Kateuskalenterin julkaisemisen aikaan Riiassa
Kateuskalenterin julkaisemisen aikaan Riiassa
Kateuskalenteri, eli verotiedot ovat ilmestyneet tänään lehtiin. Ihmiset tutkivat mitä heidän naapurinsa ja ystävänsä ovat ansainneet. Luvuissa on sama ilmiö kuin organisaatiossa kiivetessä - jos kiipeää ylöspäin eli haluaa että itsellä olisi enemmän, niin vain perseitä näkyy. Siis ei hyvä jos itseään vertailee yläpuolella oleviin,niin voi tulla kateutta. Ja alaspäin katsoessa näkyy vain niitä, jotka ansaitsivat vähemmän eli sanalla sanoen tietynlaisia apiloja eli niitä, joilla ei muutenkaan voi mennä paremmin kuin itsellä. Ihminen on erikoinen otus.
Kyllä kateuden voima on mahtava. Jos kateuden energian käyttäisi itsensä kehittämiseen, niin sillä energialla pääsisi itse eteenpäin mielettömän matkan.
Niin, elämä ei ole oikeudenmukaista, ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan - hyvät eivät menesty ja huonot senkun porskuttavat. Mutta kuka hirttää itsensä mihinkin ajatukseen. Ajatella, että se täysin kelvoton on ansainnut noin paljon!
Minä olen kiitollinen elämälle ja Luojalle, joka on matkaani siunannut. Minä olen tullut pitkän matkaa.
Viisi vuotta olemme marraskuun alussa, kateuskalenterien julkaisun aikaan, vaimon ja erinäisen määrän lasteni kanssa käyneet New Yorkissa - nyt emme menneet sinne. New York kuuulostaa aina hyvältä, mutta nyt päätimme kokeilla Riikaa.
Minulla ja vaimollani ei ollut käsitystä siitä, mikä Riika on, mutta sillä ei ole väliä, sillä marraskuun alku on tyypillisesti lomaviikko, jossa levätään ja kerätään voimia loppuvuoden ponnistuksiin. Molemmilla työt ovat sen verran haastavia, että ainut mahdollinen irtiotto on se, että matkustaa jonnekin. Pois kotoa.
Riika on loistava vaihtoehto. Kotoa kentälle, joka on parin kilometrin päässä kotoa, on lyhyt matka, huomattavasti lyhyempi kuin vanhan ihmisen matka kaivolle. Romaanihenkilö ei ole vielä kuollut. Riiassa, taivutus kuuluu tehdä noin kertoo ystäväni, joka kertoo olevansa filologi ja osaa enemmän kieliä kuin yhdessä kädessä on sormia. Siis Riiassa, lentokentältä pääsee hotelliin Vanhaan Kaupunkiin alle kymmenellä eurolla, eli nopeammin kuin olet Lappeenrannasta Helsingissä, olet Riiassa. Ja samalla hinnalla - kyllä maailma on muuttunut.
Marraskuun alussa ei ole ruuhkaa turisteista, mikä on ollut syy mennä siihen aikaan New Yorkiin - museoissa ja muualla ei ole niin täyttä. Riiassakaan ei ole aamupäivällä ihmisiä liikkeellä. Kaupunki on kaunis, miten hienoja rakennuksia. Kyllä vanhoissa rakennuksissa on oma tunnelmansa
Minä kerroin eräälle ystävälleni vähän aikaa sitten, että minulla on sellainen nomadin, paimentolaisen luonne - minä pidän liikkeellä olemisesta. Minä luulen, että minulla on atavistinen perimä tähän. Joskus se vielä selviää, mikä se on. Genomit avautuvat pikkuhiljaa.
Nyt on ollut kiireinen syksy, mutta tuleva kuukausi on tosi kiireinen. Hawaijin artikkeli meni läpi ja nyt odotellaan josko Innsbruckin abstrakti menisi läpi myös, mikä tarkoittaisi sitä. että väitöskirjan kolme artikkelia olisivat sitten jo läpi, mikä tarkoittaisi taas sitä, että ehkä enää yksi tarvittaisiin väitöskirjan valmistumiseen. Eli on mahdollista, että väitöskirja on pian valmis.
