Katse kaukaisuuteen- elämän tarkoitusta etsimässä
Katse kaukaisuuteen – elämän tarkoitusta etsimässä
Richard Holloway on entinen Edinburghin piispa ja teologian professori. Hän on kirjoittanut kirjan Katse kaukaisuuteen – elämän tarkoitusta etsimässä[i]. Entinen piispa on jakanut kirjansa osioihin katsoa, puhua, kuunnella ja lähteä. Kolme ensimmäistä osaa käsittelevät hengellisyyden filosofiaa, psykologiaa ja etiikkaa. Viimeinen osa käsittelee loppua, perinteiden loppumista ja elämän loppumista, kuolemaa.
Alkusanoissa kirjoittaja kertoo edellisestä kirjastaan, jossa hän kyseenalaisti käsityksen, jonka mukaan ilman uskontoa elävä ihminen luopuisi ennen pitkää etiikasta, että ilman Jumalaa ihminen ei voisi olla hyvä.
Hengellisyys on vaikeasti määriteltävä käsite, sitä varten on kokonainen teologian alalaji, jossa tarkastellaan mm. rukousta, hiljaisuutta ja itsekuria. Nykyään on paljon ihmisiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä uskonnolle. He saattavat ”uskoa” jumalaan tai sitten eivät, mutta he vierastavat perinteisiä uskontoja. Monet maallisen yhteiskunnan jäsenet eivät ole koskaan tunteneet uskontoa läheiseksi. He eivät ole hylänneet kirkkoa, koska eivät ole koskaan siihen kuuluneetkaan. Heitä saattaa kiehtoa hengellisyys ja ihmisen sielunelämä sekä halu ymmärtää maailmankaikkeutta. He tietävät, että ihmisellä on luontainen halua tavoitella täyttä ja tasapainoista elämää.
Osa I: Katsoa
Kirjoittajan mieltä on vaivannut vuosikausia aforismi:
”Kaikki uskonnot katoavat, tämä pysyy:
se että istut tuolilla ja katsot kaukaisuuteen.”
- Vasili Rozanov –
Entinen arkkipiispa pohtii edelleen kysymystä Mikä on elämän tarkoitus?
- Ja juuri se, että kysymys jää vastausta vaille, tekee siitä vastustamattoman.
Nietzschen mukaan (Kirjassa Moraalin alkuperästä) uskonnot ovat syntyneet lievittämään masennusta:
”Yleisesti puhuen on nimittäin niin, että kaikki suuret uskonnot ovat pääasiallisesti taistelleet eräänlaista kulkutaudiksi muuttunutta väsymystä ja painostusta vastaan… Tuota vallitsevaa mielipahaa vastaan taistellaan ensiksi keinoilla, jotka painavat elämäntunteen yleensä alimpaan pisteeseen… Tulos on psykologis-moraalisesti lausuttuna ”itsestään vapautuminen”, ”pyhitys”, fysiologisesti ilmaistuna hypnotisointi… tähän päämäärään pyrittäessä on käytetty hämmästyttävän paljon inhimillistä tarmoa.”
Uskonto olisi puudute tai vastalääke kalvavaan tyytymättömyyteen, joka on yleistä pitkälle kehittyneissä yhteiskunnassa eläville ihmisille. Kirjoittajan mukaan uskonnon selittämisessä (hän ei viittaa Nietzschen naiiviin ylimielisyyteen uskontoasioissa) on se huono puoli, ettei teoreettinen hyöty ole pitkäkestoista, koska tiedon lisääntyessä selitykset menettävät vääjäämättä teräänsä. Siksi monet kokevat uskonnon jonkin aikaa mielekkääksi, mutta lopulta se menettää merkityksensä.
Sufilaismystikko, runoilija Hafiz kirjoitti
Suuret
uskonnot ovat
laivoja
runoilijat
pelastusveneitä.
Kaikki terveet ihmiset ovat hypänneet
yli laidan…
Ihminen voi lähestyä olemassaolonsa ahdistusta lukemattomilla vertauskuvilla, metaforilla. Etsintä voi olla ihmisen huolta omasta merkityksestään tai sen puutteesta.
Kirjoittaja muistuttaa, ettei uskontojen esittämiä väitteitä voi mitenkään todistaa oikeiksi. Uskonnolliset ristiriidat ovat niin vaarallisia.
Montaigne: Pidämme olettamuksiamme suuressa arvossa, koska olemme niiden takia polttaneet ihmisiä elävältä.
Suistuminen pimeyteen ja selittämättömään
Kirjoittajan on vallannut yöllä, aamuyöstä kun ei saa unta ylittämätön merkityksettömyyden tunne. ” Olen suistunut pimeyteen ja edessäni avautuu tyhjyyden kuilu, jonka ylle elämä on pingotettu. Kaikki mitä ennen pidin pysyvänä ja järkähtämättömänä, on kadonnut tarkoituksettoman maailmankaikkeuden loputtomaan virtaan.” Kirjoittaja siteeraa runoilijoita aamuyön näkynsä selitykseksi: ” Hän pelkää katoamista, täydellistä tyhjyyttä, olemattomuutta… Tätä eriskummallista pelkoa ei saa haihtumaan.”
Kirjoittaja mielestään selittää aamuyön alakulonsa syyksi ” hämmentynyttä inhoa, jota olemisen merkityksetön täyteys ” hänessä herättää.
- Aamuöinen menetyksen tunne kumpuaa suunnattomasta välinpitämättömyydestä, joka maailmankaikkeudessa vallitsee. Yritämme välittää toisistamme, mutta elämä itse, välinpitämättömästi ajan ja avaruuden halki puskeva elämä, ei tunnu välittävän mistään. Se vain on.
Kirjoittajan mielestä elämä ei ole niinkään olemista, vaan pikemminkin lipumista, jonkin loputonta muuttumista joksikin muuksi.
Kirjoittajan mielestä on omituista se, että tämä tyhjyys, olemattomuus tai ei-kukaan, synnytti meidät: ”On mahdotonta suhtautua tunteettomasti vanhempaan vaikka tämä olisi kuinka poissa oleva tai välinpitämätön tahansa. ”Neuvottomana tarraudumme sokeasti olemassaolon salaperäiseen lahjaan. Mutta kenelle laulaa oodi tuosta lahjasta?”, entinen arkkipiispa kysyy.
Aamukuudelta kirjoittajalla on jo tunnelma, jota hän kutsuu ”poissaolon äärellä olemiseksi”. Ja jumala on se, mikä on poissa. Tunne Jumalan poissaolosta on vahva nyky-Euroopassa. Vaikeinta ei ole maallistuneilla eikä uskovaisilla, vaan niillä, jotka tuntevat elävänsä ei-kenenkään-maalla kahden vastakkaisen voiman rajalla, varman epäuskon ja vankkumattoman uskon välissä. Paikka ei tarkoita neutraalin agnostista paikkaa. Se on vakaan tuntemattomuuden kontu. Se on tietämättömyyden rehellinen surkeusmaasto. Vastakkaisten tulkintojen välinen sota on turha.
- Olemassaolon arvoitusta ja tarkoitusta ei voida ratkaista tai osoittaa tai tuhota selittämällä: se on haava, jota on yksinkertaisesti pakko kantaa.
Miten selittää olemattomuutta itselleen? Selittämisen ihmeellinen voima
Ateismi voi tuntua jostakusta tärkeältä. Ateismi ei ole pelkkä yksinkertainen substantiivi, lopullinen selitys. Ateismi on verbinomainen substantiivi, ateismisointia, dynaaminen prosessi, jonka tarkoituksena on tyhjentää mieli käsitteellisistä idoleista, mieli nimittäin ymmärtää idolien julmuuden ja niiden jatkuvan tarpeen etsiytyä sotatilaan. Ateismistakin voi tulla käsitteellinen idoli, yhtä sotaa lietsova kanta kuin uskovaisuudesta, ja siksi kirjoittajan mielestä voidaankin väittää, että jumalankieltäjät ja uskovaiset ansaitsevat toisensa. Yritämme edelleen ratkaista arvoitusta. Buddhalaiset ovat kehottaneet, että jos tapaat Buddhan tiellä, tapa hänet. Juutalaiset eivät ole halunneet Jumalan arvoituksen korvaamista tunnistettavalla kohteella, siksi juutalaiset kavahtavat epäjumalan palvontaa.
”Jumala” on termi, jonka olemme kehittäneet tarkoittamaan itsepäisen selittämättömänä pysyvän maailmankaikkeuden – hypoteettista tai ei – perimmäistä liikkeelle panevaa voimaa.
Epätietoisuus asioiden perimmäisestä merkityksestä tai merkityksettömyydestä on vaikeaa ja tuskallista. Ja siksi on täysin ymmärrettävää, että käsitteellistämme jatkuvasti asioita ja luomme itsellemme fiktiivisen todellisuuden, jonka avulla pääsemme pakoon epävarmuutta.
Odottaminen merkitsee, kirjoittajan mukaan, suurimmalle osalle ihmisiä jonkun muun enteilemistä, odottaminen ei ole koskaan mielentila sinänsä. Odotamme aina kärsivällisesti tai kärsimättömästi jotakin, mitä toivomme saapuvaksi. Buddhalaisten mielestä kärsimys syntyy haluamisesta.
Odottaminen on jumalattomille oman tarkoituksensa omaava, pysyvä epätietoisuuden tila, mikä sotii normaaleja tarpeita ja haluja vastaan. Ihminen haluaa vastauksia, selityksiä, mukana kannettavia idoleja. Siinä piilee kaikkien selitysmallien viehätys. Jos voisimme pysäyttää inhimillisen tietämyksen ja kokemuksen virran, jos olemassaolo ei olisi jatkuvassa liike- ja muutostilassa, selitysmallit voisivat toimia tyydyttävästi. Napakat ja varmat vastaukset kaikkiin ihmistä hämmentäviin kysymyksiin rauhoittavat. Täydelliseksi hiottu uskonnollinen tai joku muu ajatusrakennelma vie turvaan ajan syövyttävältä vaikutukselta.
Hollowayn mukaan Raamattu ja Koraani kirjoitettiin tuhansia vuosia sitten, ja luonnollisesti ne heijastavat oman aikansa tapoja ja käsityksiä. Koville joutuu kirkonmies, kun pitää soveltaa 100- ja 600-luvun oppeja 2000-luvun maailmassa, mikä ymmärrettävästi herättää närää nykyihmisissä. Darwin tuhosi ajatuksen universumin kellosepästä, prosessi oli pelkkää hakuammuntaa ja vailla päämäärää, jotakin aivan muuta kuin uskonnon tarjoaman käsityksen huolellinen ja tarkka suunnitelmallisuus. Alle 10 % koskaan maailmassa eläneistä lajeista on enää jäljellä.
Minkä tahansa vallitsevan ajatusrakennelman ”papisto” suhtautuu harvoin suopeasti ehdotettuihin sosiaalisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Kun vakiintuneet sosiaaliset olot ovat uhattuna, ”papiston” on päätettävä, miten suhteuttaa muutospaineet pyhiin kirjoituksiinsa, joille heidän uskonsa rakentuu.
