Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu

Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu
( Harville Hendrix, 1988, suom. 1996 Leena Nivala; WSOY, Juva)

Luin kyseisen kirjan ensi kerran 20 vuotta sitten, olen palannut kirjaan useasti, vaikka kaikista sen ajatuksista en ole samaa mieltä. Kirja kuitenkin paranee hauskasti, mitä vanhemmaksi elää. Omaa avioliittoa on jo yli 20 vuotta takana.

Kirjan saa melkein jokaisesta divarista parilla eurolla.

Harville Hendrix kirjoittaa mm. seuraavaa:
Avioliittoa pidetään nykyisin helppona laatikkona. Ensin valitaan kumppani. Sitten kiivetään laatikkoon. Vasta kun on päästy asettautumaan, katsotaan laatikkokumppania ensimmäistä kertaa. Jos näkemä miellyttää, jäädään aloilleen. Ellei, kiivetään laatikosta ja lähdetään metsästämään uutta kumppania.

Avioliittoa pidetään ts. muuttumattomana tilana, ja sen toimivuus riippuu omasta kyvystä pystyä miellyttämään hyvää partneria.

Valitettavan monien mielestä avioeron ainoa vaihtoehto on laatikkoon jääminen, kannen kiristäminen tiukemmalle ja sietäminen lopun elämää pettymyksiä tuottavaa suhdetta. He oppivat kestämään onton avioliiton ahtamalla itseensä ruokaa, alkoholia, lääkkeitä, toimintaa, työtä, televisiota ja romanttisia haaveita alistuen uskomukseen, ettei heidän läheisen rakkauden kaipuunsa koskaan toteudu.

Avioliitto ei ole kahden muuttumattoman ihmisen välinen pysyvä tila. Se on psykologinen ja henkinen matka, joka alkaa rakastumisen hurmiosta, mutkittelee pitkin oman itsen löytämisen kivistä polkua ja huipentuu läheisen, iloisen, koko elämän kestävän liiton luomiseen. Tämän toteutuminen ei riipu siitä, pystyttekö saamaan itsellenne täydellisen kumppanin, vaan omasta halustanne oppia tuntemaan oman itsenne piilossa olevia puolia.

Alitajuinen avioliitto ja aivot

Vaikuttaa siltä, että jokainen meistä etsii pakonomaisesti elämäntoveria, jolla on aivan määrätyt hyvät ja huonot puolet.

Tietoisen mielemme järjestäytyneet, johdonmukaiset ajatukset ovat vain ohut huntu alitajunnan yllä, joka on aktiivinen ja koko ajan toiminnassa.

Aivoissa on kolme erillistä kerrosta. Aivorunko, joka on sisin ja alkukantaisin kerros, on aivojen osa, joka valvoo suvunjatkamista, itsesäilytystä ja erilaisia elintoimintoja, kuten verenkiertoa, hengitystä, nukkumista ja ulkoisten ärsykkeiden aiheuttamia lihasten supistumisia.  Tätä kallon alaosassa sijaitsevaa aivojen osaa sanotaan joskus ”matelijan aivoiksi”, koska se on yhteinen kaikille selkärankaisille matelijoista nisäkkäisiin.  Aivorunko on ruumiin toimintojen keskus.

Aivorungon yläosan ympärillä kaareutuu toivomusluun muotoinen aivojen osa, jota kutsutaan limbiseksi järjestelmäksi. Limbisen järjestelmän tehtävänä näyttää olevan tunteiden aikaansaaminen.
”Vanhat aivot” käsittävät sekä aivorungon että limbisen järjestelmän.

Kolmas aivojen osa aivokuori, cortex, laaja ja poimuttunut aivokudosmassa, joka ympäröi kahta sisempää osaa ja joka jaetaan neljään alueeseen eli lohkoon. Tämä aivojen osa, joka on kehittynein Homo sapiensilla, on useimpien tietoisten toimintojemme keskus. Aivokuori on ”uudet aivot", se osa ihmistä, joka on tietoinen, valpas ja yhteydessä jokapäiväiseen ympäristöön. Uudet aivot tekevät päätöksiä, ajattelevat, havainnoivat, suunnittelevat, ennakoivat, harkitsevat, järjestelevät ja kehittelevät ajatuksia.

Uudet aivot ovat luonnostaan loogiset ja yrittävät löytää syyn seuraukselle ja seurauksen syylle. Ne pystyvät määrättyyn pisteeseen asti hillitsemään vanhojen aivojen vaistomaisia reaktioita. Tämä analyyttinen, tutkiskeleva, kyselevä tietoisuuden osa on suurin piirtein se ihmisen osa, jonka hän ajattelee olevan ”minä itse”.

Vanhojen aivojen logiikka

Suurin osa vanhojen aivojen toiminnasta tapahtuu tiedostamatta, täysin päinvastoin kuin uusien aivojen toiminnasta. Vanhojen aivojen päätehtävänä on itsesäilytys.

Vanhat aivot ovat koko ajan valppaina ja toistavat toistamistaan maailman alun aikaista kysymystä: ” Onko se turvallista?”

Vanhat aivot ovat vain hämärästi tietoiset ulkopuolisesta maailmasta. Vanhat aivot saavat tietonsa uusien aivojen hankkimista kuvista, symboleista ja ajatuksista. Ne lajittelevat saamansa tiedot hyvin laajoiksi käsitteistöiksi. Vanhat aivot näyttävät välittävän vain, onko kyseinen henkilö
1) hoivattava,
2) hoivaava,
3) sukupuolikohde,
4) paettava,
5) toteltava tai
6) hyökättävä.

Vanhojen aivojen toimintaperiaate: niillä ei ole käsitystä ajan kulusta. Ei ole olemassa tätä päivää, huomista eikä eilistä; kaikki mitä on ollut, on edelleen. Vanhat aivonne ovat lukkiutuneet arkaaiseen näkökulmaan. Jos ymmärrätte tämän perustotuuden alitajunnan luonteesta, se auttaa ehkä selittämään, miksi teillä on joskus avioliitoissanne tunteita, jotka ovat hälyttävästi epäsuhteessa niitä aiheuttaviin tapahtumiin. Mennyt ja tuleva elävät mielessänne rinta rinnan.

Vanhat aivomme, jotka ovat ikuisen nykyisyyden ansassa ja vain hämärästi tietoiset ulkopuolisesta maailmasta, yrittävät luoda lapsuuden ympäristön uudelleen.

Vanhat aivot eivät yritä herättää menneisyyttä henkiin tottumuksesta eivätkä sokeasta pakosta, vaan koska niillä on suuri tarve parantaa vanhoja lapsuuden haavoja.

Harville Hendrix yrittää ehdottaa, ettette pohjimmiltanne rakastuneet kumppaniinne siksi, että hän on nuori ja kaunis tai siksi, että hänellä oli hieno ammatti, sama ”pistearvo” kuin teillä tai miellyttävä luonne.

Rakastutte siksi, että vanhat aivonne saivat kumppaninne sekoittumaan vanhempiinne! Vanhat aivot uskoivat, että ne olivat vihdoinkin löytäneet ihanteellisen ehdokkaan korjaamaan lapsena saamanne psyykkiset ja emotionaaliset vauriot.

Jostain syystä menemme naimisiin odottaen, että puolisomme palauttaa taikakeinoin tämän kokonaisuuden tunteen (” sikiöasteella olimme yhteydessä maailmankaikkeuteen”). Ikään kuin puolisollamme olisi hallussaan ajat sitten kadonneen valtakunnan avaimet, ja riittää kunhan vain onnistumme suostuttelemaan hänet avaamaan oven. Hänen epäonnistumisensa on suurimpia syitä omaan onnettomuuteemme.
Vaikka olemme nyt aikuisia, pystymme pitämään itsemme kylläisinä, lämpiminä ja kuivina, piilossa oleva puolemme odottaa silti ulkopuolisen maailman huolehtivan meistä.

Kun kumppanimme on vihamielinen tai vain välinpitämätön, syvällä aivoissamme alkaa soida hiljainen hälytysääni, joka saa meidät kuolemanpelon valtaan.

Hoitajilla, joilla ei ole kykyä pitää huolta kuin omista tarpeistaan ja heidän lapsensa kasvavat tuntien itsensä hylätyiksi. Heistä kasvaa lopulta ihmisiä, joita Hendrix kutsuu ”sulautujiksi”, joilla tuntuu olevan kyltymätön läheisyyden tarve.

Sulautujat haluavat, että ”kaikki tehdään aina yhdessä”. Jos ihmiset eivät ole paikalla sovittuun aikaan, he tuntevat itsensä hylätyiksi.  Avioeron ajatus täyttää heidät kauhulla. He ikävöivät fyysistä hellyyttä ja vakuutteluja.  Ja heillä on usein tarve olla jatkuvassa puhekontaktissa jonkun kanssa.


Alitajuinen avioliitto

Maailma, johon olemme varastoineet lapsuutemme tyydyttämättömät tarpeet, toteutumattoman toiveemme olla ravittuja ja suojeltuja ja saada silti kulkea kenenkään estämättä omaa tietämme kypsyyteen.

Olemme nopeita luonteen tuomareita: tavatessamme ihmisiä rekisteröimme välittömästi liikkumistavan, katsekontaktin hakemisen tai välttelyn, pukeutumisen, luonteenomaiset ilmeet, kampauksen, nauru- tai hymyilemisherkkyyden, kuuntelukyvyn, puheen nopeuden, miten nopeasti he vastaavat tehtyyn kysymykseen – tallennamme kaikki nämä ominaisuudet ja satoja muita muutamassa minuutissa.