Olen innostunut tuotantotaloudesta, siinä on suuri viisaus nykyisen julkisen järjestelmän ongelmiin. On oikeastaan ihmeellistä, että julkista järjestelmää on pystytty pyörittämään ilman kunnollista prosessien tarkastelua - rivityöntekijät ovat sen tehneet, he ovat selvinneet asiakkaiden kanssa - riippumatta siitä, onko johtaminen ollut kuosissa vai ei. Useimmiten se ei ole ollut.
Julkisen järjestelmän suuria varoja kulutetaan ja pystytään kuluttamaan, koska työntekijät - ne jotka ovat ensilinjassa - selviävät ongelmiaan valittavien ihmisten kanssa. Johtajat voivat leikkiä tehottomia piirileikkejään ilman että toiminta sinällään vaarantuu, koska johtajat eivät yleensä tee mitään millä olisi oikeasti suuresti merkitystä. Johtajat ovat sen verran "viisaita", etteivät keikuta venettä, kun eivät tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä. Jos yrittää tulla toimeen työntekijöiden kanssa, vaikka ei ymmärtäisi mitä johtaa, niin ei paljastu - voi nostaa palkkaansa. Ja johtajat eivät valistu niin paljon, että tajuaisivat, etteivät he ole oikein kartalla siitä, mitä oikeasti tapahtuu - puhumattakaan siitä, että tietäisivät mitä tehdä. Voiko joku kuulla kuinka paljon epäasiallista hukkaa tällainen hukka tuottaa julkisessa järjestelmässä.
On sitä tietysti yksityiselläkin puolella. Ihmisten johtaminen on vaativaa työtä. Luojan kiitos, ettei asiakas yleensä tiedä, mitä oikeasti tapahtuu. Ja monta kertaa myös asiakas on ihan pihalla ja kaivaa napanöyhtää omasta navastaan ja kertoo, mitä napanöyhtä ennustaa sääkissan tavoin elämästä.
Kunnissa on ihmeellinen "ketään ei irtisanota"- mentaliteetti, vaikka ilmiselvästi ei tiedetä, että tuottaako tietty määrä ihmisiä mitään oikeaa hyötyä organisaatiolle. Sitä ei tietenkään voi ääneen kysyä, koska on erittäin loukkaavaa kysyä, onko ihmisestä julkiselle organisaatiolle mitään hyötyä, koska hän on noin niinkun ihmisenä arvokas. Voin sieluni silmin nähdä, mitä kaikkea tästä syntyy. En halua avautua enempää. Tämä on absurdia - minulle tulee mieleen Chagallin maalaukset. Hyvin lentelee utuinen hahmo kaupungin yllä!
Ihmeellisempää on se, ettei ihminen itse tajua sitä, että on noussut oman osaamattomuutensa ylärajoille, kuten julkisissa organisaatioissa usein käy. Jos pitkäaikainen työntekijä ei koskaan kysy liian haastavia kysymyksiä, eikä koskaan keikuta venettä, niin hänelle annetaan joku posti - ainakin jos kuuluu johtavaan paarialuokkaan. Kyllä elämä on tragikoomista, kuten Chaplin sen sanoi, kun sitä läheltä katsoo. Kauempaa katsoessa se on vain traagista. Monessa sadassa Suomen kunnassa.
Minulla on aina matkoilla kirjoja mukanani ja usein ostan kirjoja lisää matkoilta. Minun toive on se, että kun pian ( siis noin 10 vuoden kuluttua) eläköidyn, niin luen niitä ostettuja kirjoja ja nautin. En osaa oikeastaan kuvitella yhtäkkiä, mikä olisi nautinnollisempaa kuin kirjojen lukeminen. Ehkä seksi, kenties, joskus. En tiedä kun ei ole kokemusta riittävästi - siis siitä jälkimmäisestä.
Siis tämä tiedoksi niille ihmisille, jotka pärjäsivät kateuskalenterissa tänään - otan vastaan stipendejä lukemisprojekteja vastaan. Voisin esimerkiksi lukea vaikkapa kokonaisen vuoden ja raportoida sitten.
No vitsit sikseen. Otin mukaan Simon Baron- Cohenin kirjan Zero Degrees of Empathy - A New Theory of Human Cruelty and Kindness (2011). Kuuluisa autismikeskuksen johtaja pureutuu aiheeseen, miksi jotkut ihmiset voivat olla niin julmia toisilleen. Simon on juutalainen ja siksi mainitsee tietysti aluksi natsien julmuudet, mutta muistuttaa, etteivät natsit olleet yksin. Samoja tekoja ovat tehneet muutkin.