Olette kuulleet uudesta talousteoriasta, joka on syntynyt pankkien vivutustuotteiden jälkeen? En minäkään, mutta oletteko kuulleet, kuinka pankit menestyvät edelleen, niin minäkin.
Ihmismieli on inhimillisen tiedon viimeisiä rajamaita, joiden monimutkaisuuden selitykseksi tarjotaan Jumalaa. Platonin ajatus (tosiolevaisuus on henkistä ja aineetonta, mutta omaksuu varsinaisissa olioissa aineellisen hahmon tai muodon) merkitsisi kirjoittajan mukaan sitä, että ruumis on sielun väliaikainen asumus, ja kun ruumis kuolee, sielu palaa kuolemattomuuden tilaan. meillä on taipumus pitää itseämme oman ruumiimme rajat ylittävänä olentona, minkä vuoksi päädyimme kuvittelemaan, että minuudella olisi oma olemassaolonsa, joka ei olisi sidottu mihinkään fyysiseen olinpaikkaan.
Damasion, Darwinin hengenheimolainen, mukaan ihmisen mieli ei ole muuta kuin keino kuvata sitä, miten aivot käyttävät kehoamme. Tunteet ovat aivoissa vallitsevia vireystiloja, jotka saavat meidät vastaamaan ympäristöömme tavoilla, jotka lisäävät turvallisuudentunnettamme ja hyvinvointiamme. Luonto sysää meitä elämään järkevästi ja pitämään huolta toisistamme sekä maailmasta jossa elämme.
Kaikesta tieteestä ja tieteentekemisestä huolimatta, emme kirjoittajan mukaan ehkä ymmärrä aikaisempaa paremmin, miksi maailma on olemassa. Millaista oli ennen alkuräjähdystä? Fyysikkovitsi kertoo, että fyysikko on työkalu, jonka avulla atomi pohtii atomeja. Tähtitieteilijät arvelevat, että näkyvässä maailmankaikkeudessa on noin 140 miljardia galaksia. Jos galaksit olisivat herneitä, ne täyttäisivät ison konserttisalin – vaikka Royal Albert Hallin Lontoossa. Olemme siis yhdellä 140 miljardista galaksista, maailmankaikkeudessamme, jota alkuräjähdyksen voima laajentaa ja painovoima puristaa sitä kasaan. Mahdollisuudet tällaisten olosuhteiden syntymiselle ovat yhtä suuret kuin osua maailmankaikkeuden toiselle laidalle pystytettyyn parin sentin kokoiseen maaliin. Olemme siis kaikki maapallon asukkaat superjättipotin voittajia kaikkia.
Nietzsche ihaili soturiylimyksen rujoa rehellisyyttä, kovaa etiikkaa, jonka kirkko latisti kristillisellä säälillä. Hitler ihaili Nietzschen tarinoita.
- Laji voi keskittyä vain oman olemassaolonsa turvaamiseen, sillä ei ole varaa huolehtia yksilöistä.
Kirjoittajan mukaan ihmissydän vavahtaa näyn äärellä ja saa tuntemaan, ettei ihmisten pitäisi toimia näin.
Kuinka ihminen saa voimansa toisen kärsimyksestä
Hollowayn mukaan niitä, jotka puolustavat orjia ja vahvojen ikeeseen joutuneita, motivoi luultavasti enemmän viha (”maailman julmuuden herättämä viha”) kuin sääli. Jeesuksen itseluottamus kumpusi orjien voimasta, jota Jeesus ja sen seuraajansa mielellään käyttävät. Uskonto on tottunut syventämään ihmisten kurjuutta käyttämällä ihmisten hurskautta hyödyn tavoitteluun. Jeesus ja hänen hengenheimolaisensa luonnostaan hakeutuvat vallanpitäjien uhrien puolustajiksi. Uskonnon uhmaavuus kilpistyy sen omaan peiteltyyn vallanhaluun ja sen pakonomaiseen tarpeeseen selittää, miksi asiat ovat, niin kuin ne ovat.
Kirjoittajan mielestä teoreettinen uskonto on vastenmielisimmillään silloin, kun se yrittää selittää ihmisen historiaa leimaavan sattumanvaraisen kärsimyksen ja oikeuttaa Jumalan aseman kaikkivaltiaana – ja ihmisen vapauden avuttomana arkkitehtina. Sen sijaan, että kirkko olisi vaiennut suunnattoman surun äärellä, se on ankarasti höykyttänyt ihmiskuntaa yrittämällä selittää kärsimystä.
Maailman kriisipesäkkeistä raportoivat toimittajat esiintyvät mielellään maailman julmuuksien todistajina, toimittajista tulee raportoivia enkeleitä, jotka uhmaavat vastustamaansa pahaa kuvin ja sanoin. Hekin saavat voimansa uhreista.
Viha on edelleen rehellisin tapa, Holloway kirjoittaa, reagoida, kun maailmankaikkeuden välinpitämätön voima riepottelee uhrejaan. Vihassa ei pitäisi lamaantua, vaan antaa vihan muuntua myötätunnoksi keskellä julmuuden kyllästämää maailmankaikkeuttamme.
Muukalaisten äkillinen ja selittämätön hyvyys on Hollowayn mielestä parasta maailmankaikkeudessa, ja siihen kirjoittajan mielestä kykenevät vain ihmiset (Holloway ei todennäköisesti omista kotieläimiä).
Juuri toisten järjestyneessä auttamisessa, oli sen teologinen perusta mikä tahansa, kristinusko on ihailtavimmillaan. Nimittäin ei ole olemassa itseoikeutettua tahoa, joka saisi uskonnottomat järjestäytymään yhteistyössä toimivaksi joukoksi.
Lahjana saadut elämän täydelliset hetket
Ilta on aamua viisaampi, sanoo suomalainen sananlasku. Kirjoittaja kertoo illalla saavuttaneensa jonkinlaisen rauhan, ”poissaolon läsnäolon”, eli tuntuu siltä kuin aistisi suuren poissaolon läsnäolon. ”Sellainen rauha syntyy velvollisuuden hyväksymisestä”. Kirjoittajan mukaan pitää varoa, ettei nosta selittämättömiä hetkiä lumoksi, epäjumalan asemaan. Mutta ne hetket pakenevat kaikkia selitysyrityksiä – niitä on mahdoton kuvata, pukea sanoiksi. Runous tavoittaa kokemuksen salaperäisyyden parhaiten.
”Tuollaiset hetket tulevat meille silkkana lahjana, ikään kuin saisimme tuntea olemassaolon viehkeyden, kokea puhdasta elämisen riemua. Juri noiden hetkien tavallisuus tekee niistä merkittäviä. Vähintäänkin ne auttavat meitä luopumaan yrityksestä selittää olemassaoloa, ja ne patistavat elämään intohimoisemmin ja olemaan kiitollisempia.”
Kirjoittaja kertoo, että tuo arkipäiväinen kokemus oli täynnä armoa. Ketä saa ihminen kiittää olemassaolostaan? Kirjoittaja kertoo tällaisena hetkenä hokeneensa ”yes” poissaololle, jonka hän tunsi olevan läsnä. Se riitti.
Kirjoittaa päättää katsoa-osionsa: ” Vaikka koemme Jumalan poissaolevaksi, meidän täytyy elää ikään kuin hänen rakkautensa olisi edelleen läsnä… Ihminen joutuu kadotukseen. olkoon niin; jos meitä odottaa tyhjyys, toimikaamme niin, että se tuntuu epäreilulta kohtalolta.”
Osa II: Puhua
Tarinoiden kertomisesta kirjoittaja lainaa Stephen Jay Gouldia:
”Selkärankaisten aivot tuntuvat toimivan kojeena, joka on viritetty tunnistamaan rakenteita. Kun evoluutio varusti yhden lajin aivot inhimillisellä tietoisuudella, luontainen rakenteiden etsiminen kehittyi taipumukseksi järjestää rakenteita tarinoiksi ja selittää ympäröivää maailmaa tarinoilla.” Tarinoiden sepittäminen on ehkä biologista perustaltaan, mutta joka tapauksessa tarinointi on peri-inhimillistä toimintaa.
Tarinoiden kertominen on keinomme hahmottaa maailmaa. Paras tapa ymmärtää yhteisöä ja sen ihmisiä on tutkia sen tarinoita.
Olemassaoloa selittäviä tarinoita on kutsuttu suuriksi kertomuksiksi. Suuret kertomukset ovat pitkiä ja laveita selityksiä siitä, keitä ja mitä me olemme.
Tarinat ovat aina enemmän kuin kiistanalaisten totuuksien toistamista. Kun kreikkalaiset kirjoittivat tieteestä, matematiikasta tai jostakin muusta tosiasioihin keskittyvästä aiheesta, he käyttivät tekstistä nimitystä logos, eli järkiperäinen selonteko. Substantiivi ”logiikka” ja adjektiivi ”looginen” alkoivat merkitä järkiperäistä ajattelua, tosiasioita, jotakin samanlaista kuin se, mitä nykyään pidetään tieteenä. Tieteen suuri kertomus. Holloway kirjoittaa tieteestä ja kunhilaisen paradigman synnystä, eli siitä tieteen kehitys oli dramaattisempaa ja katkonaisempaa kuin lineaarinen kehitysajattelu antaisi ymmärtää – tiede eteni hyppäyksittäin.
Toisenlaisista tarinoista kreikkalaiset käyttivät nimitystä ”muthos”, josta juontaa juurensa sana ”myytti”. Ne olivat tarinoita, joita kreikkalaiset kertoivat jumalistaan. Kristinuskon suuri kertomus. Holloway käy käsiksi kristinuskon suureen kertomukseen: ” Yksi erikoisimmista piirteistämme on kyky laatia sellaisia meistä itsestämme kertovia tarinoita, jotka alkavat piinata meitä. Omat luomuksemme kääntyvät siis meitä vastaan. Ilmiön psykologinen selitys voisi olla se, että heijastamme pelkojamme ja ahdistustamme teorioihin, jotka kääntyvät meitä vastaan.
Holloway kirjoittaa, että kun kertomukset olivat vielä muuttuvaa suullista perinnettä, ne eivät olleet kovin vaarallisia, mutta kirjallisen muodon saatuaan ne saavat meistä vallan. Niin kävi ”kirjauskonnoille” – juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille. Richard Holloway: On vaarallista, jos uskonnollisia tarinoita ei ymmärretä ihmiskunnan sekavaa ja hämärää historiaa valaiseviksi myyteiksi, vaan erehdytään pitämään niitä auktoritatiivisina, käyttäytymistämme säätelevinä lakiteksteinä.
Suuret kertomukset
Paavalin kirje roomalaisille, luku 8, jae 28:… Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita kadotukseen?” Nämä sanat synnyttivät predestinaatio eli armonvalintaopin, jonka mukaan jo syntyessä on joko määrätty pelastukseen tai ikuiseen kadotukseen. Valitut voivat käyttäytyä niin kuin halusivat – mikäli tämä oppi pitää paikkaansa.
Kristinusko synnytti sanaston, jolla voi kuvata jo ennestään kahtiajakautunutta ihmisluontoa. Ihmisluonto esiintyy kristinuskon kolminäytöksisessä näytöksessä: 1) karkottaminen paratiisista, 2) pitkä vankeus vihollisen maaperällä ja 3) Jumalan pelastus- ja lunastustyö. Kristillinen kertomus on luonut kiehtovia psykologisia tyyppejä. Kristillinen synopsis on luonut äärimmäisen rehellisiä ja kurinalaisia hahmoja, mutta luonut myös uskomattoman tekopyhiä hahmoja.
