Käyn läpi 12 askeleen opetuksia oppiakseni - osa 2

Käyn läpi 12 askeleen opetuksia oppiakseni – osa 2

Kirjassa Kaksitoista askelta ehyempään aikuisuuteen – Opas Kristus-keskeisen toipumisen tielle (1996; Juva:WSOY) 12 askeleen 1. askel kuuluu:
”Myönsimme voimattomuutemme Jumalasta (Korkeimmasta Voimasta) erossa elämisen seurauksiin nähden – ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään”

1.askeleen tavoitteena on tajuta rikkinäisyytemme, ihmisenä epätäydellisyytemme, mikä tapahtuu myöntämällä. Tämänhän luulisi olevan itsestään selvää ja helppoa. Kokemuksesta tiedän, ettei näin ole. Ihminen, joka on ajanut itsensä nurkkaan omilla valinnoillaan, koettaa pitää kiinni viimeisestäkin oljenkorresta, että voi säilyttää illuusion. Illuusion siitä, ettei ehkä hävinnytkään, vaikka tappio on itsestään selvä, ainakin kaikille muille. Päihdekirjallisuudessa puhutaan kieltämisestä, joka saa eri muotoja yksilöllä itsellään, lähiomaisilla, ympärillä olevilla ihmisillä, viranomaisilla ja yhteiskunnassa.

Käytetty Raamatunkohta on (Room. 7:18): ”Tiedäthän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen.”  Jos avaa Raamatun (1993, Jyväskylä:Gummerus), niin Kirje roomalaisille 7.luvussa puhutaan vapaus laista, laista ja synnistä.
Raamatunkohta jatkuu: ” En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.”

Tätä sisäistä taistelua olen todistanut monessa (päihde)potilaassani, eikä se omassa elämässäkään ole vieras sisäinen taistelu joidenkin asioiden kohdalla.

Philip Martin kirjoittaa kirjassaan Zen – tie depression läpi (2003), että KONTROLLOIMISEN HALU:( = HALLINNAN LOGIIKKA ). Pohjimmiltaan kontrolloimisen halumme on peräisin takertumisestamme mielihyvään ja pyrkimyksistämme välttää tuska. … Yrittäessämme kontrolloida kaikkea kuromme oman maailmamme yhä ahtaammaksi.
Tuon ponnistelun sijaan voimme hellittää ja avautua avarampaan todellisuuteen, missä emme pitele tiukasti ohjaksista, vaan olemme osana jotain paljon suurempaa – olemme osana todellista ihmettä. 
KÄRSIMYS lakkaa ahneutemme lakatessa, kun lakkaamme himoitsemasta ja haluamasta, kun lakkaamme takertumasta asioihin – paljolti samalla tavoin kuin narkomaani, joka lakkaa käyttämästä huumeita.

12 askeleen ensimmäinen askel voi lopettaa kauan jatkuneen uuvuttavan taistelun itsensä ja päihteidensä kanssa

Terence T Gorski (Understanding the Twelve Steps- An Interpretation and Guide for Recovering People, 1989) kirjoittaa, että kukaan ei ole pakotettu tekemään mitään AA:ssa. AA:ssa ei ole pakkoa osallistua millään tasolla. Useimpien sitoutuminen noudattelee kuitenkin seuraavaa prosessia: osallistuu kokouksiin, lukee 12 askeleen kirjallisuutta ja keskustelee muiden kanssa ohjelmasta, hankkii kummin, joka näyttää kuinka ohjelma toimii. AA:lainen alkaa sitten työskennellä askelia, kasvaa ja muuttua sekä toimia kummina muille. Sitten voi osallistua AA:n palvelutehtäviin. Ihmiset auttavat ensin itseään, sitten muita ohjelmassa ja sitten he auttavat ohjelmaa kokonaisuudessaan.

AA:ssa sanotaan, että jos tuot kehosi paikalle, mielesi seuraa mukana. Mitään ei tarvitse puhua, oman vuoron kohdalla voi sanoa Gorskin mukaan englanninkielisissä istunnoissa ”I pass”.  Gorski muistuttaa, että mitä avoimempi ja rehellisempi on puheenvuorossaan, sen nopeammin toipuminen etenee.