Simon Baron-Cohenin mielestä ei ole hyvä selitys se, että ihmiset ovat pahoja. Se ei selitä mitään, hänen mielestään kyse on siitä, että ihmisellä on empatia eli myötätunto rapautunut. Hän viittaa Martin Buberin Minä-Sinä - ja Minä - Se -asenteisiin. Edellä mainitussa ihminen pystyy tunnistamaan ja reagoimaan siihen, että vastassa on toinen ihminen, jota pidetään arvokkaana sinänsä. Minä-Se -asenteessa toista ihmistä pystyy käsittelemään esineenä, minkä SB-C olettaa olevan välttävä, muttei välttämättä riittävä ehto toisen ihmisen alistamiselle.
Simon käy ihmettelemään kuinka Afrikan heimoyhdyskunnissa ihmiset voivat olla niin raakoja, että kapinallisten joukoissa olevat naiset pakottavat äidit hakkaamaan lapsensa kuoliaaksi talonsa kuistin tolppiin ja kuinka isä voi raiskata päivittäin 11-vuotiaan tyttärensä 24 vuotta ilman, että kukaan huomaa asiaa Itävallassa, joka sentään ainakin kuulostaa demokratialta.
Simon kysyy, miksi kukaan ei muista sitä, että turkkilaisilla oli myös keskitysleirejä, joissa he tappoivat 1.5 miljoonaa armenialaista. Muistatko lukeneesi aiheesta? Muistatko nähneesi jotain Yle-Areenassa? Simon lupaa paljastaa kirjassaan, mitä ihmiseltä puuttuu aivoista silloin kun hän kykenee moisiin tekoihin.
Riiassa on baari, jonka nimi on " I love you". Sanoin rouvalle, että tuolla meidän pitää ehdottomasti käydä ja niin kävimme. Juttelimme rouvan kanssa siitä, miten meidän työmme nykyään sujuvat ja minkälaisia haasteita ne sisältävät. Olemme molemmat samanlaisia - puolivillaista työtä ei käsistään juuri lasketa. Kun tarkemmin mietin, niin minun ystäväni - tai lähes kaikki minun ystäväni ovat samanlaisia - he haluavat tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. En osaa nyt sanoa, onko se huono asia. Olen jäävi, ihailen monia ystäviäni heidän saavutuksistaan.
Elämä nyt on joka tapauksessa elettävä itse. Se joka kauheasti jää kyselemään itseltään miellyttääkö tämä käyttäytymiseni muita, niin ei ehkä osaa elää omaa elämäänsä. Enkä tässä kohtaa tarkoita sitä tavallista itsepäisyyttä, että elää niin "omaa elämäänsä", että siitä on jo muille haittaa. Simon puhuu kirjassaan keskittymisestä itseensä tai kahteen ihmiseen samanaikaisesti. Kun olemme niin keskittyneitä itseemme, emme huomaa muiden tarpeita - tahatonta tai tarkoituksellista. Kun huomaamme omamme ja muiden tarpeet, niin olemme empaattisia.
Riian rakennukset herättävät ajatuksia siitä, että omistaisi jonkun kattohuoneiston Vanhassa Kaupungissa. Samaa olen miettinyt matkoilla Prahassa, Budapestissa, Roomassa, Barcelonassa ja New Yorkissa - en usko, että fantasia koskaan toteutuu, mutta on mukava unelmoida. Jos tapahtuisi niin ja niin, niin sitten tekisin sen ja sen - ja kylläpä olisin onnellinen. Tätä yleensä nimitetään epärealistiseksi haaveiluksi, mutta se ei juuri nyt haittaa, koska kirjoitan tätä iPadiini Riian Vanhassa Kaupungissa ja selvästi minulla on mukava olla. Realismi voi tulla kylään hieman myöhemmin, jos haluaa.
Elämä on kaunis, jos siitä pysähtyy nauttimaan. Elämä on kuin Jenni Vartiaisen musiikki - päihdyttävän kaunis. Todella kaunis, eikö olekin?
P.s. Jospa kotisivujeni pitäjä saisi iPad-yhteyden kotisivuihin jouhevammaksi!