Huomiokykymme on erityisen tarkkana silloin kun etsimme itsellemme elämänkumppania, koska olemme hakemassa jotakuta, joka tyydyttäisi tiedostamattomia perustarpeitamme.  Alitajunta on hyvin valppaana etsien merkkejä, että hän todella voisi olla täydellinen puoliso.

Jos myöhemmät kokemukset vahvistavat hänen vastaavan imagoamme, kiinnostuksemme kasvaa kasvamistaan. Jos eivät, kiinnostuksemme lopahtaa.

Jos valitsemme puolisomme ensi sijassa sillä perusteella, että hän muistuttaa hoitajiamme, hän tulee väistämättä repimään joitain kipeitä haavoja auki. Vajoamme tuskan ja hädän hetteikköön, jota kutsutaan valtataisteluksi.

Rakastuminen

Rakastavaiset kuvittelevat yhdessäolonsa olevan aivan ainutlaatuista ja eroavan koko maailman kaikkien muiden ihmisten kokemuksista. He palaavat yhä uudelleen tähän aikaan sen tuoksuja tunnustellen. Näinä ensimmäisinä idyllisinä päivinä maailma oli muuttunut: ihmiset tuntuivat ystävällisimmiltä, värit olivat kirkkaampia, ruoka maistui paremmalta – kaikessa heidän ympärillään oli koskemattoman uutuuden hohde, aivan kuin heidän lapsuudessaan.

Mutta eniten he tunsivat muuttuneensa itse. He olivat yhtäkkiä tarmokkaampia ja heillä oli terveempi suhde elämään. He tunsivat olevansa henkevämpiä, hauskempia ja optimistisempia.

Peiliin katsoessa he pitivät uudella tavalla kasvoista, jotka katsoivat heitä vastaan: ehkä he loppujen lopuksi sittenkin ovat rakastetun kiintymyksen arvoisia.

Jotkut olivat niin tyytyväisiä itseensä, että he pystyivät jopa hetkeksi luopumaan korvikenautinnoistaan. Heidän ei tarvitse ahtaa itseensä makeisia, lääkkeitä tai alkoholia, ei turtua television avulla, eikä maustaa elämäänsä satunnaisilla sukupuolisuhteilla. Ylityö ei enää houkutellut ja rahan ja vallan haaliminen tuntui melko turhalta.

Elämä oli täynnä merkitystä ja sisältöä, ja se oli aivan käden ulottuvilla. Rakkaussuhteen ollessa kukkeimmillaan nämä voimakkaat hyvät tunteet säteilivät ulospäin ja he tunsivat olevansa rakastavampia ja hyväksyvänsä jokaisen.

Joillekin siunaantui vielä kohonnutta hengellistä aistimusvoimaa, he tunsivat olevansa sisäisesti yhtenäisiä ja kokivat luonnonyhteyttä, jota he eivät olleet saaneet kokea lapsuutensa jälkeen.

Rakkauden yleismaailmallinen kieli

Suhteen alussa on erityisesti hyviä tunteita, koska osa aivoistamme uskoo, että meillä on vihdoinkin mahdollisuus tulla ravituksi ja saada takaisin alkuperäinen kokonaisuutemme.

Rakastavaisten välillä vaihdetut sanat voi supistaa neljään peruslauseeseen:
1.       ”Vaikka olemme tavanneet vasta äskettäin, minusta tuntuu kuin tuntisin sinut jo.” (tunnistamisilmiö)
2.       ”Hassua, että vaikka olemme olleet yhdessä vasta niin vähän aikaa, en pysty muistamaan sitä aikaa, jolloin emme tunteneet vielä.” (ajattomuusilmiö)
3.       ”Kun olen sinun kanssasi, en tunne enää olevani yksin. Tunnen itseni kokonaiseksi, täydelliseksi.” (uudelleenyhdistymisilmiö)
4.       ”Rakastan sinua niin paljon, etten voi elää ilman sinua.” (elinehtoilmiö)

Rakastumisessa ihminen uskoo, että tällä kertaa hänen syvin, pohjimmainen, lapsenomaisin kaipuunsa saa tyydytyksen. Joku alkaa kohta hoitaa häntä, hän ei ole enää yksin.

Kun ihmiset rakastuvat, he astuvat vanhojen aivojen ikuisen nykyisyyden valtakuntaan. Vanhoille aivoille intiimi rakkaussuhde on paljolti samaa kuin äidin sylissä istuminen. Siinä on sama rauhan ja turvan illuusio, sama toiseen täydellinen sulautuminen. ”Aion rakastaa sinua niin ettei kukaan ole rakastanut”, jonka alitajunta tulkitsee tarkoittavan ”enemmän kuin äiti ja isä”.

Vanhat aivot nauttivat täysin siemauksin tästä ilahduttavan regressiivisestä käyttäytymisestä. Rakastavaiset uskovat parantuvansa – eivät kovalla työllä eivätkä itsensä ymmärtämisen avulla – vaan yksinkertaisesti sulautumalla johonkin, jonka vanhat aivot ovat sekoittaneet hoitajiinsa.

Rakastavaisten sanoessa toisilleen ”kun olen sinun kanssasi, tunnen itseni kokonaiseksi”, he tunnustavat valinneensa tietämättään jonkun, joka ilmentää juuri niitä olemuksensa puolia, jotka on eristetty lapsuudessa: he ovat löytäneet kadonneen itsensä.

Platonin halkaistujen hermafrodiittien tavoin he ovat kumpikin olleet vain puoli ihmistä: nyt he ovat kokonainen.

Rakastavaiset siirtävät tietämättään vastuun omasta eloonjäämisestään omilta vanhemmiltaan kumppanilleen. Sama ihana olento, joka on herättänyt eroksen, suojelee häntä nyt thanatokselta, alituisesti läsnä olevalta kuolemanpelolta. Syvemmällä tasolla tämä lause paljastaa pelon, että jos rakastavaisten olisi erottava, he menettäisivät kokonaisuuden tunteen, jonka he ovat juuri löytäneet uudeleen.

Sitä mukaa kun luottamus rakastavaisten kesken lisääntyy, he syventävät läheisyydentunnettaan. Heillä on tunne, ettei kukaan, eivät edes heidän omat vanhempansa ole välittäneet niin paljon heidän sisäisestä maailmastaan.

Kertoessaan toisilleen intiimejä asioita, he voivat hetkittäin jopa tuntea aitoa myötätuntoa ja pystyvät lähtemään mukaan toistensa maailmaan. Näinä harvinaisina hetkinä he eivät tuomitse toisiaan, eivät tulkitse rakastetun sanomisia eivätkä edes vertaile omia erilaisia kokemuksiaan. He tekevät paljon enemmän: he luopuvat hetkeksi koko elämän kestäneestä itsekeskeisyydestään ja puhuvat toisen ihmisen todellisuuden ehdoilla.

Rakastaminen on kuin olisi äkkiä saanut tulla ihannoidun perheen lempilapseksi.
Rakastavaiset pitäytyvät joksikin aikaa rakkauden haavekuvaan. Rakkauden haavekuva vaatii monia alitajuisia näyttelijäsuorituksia.

Eräs uskottelun muoto, johon käytännöllisesti katsoen kaikki rakastavaiset syyllistyvät, on että he yrittävät osoittaa olevansa tunne-elämältään terveempiä kuin mitä todellisuudessa ovat.

Kun ihmisellä ei näytä olevan paljoakaan henkilökohtaisia tarpeita, toinen osapuli voi vapaasti uskoa, että toisen elämän päämäärä on hoivata, ei tulla hoivatuksi, ja se tekee tämän ihmisen todellakin hyvin haluttavaksi.

Useimmat meistä näkevät paljon vaivaa suhteen alkuvaiheissa vaikuttaakseen ihannepuolisolta.

Kieltäminen

Joskus me tarraudumme ihannepuolison mielikuvaan ja kieltäydymme uskomasta havaintojamme, mielikuva on todellisempi kuin todellisuus. Rakkaussuhteen alussa kieltämismekanismimme toimii tehokkaammin kuin koskaan muulloin elämässämme.

Kuvittelemme rakastuneemme ihmiseen, kun me tosiasiassa olemme rakastuneet tähän ihmiseen heijastamaamme kuvaan.

Me kaikki turvaudumme jossain määrin kieltämiseen. Joutuessamme elämässämme vaikeaan tai tuskalliseen tilanteeseen, olemme mielellämme katsomatta tosiasioita silmiin ja yritämme kehitellä jonkin kuvitelman, joka sopii meille paremmin.

Rakastuminen todellakin kukoistaa tietämättömyydessä ja mielikuvituksessa.

Niin kauan kuin rakastavaiset pitävät yllä ihannoitua, epätäydellistä kuvaa toisistaan, he elävät paratiisissa.
Kun sytytämme lamppumme (kuten Psykhe valaisi lampulla nukkuvaa Narkissosia Eros ja Psykhe-myytissä) ja tarkastelemme rakastettuamme ensimmäistä kertaa täysin asiallisesti, huomaamme, ettei hän olekaan jumala – hän on epätäydellinen ihminen, täynnä kauneusvirheitä, kaikkia niitä huonoja puolia, joita olimme itsepintaisesti kieltäytyneet näkemästä.

Valtataistelu

Kun ihana ja kutsuva soidintanssi lähenee loppuaan, ei rakastavaisille enää riitä tarpeiden täyttymisen ihana odotus (mikä haavekuva on ollut vastuussa rakastumisen euforiasta) – vaan he alkavat vaatia myös sen toteutumista.

Äkkiä ei riitäkään, että kumppani on hellä, älykäs, viehättävä ja hauska. Hänen on tyydytettävä nyt kokonainen sarja odotuksia, joista jotkut ovat tietoisia mutta useimmat alitajunnan kätkössä.

