älykkäiden ihmisten sankarillisesta ponnistuksesta,
kaikkien yrityksestä ymmärtää, mitä järkeä tässä on…
Hulluuden paljas, kaunis ja ylivoimainen voima,
hulluuden suvereeni voima pyyhkii kaiken tieltään, lähes majesteettisesti.
Se ei tunne sääntöjä, nöyryyttä, kohtuutta, urhoollisuutta,
se kulkee kuin tuuli yli kaiken,
helposti ja vaivattomasti.
Kuin Sisyfos käy mielenterveystyön ammattilainen,
vierittämään järjen valoa mäkeä ylös,
vain huomatakseen kuinka kivi on taas vierinyt alas.
Hulluuden seireenien laulu,
riittää tekemään kaiken turhaksi,
epäilemään kaiken mielekkyyttä,
kurkottamista kohti,
tuoda pois ihminen pois hulluudesta,
kuin Lemmikäisen äiti poikansa kuolemasta,
- ja koota palasista kokonainen elämä.
Mielen eheyden palautus,
ohut toivo entisestä.
Kuin tätä päivää ei olisi ollut,
vain eilinen.
Silloin kuin aurinko paistoi,
silloin kuin kaikki oli hyvin,
ja me rakastimme toisiamme.
Kuin tätä päivää ei olisi ollutkaan,
en muistanutkaan,
miten tärkeä olit minulle
Eilen. Niin Eilen.
Vaasassa 3.9.2018
Jumalien keinu
Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat
kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan –
siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.
Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu.
Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön –
sitten tulkohon tumma yö.
Kun runoilijalla on kyky kuulla, mikä on kanssaihmisen karvas veisu,
niin se voimattomuus tuon ylivoimaiselta tuntuvan laulun edessä on lamaannuttava.
Toisaalta se on samalla hiljainen kunnioitus äärettömälle voimalle,
joka on niin ehdoton ja kaiken tieltään hävittävä,
anteeksiantamaton,
kyselemätön,
epäilemätön
kuin tornado.
Huolimatta kaikesta massiivisesta yrityksestä ymmärtää,
kaikesta aivotutkimuksesta, kaikesta lääkekehityksestä,
kaikkien älykkäiden ihmisten sankarillisesta ponnistuksesta,
kaikkien yrityksestä ymmärtää, mitä järkeä tässä on…
Hulluuden paljas, kaunis ja ylivoimainen voima,
hulluuden suvereeni voima pyyhkii kaiken tieltään, lähes majesteettisesti.
Se ei tunne sääntöjä, nöyryyttä, kohtuutta, urhoollisuutta,
se kulkee kuin tuuli yli kaiken,
helposti ja vaivattomasti.
Kuin Sisyfos käy mielenterveystyön ammattilainen,
vierittämään järjen valoa mäkeä ylös,
vain huomatakseen kuinka kivi on taas vierinyt alas.
Hulluuden seireenien laulu,
riittää tekemään kaiken turhaksi,
epäilemään kaiken mielekkyyttä,
kurkottamista kohti,
tuoda pois ihminen pois hulluudesta,
kuin Lemmikäisen äiti poikansa kuolemasta,
- ja koota palasista kokonainen elämä.
Mielen eheyden palautus,
ohut toivo entisestä.
Kuin tätä päivää ei olisi ollut,
vain eilinen.
Silloin kuin aurinko paistoi,
silloin kuin kaikki oli hyvin,
ja me rakastimme toisiamme.
Kuin tätä päivää ei olisi ollutkaan,
en muistanutkaan,
miten tärkeä olit minulle
Eilen. Niin Eilen.
Vaasassa 3.9.2018