Riiassa 2.11.2013
Kateuskalenteri, eli verotiedot ovat ilmestyneet tänään lehtiin. Ihmiset tutkivat mitä heidän naapurinsa ja ystävänsä ovat ansainneet. Luvuissa on sama ilmiö kuin organisaatiossa kiivetessä - jos kiipeää ylöspäin eli haluaa että itsellä olisi enemmän, niin vain perseitä näkyy. Siis ei hyvä jos itseään vertailee yläpuolella oleviin,niin voi tulla kateutta. Ja alaspäin katsoessa näkyy vain niitä, jotka ansaitsivat vähemmän eli sanalla sanoen tietynlaisia apiloja eli niitä, joilla ei muutenkaan voi mennä paremmin kuin itsellä. Ihminen on erikoinen otus.
Kyllä kateuden voima on mahtava. Jos kateuden energian käyttäisi itsensä kehittämiseen, niin sillä energialla pääsisi itse eteenpäin mielettömän matkan.
Niin, elämä ei ole oikeudenmukaista, ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan - hyvät eivät menesty ja huonot senkun porskuttavat. Mutta kuka hirttää itsensä mihinkin ajatukseen. Ajatella, että se täysin kelvoton on ansainnut noin paljon!
Minä olen kiitollinen elämälle ja Luojalle, joka on matkaani siunannut. Minä olen tullut pitkän matkaa.
Viisi vuotta olemme marraskuun alussa, kateuskalenterien julkaisun aikaan, vaimon ja erinäisen määrän lasteni kanssa käyneet New Yorkissa - nyt emme menneet sinne. New York kuuulostaa aina hyvältä, mutta nyt päätimme kokeilla Riikaa.
Minulla ja vaimollani ei ollut käsitystä siitä, mikä Riika on, mutta sillä ei ole väliä, sillä marraskuun alku on tyypillisesti lomaviikko, jossa levätään ja kerätään voimia loppuvuoden ponnistuksiin. Molemmilla työt ovat sen verran haastavia, että ainut mahdollinen irtiotto on se, että matkustaa jonnekin. Pois kotoa.
Riika on loistava vaihtoehto. Kotoa kentälle, joka on parin kilometrin päässä kotoa, on lyhyt matka, huomattavasti lyhyempi kuin vanhan ihmisen matka kaivolle. Romaanihenkilö ei ole vielä kuollut. Riiassa, taivutus kuuluu tehdä noin kertoo ystäväni, joka kertoo olevansa filologi ja osaa enemmän kieliä kuin yhdessä kädessä on sormia. Siis Riiassa, lentokentältä pääsee hotelliin Vanhaan Kaupunkiin alle kymmenellä eurolla, eli nopeammin kuin olet Lappeenrannasta Helsingissä, olet Riiassa. Ja samalla hinnalla - kyllä maailma on muuttunut.
Marraskuun alussa ei ole ruuhkaa turisteista, mikä on ollut syy mennä siihen aikaan New Yorkiin - museoissa ja muualla ei ole niin täyttä. Riiassakaan ei ole aamupäivällä ihmisiä liikkeellä. Kaupunki on kaunis, miten hienoja rakennuksia. Kyllä vanhoissa rakennuksissa on oma tunnelmansa
Minä kerroin eräälle ystävälleni vähän aikaa sitten, että minulla on sellainen nomadin, paimentolaisen luonne - minä pidän liikkeellä olemisesta. Minä luulen, että minulla on atavistinen perimä tähän. Joskus se vielä selviää, mikä se on. Genomit avautuvat pikkuhiljaa.
Nyt on ollut kiireinen syksy, mutta tuleva kuukausi on tosi kiireinen. Hawaijin artikkeli meni läpi ja nyt odotellaan josko Innsbruckin abstrakti menisi läpi myös, mikä tarkoittaisi sitä. että väitöskirjan kolme artikkelia olisivat sitten jo läpi, mikä tarkoittaisi taas sitä, että ehkä enää yksi tarvittaisiin väitöskirjan valmistumiseen. Eli on mahdollista, että väitöskirja on pian valmis.