Gorski jatkaa: AA-vitsi kertoo, että mikä ero on juopolla ja alkoholistilla? Juopon ei tarvitse mennä kokoukseen, alkoholistin pitää.

Ensimmäisellä tasolla: Ensimmäisen kolmen kuukauden aikana on tärkeä käydä niin monessa kokouksessa kuin mahdollista (”90 kokousta 90 päivässä”). Mitä useampaan kokoukseen osallistuu, sen nopeammin voi paremmin. Kokouksiin kannattaa erityisesti alussa mennä vaikka ei huvittaisikaan, koska kokoukset ovat elämänlanka raittiuteen, tauko alkoholi- ja päihdekeskeiseen maailmaan.

Toisella tasolla luetaan AA-kirjallisuutta ja keskustellaan siitä. Iso kirja (Sininen kirja) ja 12 askelta ja perinnettä tarjoavat perusperiaatteet aloittaa raitis elämä.

Kolmannella tasolla hankitaan itselle AA-kummi, joka on 12 askeleen toipumisen suhteen kokeneempi.  Kokouksiin osallistuen on jo ehkä tavannut jonkun, jota kunnioittaa ja ihailee. AA:ssa on sanonta, että jos haluat, mitä meillä on, niin tee, niin kuin me teimme. Kummia voi kysyä: Oletko halukas kuluttamaan aikaa minun kanssani ja opettaaksesi minulle, kuinka ohjelma toimii.

Terapeutti ei voi ottaa kummin paikkaa. Gorskin mukaan kummi tarvitaan, vaikka olisi maailman paras terapeutti omana terapeuttina. Hyvä terapeutti rohkaisee AA:han menoa ja kummin hankkimista. Gorski kertoo, ettei hän välttämättä edes terapeuttina hoida alkoholistia, jos tämä ei ole halukas edes yhteen kokoukseen menemiseen. AA:ssa on sanonta, jonka mukaan pitää olla halukas menemään miten pitkälle tahansa raitistuakseen.

Neljännellä tasolla Gorskin mukaan työskennellään ohjelmaa. Isossa kirjassa sanotaan, että harvoin on nähty ihmistä, joka epäonnistuu kulkemalla meidän polkumme läpi perusteellisesti. Ne jotka eivät ole vakavissaan, eivät työstä askelia.

12 askeleen ryhmät tarjoavat voimallisen tiedon, rohkeuden, voiman ja toivon lähteen.

Gorski kirjoittaa 12 askeleen ensimmäisen askeleen ehdottavan, että päihdeongelmainen myöntää perustavaa laatua olevan ja kieltämättömän tosiasian, ettei voi kontrolloida juomistaan ja/ tai muiden päihteiden käyttöä.
Kontrollinmenetyskaudet päihteidenkäytössä saavat elämän tuntumaan hallitsemattomalta ja aiheuttaa häpeän, syyllisyyden ja kalvavan tuskan. Jokainen uusi epäonnistuminen lisää noita tunteita. Kaikki nuo riistävät tunteet aiheuttavat sen, että päihteidenkäyttö on kiellettävä sekä itseltä, että toisilta. On valehdeltava. Kun on omasta mielestään yrittänyt kaikkea ja mikään ei ole toiminut, niin alkaa menettää toivonsa.

Gorskin mukaan 12 askeleen ensimmäisessä askeleessa tunnustaa, että on ongelma. Ja sen jälkeen tunnustaa, että on yrittänyt kaikkea ratkaistakseen ongelman, mutta mikään ei ole toiminut.  Eli yksin ei selviä ongelmastaan.

Ei enää selviä yksin, vaan toisten avulla

Stephen Artenburn ja David Stoop kirjoittavat kirjassaan The Life Recovery Workbook – Abiblical Guide through the 12 Steps, että 12 askeleen ensimmäinen haastaa meissä yksinäisen ja eristäytyneen päihderiippuvuudessamme. Vain me voimme toipua, ei minä. 12 askelta työskennellään ja eletään ryhmässä; itsenäisyys on kuolettavaa addiktille. Itse asiassa hengellinen muutos alkaa yhteisössä.