Niin pian kuin pari ryhtyy elämään yhdessä, useimmat olettavat kumppaninsa mukautuvan hyvin tarkkaan ja määrättyyn, mutta harvoin ääneen lausuttuun käyttäytymiskuvioon. Koska he eivät ole puhuneet keskenään omista odotuksistaan ennen yhteenmuuttoa tai naimisiinmenoa, nämä odotukset voivat synnyttää voimakkaita jännitteitä heidän välillään.

Näitä tietoisia tai puolitietoisia odotuksia paljon tärkeämpiä ovat parisuhteeseen tuodut tiedostamattomat odotukset, joista päällimmäisenä on odotus, että pitkästä ehdokaslistasta valittu henkilö tulee rakastamaan tavalla, jolla vanhemmat eivät ole koskaan rakastaneet.

Kumppanin on tehtävä kaikki – tyydytettävä lapsuuden tyydyttämättömät tarpeet, täydennettävä kadonnutta itseä, hoivattava pysyvällä ja rakastavalla tavalla, oltava ikuisesti saatavilla. Nämä ovat samoja odotuksia, jotka ruokkivat rakastumisen onnea, mutta nyt halu vastavuoroisuuteen on vähentynyt. Ihmiset eivät mene naimisiin huolehtiakseen kumppaninsa tarpeista – he menevät naimisiin edistääkseen omaa psyykkistä ja emotionaalista kasvuaan.

Heti kun suhde näyttää varmalta, psykologinen kytkin kääntyy syvällä aivoissa ja herättää kaikki piilevät lapsenomaiset toiveet. Aivan kuin sisällä oleva haavoittunut lapsi ottaisi ohjat käsiinsä. Lapsi sanoo: ” Olen ollut tarpeeksi kiltti tarpeeksi kauan varmistuakseni, että tämä ihminen pysyy luonani jonkin aikaa. Nyt on palkansaannin aika.”

Harteita hierotaan nyt harvemmin, rakkauden ilmaisut ovat kiireisempiä ja epämääräisempiä, rakastelu vähenee. Kumppani ei enää keksi syitä ollakseen toisen kanssa ja alkaa kuluttaa aikaansa lukemalla, katsomalla televisiota, tapaamalla ystäviään tai vain vajoamalla päiväunelmiinsa.

Useimmat ihmiset huomaavat suhteensa jossain vaiheessa kumppaninsa joidenkin puolien, joita he ovat joskus pitäneet erittäin haluttavina, alkavan ärsyttää heitä. Olemme kukin löytäneet jonkun, joka on korvannut luovuuden puutteemme tai kyvyttömyytemme ajatella tai tuntea. Alussa tämä järjestely tuntuu toimivan, mutta aikaa myöten kumppanimme korvaavat piirteet ovat alkaneet herättää meissä tunteita ja tuoda esiin ominaisuuksia, jotka ovat edelleen tabuja.

Jossain parisuhteenne vaiheessa olette alkaneet toivoa, ettei puolisonne olisi niin valtavan kiinnostunut seksistä tai sellainen hauskanpitäjä tai aina täynnä uusia ideoita – jotenkin vähemmän kokonainen – koska nämä puolet ovat houkutelleet esiin teidän omia torjuttuja puolianne ja piilossa oleva itsenne on uhannut ilmaantua kutsumatta näkyviin. Pyrkiessänne suojaamaan omaa olemassaoloanne olette yrittäneet kaventaa kumppaninne todellista olemusta.

Kumppaninne huonot puolet, jotka olitte itsepintaisesti kieltäneet ollessanne rakastuneet, ovat myös alkaneet tulla päivänvaloon. Äkkiä elämänkumppaninne jatkuva masentuneisuus, alkoholiongelma, saituus tai vastuuntunnottomuus on tullut ilmiselväksi.

Se on saanut teidät tajuamaan kauhuksenne, ettette te olekaan pelkästään aikeissa saada tarpeenne tyydytetyiksi, vaan että kumppaninne kohtalona on haavoittaa teitä juuri samalla tavoin kuin teitä on haavoitettu lapsena.

Voi seurata välittömästi inhottava ja lamaannuttava oivallus – on naimisissa väärän ihmisen kanssa. Voi tuntua kuin heräisi painajaisesta.

Ihmiset yrittävät manata ulos kiellettyjä huonoja puoliaan projisoimalla niitä elämänkumppaniinsa. Toisin sanoen he katsovat kumppaniaan ja arvostelevat hänessä kaikkea mitä he inhoavat ja kieltävät itsessään.
Oman huonon puolen sijoittaminen kumppaniin on huomattavan tehokas keino, hämärtää ei aina niinkään miellyttävää puolta itsessä.

Pariskunnan valtataistelujen ja ristiriitojen kolme pääsyytä:
1.       Herättää henkiin toistensa torjuttuja käyttäytymistapoja ja tunteita.
2.       Repiä toistensa lapsuudenhaavoja auki.
3.       Heijastaa omia huonoja puoliaan toisiinsa.

Kaikki tämä vuorovaikutus on tiedostamatonta. Ihmiset tietävät vain olevansa hädissään, vihaisia, ahdistuneita, masentuneita ja jäävänsä vaille rakkautta. Ja on vain luonnollista, että he syyttävät onnettomuudestaan elämänkumppaniaan. He itse eivät ole muuttuneet – he ovat samoja ihmisiä, joita ovat aina olleet. Mutta kumppani on muuttunut.

Rakkauden aseet

Ihmiset alkavat epätoivoisesti käyttää kielteisiä keinoja pakottaakseen kumppaninsa olemaan rakastavampi. He kieltäytyvät antamasta toiselle hellyyttään ja muuttuvat etäisiksi. Heistä tulee ärtyneitä ja arvostelevia. He moittivat ja syyttelevät: ” Mikset sinä…?”, ” Miksi sinä aina…?”, ” Olisit joskus…!”.

He käyttävät sanan asetta yrittäessään epätoivoisesti saada kumppaniltaan lämpöä ja ymmärrystä – tai mitä tahansa hyviä puolia. He uskovat, että kun he aiheuttavat kumppanilleen riittävästi tuskaa, hän alkaa taas käyttäytyä yhtä rakastavasti kuin ennenkin.

Mikä saa ihmiset uskomaan, että kumppanin loukkaaminen saa tämän käyttäytymään ystävällisemmin? Mikseivät ihmiset yksinkertaisesti vain sano toisilleen selvin sanoin, että he haluavat enemmän hellyyttä tai huomiota tai rakastelua tai vapautta tai mitä he ikinä kaipaavatkin.

Ajatellaan, että muiden ihmisten pitää ymmärtää, mitä minä haluan ja antaa se minulle ilman että minun tarvitsee tehdä muuta kuin huutaa.

Kun pariskunnat eivät kerro toisilleen, mitä he haluavat ja syyttävät jatkuvasti toisiaan epäonnistumisestaan, ei ole ihme, että rakkauden ja yhteistyön henki katoaa. Sen tilalle tulee katkera pitäytyminen valtataisteluun, jossa kumpikin yrittää pakottaa toisen täyttämään tarpeensa. He eivät anna periksi, vaikka kumppani vastaa näihin sotatoimiin yhä uudelleen syttyvällä vihalla.  Miksi?

He pelkäävät alitajuisesti, että he kuolevat, ellei heidän tarpeitaan tyydytetä.
 
Valtataistelun vaiheet

Valtataisteluun vaipuneiden ihmisten elämä tuntuu kaoottiselta. Kiintopisteitä ei ole. On vaikeata ymmärtää, mistä kaikki alkoi ja mihin se päättyy. Mutta valtataistelulla on ennaltamäärätty reittinsä; se on rakkauden haavekuvan kuolema.

Ensin tulee järkytys, hirvittävä totuuden hetki, jolloin ikkuna avautuu ja tietoisuuteen tunkeutuu kauhea ajatus: ” Tämä ei ole se ihminen, jonka kanssa menin naimisiin.” Sillä hetkellä ihminen tuntee, että avioliitto tulee merkitsemään lapsuuden yksinäisyyden ja tuskan jatkumista – kauan odotettua parantumista ei tulekaan.
Järkytystä seuraa kieltäminen. Pettymys on niin suuri, ettei ihminen halua nähdä totuutta. Hän tekee kaikkensa nähdäkseen kumppaninsa huonot puolet myönteisessä valossa.

Lopulta kieltäminen ei enää onnistu ja ihminen tuntee itsensä petetyksi. Joko hänen kumppaninsa on täysin muuttunut niistä ajoista, jolloin he olivat rakastuneet tai hän on koko ajan salannut todellisen luonteensa.
Ihminen kärsii ja hänen kärsimyksensä määrä on verrannollinen hänen aikaisempien kuvitelmiensa ja kumppanissa ilmenneiden todellisten ominaisuuksien epäsuhtaan.

Jos ihminen kestää valtataistelun vihavaiheen loppuun asti, myrkky häipyy hiukan ja hän aloittaa neljännen vaiheen, kaupankäynnin. Tämä vaihe sujuu suunnilleen näin: ” Jos lopetat ryyppäämisen, minä kiinnostun enemmän seksistä.”

Pariterapeutit voivat tahtomattaan pitkittää tätä valtataistelun vaihetta, jos he auttavat pareja sopimaan käyttäytymissäännöistä menemättä ongelman pohjaan saakka.

Valtataistelun viimeinen vaihe on epätoivo. Kun mies ja vaimo joutuvat tähän kriittiseen vaiheeseen, he eivät enää odota löytävänsä suhteestaan onnea ja rakkautta; tuska on kasvanut liian suureksi. Tässä vaiheessa noin puolet aviopareista luopuu viimeisistäkin toivonrippeistä ja hakee avioeron. Useimmat niistä, jotka jäävät yhteen, kehittävät jonkinlaisen ”rinnakkaisavioliiton” ja yrittävät löytää onnensa varsinaisen aviosuhteen ulkopuolelta.