Nietzsche julisti kristinusko kuolleeksi: ”joksikin tuleminen ei tähtää mihinkään eikä sillä saavuteta mitään”. Paradigman muuttuessa tieteen suuri kertomus korvasi kristinuskon suuren kertomuksen. Ajan alkaminen 6000 vuotta sitten sijaitsevasta vaihtui 14–15 miljardiksi vuodeksi sitten. Esi-isämme eriytyivät lajeina 5 miljoonaa vuotta sitten.
Kirjoittaja kysyy, jos kristinuskoa ei voi käyttää arvoperustana, niin mille inhimilliset arvot voivat perustua? Jos ei ole olemassa perimäistä tarkoitusta, mistä ammennamme tarkoituksen omaan elämäämme? Moderni fiktio, tarina, pyrkii tuomaan esiin vain sen, mitä ei ole. Käytännön ongelmaksi muodostuu se, miten elämme sopusoinnussa toistemme kanssa kvanttimaailmankaikkeuden tyhjyydessä? Dostojevskilla on huudahdus: ”Jumala, jollet ole olemassa, kaikki on sallittua”. Jos yhteiskunta ei ole mahdollinen ilman uskontoa, ei kai yhteiskuntaankaan voi olla olemassa? Jos kaikki on sallittua, juuri mikään ei ole enää hauskaa. Vastaanhangoittelun ja rikkomusten tekemisen nautinto on kadonnut.
Kristinuskon suuren kertomuksen valta-aikoina pääasiallisin pidäke oli pelko. Tilalle on tullut tyhjiö. Epäilemättä vaikuttavin seuraus siitä, että yhteiskunta on luopunut tukemasta käsitystä kaiken kattavasta elämän tarkoituksesta, on meissä herännyt kodittomuuden ja outouden tunne. Yhteisen päämäärän puutetta pidetään postmodernin aikakauden pääpiirteenä.
- Meillä ei ole yhteistä identiteettiä kiinnittämässä meitä yhteisöön ja sen edellyttämään vastuuseen.
Modernista ajasta lähtien uskottiin, että tarkoituksenmukainen rationalismi korvaisi uskonnollisen irrationalismin ihmisen toimintaa johtavana pääperiaatteena, mutta luottamus rationalismin voittoon on sittemmin pääosin haihtunut.
Kirjoittajan mukaan olemme ajautuneet umpikujaan: joko hakeudumme takaisin kurinalaiseen lastenkotiin, josta olemme juuri paenneet, tai päädymme harhailemaan päämäärättä atomeiksi typistetyssä sekasorrossa, nyky-yhteiskunnassa. Holloway jatkaa, että kun paradigma on menettänyt uskottavuutensa, takaisin ei ole palaamista. Toisaalta on virhe pyrkiä tieteen keinoin osoittamaan kristinuskon suuri kertomus vääräksi, ikään kuin se olisi aikansa elänyt kokoelma tieteellisiä käsityksiä. Vaikka meillä on oikeus omiin mielipiteisiin, meillä ei ole oikeutta omiin totuuksiin, kirjoittaja muistuttaa. Yritys soveltaa täydellistä järjestelmää epätäydellisiin ihmisiin on aiheuttanut suurta tuhoa.
Kristinusko perustuu syvälliseen myyttiin, josta voi edelleen oppia paljon ihmissielun arkeologiasta. Todellisuuden hyväksyminen kristinuskon pohjalta on vapauttava kokemus. Ja on tosiasia, että meillä Euroopassa on hengellinen kriisi: meidän on vaikea määritellä itsemme ja meiltä puuttuu keinoja hallita elämäämme. Pessimistinen mieli tarvitsee optimistisen tahdon, Antonio Gramscin mukaan.
Molemmat suuret kertomukset ovat kirjoittajan mukaan lähtöisin meistä itsestämme. Ne syntyivät oman kokemuksemme pohjalta, joten niihin täytyy sisältyä jotakin tärkeää tietoa itsestämme. Kirjoittaja ehdottaa, että kristinuskon tarina on kertomus varhaiskehityksestämme.
Tieteen suuri kertomus osoittaa inhimillisen kulttuurin ja yhteisöllisen haurauden maailmankaikkeuden välinpitämättömien voimien armoilla. Me olemme nyt poissa kotoa, maailmankaikkeus ei ole enää kodikas, enää se ei ole olemassa yksinomaan meidän turvallisuuttamme ja hyvinvointiamme varten. Ehkä emme ole valmiita siihen, että olemme omillamme. Olemme lähteneet omille teillemme, tehneet pesäeron. Olimme valmiita tai emme, olemme nyt täysi-ikäisiä ja kannamme vastuun omista teoistamme. Meidän on opittava rakastamaan toisiamme itsemme tähden. Olemme menettäneet vanhat ja turvalliset, pysyvät totuudet, mutta toisaalta tuntuu myös sangen vapauttavalta olla viimeinkin vastuussa itsestään.
Ehkä olemme oppineet jotakin suurista tarinoistamme?
Osa III: Kuunnella
Olemme siis omillamme vailla vahvojen uskonnollisten periaatteiden tarjoamaa turvaa. Kirjoittaja jatkaa, että mitä meidän pitäisi tällaisessa tilanteessa ajatella monimutkaisista moraalikysymyksistä? Sana ”moraali” on johdettu latinan sanan mos genetiivimuodosta moris, joka tarkoittaa ”tapaa” tai ”tottumusta”.
Moraalijärjestelmä on tapakäytäntö, jolla jokin yhteisö järjestää yksiöiden ja ryhmien väliset suhteet. Vuosisatojen kuluessa on ollut käytössä monenlaisia moraalikäytäntöjä, joita nykyajan maallistunut ihminen ei enää tunne omakseen. Elämme ns. posttraditionaalisessa yhteisössä, jossa mikään yksittäinen perinne ei hallitse kulttuurielämää. Perinne on olettamuksiin perustuva ajattelu- tai tapajärjestelmä, jonka pohjalta monimutkainen sosiaalinen tai uskonnollinen järjestys on syntynyt. Globalisaatio on yksi perinteiden lopettaja, maailma on nyt globaali kylä. Olemme nyt moniarvoinen ja arvojen suhteen relativistinen maailmankylä. Perspektivismin mukaan emme voi väittää yhtä käyttäytymistapaa toista paremmaksi.
Ahdistava kulttuurimme
Monet kokevat moniarvoisessa yhteiskunnassa elämisen hämmentäväksi ja ahdistavaksi. Kaikki ihmisiä aikaisemmin opastaneet maamerkit ovat vaihtaneet paikkaa, joten ei ole ihme, että jotkut ovat eksyksissä ja vihoissaan.
Länsimaisesta yhteiskunnasta puuttuu nyt vahva yhteinen näkemys siitä, miten elämä tulisi ymmärtää ja miten sitä pitäisi ohjata. Yksi reagointitapa on uhmakas järkähtämättömyys, fundamentalismi. 1800-luvun lopulla evoluutioteorioiden ilmestyessä fundamentalistit vastasivat vakuuttamalla, että pyhät tekstit olivat sanatarkasti totta. Islamilainen fundamentalismi, Hollowayn mukaan, on mutkikkaampaa: ”Islam on lähtökohtaisesti fundamentalistista, koska sen mukaan Jumala on ilmoittanut Koraanissa, millainen täydellisen yhteiskunnan tulisi olla”. Islamin vallitsevan sunnalaisen suuntauksen mukaan ”tulkitsemisen portit” sulkeutuivat noin vuonna 900, mikä merkitsi sitä, että islam ei voinut enää kehittyä opillisesti.”
Hollowayn mukaan jatkuvasti muuttuvassa ja sattumanvaraiselta tuntuvassa maailmassa menneisyyteen takertuminen on luonteva pakokeino. Fundamentalismi, ehdottomina totuuksina esitetyt käsitykset, vetävät puoleensa juurettomia ja tasapainottomia ihmisiä, joille fundamentalismi tarjoaa aatteellisen turvapaikan.
Toinen tapa reagoida nyky-yhteiskunnan hämmentäviin muutoksiin on ehdoton moraalirelativismi. Se on äärimmäistä eettistä skepsismiä, joka perustuu käsitykselle, että uskonnon valta-aseman murennuttua moraalisille valinnoille ei ole enää olemassa pohjaa. Epäilijä voi tarkkailla muiden käyttäytymistä, mutta häneltä puuttuu viitekehys, jonka pohjalta arvioida eri käyttäytymismuotoja. Kulttuurirelativismin mukaan millään yhteiskunnalla ei ole perusteita tuomita jotakin toista yhteiskuntaa.
Holloway muistuttaa, että arvoristiriitojen tunnustaminen ei ole kuitenkaan sama asia kuin väittää, ettei ole olemassa mitään arvoja tai perustavanlaatuisia ihmistä määritteleviä periaatteita. Kuuluisin lienee Matteuksen evankeliumin 7.luku: ”Kaikki mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille”.
Ikivanhat vaistot ohjaavat sosiaalista käyttäytymistämme, naisen ja miehen aivot hyvin eri tavoin. Yksi tärkeä osa moraalielämää on siis kyky ymmärtää ja hallita yllykkeitä, jotka ovat joskus saattaneet olla hengissä pysymisen kannalta tarpeellisia, mutta jotka nykyisissä, täysin erilaisissa olosuhteissa, ovat haitaksi. Freudin mukaan sivistys on se hinta, joka meidän on maksettava suojellaksemme itseämme luonnolta, ihmisluonnon kurittomuudelta. Moraalin avulla yhteisö voi järjestäytyä niin, että se pysyy hengissä ja menestyy. Ehdotonta moraalirelativismia kannattavien mielipiteistä huolimatta suurin osa ihmisistä pitää hyvänä järjestelmää, joka takaa heille turvallisen elämän.
Asiat eivät muutu automaattisesti paremmiksi, kun luovumme vanhoista, takapajuisista tavoista
Holloway, entinen Skotlannin arkkipiispa, kirjoittaa, että perinteisissä moraalisäännöissä pidettiin ensiarvoisen tärkeänä ylempien käskyjen noudattamista. Nykyään odotamme, että meitä kuunnellaan ja että meiltä saadaan suostumus, kun elämäämme vaikuttavia asioita käsitellään. Emme halua valtaapitävien määräilevän, vaikka he kokisivatkin tekevänsä sen meidän parhaaseemme. Vaikka suurimmalla osalla on hyvät aikeet, valta myrkyttää ihmismielen poikkeuksetta. ja tieto on valtaa. Jokainen jolla on jotakin minua koskevaa, mutta minulta puuttuvaa tärkeää tietoa, pitää minua vallassaan.
Epäluottamus vanhaa ja salamyhkäistä, autoritaarista käytäntöä vastaan on uusi ongelma, joka on johtanut vaatimuksiin avoimemmista menettelytavoista.