Olen innostunut tuotantotaloudesta, siinä on suuri viisaus nykyisen julkisen järjestelmän ongelmiin. On oikeastaan ihmeellistä, että julkista järjestelmää on pystytty pyörittämään ilman kunnollista prosessien tarkastelua - rivityöntekijät ovat sen tehneet, he ovat selvinneet asiakkaiden kanssa - riippumatta siitä, onko johtaminen ollut kuosissa vai ei. Useimmiten se ei ole ollut.
Julkisen järjestelmän suuria varoja kulutetaan ja pystytään kuluttamaan, koska työntekijät - ne jotka ovat ensilinjassa - selviävät ongelmiaan valittavien ihmisten kanssa. Johtajat voivat leikkiä tehottomia piirileikkejään ilman että toiminta sinällään vaarantuu, koska johtajat eivät yleensä tee mitään millä olisi oikeasti suuresti merkitystä. Johtajat ovat sen verran "viisaita", etteivät keikuta venettä, kun eivät tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä. Jos yrittää tulla toimeen työntekijöiden kanssa, vaikka ei ymmärtäisi mitä johtaa, niin ei paljastu - voi nostaa palkkaansa. Ja johtajat eivät valistu niin paljon, että tajuaisivat, etteivät he ole oikein kartalla siitä, mitä oikeasti tapahtuu - puhumattakaan siitä, että tietäisivät mitä tehdä. Voiko joku kuulla kuinka paljon epäasiallista hukkaa tällainen hukka tuottaa julkisessa järjestelmässä.
On sitä tietysti yksityiselläkin puolella. Ihmisten johtaminen on vaativaa työtä. Luojan kiitos, ettei asiakas yleensä tiedä, mitä oikeasti tapahtuu. Ja monta kertaa myös asiakas on ihan pihalla ja kaivaa napanöyhtää omasta navastaan ja kertoo, mitä napanöyhtä ennustaa sääkissan tavoin elämästä.
Kunnissa on ihmeellinen "ketään ei irtisanota"- mentaliteetti, vaikka ilmiselvästi ei tiedetä, että tuottaako tietty määrä ihmisiä mitään oikeaa hyötyä organisaatiolle. Sitä ei tietenkään voi ääneen kysyä, koska on erittäin loukkaavaa kysyä, onko ihmisestä julkiselle organisaatiolle mitään hyötyä, koska hän on noin niinkun ihmisenä arvokas. Voin sieluni silmin nähdä, mitä kaikkea tästä syntyy. En halua avautua enempää. Tämä on absurdia - minulle tulee mieleen Chagallin maalaukset. Hyvin lentelee utuinen hahmo kaupungin yllä!
Ihmeellisempää on se, ettei ihminen itse tajua sitä, että on noussut oman osaamattomuutensa ylärajoille, kuten julkisissa organisaatioissa usein käy. Jos pitkäaikainen työntekijä ei koskaan kysy liian haastavia kysymyksiä, eikä koskaan keikuta venettä, niin hänelle annetaan joku posti - ainakin jos kuuluu johtavaan paarialuokkaan. Kyllä elämä on tragikoomista, kuten Chaplin sen sanoi, kun sitä läheltä katsoo. Kauempaa katsoessa se on vain traagista. Monessa sadassa Suomen kunnassa.
Minulla on aina matkoilla kirjoja mukanani ja usein ostan kirjoja lisää matkoilta. Minun toive on se, että kun pian ( siis noin 10 vuoden kuluttua) eläköidyn, niin luen niitä ostettuja kirjoja ja nautin. En osaa oikeastaan kuvitella yhtäkkiä, mikä olisi nautinnollisempaa kuin kirjojen lukeminen. Ehkä seksi, kenties, joskus. En tiedä kun ei ole kokemusta riittävästi - siis siitä jälkimmäisestä.
Siis tämä tiedoksi niille ihmisille, jotka pärjäsivät kateuskalenterissa tänään - otan vastaan stipendejä lukemisprojekteja vastaan. Voisin esimerkiksi lukea vaikkapa kokonaisen vuoden ja raportoida sitten.
No vitsit sikseen. Otin mukaan Simon Baron- Cohenin kirjan Zero Degrees of Empathy - A New Theory of Human Cruelty and Kindness (2011). Kuuluisa autismikeskuksen johtaja pureutuu aiheeseen, miksi jotkut ihmiset voivat olla niin julmia toisilleen. Simon on juutalainen ja siksi mainitsee tietysti aluksi natsien julmuudet, mutta muistuttaa, etteivät natsit olleet yksin. Samoja tekoja ovat tehneet muutkin.