Hyvin harvat, vain 5 % kaikista pareista, löytävät keinon irrottautua valtataistelusta ja jatkavat syvästi tyydyttävän suhteen kehittämistä.

Rakastumisen ja valtataistelun välillä on todella hyvin pieni ero. Molemmat puolisot etsivät edelleen keinoa saada takaisin alkuperäinen kokonaisuutensa ja he takertuvat edelleen uskomukseen, että heidän elämänkumppanillaan on valta ja voima saada heidät kokonaisiksi ja terveiksi.

Suurin ero on siinä, että nyt koetaan, että kumppani kieltäytyy antamasta rakkauttaan. Tämä vaatii uutta taktiikkaa, ja miehet ja vaimot alkavat loukata toisiaan tai evätä toisiltaan mielihyvää ja läheisyyttä siinä toivossa, että kumppani vastaisi siihen lämmöllä ja rakkaudella.

Useimmat valtataisteluun joutuneet parit noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa: he rakentavat elämänsä niin, että todellinen läheisyys on mahdotonta.

Mitä puolisosi tekee vältelläkseen sinua? Lukee rakkausromaaneja, häipyy autotalliin, leiriytyy puhelimen ääreen, jumaloi autoaan, viettää liian paljon aikaa lasten kanssa, ottaa vastaan kaikki luottamustehtävät, on liian paljon kesämokillä, pitää toista suhdetta, ei katso silmiin, nukahtaa sohvalle, on urheiluhullu, on sairas ja väsynyt koko ajan jne. Harville Hendrix kertoo luetteloineensa yli 300 eri tapaa vältellä kumppania. He elävät ns. ”näkymättömässä avioliitossa”.

Miksi puolisot käyttävät niin paljon aikaa vältelläkseen läheisyyttä? Tähän on kaksi hyvää syytä: viha ja pelko.
Suhteen romanttisessa rakastumisvaiheessa ihmisten mielestä on suhteellisen helppoa olla toistensa lähellä, koska he ovat täynnä toiveen toteutumisen odotusta. Kun he kuukausien tai vuosien kuluttua tajuavat, että kumppania kiinnostaakin oma pelastumisensa, eikä heidän, he suuttuvat ja tuntevat itsensä petetyiksi.

Sanatonta sopimusta on rikottu. He rakentavat kostoksi henkisen barrikadin. Itse asiassa he sanovat: ” Olen suuttunut sinulle, koska et toteuta tarpeitani.” Sen jälkeen he alkavat järjestelmällisesti etsiä nautintoa ja tyydytystä suhteen ulkopuolelta. Kumpikin yrittää löytää muualta suhteestaan puuttuvaa mielihyvää.

Toinen syy vältellä läheisyyttä on pelko, varsinkin tuskan pelko. Monet suhtautuvat kumppaniinsa alitajuisella tasolla kuin tämä olisi vihollinen. Kuka tahansa, jonka vanhat aivot ovat havainneet mahdolliseksi tarpeiden tyydyttäjäksi ja joka ei sitten tyydytäkään, on vanhojen aivojen luokittelemana tuskan aiheuttaja, ja se nostattaa kuoleman aavenäyn.

Jos kumppaninne ei hoivaa teitä eikä antaudu huolehtimaan perustarpeistanne, jokin puoli teistä pelkää, että te kuolette ja että juuri kumppaninne antaa sen tapahtua. Kun hoivan peruspuute kuormittuu vielä sanasodalla ja joissakin tapauksissa todellisella fyysisellä pahoinpitelyllä, kumppani muuttuu vielä enemmän mahdolliseksi viholliseksi.

Kun parisuhde on täynnä ristiriitoja, niin vanhat aivot ovat vakuuttuneet, että henki on vaarassa, vaikkei fyysistä väkivaltaakaan olisi.

Miten tästä hämmennyksen labyrintistä voi päästä? Mitä seuraa valtataistelun jälkeen? Jos niin haluaa, niin tiedostaminen, uudenlainen suhde, ”Tietoinen avioliitto”.

Tietoinen avioliitto

C.J. Jung on sanonut: ” Avioliitto kehittyy tuskin koskaan ihmissuhteeksi tasaisesti ja ilman kriisejä. Tietoisuus ei synny tuskatta.”

Alitajuinen tarpeemme korjata lapsuutemme tunnevauriot saa meidät nimenomaan ymmärtämään ihmisenä olemisen henkiset mahdollisuudet, tulemaan kokonaisiksi ja rakastaviksi ihmisiksi. Ihmisiksi joilla on myös kykyä antaa toisille jotakin. Vaikka tilapäisesti sokeudumme, voimme nähdä kuka elämäntoverimme on todellisuudessa ja sitovat meidät häneen ja luo edellytykset tulevalle kasvulle.

Vanhojen aivojen ongelma on, ettei kukaan ohjaa niitä, ne ovat kuin sokea eläin, joka yrittää löytää juotavaa. Vanhojen aivojen mielekkäisiin ja tärkeisiin päämääriin päästäksemme, meidän on värvättävä uudet aivot avuksemme. Sen osan meistä, joka valikoi, haluaa tietoisesti, tietää, ettei kumppanimme ole kumpikaan vanhemmistamme, ettei tänään ole ikuisesti eikä eilinen ole tänään.

Meidän on otettava rakkaussuhteemme tueksi muualla elämässämme käyttämämme ajattelukyky.
Kun saamme vanhojen aivojen vaistonvaraiset ja mahtavat voimat ja uusien aivojen erittelevät ja havainnoivat kyvyt yhteistyöhön, alamme tajuta tiedostamattomia pyrkimyksiämme.

Vanhojen aivojen vaiston ja uusien aivojen älyn avioliiton kautta voimme vähitellen jättää valtataistelun pettymykset taaksemme.

Uusien ja vanhojen aivojen yhdistyminen

Kun olette hioneet taitojanne suhtautua moitteisiin lähtemättä puolustuskannalle, huomaatte erään tärkeän asian: useimmissa kanssakäymisissänne puolisonne kanssa olette itse asiassa enemmän turvassa silloin, kun olette puolustautumatta ja menette enemmän puolisoanne vastaan, sillä silloin hänestä tulee liittolainen, eikä vihollinen.

Eräs keino on toistaa omin sanoin kumppanin sanoma neutraalilla äänellä, hyväksyä, että toinen on suuttunut, mutta olla ryntäämättä omiin puolustusasemiin.

Opitte hillitsemään vaistomaisia vastahyökkäyksiänne uusien aivojenne avulla, jotka toisin kuin vanhat aivot ymmärtävät, ettei moite ole samaa kuin kimppuun käyminen.

Tietoinen avioliitto edistää mahdollisimman suurta psyykkistä ja henkistä kasvua – tämän avioliiton luovat itsensä tiedostaminen ja yhteistyö alitajunnan perustarpeiden kanssa: olla turvassa, parantunut ja kokonainen.

Kymmenen tietoisen avioliiton ominaisuutta:

1.       Ymmärrätte, että rakkaussuhteella on piilotajunnan päämäärä – lapsuuden haavojen parantaminen.
2.       Muodostatte täsmällisemmän kuvan kumppanistanne.
3.       Otatte vastuun siitä, että annatte kumppaninne tietää tarpeenne ja toiveenne. (Alitajuisessa avioliitossa olette takertuneet lapsenomaiseen kuvitelmaan, että kumppaninne vaistoaa tarpeenne. Tietoisessa avioliitossa hyväksytte tosiasian, että ymmärtääksenne toinen toistanne teidän on kehitettävä selkeät viestintäkanavat.)
4.       Tulette päämäärätietoisemmiksi kanssakäymisestänne. ( Alitajuisessa avioliitossa teillä on ollut taipumusta toimia ajattelematta, olette sallineet vanhojen aivojen alkukantaisten reaktioiden ohjata käyttäytymistänne. Tietoisessa avioliitossa opetatte itseänne käyttäytymään rakentavammalla tavalla.)
5.       Opitte arvostamaan kumppaninne tarpeita ja toiveita yhtä paljon kuin omiannekin. ( Alitajuisessa avioliitossa olette olettaneet, että kumppaninne elämäntehtävä on huolehtia taikakeinoin tarpeistanne. Tietoisessa avioliitossa luovutte tästä narsistisesta näkemyksestä ja suuntaatte voimianne yhä enemmän tyydyttämään kumppaninne tarpeita.)
6.       Hyväksytte persoonallisuutenne pimeän puolen. ( Tietoisessa avioliitossa tunnustatte avoimesti, että teillä on huonoja puolia, kuten kaikilla muillakin. Ette enää heijasta ja etsi huonoja puolia muista ihmisistä ja ympäristöstä.)
7.       Opitte uusia perustarpeiden ja halujen tyydyttämistapoja. ( Valtataistelun aikana olette viekoitelleet, saarnanneet ja moittineet pakottaaksenne kumppaninne toteuttamaan perustarpeitamme ja halujanne. Kun pääsette tästä vaiheesta, tajuatte, että kumppaninne voi tosiaan olla voimanlähteenne.)
8.       Etsitte itsestänne niitä kykyjä ja vahvoja puolia, joita teiltä puuttuu. (Tietoisessa avioliitossa opitte, että vain kehittämällä oman itsenne piilossa olevia puolia, voitte todella saada takaisin ykseyden tunteen.)
9.       Tiedostatte paremmin halunne olla rakastava ja kokonainen ja yhteydessä maailmankaikkeuteen. ( Jumalalta saadun luonteenne osana teillä on kyky rakastaa ehdoitta ja kokea yhteyttä ympäröivään maailmaan. Tietoisessa avioliitossa alatte löytää uudelleen alkuperäistä luonnettanne.)
10.   Hyväksytte tosiasian, että hyvän avioliiton luominen on työtä vaativaa. ( Alitajuisessa avioliitossa olette kuvitelleet, että hyvä avioliitto syntyy, kunhan vain oikea kumppani löytyy. Tietoisessa avioliitossa ymmärrätte, että juuri teidän on oltava ” se oikea”. Hankkiessanne lisää asiallista tietoa rakkaussuhteista ymmärrätte, että hyvä avioliitto vaatii moraalista vastuuta, itsekuria ja rohkeutta muuttua ja kasvaa, että avioliitto on työtä vaativaa.)
 