Kirjoittajan mukaan yksi vaikeimmin opittavista asioista on se, että kaksi täysin toimivaa ja yhtä hyvää moraalijärjestelmää voivat olla keskenään ristiriidassa. Hyvät ihmiset voivat olla pätevistä syistä toistensa kanssa eri mieltä, ja hyvät moraaliperinteet voivat olla ristiriidassa keskenään. Hollowayn esimerkki on siamilaisista kaksosista, johon on lääketieteellinen ja kirkollinen kanta. Ilman leikkausta molemmat kuolevat. Toinen kuolee leikkauksen seurauksena, minkä vuoksi lääketieteessä ”kaksoisvaikutuksen lain” perusteella leikkaus on hyväksyttävä, kirkon kannan mukaan viattoman tappaminen toisen hengen pelastamiseksi ei ole missään tilanteessa moraalisesti oikein. Leikkaamatta he molemmat kuolisivat, joten tuomari antoi luvan leikata ja jäljellejäänyt voi ja elää hyvin.
Holloway muistuttaa, että tässä tapauksessa kahta erilaista moraaliperiaatetta seuraamalla päädyttiin kahteen eri johtopäätökseen, joista piti valita. Vastakkaisten näkökulmien kunnioittaminen on tärkeä moraalinen periaate. Jonkin näkemyksen kiivas puolustaminen ei anna oikeutta leimata sitä vastustavaa käsitystä moraalittomaksi. On tärkeää kuunnella niitäkin, joiden kanssa on eri mieltä.
Perinteisen moraalikäsityksen omaavien ihmisten on vaikea elää eri tavalla ajattelevien keskuudessa.
Moraalisen kannan ja henkilökohtaisen mieltymyksen välillä on selvä ero. Ihmisluonnon eriskummallisen monimutkaisuuden takia meidän on varottava kohottamasta omia mieltymyksiämme ja vakauksiamme moraalilain asemaan.
Terveessä yhteiskunnassa on tärkeätä tehdä ero oikeutetun inhimillisen monimuotoisuuden ja toisia loukkaavan käytöksen välillä.
E.Burke: ” On parempi vaalia hyvettä ja ihmisyyttä jättämällä paljon vapaan tahdon varaan, vaikka päämäärästä jouduttaisiin tinkimään, kuin yrittää tehdä ihmisistä pelkkiä poliittisen hyväntahtoisuuden koneita ja välineitä. Koko maailma hyötyy vapaudesta, jota ilman hyve ei ole mahdollinen.”
Holloway kirjoittaa, että on väärin, että valtio puuttuu elämisen paineita helpottaviin nautintoihin. Freudin mukaan ihmisellä on välttämättä oltava jokin keino helpottaa elämäänsä. Hänen mukaansa vahingollisimmat virkistyskäytössä olevat huumeet ovat laillisia. Holloway käy tuttua pintapuolista keskustelua huumeista, päätyen varmaankin pro-kannalle?
Onko jo liikaa tietoa?
Hollowayn mukaan meillä on taipumus hätääntyä aina kun inhimillinen tieto alkaa lisääntyä kiihtyvään tahtiin. Yleensä ihmiset vastustavat muutosta: tuskaannumme, kun meidän on omaksuttava uusia tapoja ajatella ja toimia.
Moniarvoisessa yhteiskunnassa toimivat erilaiset moraalijärjestelmät voivat aiheuttaa joillekin ryhmittymille ahdistusta. Mutkikkaiden kiistojen sovittaminen moniarvoisessa kulttuurissa on vaikeaa. Ihmiset saattavat tehdä erilaisia valintoja täysin pitävin perustein. Meiltä vaaditaan melkoista avarakatseisuutta, mikäli haluamme elää rauhanomaisesti moniarvoisissa moraaliyhteisöissä. Yhtäläisen oikeudenmukaisuuden periaatteen soveltaminen jatkuvasti muuttuvassa hämmentävässä nykyelämässä merkitsee kirjoittajan mukaan sitä, että meidän on seurattava tarkkaan, mitä maailmassa tapahtuu.
Osa IV: Lähteä
Hollowayn mukaan olemme aina tarpeeksi vanhoja kuolemaan.
Mitä suremme, kun suremme rakastamiemme asioiden tuhoutumista ja ajan kulumista? Gerald Manley Hopkinsin mukaan suremme itseämme, katoavaisuuttamme. Kirjoittaja muistuttaa, että tiedämme, ettei mikään kestä, mutta silti äkisti virinnyt tietoisuus omasta katoavaisuudesta voi tuntua yllättävän surulliselta.
Kaipaamme jotakin pysyvää, toivomme löytämämme tai luomamme hyvän säilyvän. Totuttujen tapojen uskollinen noudattaminen ja uskollisuus rakkaille ihmisille luovat epävakaaseen mieleen turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. Joten vanhoillinen suhtautuminen tapakulttuuriin, jonka olemme rakentaneet suojaamaan meitä ajan tuhoilta, tuntuu viisaalta ja järkevältä.
Jeesus sanoo: ”Eikä kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua nuorta, sillä hän sanoo: Vanha on hyvää.´”´
Kunnioittava vetoomus perinteiden jatkumisen puolesta voi kätkeä taakseen jotakin paljon rumempaa: häikäilemätöntä ja jääräpäistä halua pitää kiinni vallasta vallan itsensä tähden.
Vaikeina aikoina toivo muutoksesta on usein ainoa ihmistä eteenpäin ajava asia. Itsetietoisuus kiroaa meidät levottomalla halulla tavoitella kaikkea uutta, mutta se on myös siunaus, koska se saa meidät tekemään keksintöjä, jotka parantavat elämäämme.
Holloway kirjoittaa, että surullinen totuus on, että olemme vain elämän hetkeksi kylään kutsumia vieraita, joiden on pian tehtävä tilaa seuraaville tulijoille, ja jos yritämme pyristellä omaa lähtöämme vastaan, onnistumme vain tekemään olomme kurjaksi.
Hyvään elämään kuuluu tietää, milloin on aika lähteä, jotta ehtii kerätä tavaransa ja nousta bussiin ennen kuin uudet vieraat saapuvat.
Vallitsevan järjestelmän puolustamisessa tulee vastaan vaihe, jolloin entiseen tapaan jatkuminen ei ole enää pelkästään typerää, vaan suorastaan turmiollista yhteisön hyvinvoinnille.
Elämässä luoviminen on enemmän taidetta kuin tiedettä. Ihmiset tarvitsevat emotionaalista itsevarmuutta enemmän kuin jämähtäneitä ja vuorenvarmoja totuuksia.
Hollowayn elämän improvisointikyky sisältää perinteiden hallinnan, pelin sääntöjen oppimisen, josta saa itsevarmuutta ja kykyä irrottautua pelisäännöistä, kun tilanne vaatii. Se viekoittelee olemisen keveyteen, se vaatii kykyä sopeutua ja pysyä liikkeessä ja se sallii meidän, kun aika on kypsä, muuttua tyylikkäästi, eikä vastahankoisen kankeasti. Ei ole mitään surullisempaa, kuin ihminen joka yrittää pitää komentosauvaa käsissään, vaikka hänen aikansa on jo ohi.
Vanhuuteen sopeutuminen ja kuoleman hyväksyminen ovat viimeiset henkiset haasteemme.
Holloway kirjoittaa, että on vaikea olla masentumatta ajatellessaan, että joutuu jättämään tämän maailman. Tuntuu siltä, että juuri kun on pääsemässä jyvälle pelistä ja tarpeeksi viisas pelaamaan hyvin, pilli soi ja peli päättyy.
Elämä on ohjelmoitu välittämään lajista, yksilöllä ei ole merkitystä. Kuolemaa ei voi välttää. Vanhuuden kuolemaa edeltää väistämättä voimien hiipuminen, ”hengen kylmä sammuminen”. Vanhemmiten jos ihmiset eivät osaa varoa, niin heistä tulee inhottavan vihaisia taantumuksellisia. Yhteiskunnan mädännäisyydestä ja nykynuorison velttoudesta ruikuttavat katkerat vanhukset ovat Hollowayn mielestä ruma ja masentava näky. Katkeruudelle on helppo antaa myöten. Paras vastalääke katkeruudelle on muistella omia nuoruudenhullutuksiaan ja virheitään.
Holloway neuvoo: Tietoisuus siitä, että elämä jatkuu ilman meitäkin, voi tuntua suloisen kaihoisalta, mutta meidän ei silti tarvitse vihata kaikkea uutta ja erilaista ja sillä tavalla vääristää ajatusmaailmaamme.
Vanhuuden pitäisi olla jalomielisyyden ja suvaitsevaisuuden, ei kiihkoilun ja katkeruuden aikaa.
Huumorin ohella vanhuudessa on usein, kirjoittajan mukaan, lohtuna se, että turhamaisuus karise pois ja sen korvaa itseironisen huvittunut suhtautuminen ihmisen hullunkuriseen tohottamiseen.
Holloway ehdottaa, että on armeliasta antaa ihmisen itse valita se liikuttava hetki, jolloin hän jättää taakseen tämän maailman. Hän siis hyväksyy armokuoleman. Rooman valtakunnassa itsemurhaajan auttamista pidettiin armeliaana tekona, minkä kristillinen etiikka muutti.
Kirjoittaja kertoo, että ”tekojesi jälleenheräämisen katkeran tuskan maistaminen” on vanhusten sisäisen elämän murheellisin puoli. Silloin häpeä korventaa mieltä. Virheissä vellominen on Hollowayn mukaan väärin ja merkki kiittämättömyydestä ja tasapainottomuudesta.
Tietenkin itsensä tunteminen on tärkeää, jos haluamme elää rehellisesti, mutta meidän pitäisi löytää tasapaino, joka sallii meidän tunnustaa niin hyvät kuin huonotkin puolet. Kun elämää eletään tarmokkaasti, virheiltä ei voi välttyä, mutta niiden ei pitäisi vieroittaa meitä tavoittelemasta hyvää.
Kuoleman tiedostaminen ja oikealla tavalla kuoleminen vaativat rohkeutta, mutta siihen on pyrittävä, jos suinkin pystyy. Ennen kaikkea oikeanlainen kuoleminen on rakkaudenosoitus jälkeemme jääville, koska se auttaa heitä käsittelemään rakkaansa menettämistä.
Mielenlujuutta on pidetty hyveistä suurimpana, koska kaikki muut hyveet rakentuvat sen varaan.
On tietenkin surullista, kun joutuu lähtemään juhlista ilon ollessa ylimmillään, mutta meillä oli hauskaa niin kuin sitä kesti, joten meidän pitäisi kumartaa kauniisti ja lähteä vähin äänin, kun vaunut tulevat hakemaan meitä keskiyöllä.
Kreikkalaisen filosofi Epikuroksen mukaan kuolemasta seuraavan olemattomuuden pelkääminen on järjetöntä kuin murehtia sitä, ettemme olleet olemassa ennen kuin meidät siitettiin ja synnyimme tähän maailmaan. Hollowayn mukaan tuollainen ahdistus on ymmärrettävää, mutta tarpeetonta. Jokainen elämä ollakseen täydellistä, edellyttää kuolemaa.
Holloway kirjoittaa melkein lopuksi runollisesti: Lyhyt olemassaolomme on vain kaunis välähdys avaruuden suunnattomassa pimeydessä.