Simon Baron-Cohenin mielestä ei ole hyvä selitys se, että ihmiset ovat pahoja. Se ei selitä mitään, hänen mielestään kyse on siitä, että ihmisellä on empatia eli myötätunto rapautunut. Hän viittaa Martin Buberin Minä-Sinä - ja Minä - Se -asenteisiin. Edellä mainitussa ihminen pystyy tunnistamaan ja reagoimaan siihen, että vastassa on toinen ihminen, jota pidetään arvokkaana sinänsä. Minä-Se -asenteessa toista ihmistä pystyy käsittelemään esineenä, minkä SB-C olettaa olevan välttävä, muttei välttämättä riittävä ehto toisen ihmisen alistamiselle.
Simon käy ihmettelemään kuinka Afrikan heimoyhdyskunnissa ihmiset voivat olla niin raakoja, että kapinallisten joukoissa olevat naiset pakottavat äidit hakkaamaan lapsensa kuoliaaksi talonsa kuistin tolppiin ja kuinka isä voi raiskata päivittäin 11-vuotiaan tyttärensä 24 vuotta ilman, että kukaan huomaa asiaa Itävallassa, joka sentään ainakin kuulostaa demokratialta.
Simon kysyy, miksi kukaan ei muista sitä, että turkkilaisilla oli myös keskitysleirejä, joissa he tappoivat 1.5 miljoonaa armenialaista. Muistatko lukeneesi aiheesta? Muistatko nähneesi jotain Yle-Areenassa? Simon lupaa paljastaa kirjassaan, mitä ihmiseltä puuttuu aivoista silloin kun hän kykenee moisiin tekoihin.
Riiassa on baari, jonka nimi on " I love you". Sanoin rouvalle, että tuolla meidän pitää ehdottomasti käydä ja niin kävimme. Juttelimme rouvan kanssa siitä, miten meidän työmme nykyään sujuvat ja minkälaisia haasteita ne sisältävät. Olemme molemmat samanlaisia - puolivillaista työtä ei käsistään juuri lasketa. Kun tarkemmin mietin, niin minun ystäväni - tai lähes kaikki minun ystäväni ovat samanlaisia - he haluavat tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. En osaa nyt sanoa, onko se huono asia. Olen jäävi, ihailen monia ystäviäni heidän saavutuksistaan.
Elämä nyt on joka tapauksessa elettävä itse. Se joka kauheasti jää kyselemään itseltään miellyttääkö tämä käyttäytymiseni muita, niin ei ehkä osaa elää omaa elämäänsä. Enkä tässä kohtaa tarkoita sitä tavallista itsepäisyyttä, että elää niin "omaa elämäänsä", että siitä on jo muille haittaa. Simon puhuu kirjassaan keskittymisestä itseensä tai kahteen ihmiseen samanaikaisesti. Kun olemme niin keskittyneitä itseemme, emme huomaa muiden tarpeita - tahatonta tai tarkoituksellista. Kun huomaamme omamme ja muiden tarpeet, niin olemme empaattisia.
Riian rakennukset herättävät ajatuksia siitä, että omistaisi jonkun kattohuoneiston Vanhassa Kaupungissa. Samaa olen miettinyt matkoilla Prahassa, Budapestissa, Roomassa, Barcelonassa ja New Yorkissa - en usko, että fantasia koskaan toteutuu, mutta on mukava unelmoida. Jos tapahtuisi niin ja niin, niin sitten tekisin sen ja sen - ja kylläpä olisin onnellinen. Tätä yleensä nimitetään epärealistiseksi haaveiluksi, mutta se ei juuri nyt haittaa, koska kirjoitan tätä iPadiini Riian Vanhassa Kaupungissa ja selvästi minulla on mukava olla. Realismi voi tulla kylään hieman myöhemmin, jos haluaa.
Elämä on kaunis, jos siitä pysähtyy nauttimaan. Elämä on kuin Jenni Vartiaisen musiikki - päihdyttävän kaunis. Todella kaunis, eikö olekin?
P.s. Jospa kotisivujeni pitäjä saisi iPad-yhteyden kotisivuihin jouhevammaksi!
Riiassa 2.11.2013