Ollaksemme rakastettuja meidän on ensin kehityttävä rakastajiksi.
 
Meillä kaikilla on ymmärrettävä halu elää lapsen elämää. Me emme halua nähdä vaivaa. Emme halua ottaa vastuuta tarpeidemme toteutumisesta: haluamme ”rakastua” yli-inhimilliseen kumppaniin ja elää onnellisena elämämme loppuun asti.

Psykologinen termi tälle taipumuksellemme siirtää pettymyksemme syyt ja ongelmiemme ratkaisut itsemme ulkopuolelle on ”ulkoistaminen”.

Hyvän suhteen luomiseksi pitää olla halukas kasvamaan ja muuttumaan. On inhimillistä toivoa elämää, jossa ei tarvitse ponnistella.

Kun olimme lapsia, me turhauduimme, kun maailma ei antanut meille; olimme tyytyväisiä, kun maailma antoi.

Meidän on vaikea ymmärtää, että ollaksemme rakastettuja meidän on ensin kehityttävä rakastajiksi.

Kehittyäksemme rakastajiksi meidän on ensin luovuttava itsetuhoisista menettelytavoista ja uskomuksista ja korvattava ne rakentavimmilla tavoilla.

Muutoksen tiellä, joita meidän on tehtävä saadaksemme tyydyttävämmän suhteen, on oma muutoksen pelkomme. Se on ihmisluonteen perusominaisuuksia.

Kun mikä tahansa sotkee mukavat tai vähemmän mukavat tottumuksemme, vanhoissa aivoissamme alkaa soida hälytysääni. Ne yrittävät saada meidät tajuamaan, että olemme astumassa kartoittamattomalle tai tutkimattomalle maaperälle ja vaara voi vaania minkä kulman takana tahansa.

Kun monta vuotta on sijoitettu totuttuihin käyttäytymistapoihin, on täysin luonnollista, että he tuntevat suurta vastenmielisyyttä muutosta kohtaan.

Me kuljemme useimmat avioelämämme läpi kuin unessa ja pitäydymme koneelliseen kanssakäymiseen, joka ei juuri anna meille mielihyvää.

Harville Hendrix kertoo, että kun hän pyytää pareja uskaltautumaan kokeilla uusia käyttäytymistapoja, niin he suuttuvat hänelle. Joku puoli heissä haluaisi mieluummin erota, hajottaa perheen ja jakaa omaisuuden kuin omaksua uusia yhdessäolon tapoja.

Odotamme elämän antien tulevan luoksemme vaivatta ja ilman uhrauksia.

Tietoisessa ja kasvua edistävässä suhteessa sitoutuminen on emotionaalisen kasvun välttämätön edellytys. Avioliiton voi muuttaa turvavyöhykkeeksi – turvalliseksi ja varmaksi ympäristöksi, joka luo uudelleen rakastumisen romantiikkaa ja läheisyyttä. Ainoa keino tyydyttää omia lapsuudenaikaisia tarpeita on lähteä täysin sydämin tyydyttämään kumppanin tarpeita.

Niin kauan kuin puolisoiden tarpeet ovat suunnatut pois suhteesta – lapsiin, työhön tai korvikenautintoihin, niin ei käy ilmi, mikä avioliitossa tai parisuhteessa on pielessä. Perusongelma on määriteltävä, ennen kuin ne voidaan ratkaista.

Niin kauan kuin puolisot eivät ole sulkeneet joitakin lukuisista pakoteistään, he etsivät alituisesti nautintoa asiattomista paikoista.

Ihme kyllä kymmenien pienten pakoteiden sulkeminen on monille pareille vaikeampaa kuin tuhoisten pakoteiden. Toisin sanoen heidän on vaikeampi lopettaa television katselu kolmeksi kuukaudeksi kuin suostua luopumaan avioeromahdollisuudesta. Osasyynä on, että pienten pakoteiden, kumppanin välttelykeinojen, sulkeminen riistää heiltä mielihyvää.

”Teenkö tätä osittain siksi, ettei minun tarvitse olla puolisoni kanssa?” Useimmat ihmiset tietävät, onko asian laita niin vai ei.

Ja niin kauan kuin heidän kumppaninsa ei anna heille sitä, mitä he haluavat, he ovat vastahakoisia luopumaan omista nautintotottumuksistaan. Toinen syy vastustukseen on, että parien keskittyessä toisiinsa he joutuvat usein kasvotusten torjutun pettymyksensä, vihansa ja pelkonsa kanssa.

Auttaakseen pareja voittamaan läheisempää suhdetta kohtaan tuntemansa vastustuksen turvaudun ”asteittaisena muutoksena” tunnettuun ajatukseen.  Vaikeaan tehtävään on helpompi käydä käsiksi, jos se jaetaan hallittaviin osiin. Jos osat vielä järjestetään vaikeusasteen mukaan ja helpoimmat tehdään ensin, tehtäväkokonaisuus käy vieläkin helpommin hallittavaksi.

Harville Hendrix kirjoittaa (emt, 115): ” On ironista, että mitä enemmän olen syventynyt tutkimaan rakkaussuhteiden psykologiaa, sitä enemmän huomaan myötäileväni avioliiton vanhoillisempia kannattajia. Olen alkanut uskoa, että avioparien pitäisi tehdä kaikkensa kunnioittaakseen avioliittolupaustaan pysyä yhdessä ”kunnes kuolema meidät erottaa” – en moraalisista vaan psykologisista syistä: uskollisuus ja sitoutuminen näyttävät olevan alitajunnan sanelemia ehtoja.

Jotta avioliiton toivekuva toteutuisi nopeimmin ja varmimmin, kumppanien on tultava ystäviksi ja toistensa auttajiksi.

Ku ihmiset kohtelevat toisiaan samoin kuin joskus onnellisempina aikoina, he alkavat pitää toisiaan jälleen mielihyvän tuottajina.

Harville Hendrix kertoo, että vuosia hän vastusti ajatusta, että asiakkaideni käyttäytymistä muutettaisiin näin suoraan. Hänelle oli opetettu perinteisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaan, että terapeutin tehtävänä on vain auttaa asiakkaita vapautumaan tunnesolmuistaan. Heti kun he ovat yhdistäneet oikealla tavalla tunteensa puolisoaan kohtaan niihin tarpeisiin ja toiveisiin, jotka ovat lapsuuden jäänteitä, heidän oletettiin kehittävän automaattisesti järkevämmän ja aikuisemman tavan olla yhdessä.

Tämä olettamus perustui siihen lääketieteelliseen malliin, että kun lääkäri on parantanut sairauden, potilas paranee automaattisesti.

Ihmisten tunne-elämänsä lukkiutumia voidaan avata ja he voivat ymmärtää paremmin vaikeuksiensa syitä, mutta he takertuvat käyttäytymisessään yhä vanhoihin tottumuksiinsa.

Lapsuuden haavojen ymmärtäminen on tärkeä osa terapiaa, mutta se ei riitä. Ihmisten täytyy myös oppia, miten he voivat luopua hedelmättömistä käyttäytymistavoista ja korvata ne toimivilla.

Ymmärtäminen ei yksin paranna lapsuuden haavoja.

Yksinkertaiset harjoitukset ovat tehokkaita muutoksen aikaansaamiseksi

Romantoimisharjoituksessa parit alkavat lisätä keinotekoisesti toisilleen osoittamiaan hellyydenosoituksia. He alkavat samalla tuntea olonsa turvallisemmaksi ja olevansa rakastavampia.

Myönteisten käyttäytymistapojen toistuessa päivittäin vanhat aivot alkavat kokea kumppanin ”jonain, joka hoivaa minua”. Kipeät loukkaukset saavat kääreekseen myötämielistä kanssakäyttäytymistä, eikä kumppania enää luokitella kuoleman tuojaksi vaan elämän lähteeksi. Tämä avaa tien läheisyyteen, joka on mahdollista vain mielihyvän ja turvallisuuden taustaa vasten.

Romantoimisharjoitus korvaa ihmisen luonteenomaisen taipumuksen jaella suosionosoituksiaan quid pro quo- pohjalta: Sinä teet tämän hyvän minulle ja minä teen sen hyvän sinulle.

Useimpia avioliittoja hoidetaan kuin tavaramarkkinoita, joissa hoivaaminen on kaupan vaihtovälineenä.  Kaikessa toiminnassa on hintalappu. Tällainen rakkaus ei sovi vanhoille aivoille. Vanhat aivot ottavat vastaan vain varauksetonta rakkautta. ”Hieron harteistasi, koska tiedän sinun pitävän siitä.” Hartioiden hieronnan on tultava ”lahjana”.

Haluamme, että meitä rakastetaan ja meistä huolehditaan ilman että meidän tarvitsee tehdä mitään vastavuoroisesti.  Kun kumppanimme hoivaa meitä riippumatta siitä, mitä teemme, pyyteettömän rakkauden tarpeemme näyttää tyydyttyvän.