Richard Holloway on entinen Edinburghin piispa ja teologian professori. Hän on kirjoittanut kirjan Katse kaukaisuuteen – elämän tarkoitusta etsimässä[i]. Entinen piispa on jakanut kirjansa osioihin katsoa, puhua, kuunnella ja lähteä. Kolme ensimmäistä osaa käsittelevät hengellisyyden filosofiaa, psykologiaa ja etiikkaa. Viimeinen osa käsittelee loppua, perinteiden loppumista ja elämän loppumista, kuolemaa.
Alkusanoissa kirjoittaja kertoo edellisestä kirjastaan, jossa hän kyseenalaisti käsityksen, jonka mukaan ilman uskontoa elävä ihminen luopuisi ennen pitkää etiikasta, että ilman Jumalaa ihminen ei voisi olla hyvä.
Hengellisyys on vaikeasti määriteltävä käsite, sitä varten on kokonainen teologian alalaji, jossa tarkastellaan mm. rukousta, hiljaisuutta ja itsekuria. Nykyään on paljon ihmisiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä uskonnolle. He saattavat ”uskoa” jumalaan tai sitten eivät, mutta he vierastavat perinteisiä uskontoja. Monet maallisen yhteiskunnan jäsenet eivät ole koskaan tunteneet uskontoa läheiseksi. He eivät ole hylänneet kirkkoa, koska eivät ole koskaan siihen kuuluneetkaan. Heitä saattaa kiehtoa hengellisyys ja ihmisen sielunelämä sekä halu ymmärtää maailmankaikkeutta. He tietävät, että ihmisellä on luontainen halua tavoitella täyttä ja tasapainoista elämää.
Osa I: Katsoa
Kirjoittajan mieltä on vaivannut vuosikausia aforismi:
”Kaikki uskonnot katoavat, tämä pysyy:
se että istut tuolilla ja katsot kaukaisuuteen.”
- Vasili Rozanov –
Entinen arkkipiispa pohtii edelleen kysymystä Mikä on elämän tarkoitus?
- Ja juuri se, että kysymys jää vastausta vaille, tekee siitä vastustamattoman.
Nietzschen mukaan (Kirjassa Moraalin alkuperästä) uskonnot ovat syntyneet lievittämään masennusta:
”Yleisesti puhuen on nimittäin niin, että kaikki suuret uskonnot ovat pääasiallisesti taistelleet eräänlaista kulkutaudiksi muuttunutta väsymystä ja painostusta vastaan… Tuota vallitsevaa mielipahaa vastaan taistellaan ensiksi keinoilla, jotka painavat elämäntunteen yleensä alimpaan pisteeseen… Tulos on psykologis-moraalisesti lausuttuna ”itsestään vapautuminen”, ”pyhitys”, fysiologisesti ilmaistuna hypnotisointi… tähän päämäärään pyrittäessä on käytetty hämmästyttävän paljon inhimillistä tarmoa.”
Uskonto olisi puudute tai vastalääke kalvavaan tyytymättömyyteen, joka on yleistä pitkälle kehittyneissä yhteiskunnassa eläville ihmisille. Kirjoittajan mukaan uskonnon selittämisessä (hän ei viittaa Nietzschen naiiviin ylimielisyyteen uskontoasioissa) on se huono puoli, ettei teoreettinen hyöty ole pitkäkestoista, koska tiedon lisääntyessä selitykset menettävät vääjäämättä teräänsä. Siksi monet kokevat uskonnon jonkin aikaa mielekkääksi, mutta lopulta se menettää merkityksensä.
Sufilaismystikko, runoilija Hafiz kirjoitti
Suuret
uskonnot ovat
laivoja
runoilijat
pelastusveneitä.
Kaikki terveet ihmiset ovat hypänneet
yli laidan…
Ihminen voi lähestyä olemassaolonsa ahdistusta lukemattomilla vertauskuvilla, metaforilla. Etsintä voi olla ihmisen huolta omasta merkityksestään tai sen puutteesta.
Kirjoittaja muistuttaa, ettei uskontojen esittämiä väitteitä voi mitenkään todistaa oikeiksi. Uskonnolliset ristiriidat ovat niin vaarallisia.
Montaigne: Pidämme olettamuksiamme suuressa arvossa, koska olemme niiden takia polttaneet ihmisiä elävältä.
Suistuminen pimeyteen ja selittämättömään
Kirjoittajan on vallannut yöllä, aamuyöstä kun ei saa unta ylittämätön merkityksettömyyden tunne. ” Olen suistunut pimeyteen ja edessäni avautuu tyhjyyden kuilu, jonka ylle elämä on pingotettu. Kaikki mitä ennen pidin pysyvänä ja järkähtämättömänä, on kadonnut tarkoituksettoman maailmankaikkeuden loputtomaan virtaan.” Kirjoittaja siteeraa runoilijoita aamuyön näkynsä selitykseksi: ” Hän pelkää katoamista, täydellistä tyhjyyttä, olemattomuutta… Tätä eriskummallista pelkoa ei saa haihtumaan.”
Kirjoittaja mielestään selittää aamuyön alakulonsa syyksi ” hämmentynyttä inhoa, jota olemisen merkityksetön täyteys ” hänessä herättää.
- Aamuöinen menetyksen tunne kumpuaa suunnattomasta välinpitämättömyydestä, joka maailmankaikkeudessa vallitsee. Yritämme välittää toisistamme, mutta elämä itse, välinpitämättömästi ajan ja avaruuden halki puskeva elämä, ei tunnu välittävän mistään. Se vain on.
Kirjoittajan mielestä elämä ei ole niinkään olemista, vaan pikemminkin lipumista, jonkin loputonta muuttumista joksikin muuksi.
Kirjoittajan mielestä on omituista se, että tämä tyhjyys, olemattomuus tai ei-kukaan, synnytti meidät: ”On mahdotonta suhtautua tunteettomasti vanhempaan vaikka tämä olisi kuinka poissa oleva tai välinpitämätön tahansa. ”Neuvottomana tarraudumme sokeasti olemassaolon salaperäiseen lahjaan. Mutta kenelle laulaa oodi tuosta lahjasta?”, entinen arkkipiispa kysyy.
Aamukuudelta kirjoittajalla on jo tunnelma, jota hän kutsuu ”poissaolon äärellä olemiseksi”. Ja jumala on se, mikä on poissa. Tunne Jumalan poissaolosta on vahva nyky-Euroopassa. Vaikeinta ei ole maallistuneilla eikä uskovaisilla, vaan niillä, jotka tuntevat elävänsä ei-kenenkään-maalla kahden vastakkaisen voiman rajalla, varman epäuskon ja vankkumattoman uskon välissä. Paikka ei tarkoita neutraalin agnostista paikkaa. Se on vakaan tuntemattomuuden kontu. Se on tietämättömyyden rehellinen surkeusmaasto. Vastakkaisten tulkintojen välinen sota on turha.
- Olemassaolon arvoitusta ja tarkoitusta ei voida ratkaista tai osoittaa tai tuhota selittämällä: se on haava, jota on yksinkertaisesti pakko kantaa.
Miten selittää olemattomuutta itselleen? Selittämisen ihmeellinen voima
Ateismi voi tuntua jostakusta tärkeältä. Ateismi ei ole pelkkä yksinkertainen substantiivi, lopullinen selitys. Ateismi on verbinomainen substantiivi, ateismisointia, dynaaminen prosessi, jonka tarkoituksena on tyhjentää mieli käsitteellisistä idoleista, mieli nimittäin ymmärtää idolien julmuuden ja niiden jatkuvan tarpeen etsiytyä sotatilaan. Ateismistakin voi tulla käsitteellinen idoli, yhtä sotaa lietsova kanta kuin uskovaisuudesta, ja siksi kirjoittajan mielestä voidaankin väittää, että jumalankieltäjät ja uskovaiset ansaitsevat toisensa. Yritämme edelleen ratkaista arvoitusta. Buddhalaiset ovat kehottaneet, että jos tapaat Buddhan tiellä, tapa hänet. Juutalaiset eivät ole halunneet Jumalan arvoituksen korvaamista tunnistettavalla kohteella, siksi juutalaiset kavahtavat epäjumalan palvontaa.
”Jumala” on termi, jonka olemme kehittäneet tarkoittamaan itsepäisen selittämättömänä pysyvän maailmankaikkeuden – hypoteettista tai ei – perimmäistä liikkeelle panevaa voimaa.
Epätietoisuus asioiden perimmäisestä merkityksestä tai merkityksettömyydestä on vaikeaa ja tuskallista. Ja siksi on täysin ymmärrettävää, että käsitteellistämme jatkuvasti asioita ja luomme itsellemme fiktiivisen todellisuuden, jonka avulla pääsemme pakoon epävarmuutta.
Odottaminen merkitsee, kirjoittajan mukaan, suurimmalle osalle ihmisiä jonkun muun enteilemistä, odottaminen ei ole koskaan mielentila sinänsä. Odotamme aina kärsivällisesti tai kärsimättömästi jotakin, mitä toivomme saapuvaksi. Buddhalaisten mielestä kärsimys syntyy haluamisesta.
Odottaminen on jumalattomille oman tarkoituksensa omaava, pysyvä epätietoisuuden tila, mikä sotii normaaleja tarpeita ja haluja vastaan. Ihminen haluaa vastauksia, selityksiä, mukana kannettavia idoleja. Siinä piilee kaikkien selitysmallien viehätys. Jos voisimme pysäyttää inhimillisen tietämyksen ja kokemuksen virran, jos olemassaolo ei olisi jatkuvassa liike- ja muutostilassa, selitysmallit voisivat toimia tyydyttävästi. Napakat ja varmat vastaukset kaikkiin ihmistä hämmentäviin kysymyksiin rauhoittavat. Täydelliseksi hiottu uskonnollinen tai joku muu ajatusrakennelma vie turvaan ajan syövyttävältä vaikutukselta.
Hollowayn mukaan Raamattu ja Koraani kirjoitettiin tuhansia vuosia sitten, ja luonnollisesti ne heijastavat oman aikansa tapoja ja käsityksiä. Koville joutuu kirkonmies, kun pitää soveltaa 100- ja 600-luvun oppeja 2000-luvun maailmassa, mikä ymmärrettävästi herättää närää nykyihmisissä. Darwin tuhosi ajatuksen universumin kellosepästä, prosessi oli pelkkää hakuammuntaa ja vailla päämäärää, jotakin aivan muuta kuin uskonnon tarjoaman käsityksen huolellinen ja tarkka suunnitelmallisuus. Alle 10 % koskaan maailmassa eläneistä lajeista on enää jäljellä.
Minkä tahansa vallitsevan ajatusrakennelman ”papisto” suhtautuu harvoin suopeasti ehdotettuihin sosiaalisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Kun vakiintuneet sosiaaliset olot ovat uhattuna, ”papiston” on päätettävä, miten suhteuttaa muutospaineet pyhiin kirjoituksiinsa, joille heidän uskonsa rakentuu.
Olette kuulleet uudesta talousteoriasta, joka on syntynyt pankkien vivutustuotteiden jälkeen? En minäkään, mutta oletteko kuulleet, kuinka pankit menestyvät edelleen, niin minäkin.