Vanhoista aivoista kaikki, mikä ei ole totutun tavanomaista, tuntuu luonnottomalta. Ainoa keino vähentää tätä automaattista muuttumisen vastustusta, on toistaa uusia käytöstapoja tarpeeksi usein niin, että ne alkavat tuntua tutuilta ja sen vuoksi turvallisilta.

Jos olemme sitä mieltä (mistä tahansa syystä), ettemme ansaitse mielihyvää, niin emme kykene vastaanottamaan harjoituksen lahjaa vanhoille aivoille. Vanhat aivot pystyvät sopeutumaan uuteen todellisuuteen, kun ne ovat saaneet riittävästi aikaa ja toistoa.

Huonon itsetunnon omaava ihminen voi lopulta rakentaa itselleen myönteisemmän minäkuvan. Uusien käyttäytymistapojen pelko väistyy niiden herättämän mielihyvän tieltä, ja ne aletaan yhdistää turvallisuuteen ja elämään.

Kumppanin hoivaamisharjoituksesta tulee mukava ja luotettava henkilökohtaisen kasvun väline.
Jos ei riitä ymmärrys pelkästään lapsuuden haavojen parantamiseen, ei myöskään riitä, että suhteen puitteissa ryhdytään käyttäytymään uudella tavalla.

”Ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi”

Me kaikki olemme, periaatteessa, sitä mieltä, että kumppanillamme saa olla omat näkökantansa ja omat mielekkäät havaintonsa. Tunnetasolla me olemme vastahakoisia hyväksymään tätä yksinkertaista tosiasiaa. Uskomme mielellämme, että maailma on juuri sellainen kuin me sen koemme.

Kun kumppanimme on kanssamme eri mieltä, tuntuu houkuttelevalta ajatella, ettei hän ole perehtynyt asioihin tarpeeksi tai että hänen näkökulmansa on väärä. Miten hän muuten voisi olla niin väärässä?

Jotkut ihmiset ovat erityisen linnoittautuneita omaan yksilölliseen maailmannäkemykseensä. Jotkut todella uskovat, että hänen näkökantansa on ainoa oikea, että vain hänellä on ote todellisuuteen. Heille on hyödytöntä yrittää saada häntä puhumalla vakuuttuneeksi näkökulmansa kapeudesta.

Jos kunnioitatte toistenne näkökulmaa ja koette sen mahdollisuutena rikastaa omaanne, pystytte ottamaan selvempiä ja tarkempia kuvia todellisuudesta.

Havaintojen rajallisuus

Hyväksyessänne omien havaintojenne rajallisuuden ja tullessanne vastaanottavaisemmaksi kumppaninne havaintojen mielekkyydelle, teille avautuu kokonainen uusi maailma. Sen sijaan että koette kumppaninne erilaiset näkemykset ristiriitojen aiheuttajina, huomaatte niiden olevan tietolähteitä.

Avioliitto tai parisuhde antaa tilaisuuden olla jatkuvasti oman ja toisen ihmisen todellisuuden koulussa.
Kumppanin moitteisiin sisältyvä salainen tieto:
1.       periaate: Useimmissa kumppaninne moitteissa on todellisuuspohjaa
2.       periaate: Monet teidän jatkuvat ja tunteenomaiset kumppaninne moittimiset ilmaisevat peitetysti teidän omia tyydyttämättömiä tarpeitanne.
3.       periaate: Jotkut teidän toistuvista ja tunteenomaisista puolisonne moittimisistanne voivat tarkasti kuvata oman itsenne kiellettyä puolta.
4.       periaate: Jotkut tavat, joilla moititte puolisoanne, voivat auttaa teitä tunnistamaan omaa kadonnutta itseänne.
Kumppanillenne heittämienne moitteiden tutkiminen on oiva keino saada tietoa itsestänne.

Kumppanin sisäisen maailman ymmärtäminen

Suhteenne aikana kumppaninne on viestittänyt teille tuhansia tunteja todisteita ajatuksistaan, tunteistaan ja toiveistaan, mutta vain murto-osa on mennyt perille.

Oppiaksenne ymmärtämään häntä paremmin teidän on koulutettava itsenne kommunikoimaan tehokkaammin.

Te molemmat puhutte samaa kieltä, mutta teillä kummallakin on oma, aivan teille ominainen yksittäisten merkitysten maailma. On väärin kuvitella, että teillä on sama merkitysten maailma.

Kieltämisessä te yksinkertaisesti kieltäydytte uskomasta, mitä kumppaninne haluaa sanoa. Kun kumppaninne toimii tavoilla, jotka ovat ristiriidassa omien etujemme kanssa, meillä on varsinainen asevarasto, joka auttaa meitä säilyttämään harhakuvamme.

Me tuomitsemme hänet (”Sinä olet xxxx…, kun koet sillä tavoin”), me kasvatamme häntä(”Et voi tosissasi kokea niin, sinä koet…”) ,me voimme uhkailla häntä ( ”Ellet muuta mieltäsi, minä…”), me voimme olla välittämättä hänestä (”Hmm, vai niin…) tai me voimme analysoida häntä (” Sinä olet...).

Kaikkien käytettävissä olevien vastausten avulla yritämme heikentää kumppanimme käsitystä omasta itsestään ja saada sen tilalle omia, omaa etua ajavia harhakuvia.

Voi olla että kumppanimme tapaamat ihmiset hänen elämänsä aikana ovat tehneet hänelle samoin. Vain osa hänen tunteista ja tavoista on ollut sallittuja. Sen sijaan, että auttaisimme kumppaniamme parantamaan tätä tunnevauriota, haavoitamme häntä vielä enemmän ehdollisella rakkaudellamme.

Peilaaminen on harjoitus, jossa joku haluaa viestittää jotakin toiselle, oli se sitten ajatus tai tunne, hän muotoilee sen yksinkertaisesti vain lyhyeksi selittäväksi ”minä”-sanalla alkavaksi lauseeksi. Kumppanin toistaa lauseen omin sanoin ja pyytää toista vahvistamaan, että on ymmärtänyt oikein. Menettely toistetaan, kunnes kumppani on ymmärtänyt täysin sanotun sekä semanttisen että tunnetason merkityksen.  

Yksinkertainen kuulluksi tuleminen, tietoisuus, että viesti on vastaanotettu juuri sellaisena kuin se on lähetetty, aiheuttaa suunnatonta tyydytystä.

Kumppanin täyden huomion saaminen on niin odottamatonta ylellisyyttä.  Kun elämänkumppanimme ymmärtää ajatuksiamme ja tunteitamme – tunnemme olevamme parempia, tunnemme olevamme häntä lähempänä. Kestävämpi ja tärkeämpi peilausharjoituksen seuraus on se, että se parantaa lapsuutemme monia kolhuja ja kolauksia.

”Et saa tuntea niin”. ”Et saa ajatella niin”.

Kun kumppanimme astuu pois tästä kieltämisen kuorosta ja sanoo meille: ” Ymmärrän, että todella ajattelet ja tunnet sillä tavalla” koko olemuksemme saa oikeuden olla olemassa.

Emme enää tunne. että meidän on kiellettävä itsemme puolia ollaksemme rakastettuja ja hyväksyttyjä. Voimme alkaa tulla niiksi monimutkaisiksi ja monipuolisiksi ihmisiksi, joita me todellisuudessa olemme. Ja voimme saada silti maailmalta hyväksyntää.

Pariharjoituksissa pareja pyydetään kuuntelemaan toisiaan hyvin tarkkaavaisesti yrittämättä tulkita toistensa sanomisia, puhumaan tuntemuksistaan laajasti, vertaamaan niitä omiinsa tai analysoimaan niitä itse tykönään. Ainoat sallittavat huomautukset ovat peilihuomautuksia, jotka ovat ymmärtämisen merkkejä.

Tämän peilausharjoituksen avulla mies ja nainen alkavat nähdä toistensa neuroottisen, hämmentävän tai pakonomaisen käyttäytymisen takana olevia haavoja, joita kumpikin yrittää itsessään parantaa. Tämä luo myötätuntoisemman ja toinen toistaan tukevan tunneilmaston.

” Elämän suuria salaisuuksia on, että kaikki todella tekemisen arvoinen on se, mitä teemme muille” ( Lewis Carroll).

Miten muuttaa jatkuvat turhautumiset kasvunmahdollisuuksiksi?

Harjoitusten jälkeen avioparit alkavat tuntea hyviä tunteita, sitoutua toisiinsa samalla tavoin kuin vastarakastuneena. Juuri kun he tottuvat tähän läheisempään ja hoivaavaan olemassaolon tapaan, alkaa esiintyä ristiriitoja – lähinnä juuri sellaisia, jotka saivat heidät aikoinaan hakeutumaan terapiaan.

Romantisoimisharjoitus on herättänyt rakastumisen tunteet vain antaakseen niiden hajota jälleen valtataisteluksi. Hyvät tunteet eivät kestä siksi, että tunnistavat toisensa tiedostamattaan ”siksi jolla on se kaikki”, ihannepuolisoksi, joka voi taikakeinoin palauttaa heidän kokonaisuutensa. Valtataistelun vihan ja poisvetäytymisen jälkeen he kääntyvät jälleen toistensa puoleen odottaen pelastusta.

Ja jälleen kerran he huomaavat pettymykseen, ettei kummallakaan ole tarpeeksi kykyä eikä halua toteuttaa toisen syvimpiä tarpeita. Itse asiassa monet päätyvät vakaaseen uskomukseen, että juuri sitä, mitä he toivovat kumppaniltaan eniten, sitä tämä on kaikkein kykenemättömin antamaan.