Ihmismieli on inhimillisen tiedon viimeisiä rajamaita, joiden monimutkaisuuden selitykseksi tarjotaan Jumalaa. Platonin ajatus (tosiolevaisuus on henkistä ja aineetonta, mutta omaksuu varsinaisissa olioissa aineellisen hahmon tai muodon) merkitsisi kirjoittajan mukaan sitä, että ruumis on sielun väliaikainen asumus, ja kun ruumis kuolee, sielu palaa kuolemattomuuden tilaan. meillä on taipumus pitää itseämme oman ruumiimme rajat ylittävänä olentona, minkä vuoksi päädyimme kuvittelemaan, että minuudella olisi oma olemassaolonsa, joka ei olisi sidottu mihinkään fyysiseen olinpaikkaan.
Damasion, Darwinin hengenheimolainen, mukaan ihmisen mieli ei ole muuta kuin keino kuvata sitä, miten aivot käyttävät kehoamme. Tunteet ovat aivoissa vallitsevia vireystiloja, jotka saavat meidät vastaamaan ympäristöömme tavoilla, jotka lisäävät turvallisuudentunnettamme ja hyvinvointiamme. Luonto sysää meitä elämään järkevästi ja pitämään huolta toisistamme sekä maailmasta jossa elämme.
Kaikesta tieteestä ja tieteentekemisestä huolimatta, emme kirjoittajan mukaan ehkä ymmärrä aikaisempaa paremmin, miksi maailma on olemassa. Millaista oli ennen alkuräjähdystä? Fyysikkovitsi kertoo, että fyysikko on työkalu, jonka avulla atomi pohtii atomeja. Tähtitieteilijät arvelevat, että näkyvässä maailmankaikkeudessa on noin 140 miljardia galaksia. Jos galaksit olisivat herneitä, ne täyttäisivät ison konserttisalin – vaikka Royal Albert Hallin Lontoossa. Olemme siis yhdellä 140 miljardista galaksista, maailmankaikkeudessamme, jota alkuräjähdyksen voima laajentaa ja painovoima puristaa sitä kasaan. Mahdollisuudet tällaisten olosuhteiden syntymiselle ovat yhtä suuret kuin osua maailmankaikkeuden toiselle laidalle pystytettyyn parin sentin kokoiseen maaliin. Olemme siis kaikki maapallon asukkaat superjättipotin voittajia kaikkia.
Nietzsche ihaili soturiylimyksen rujoa rehellisyyttä, kovaa etiikkaa, jonka kirkko latisti kristillisellä säälillä. Hitler ihaili Nietzschen tarinoita.
- Laji voi keskittyä vain oman olemassaolonsa turvaamiseen, sillä ei ole varaa huolehtia yksilöistä.
Kirjoittajan mukaan ihmissydän vavahtaa näyn äärellä ja saa tuntemaan, ettei ihmisten pitäisi toimia näin.
Kuinka ihminen saa voimansa toisen kärsimyksestä
Hollowayn mukaan niitä, jotka puolustavat orjia ja vahvojen ikeeseen joutuneita, motivoi luultavasti enemmän viha (”maailman julmuuden herättämä viha”) kuin sääli. Jeesuksen itseluottamus kumpusi orjien voimasta, jota Jeesus ja sen seuraajansa mielellään käyttävät. Uskonto on tottunut syventämään ihmisten kurjuutta käyttämällä ihmisten hurskautta hyödyn tavoitteluun. Jeesus ja hänen hengenheimolaisensa luonnostaan hakeutuvat vallanpitäjien uhrien puolustajiksi. Uskonnon uhmaavuus kilpistyy sen omaan peiteltyyn vallanhaluun ja sen pakonomaiseen tarpeeseen selittää, miksi asiat ovat, niin kuin ne ovat.
Kirjoittajan mielestä teoreettinen uskonto on vastenmielisimmillään silloin, kun se yrittää selittää ihmisen historiaa leimaavan sattumanvaraisen kärsimyksen ja oikeuttaa Jumalan aseman kaikkivaltiaana – ja ihmisen vapauden avuttomana arkkitehtina. Sen sijaan, että kirkko olisi vaiennut suunnattoman surun äärellä, se on ankarasti höykyttänyt ihmiskuntaa yrittämällä selittää kärsimystä.
Maailman kriisipesäkkeistä raportoivat toimittajat esiintyvät mielellään maailman julmuuksien todistajina, toimittajista tulee raportoivia enkeleitä, jotka uhmaavat vastustamaansa pahaa kuvin ja sanoin. Hekin saavat voimansa uhreista.
Viha on edelleen rehellisin tapa, Holloway kirjoittaa, reagoida, kun maailmankaikkeuden välinpitämätön voima riepottelee uhrejaan. Vihassa ei pitäisi lamaantua, vaan antaa vihan muuntua myötätunnoksi keskellä julmuuden kyllästämää maailmankaikkeuttamme.
Muukalaisten äkillinen ja selittämätön hyvyys on Hollowayn mielestä parasta maailmankaikkeudessa, ja siihen kirjoittajan mielestä kykenevät vain ihmiset (Holloway ei todennäköisesti omista kotieläimiä).
Juuri toisten järjestyneessä auttamisessa, oli sen teologinen perusta mikä tahansa, kristinusko on ihailtavimmillaan. Nimittäin ei ole olemassa itseoikeutettua tahoa, joka saisi uskonnottomat järjestäytymään yhteistyössä toimivaksi joukoksi.
Lahjana saadut elämän täydelliset hetket
Ilta on aamua viisaampi, sanoo suomalainen sananlasku. Kirjoittaja kertoo illalla saavuttaneensa jonkinlaisen rauhan, ”poissaolon läsnäolon”, eli tuntuu siltä kuin aistisi suuren poissaolon läsnäolon. ”Sellainen rauha syntyy velvollisuuden hyväksymisestä”. Kirjoittajan mukaan pitää varoa, ettei nosta selittämättömiä hetkiä lumoksi, epäjumalan asemaan. Mutta ne hetket pakenevat kaikkia selitysyrityksiä – niitä on mahdoton kuvata, pukea sanoiksi. Runous tavoittaa kokemuksen salaperäisyyden parhaiten.
”Tuollaiset hetket tulevat meille silkkana lahjana, ikään kuin saisimme tuntea olemassaolon viehkeyden, kokea puhdasta elämisen riemua. Juri noiden hetkien tavallisuus tekee niistä merkittäviä. Vähintäänkin ne auttavat meitä luopumaan yrityksestä selittää olemassaoloa, ja ne patistavat elämään intohimoisemmin ja olemaan kiitollisempia.”
Kirjoittaja kertoo, että tuo arkipäiväinen kokemus oli täynnä armoa. Ketä saa ihminen kiittää olemassaolostaan? Kirjoittaja kertoo tällaisena hetkenä hokeneensa ”yes” poissaololle, jonka hän tunsi olevan läsnä. Se riitti.
Kirjoittaa päättää katsoa-osionsa: ” Vaikka koemme Jumalan poissaolevaksi, meidän täytyy elää ikään kuin hänen rakkautensa olisi edelleen läsnä… Ihminen joutuu kadotukseen. olkoon niin; jos meitä odottaa tyhjyys, toimikaamme niin, että se tuntuu epäreilulta kohtalolta.”
Osa II: Puhua
Tarinoiden kertomisesta kirjoittaja lainaa Stephen Jay Gouldia:
”Selkärankaisten aivot tuntuvat toimivan kojeena, joka on viritetty tunnistamaan rakenteita. Kun evoluutio varusti yhden lajin aivot inhimillisellä tietoisuudella, luontainen rakenteiden etsiminen kehittyi taipumukseksi järjestää rakenteita tarinoiksi ja selittää ympäröivää maailmaa tarinoilla.” Tarinoiden sepittäminen on ehkä biologista perustaltaan, mutta joka tapauksessa tarinointi on peri-inhimillistä toimintaa.
Tarinoiden kertominen on keinomme hahmottaa maailmaa. Paras tapa ymmärtää yhteisöä ja sen ihmisiä on tutkia sen tarinoita.
Olemassaoloa selittäviä tarinoita on kutsuttu suuriksi kertomuksiksi. Suuret kertomukset ovat pitkiä ja laveita selityksiä siitä, keitä ja mitä me olemme.
Tarinat ovat aina enemmän kuin kiistanalaisten totuuksien toistamista. Kun kreikkalaiset kirjoittivat tieteestä, matematiikasta tai jostakin muusta tosiasioihin keskittyvästä aiheesta, he käyttivät tekstistä nimitystä logos, eli järkiperäinen selonteko. Substantiivi ”logiikka” ja adjektiivi ”looginen” alkoivat merkitä järkiperäistä ajattelua, tosiasioita, jotakin samanlaista kuin se, mitä nykyään pidetään tieteenä. Tieteen suuri kertomus. Holloway kirjoittaa tieteestä ja kunhilaisen paradigman synnystä, eli siitä tieteen kehitys oli dramaattisempaa ja katkonaisempaa kuin lineaarinen kehitysajattelu antaisi ymmärtää – tiede eteni hyppäyksittäin.
Toisenlaisista tarinoista kreikkalaiset käyttivät nimitystä ”muthos”, josta juontaa juurensa sana ”myytti”. Ne olivat tarinoita, joita kreikkalaiset kertoivat jumalistaan. Kristinuskon suuri kertomus. Holloway käy käsiksi kristinuskon suureen kertomukseen: ” Yksi erikoisimmista piirteistämme on kyky laatia sellaisia meistä itsestämme kertovia tarinoita, jotka alkavat piinata meitä. Omat luomuksemme kääntyvät siis meitä vastaan. Ilmiön psykologinen selitys voisi olla se, että heijastamme pelkojamme ja ahdistustamme teorioihin, jotka kääntyvät meitä vastaan.
Holloway kirjoittaa, että kun kertomukset olivat vielä muuttuvaa suullista perinnettä, ne eivät olleet kovin vaarallisia, mutta kirjallisen muodon saatuaan ne saavat meistä vallan. Niin kävi ”kirjauskonnoille” – juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille. Richard Holloway: On vaarallista, jos uskonnollisia tarinoita ei ymmärretä ihmiskunnan sekavaa ja hämärää historiaa valaiseviksi myyteiksi, vaan erehdytään pitämään niitä auktoritatiivisina, käyttäytymistämme säätelevinä lakiteksteinä.
Suuret kertomukset
Paavalin kirje roomalaisille, luku 8, jae 28:… Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa. Kuka voi tuomita kadotukseen?” Nämä sanat synnyttivät predestinaatio eli armonvalintaopin, jonka mukaan jo syntyessä on joko määrätty pelastukseen tai ikuiseen kadotukseen. Valitut voivat käyttäytyä niin kuin halusivat – mikäli tämä oppi pitää paikkaansa.
Kristinusko synnytti sanaston, jolla voi kuvata jo ennestään kahtiajakautunutta ihmisluontoa. Ihmisluonto esiintyy kristinuskon kolminäytöksisessä näytöksessä: 1) karkottaminen paratiisista, 2) pitkä vankeus vihollisen maaperällä ja 3) Jumalan pelastus- ja lunastustyö. Kristillinen kertomus on luonut kiehtovia psykologisia tyyppejä. Kristillinen synopsis on luonut äärimmäisen rehellisiä ja kurinalaisia hahmoja, mutta luonut myös uskomattoman tekopyhiä hahmoja.
Nietzsche julisti kristinusko kuolleeksi: ”joksikin tuleminen ei tähtää mihinkään eikä sillä saavuteta mitään”. Paradigman muuttuessa tieteen suuri kertomus korvasi kristinuskon suuren kertomuksen. Ajan alkaminen 6000 vuotta sitten sijaitsevasta vaihtui 14–15 miljardiksi vuodeksi sitten. Esi-isämme eriytyivät lajeina 5 miljoonaa vuotta sitten.
Kirjoittaja kysyy, jos kristinuskoa ei voi käyttää arvoperustana, niin mille inhimilliset arvot voivat perustua? Jos ei ole olemassa perimäistä tarkoitusta, mistä ammennamme tarkoituksen omaan elämäämme? Moderni fiktio, tarina, pyrkii tuomaan esiin vain sen, mitä ei ole. Käytännön ongelmaksi muodostuu se, miten elämme sopusoinnussa toistemme kanssa kvanttimaailmankaikkeuden tyhjyydessä? Dostojevskilla on huudahdus: ”Jumala, jollet ole olemassa, kaikki on sallittua”. Jos yhteiskunta ei ole mahdollinen ilman uskontoa, ei kai yhteiskuntaankaan voi olla olemassa? Jos kaikki on sallittua, juuri mikään ei ole enää hauskaa. Vastaanhangoittelun ja rikkomusten tekemisen nautinto on kadonnut.
Kristinuskon suuren kertomuksen valta-aikoina pääasiallisin pidäke oli pelko. Tilalle on tullut tyhjiö. Epäilemättä vaikuttavin seuraus siitä, että yhteiskunta on luopunut tukemasta käsitystä kaiken kattavasta elämän tarkoituksesta, on meissä herännyt kodittomuuden ja outouden tunne. Yhteisen päämäärän puutetta pidetään postmodernin aikakauden pääpiirteenä.
- Meillä ei ole yhteistä identiteettiä kiinnittämässä meitä yhteisöön ja sen edellyttämään vastuuseen.
Modernista ajasta lähtien uskottiin, että tarkoituksenmukainen rationalismi korvaisi uskonnollisen irrationalismin ihmisen toimintaa johtavana pääperiaatteena, mutta luottamus rationalismin voittoon on sittemmin pääosin haihtunut.
Kirjoittajan mukaan olemme ajautuneet umpikujaan: joko hakeudumme takaisin kurinalaiseen lastenkotiin, josta olemme juuri paenneet, tai päädymme harhailemaan päämäärättä atomeiksi typistetyssä sekasorrossa, nyky-yhteiskunnassa. Holloway jatkaa, että kun paradigma on menettänyt uskottavuutensa, takaisin ei ole palaamista. Toisaalta on virhe pyrkiä tieteen keinoin osoittamaan kristinuskon suuri kertomus vääräksi, ikään kuin se olisi aikansa elänyt kokoelma tieteellisiä käsityksiä. Vaikka meillä on oikeus omiin mielipiteisiin, meillä ei ole oikeutta omiin totuuksiin, kirjoittaja muistuttaa. Yritys soveltaa täydellistä järjestelmää epätäydellisiin ihmisiin on aiheuttanut suurta tuhoa.
Kristinusko perustuu syvälliseen myyttiin, josta voi edelleen oppia paljon ihmissielun arkeologiasta. Todellisuuden hyväksyminen kristinuskon pohjalta on vapauttava kokemus. Ja on tosiasia, että meillä Euroopassa on hengellinen kriisi: meidän on vaikea määritellä itsemme ja meiltä puuttuu keinoja hallita elämäämme. Pessimistinen mieli tarvitsee optimistisen tahdon, Antonio Gramscin mukaan.
Molemmat suuret kertomukset ovat kirjoittajan mukaan lähtöisin meistä itsestämme. Ne syntyivät oman kokemuksemme pohjalta, joten niihin täytyy sisältyä jotakin tärkeää tietoa itsestämme. Kirjoittaja ehdottaa, että kristinuskon tarina on kertomus varhaiskehityksestämme.
Tieteen suuri kertomus osoittaa inhimillisen kulttuurin ja yhteisöllisen haurauden maailmankaikkeuden välinpitämättömien voimien armoilla. Me olemme nyt poissa kotoa, maailmankaikkeus ei ole enää kodikas, enää se ei ole olemassa yksinomaan meidän turvallisuuttamme ja hyvinvointiamme varten. Ehkä emme ole valmiita siihen, että olemme omillamme. Olemme lähteneet omille teillemme, tehneet pesäeron. Olimme valmiita tai emme, olemme nyt täysi-ikäisiä ja kannamme vastuun omista teoistamme. Meidän on opittava rakastamaan toisiamme itsemme tähden. Olemme menettäneet vanhat ja turvalliset, pysyvät totuudet, mutta toisaalta tuntuu myös sangen vapauttavalta olla viimeinkin vastuussa itsestään.
Ehkä olemme oppineet jotakin suurista tarinoistamme?
Osa III: Kuunnella
Olemme siis omillamme vailla vahvojen uskonnollisten periaatteiden tarjoamaa turvaa. Kirjoittaja jatkaa, että mitä meidän pitäisi tällaisessa tilanteessa ajatella monimutkaisista moraalikysymyksistä? Sana ”moraali” on johdettu latinan sanan mos genetiivimuodosta moris, joka tarkoittaa ”tapaa” tai ”tottumusta”.
Moraalijärjestelmä on tapakäytäntö, jolla jokin yhteisö järjestää yksiöiden ja ryhmien väliset suhteet. Vuosisatojen kuluessa on ollut käytössä monenlaisia moraalikäytäntöjä, joita nykyajan maallistunut ihminen ei enää tunne omakseen. Elämme ns. posttraditionaalisessa yhteisössä, jossa mikään yksittäinen perinne ei hallitse kulttuurielämää. Perinne on olettamuksiin perustuva ajattelu- tai tapajärjestelmä, jonka pohjalta monimutkainen sosiaalinen tai uskonnollinen järjestys on syntynyt. Globalisaatio on yksi perinteiden lopettaja, maailma on nyt globaali kylä. Olemme nyt moniarvoinen ja arvojen suhteen relativistinen maailmankylä. Perspektivismin mukaan emme voi väittää yhtä käyttäytymistapaa toista paremmaksi.
Ahdistava kulttuurimme
Monet kokevat moniarvoisessa yhteiskunnassa elämisen hämmentäväksi ja ahdistavaksi. Kaikki ihmisiä aikaisemmin opastaneet maamerkit ovat vaihtaneet paikkaa, joten ei ole ihme, että jotkut ovat eksyksissä ja vihoissaan.
Länsimaisesta yhteiskunnasta puuttuu nyt vahva yhteinen näkemys siitä, miten elämä tulisi ymmärtää ja miten sitä pitäisi ohjata. Yksi reagointitapa on uhmakas järkähtämättömyys, fundamentalismi. 1800-luvun lopulla evoluutioteorioiden ilmestyessä fundamentalistit vastasivat vakuuttamalla, että pyhät tekstit olivat sanatarkasti totta. Islamilainen fundamentalismi, Hollowayn mukaan, on mutkikkaampaa: ”Islam on lähtökohtaisesti fundamentalistista, koska sen mukaan Jumala on ilmoittanut Koraanissa, millainen täydellisen yhteiskunnan tulisi olla”. Islamin vallitsevan sunnalaisen suuntauksen mukaan ”tulkitsemisen portit” sulkeutuivat noin vuonna 900, mikä merkitsi sitä, että islam ei voinut enää kehittyä opillisesti.”
Hollowayn mukaan jatkuvasti muuttuvassa ja sattumanvaraiselta tuntuvassa maailmassa menneisyyteen takertuminen on luonteva pakokeino. Fundamentalismi, ehdottomina totuuksina esitetyt käsitykset, vetävät puoleensa juurettomia ja tasapainottomia ihmisiä, joille fundamentalismi tarjoaa aatteellisen turvapaikan.
Toinen tapa reagoida nyky-yhteiskunnan hämmentäviin muutoksiin on ehdoton moraalirelativismi. Se on äärimmäistä eettistä skepsismiä, joka perustuu käsitykselle, että uskonnon valta-aseman murennuttua moraalisille valinnoille ei ole enää olemassa pohjaa. Epäilijä voi tarkkailla muiden käyttäytymistä, mutta häneltä puuttuu viitekehys, jonka pohjalta arvioida eri käyttäytymismuotoja. Kulttuurirelativismin mukaan millään yhteiskunnalla ei ole perusteita tuomita jotakin toista yhteiskuntaa.
Holloway muistuttaa, että arvoristiriitojen tunnustaminen ei ole kuitenkaan sama asia kuin väittää, ettei ole olemassa mitään arvoja tai perustavanlaatuisia ihmistä määritteleviä periaatteita. Kuuluisin lienee Matteuksen evankeliumin 7.luku: ”Kaikki mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille”.
Ikivanhat vaistot ohjaavat sosiaalista käyttäytymistämme, naisen ja miehen aivot hyvin eri tavoin. Yksi tärkeä osa moraalielämää on siis kyky ymmärtää ja hallita yllykkeitä, jotka ovat joskus saattaneet olla hengissä pysymisen kannalta tarpeellisia, mutta jotka nykyisissä, täysin erilaisissa olosuhteissa, ovat haitaksi. Freudin mukaan sivistys on se hinta, joka meidän on maksettava suojellaksemme itseämme luonnolta, ihmisluonnon kurittomuudelta. Moraalin avulla yhteisö voi järjestäytyä niin, että se pysyy hengissä ja menestyy. Ehdotonta moraalirelativismia kannattavien mielipiteistä huolimatta suurin osa ihmisistä pitää hyvänä järjestelmää, joka takaa heille turvallisen elämän.
Asiat eivät muutu automaattisesti paremmiksi, kun luovumme vanhoista, takapajuisista tavoista
Holloway, entinen Skotlannin arkkipiispa, kirjoittaa, että perinteisissä moraalisäännöissä pidettiin ensiarvoisen tärkeänä ylempien käskyjen noudattamista. Nykyään odotamme, että meitä kuunnellaan ja että meiltä saadaan suostumus, kun elämäämme vaikuttavia asioita käsitellään. Emme halua valtaapitävien määräilevän, vaikka he kokisivatkin tekevänsä sen meidän parhaaseemme. Vaikka suurimmalla osalla on hyvät aikeet, valta myrkyttää ihmismielen poikkeuksetta. ja tieto on valtaa. Jokainen jolla on jotakin minua koskevaa, mutta minulta puuttuvaa tärkeää tietoa, pitää minua vallassaan.
Epäluottamus vanhaa ja salamyhkäistä, autoritaarista käytäntöä vastaan on uusi ongelma, joka on johtanut vaatimuksiin avoimemmista menettelytavoista.