Näyttää siltä, että avioliiton kohtalona on toistaa eikä korjata varhaista huonoa onneamme.

”Ehkä ainut tapa välttää vanhojen haavojen repimistä on mennä naimisiin ihmisen kanssa, johon EI tunne vetoa. Näin ei kietoudu ihmiseen, jolla on omien vanhempien viat.”, kysyi eräs Hendrixiltä. Järkiavioliitoilla tai ulkopuolisten tai tietokoneiden järjestämillä liitoilla näytti olevan paremmat onnistumisen mahdollisuudet kuin tiedostamattomaan valintaan perustuvilla liitoilla.

Ratkaisuna oli se, että jos onnistui luomaan elävän kuvan itsestään muiden rakastamana. Mutta tunne hävisi vähitellen ja Hendrixin täytti jälleen tyhjyys. Tämä menettelytapa ei toimi siksi, että vanhat aivot sabotoivat sen. Kun olimme vastasyntyneitä ja kykenemättömiä täyttämään itse fyysisiä ja tunnetason tarpeitamme, tuska ja mielihyvä tulivat taianomaisella tavalla ulkopuolisesta maailmasta.

Kasvaessamme vanhat aivot juuttuvat tähän passiiviseen maailmannäkemykseen: hyvät ja pahat tunteet aiheuttavat muiden ihmisten toiminta – me emme pysty huolehtimaan itsestämme, muiden on tehtävä se puolestamme.

Minun kärsivä puoleni ei pystynyt ottamaan vastaan rakkautta oman itseni sisältä, koska olin ulkoistanut pelastajani.

Hendrixin mielestä rakkauden, jota etsimme, ei pidä pelkästään tulla toisen ihmisen taholta turvallisen ja läheisen suhteen puitteissa, vaan sen on tultava nimenomaan vanhempiamme muistuttavan taholta, jotta kaikki sulautuu alitajunnassa yhteen. Tämä on ainoa keino pyyhkiä pois lapsuuden kärsimyksiä. Voimme nauttia muiden henkilöiden hyväilyistä ja huomiosta, mutta ne vaikuttavat vain hetken.

Me janoamme, Hendrixin mukaan, alkuperäisten hoitajiemme rakkautta tai sitten ihmisten rakkautta, jotka ovat niin samankaltaisia, että ne yhdistyvät alitajuisella tasolla toisiinsa.

Jos etäisen ja itsekeskeisen isän tytär valitsee tiedostamattaan aviomiehekseen työnarkomaanin, miten heidän avioliittonsa voi tyydyttää naisen läheisyyden- ja yhdessäolon tarvetta?

Jos masentuneen, seksuaalisesti torjuvan äidin poika haluaa mennä naimisiin masentuvaisen ja frigidin naisen kanssa, niin miten mies voi löytää uudelleen aistillisuuttaan ja iloaan?

Jos ihmiset aikovat parantua, arveli Hendrix, että heidän kumppaninsa on muututtava. Silloin ja vain silloin he pystyvät antamaan elämänkumppanilleen pysyvää hoivaa, jota tämä on etsinyt koko elämänsä.
Vaikka on totta, että mitä toinen kaipaa eniten, sitä juuri toinen pystyy vähiten antamaan, se sattuu olemaan myös juuri se alue, jolla tämän toisen pitää kasvaa.

Toisin sanoen pyrkiessään parantamaan kumppaniaan toinen löytää olennaisen tärkeän puolen itsestään.
Tiedostamaton valintaprosessi on tuonut yhteen kaksi ihmistä, jotka voivat joko vahingoittaa tai parantaa toinen toistaan riippuen heidän halustaan kasvaa ja muuttua.

Kaikessa vuorovaikutuksessa lähtökohtana on ”lahja”, muutoin alitajunta ei hyväksy uusia käytöstapoja

 Ihmisten olisi opittava, miten taistella omaa rajoittumistaan vastaan ja kehittää rakastamiskykyään, ei siksi, että he saisivat vastineeksi odottamaansa rakkautta, vaan koska heidän kumppaninsa yksinkertaisesti on rakkauden arvoinen.

Aviopuolisot voivat olla näppäriä toistensa moittimisessa ja arvostelemisessa, mutta he pystyvät harvoin ilmaisemaan täsmällisemmin ja myönteisin lausein, mitä he nimenomaan toisiltaan haluavat.

Moitteista on mahdollista muodostaa tarkka kuva siitä, mitä puolisot eivät ole lapsuudessaan saaneet.
Syytöksissä on vetoomus niiden asioiden puolesta, joita he eivät ole saaneet lapsuudessaan – hellyyden, myönteisyyden, suojelun, itsenäisyyden ja kiinnittymisen puolesta.

Puolisoiden pitää eritellä jatkuviin pettymyksiin ja turhautumisiin kätketyt toiveet. Sen jälkeen he voisivat muuntaa nämä yleistoiveet määrätynlaiseksi käyttäytymiseksi, joka edesauttaisi näiden toiveiden tyydyttämistä.

Puolisoiden pitää vain tunnistaa jatkuva moitteensa, muuntaa se toiveeksi ja kuvailla sitten määrätty, myönteinen käyttäytymisen tapa, joka tyydyttäisi tämän toiveen.

Kun puoliso, jolla on jokin kielletty tarve, pystyy voittamaan vastuksensa ja pystyy tyydyttämään toisen puolisonsa peittelemätöntä tarvetta, osa alitajuntaa tulkitsee hoivaamisen suuntautuvan itseensä. Oman itsen rakastaminen saavutetaan rakastamalla toista.

Vanhat aivot eivät tiedä, että ulkoinen maailma on olemassa; ne toimivat vain aivokuoren tuottamien symbolien varassa. Koska vanhoilta aivoilta puuttuu suora yhteys ulkoiseen maailmaan, ne olettavat kaiken käyttäytymisen suuntautuvan niihin itseensä. Siksi käy niin, että kun pystytte tulemaan anteliaammiksi ja rakastavammaksi puolisoanne kohtaan, vanhat aivonne olettavat, että tämä toiminta on tarkoitettu itseänne varten.

Jokaisen toiveen takana on pelko sen toteutumisesta

Kun kumppaninne alkaa kohdella teitä tavalla, jota niin kaipaatte, tunnette omituista mielihyvän ja pelon sekoitusta. Pidätte siitä, mitä kumppaninne tekee, mutta jokin puoli teistä kokee, ettette ansaitse sitä. Itse asiassa jokin puolenne uskoo, että jos hyväksytte myötämielistä käyttäytymistä, rikotte mahtavaa tabua vastaan.

Kun tarpeeksi aikaa on kulunut, he oppivat, että heidän kasvuaan uhanneet tabut ovatkin vain menneisyyden haamuja, joilla ei ole todellista valtaa tämän päivän elämässä.

Muuttua tavalla, jolla hänen puolisonsa halusi hänen muuttuvan, merkitsi hänelle samaa kuin että hänelle tutun ”minän” oli lähdettävä pois. Alitajuisella tasolla tämä muuttuminen yhdistyi kuolemaan.

Agape – rakkaudenateria

Avioliitto voi täyttää piilotajuisen pyrkimyksenne olla terve ja kokonainen.  Mutta se ei voi tapahtua niin kuin toivotte sen tapahtuvan – helposti, itsestään, määrittelemättä, mitä te oikein haluatte, kysymättä ja vastaamatta toinen toisillenne.

Teidän on hillittävä vanhojen aivojenne reaktioita tarkoituksenmukaisemman ja tietoisemman kanssakäyttäytymisen avulla.

Teidän on lakattava odottamasta, että ulkopuolinen maailma alkaisi huolehtia teistä ja ryhdyttävä ottamaan vastuuta omasta paranemisestanne.

Ja omituista kyllä, tapa millä sen teette, on voimienne keskittäminen kumppaninne parantamiseen. Vasta silloin kun kohdistatte voimanne pois itsestänne kumppanianne kohti, syvällä tasolla alkaa psyykkinen ja henkinen paraneminen.

Agape on itsensä voittavaa rakkautta, joka johtaa eroksen, elämänvoiman, itsestänne kohti elämäntoverianne. Kun teko seuraa toistaan, menneisyyden kärsimys häipyy vähitellen, ja te molemmat saatte kokea, mitä kaikkea todellisuudessa merkitsee olla kokonainen, oma itsenne.

Vihan tuhoava voima

Viha on tuhoisaa suhteelle, missä muodossa se sitten onkin.

Kun viha ilmaistaan, hyökkäyksen vastaanottajapuolella oleva ihminen tuntee, että häntä on kohdeltu karkeasti, oli fyysistä väkivaltaa tai ei; vanhat aivot eivät tee eroa aseiden välillä.

Lisäksi alitajunnan omituisen toimintatavan johdosta vihan purkaja tuntee itsensä yhtä pahoinpidellyksi, koska syvällä tasolla vanhat aivot käsittävät kaiken toiminnan kohdistuvan itseensä.

Aivan samoin kuin kumppanillemme osoitetut hyvän tahdon eleet kuvitellaan kohdistuneiksi meihin itseemme, vihamielisyys, jota ilmaisemme, pakataan uudelleen kotiinkuljetusta varten.

Kun haavoitamme kumppaniamme, haavoitamme aina itseämme.

Raamatun profeetta sanoo, että kaikki, mitä teemme muille, se tehdään meille.

Kun kumpikin osapuoli kokee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, suhdeilmasto kääntyy välittömästi laskuun. Kaksi ihmistä voi olla rauhanomaisesti yhdessä vain diplomatian avulla.