Kirjoittajan mukaan yksi vaikeimmin opittavista asioista on se, että kaksi täysin toimivaa ja yhtä hyvää moraalijärjestelmää voivat olla keskenään ristiriidassa. Hyvät ihmiset voivat olla pätevistä syistä toistensa kanssa eri mieltä, ja hyvät moraaliperinteet voivat olla ristiriidassa keskenään. Hollowayn esimerkki on siamilaisista kaksosista, johon on lääketieteellinen ja kirkollinen kanta. Ilman leikkausta molemmat kuolevat. Toinen kuolee leikkauksen seurauksena, minkä vuoksi lääketieteessä ”kaksoisvaikutuksen lain” perusteella leikkaus on hyväksyttävä, kirkon kannan mukaan viattoman tappaminen toisen hengen pelastamiseksi ei ole missään tilanteessa moraalisesti oikein. Leikkaamatta he molemmat kuolisivat, joten tuomari antoi luvan leikata ja jäljellejäänyt voi ja elää hyvin.
Holloway muistuttaa, että tässä tapauksessa kahta erilaista moraaliperiaatetta seuraamalla päädyttiin kahteen eri johtopäätökseen, joista piti valita. Vastakkaisten näkökulmien kunnioittaminen on tärkeä moraalinen periaate. Jonkin näkemyksen kiivas puolustaminen ei anna oikeutta leimata sitä vastustavaa käsitystä moraalittomaksi. On tärkeää kuunnella niitäkin, joiden kanssa on eri mieltä.
Perinteisen moraalikäsityksen omaavien ihmisten on vaikea elää eri tavalla ajattelevien keskuudessa.
Moraalisen kannan ja henkilökohtaisen mieltymyksen välillä on selvä ero. Ihmisluonnon eriskummallisen monimutkaisuuden takia meidän on varottava kohottamasta omia mieltymyksiämme ja vakauksiamme moraalilain asemaan.
Terveessä yhteiskunnassa on tärkeätä tehdä ero oikeutetun inhimillisen monimuotoisuuden ja toisia loukkaavan käytöksen välillä.
E.Burke: ” On parempi vaalia hyvettä ja ihmisyyttä jättämällä paljon vapaan tahdon varaan, vaikka päämäärästä jouduttaisiin tinkimään, kuin yrittää tehdä ihmisistä pelkkiä poliittisen hyväntahtoisuuden koneita ja välineitä. Koko maailma hyötyy vapaudesta, jota ilman hyve ei ole mahdollinen.”
Holloway kirjoittaa, että on väärin, että valtio puuttuu elämisen paineita helpottaviin nautintoihin. Freudin mukaan ihmisellä on välttämättä oltava jokin keino helpottaa elämäänsä. Hänen mukaansa vahingollisimmat virkistyskäytössä olevat huumeet ovat laillisia. Holloway käy tuttua pintapuolista keskustelua huumeista, päätyen varmaankin pro-kannalle?
Onko jo liikaa tietoa?
Hollowayn mukaan meillä on taipumus hätääntyä aina kun inhimillinen tieto alkaa lisääntyä kiihtyvään tahtiin. Yleensä ihmiset vastustavat muutosta: tuskaannumme, kun meidän on omaksuttava uusia tapoja ajatella ja toimia.
Moniarvoisessa yhteiskunnassa toimivat erilaiset moraalijärjestelmät voivat aiheuttaa joillekin ryhmittymille ahdistusta. Mutkikkaiden kiistojen sovittaminen moniarvoisessa kulttuurissa on vaikeaa. Ihmiset saattavat tehdä erilaisia valintoja täysin pitävin perustein. Meiltä vaaditaan melkoista avarakatseisuutta, mikäli haluamme elää rauhanomaisesti moniarvoisissa moraaliyhteisöissä. Yhtäläisen oikeudenmukaisuuden periaatteen soveltaminen jatkuvasti muuttuvassa hämmentävässä nykyelämässä merkitsee kirjoittajan mukaan sitä, että meidän on seurattava tarkkaan, mitä maailmassa tapahtuu.
Osa IV: Lähteä
Hollowayn mukaan olemme aina tarpeeksi vanhoja kuolemaan.
Mitä suremme, kun suremme rakastamiemme asioiden tuhoutumista ja ajan kulumista? Gerald Manley Hopkinsin mukaan suremme itseämme, katoavaisuuttamme. Kirjoittaja muistuttaa, että tiedämme, ettei mikään kestä, mutta silti äkisti virinnyt tietoisuus omasta katoavaisuudesta voi tuntua yllättävän surulliselta.
Kaipaamme jotakin pysyvää, toivomme löytämämme tai luomamme hyvän säilyvän. Totuttujen tapojen uskollinen noudattaminen ja uskollisuus rakkaille ihmisille luovat epävakaaseen mieleen turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. Joten vanhoillinen suhtautuminen tapakulttuuriin, jonka olemme rakentaneet suojaamaan meitä ajan tuhoilta, tuntuu viisaalta ja järkevältä.
Jeesus sanoo: ”Eikä kukaan, joka juo vanhaa viiniä, halua nuorta, sillä hän sanoo: Vanha on hyvää.´”´
Kunnioittava vetoomus perinteiden jatkumisen puolesta voi kätkeä taakseen jotakin paljon rumempaa: häikäilemätöntä ja jääräpäistä halua pitää kiinni vallasta vallan itsensä tähden.
Vaikeina aikoina toivo muutoksesta on usein ainoa ihmistä eteenpäin ajava asia. Itsetietoisuus kiroaa meidät levottomalla halulla tavoitella kaikkea uutta, mutta se on myös siunaus, koska se saa meidät tekemään keksintöjä, jotka parantavat elämäämme.
Holloway kirjoittaa, että surullinen totuus on, että olemme vain elämän hetkeksi kylään kutsumia vieraita, joiden on pian tehtävä tilaa seuraaville tulijoille, ja jos yritämme pyristellä omaa lähtöämme vastaan, onnistumme vain tekemään olomme kurjaksi.
Hyvään elämään kuuluu tietää, milloin on aika lähteä, jotta ehtii kerätä tavaransa ja nousta bussiin ennen kuin uudet vieraat saapuvat.
Vallitsevan järjestelmän puolustamisessa tulee vastaan vaihe, jolloin entiseen tapaan jatkuminen ei ole enää pelkästään typerää, vaan suorastaan turmiollista yhteisön hyvinvoinnille.
Elämässä luoviminen on enemmän taidetta kuin tiedettä. Ihmiset tarvitsevat emotionaalista itsevarmuutta enemmän kuin jämähtäneitä ja vuorenvarmoja totuuksia.
Hollowayn elämän improvisointikyky sisältää perinteiden hallinnan, pelin sääntöjen oppimisen, josta saa itsevarmuutta ja kykyä irrottautua pelisäännöistä, kun tilanne vaatii. Se viekoittelee olemisen keveyteen, se vaatii kykyä sopeutua ja pysyä liikkeessä ja se sallii meidän, kun aika on kypsä, muuttua tyylikkäästi, eikä vastahankoisen kankeasti. Ei ole mitään surullisempaa, kuin ihminen joka yrittää pitää komentosauvaa käsissään, vaikka hänen aikansa on jo ohi.
Vanhuuteen sopeutuminen ja kuoleman hyväksyminen ovat viimeiset henkiset haasteemme.
Holloway kirjoittaa, että on vaikea olla masentumatta ajatellessaan, että joutuu jättämään tämän maailman. Tuntuu siltä, että juuri kun on pääsemässä jyvälle pelistä ja tarpeeksi viisas pelaamaan hyvin, pilli soi ja peli päättyy.
Elämä on ohjelmoitu välittämään lajista, yksilöllä ei ole merkitystä. Kuolemaa ei voi välttää. Vanhuuden kuolemaa edeltää väistämättä voimien hiipuminen, ”hengen kylmä sammuminen”. Vanhemmiten jos ihmiset eivät osaa varoa, niin heistä tulee inhottavan vihaisia taantumuksellisia. Yhteiskunnan mädännäisyydestä ja nykynuorison velttoudesta ruikuttavat katkerat vanhukset ovat Hollowayn mielestä ruma ja masentava näky. Katkeruudelle on helppo antaa myöten. Paras vastalääke katkeruudelle on muistella omia nuoruudenhullutuksiaan ja virheitään.
Holloway neuvoo: Tietoisuus siitä, että elämä jatkuu ilman meitäkin, voi tuntua suloisen kaihoisalta, mutta meidän ei silti tarvitse vihata kaikkea uutta ja erilaista ja sillä tavalla vääristää ajatusmaailmaamme.
Vanhuuden pitäisi olla jalomielisyyden ja suvaitsevaisuuden, ei kiihkoilun ja katkeruuden aikaa.
Huumorin ohella vanhuudessa on usein, kirjoittajan mukaan, lohtuna se, että turhamaisuus karise pois ja sen korvaa itseironisen huvittunut suhtautuminen ihmisen hullunkuriseen tohottamiseen.
Holloway ehdottaa, että on armeliasta antaa ihmisen itse valita se liikuttava hetki, jolloin hän jättää taakseen tämän maailman. Hän siis hyväksyy armokuoleman. Rooman valtakunnassa itsemurhaajan auttamista pidettiin armeliaana tekona, minkä kristillinen etiikka muutti.
Kirjoittaja kertoo, että ”tekojesi jälleenheräämisen katkeran tuskan maistaminen” on vanhusten sisäisen elämän murheellisin puoli. Silloin häpeä korventaa mieltä. Virheissä vellominen on Hollowayn mukaan väärin ja merkki kiittämättömyydestä ja tasapainottomuudesta.
Tietenkin itsensä tunteminen on tärkeää, jos haluamme elää rehellisesti, mutta meidän pitäisi löytää tasapaino, joka sallii meidän tunnustaa niin hyvät kuin huonotkin puolet. Kun elämää eletään tarmokkaasti, virheiltä ei voi välttyä, mutta niiden ei pitäisi vieroittaa meitä tavoittelemasta hyvää.
Kuoleman tiedostaminen ja oikealla tavalla kuoleminen vaativat rohkeutta, mutta siihen on pyrittävä, jos suinkin pystyy. Ennen kaikkea oikeanlainen kuoleminen on rakkaudenosoitus jälkeemme jääville, koska se auttaa heitä käsittelemään rakkaansa menettämistä.
Mielenlujuutta on pidetty hyveistä suurimpana, koska kaikki muut hyveet rakentuvat sen varaan.
On tietenkin surullista, kun joutuu lähtemään juhlista ilon ollessa ylimmillään, mutta meillä oli hauskaa niin kuin sitä kesti, joten meidän pitäisi kumartaa kauniisti ja lähteä vähin äänin, kun vaunut tulevat hakemaan meitä keskiyöllä.
Kreikkalaisen filosofi Epikuroksen mukaan kuolemasta seuraavan olemattomuuden pelkääminen on järjetöntä kuin murehtia sitä, ettemme olleet olemassa ennen kuin meidät siitettiin ja synnyimme tähän maailmaan. Hollowayn mukaan tuollainen ahdistus on ymmärrettävää, mutta tarpeetonta. Jokainen elämä ollakseen täydellistä, edellyttää kuolemaa.
Holloway kirjoittaa melkein lopuksi runollisesti: Lyhyt olemassaolomme on vain kaunis välähdys avaruuden suunnattomassa pimeydessä.
[i] Holloway, Richard, Katse kaukaisuuteen – elämän tarkoitusta etsimässä, 2006, suomentanut Einari Aaltonen, Like:Keuruu.