Läheisyys ei ole mahdollista ilman turvallisuutta. Vanhat aivot eivät salli, että niiden puolustusjärjestelmän lävitse tunkeudutaan.

Torjutulla vihalla voi olla samanlaisia ikäviä jälkiseurauksia. Siinä kun raivon avoimet muodot aiheuttavat välitöntä vahinkoa, torjuttu viha aiheuttaa usein onton avioliiton.  

Kun alkaa tuntea onton avioliiton aiheuttamaa tuskaa ja siitä väistämättä seuraavaa raivoa, alkaa muuttua. Ei ole enää niin ahdistunut. Pystyy tuntemaan suurempaa myötätuntoa toisten ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Ja ehkä ensimmäistä kertaa tietoisen elämänsä aikana pystyy tuntemaan täysin siemauksin. Tietää kuka on ja missä on ollut ja tuntee elävänsä sopusoinnussa oman sydämensä kanssa.

Ajatus, että olisi oltava kosketuksessa omaan tuskaansa ja vihaansa, on vastoin joitakin mahtikäskyjä.
Kun lapset itkevät väsymystään tai turhautumistaan, on aivan liian yleistä, että vanhemmat ovat välittämättä, läimäyttävät, pilkkaavat tai karjaisevat, jotta he olisivat hiljaa.

Usein murrosikäistä, joka läimäyttää huoneensa oven kiinni raivoissaan, moititaan; hänet pakotetaan pyytämään anteeksi tai häneltä kielletään jotain, jota hän hartaasti toivoo.

Vihan rankaiseminen vaihtelee eri perheissä – mutta voin luullakseni aivan rauhassa sanoa, että useimmat meistä ovat kasvaneet perheessä, jossa on annettu ymmärtää, että viha on paha, tuhoava tai epäkurinalainen tunne.

Valittavana on ollut: joko antaa tämän vihan kukoistaa ja kestää urhoollisesti sen seuraukset tai pakottaa se yhä syvemmälle sisäämme, jossa se toivomme mukaan ei aiheuta harmia meille eikä kenellekään muulle.  
Mutta jos olemme valinneet vihamme tukahduttamisen, olemme myös tukahduttaneet kykymme rakastaa, koska rakkaus ja viha ovat saman kolikon kääntöpuolia. Ne eivät ole kaksi erillistä kokonaisuutta, toinen hyvä ja toinen paha. Itse asiassa ne ovat samaa elämänvoimaa, joka on kietoutunut kahteen eri muotoon.
Kun tunnemme iloa, se johtuu siitä, että elämänvoimamme saa kukoistaa. Kun vihastumme, se johtuu siitä, että elämänvoimamme on lannistettu. Vihastumme silloin, kun elämän lupaus kielletään.

On ilmeitä, että viha ilmentää elämänvoimaa. Jos torjumme vihamme, sairastumme tai masennumme tai olemme tuomittuja värittömään tai latteaan olemassaoloon. Mutta jos toisaalta päästämme raivomme valloilleen, aiheutamme toisille fyysisiä ja/tai tunnetason vaurioita.

Miten voimme ilmaista vihaamme vahingoittamatta rakastamiamme ihmisiä?

Viha on päästettävä purkautumaan sopivina annoksina; se on sytytettävä turvallisessa ympäristössä ja muunnettava takaisin erokseksi, alkuperäiseen, elämää synnyttävään muotoonsa.

Hahmoterapeutti Fritz Perls ehdotti ns. ”kahden tuolin keskustelua”. Asiakasta pyydetään istumaan vastapäätä tyhjää tuolia ja kuvittelemaan, että hänen vihansa tai surunsa herättänyt henkilö istuu siinä tuolissa. Häntä rohkaistaan sen jälkeen voimistamaan raivoaan tai murtautumaan loukattujen tunteidensa läpi vihaansa, iskemällä tyynyä tms. Näiden esiinhoukuttelumenetelmien tarkoituksena on muuntaa asiakkaan surulliset tai vihaiset tunteet fyysiseksi ja emotionaaliseksi purkaukseksi ja ohjata ne sitten alkuperäisiin kohteisiinsa. Teoriassa on tarkoitus, että asiakkaan ”keskeneräiset asiat” vähenevät.  

”Säiliönä toimiminen” on raivon hallintaan tähtäävä harjoitus. Sen tarkoituksena on, että saatte ilmaista vihastumisenne ilman että kumppaninne asettuu vastustamaan sitä, mitätöi sitä tai kieltää sitä.

Kun kumppaninne kuuntelee tarkasti, toistaa omin sanoin huomautuksenne ja hyväksyy sen jälkeen voimakkaiden tunteidenne olemassaolon, huomiontarpeenne on saanut tyydytystä, niin tilanne muuttuu myönteisen turvalliseksi ja suuttumuksenne haihtuu vähitellen.

Harjoitusta ei ole suunniteltu poistamaan suuttumuksenne syytä. Se vain yksinkertaisesti todistaa sen, että tunteenne ovat todella olemassa.

Kumppaninne vihan hyväksyminen ei merkitse sitä, että olisitte hänen kanssaan samaa mieltä tai että ottaisitte syytöksen vastaan. Se merkitsee vain sitä, että ymmärrätte, että kumppaninne on vihainen. Te vain vahvistatte todeksi kumppaninne sieluntilan.

Kolme perussääntöä harjoitukselle on: 1) Kumpikaan osapuoli ei saa lähteä huoneesta ennen kuin harjoitus on suoritettu loppuun. 2) Kumpikaan osapuoli ei saa vahingoittaa omaisuutta eikä koskettaa toista vihamielisellä tavalla.3) Suuttuneen osapuolen on rajoitettava kaikki huomautuksensa koskemaan käyttäytymistä, ei luonnetta.

Eli ”Minua raivostuttaa, kun et tullut kotiin eilen illalla”, eikä ” Olet halveksittava olento, kun olit poissa koko illan.”

Opitte, ettei kumppaninne viha vahingoita teitä. Alatte sallia toisillenne entistä aidompia tunteenilmaisuja, koska olette luoneet itsellenne paksumman kuoren vihaa vastaan.

Lopulta teille kehittyy selkeämpi tunne omista rajoistanne, koska olette oppineet, ettei teidän tarvitse sotkeutua kumppaninne mielentilaan.

Alkukantaisten tunteidemme kanssa kosketuksiin pääseminen auttaa asiakasta tulemaan täydemmäksi ja yhtenäisemmäksi ja saamaan paremman yhteyden elämänvoiman ytimeen.

Tukea antavalla puolisolla on tässä tärkeä osa; hänen tehtävänään on auttaa aktiivista osapuolta pääsemään yhä syvemmälle tuskaan ja vihaan. Sen sijaan, että tukea antava osapuoli noudattaisi vanhojen aivojen käskyä hyökätä vastaan tai juosta karkuun, häntä rohkaistaan houkuttelemaan esiin voimakkaita tunteita puolisostaan.

Kun tunteitaan ilmaiseva puoliso on onnistunut murtautumaan raivon lävitse tuskaan, tukea antava puoliso pitelee ja lohduttaa puolisoaan niin kuin joku lohduttaisi kärsivää lasta.

Houkuttelemalla vihaa esiin, kestämällä sen ja lievittämällä vihan takana olevaa tuskaa, tukea antava puoliso auttaa puolisonsa psyykkistä paranemista.  

Korjaava tunnekokemus

Aivoilla on taipumus suosia varhaislapsuudessa kirjattuja viestejä enemmän kuin myöhemmin tulleita. Varsinkin kun on paineita, ihminen todennäköisesti palaa vanhoihin malleihin. Mutta voi säilyttää kaikki tunteensa ja silti säilyä hengissä.

Me kaikki kätkemme voimakkaita tunteita. Jotkut meistä salaavat surullisuutensa. Jotkut meistä salaavat pelkonsa. Jotkut meistä salaavat vihansa. Me kätkemme kaikki, kuka enemmän kuka vähemmän, todellisia tunteita itseltämme ja ympäristöltämme.

Pinnalta nähtynä teemme sen pelosta, että meille nauretaan tai meitä moititaan tai rangaistaan. Syvemmällä tasolla pelkäämme kuolevamme. Uskomme, että meidän on säilyäksemme hengissä oltava ”osittain oma itse ja osittain ei oma itse”. Niin kätkeydymme naamion taakse, jonka toivomme suojaavan ja turvaavan meidät paremmin.

Hendrix kertoo, että monet vaikuttavat harjoitusten alussa pinnallisilta, särmikkäiltä, itsekkäiltä, heikoilta tai elottomilta, mitkä ominaisuudet ovat todellisuudessa lapsuudenaikaista sopeutumista tuskaan. Vaistoamme intuitiivisesti heidän elämänvoiman puutteensa ja toivomme hartaasti sen palautumista.
Kun on kysymys omista torjutuista tunteistamme, me käperrymme kokoon pelosta. Pelkäämme, että se mitä sisällämme on, on pimeää, rumaa ja musertavaa.

Kun saamme rohkeutta kamppailla tätä pelkoa vastaan, opimme hämmästyttävän tosiasian. Se mitä sisäämme on kätketty, on omaa elämänvoimaamme. Se on rakkautta, se on valoa, se on Jumalan olemusta.

Heidän onnistuessaan murtautumaan omaksutun persoonallisuutensa kuoren läpi ja pääsemään yhteyteen oman tuskansa ja vihansa kanssa, heistä tulee äärettömän aitoja ja rakastavia. Keinotekoisuus on poissa, ja poikkeuksetta heidän aviopuolisonsa tuntevat suurta rakkautta heitä kohtaan.

Tämän elämänvoiman vapauttaminen on rakkaussuhteiden perimmäinen tarkoitus.

 

Lappeenrannassa 21.3.13