Avoimesti ja rehellisesti eläminen yhteisössä näyttää olevan välttämätöntä hengelliselle kasvulle - täytyy hyväksyä apu muilta, jotta voi toipua addiktiosta.

Sen myöntäminen, että jokin on meitä vahvempi ja on lyönyt meidän oman tahtomme, asettaa meidät vastakkain ylpeytemme kanssa. Tämän vuoksi jotkut yrittävät kaikenlaista uutta niksiä, jotta voi todistaa hallitsevansa riippuvuutensa. Riippuvaisen ylpeys täytyy hajota, vaikka vain vähä kerrassaan, koska ei voi toipua myöntämättä voimattomuutta riippuvuutensa suhteen.

Ihmisluonto kapinoi voimattomuuden ajatusta vastaan, mikä vain korostaa meidän kyvyttömyyttämme paeta riippuvuutamme/addiktioamme omin voimin. Riippuvaisen tulee lakata julkisivun kiillottamisesta ja ylpeydestä ja kertoa totuus turmeltuneesta tilasta.

12 askeleen ensimmäinen askel sisältää vahva paradoksin: kertomalla totuus meidän täydellisestä voimattomuudestamme addiktion suhteen, saamme valinnan vahvuutta takaisin.

Se että myöntää elämänsä tulleen hallitsemattomaksi, iskee toisen kerran ylpeyttä ja itseriittoisuutta. Kun on päihderiippuvuusajattelun alaisena, henkilö uskoo: ” Voin selvitä, mistä tahansa. Voin fiksata tämän itsekseni, ei tässä ketään muita tarvita.” Päihderiippuvaiset jatkavat sen harhaluulon vallassa, että TÄYTYY  olla vielä jotakin, mitä voimme tehdä itseksemme, jotta selvitämme elämämme.

Päihderiippuvuus johtaa tehottomuuteen töissä, epätyydyttävyyteen ihmissuhteissa ja usein tunteeseen, ettei elämä ole elämisen arvoista. Emotionaalinen tuskamme alleviivaa todellisuutta, että emme kykene hallitsemaan elämäämme.

Omin avuin – mentaliteetti täytyy vaihtua yhdessä toivumme -mentaliteettiin.

Raamatussa on kertomuksia henkilöistä, jotka taistelivat oman voimattomuutensa myöntämiseksi. Syyrian kuninkaan sotapäällikkö Naaman (Toinen kuninkaiden kirja 5:1-15) oli arvossapidetty mies ja kuninkaan suosiossa. Naaman oli mahtava soturi, mutta hän sairasti spitaalia, tautia joka eristi yhteiskunnassa ja lopulta aiheutti hitaan ja kivuliaan kuoleman.  Jumalan mies, Elisa, ei ottanut häntä henkilökohtaisesti  vastaan, vaan Elisa käski palvelijansa välityksellä Naamanin peseytyi seitsemän kertaa Jordan-joessa. ” … Ja olet taas puhdas ja terve”. Naaman piti ohjetta järjettömänä ja suuttui silmittömästi, mutta palvelijat saivat hänet toimimaan ohjeen mukaan, Naaman parani ja halusi palkita Elisan. Elisa ei suostunut ottaa rahaa vastaan, taivutteluista huolimatta. Elisan palvelija Gehasi meni Naamanin perässä ja valehteli, että Elisa ottaisikin palkkion. Gehasi palasi ja Elisa tiesi, mitä Gehasi oli tehnyt. Elisa tartutti spitaalin Gehasiin ja koko hänen sukuunsa. Paheneva päihderiippuvuus on kuin spitaali, joka eristää muista ja johtaa kohti väistämätöntä tuhoa.

Joskus voimattomuuden ja hallitsemattomuuden kautta menettää kaiken, kuten Jobille kävi.
Toipumisen hengellinen tie ei tarkoita, että säästyisi kaikilta elämän pulmilta ja esteiltä. On aikoja, jolloin toipuminen näyttää toivottomalta ja ei vaikuta toimivan. Tuntuu, ettei Jumala pidä meistä. Tarvitsemme ihmisiä, jotka pitävät yllä toivoa vaikeina hetkinä. Monet meistä, niistäkin joille hengellisyys ei ole jokapäiväinen asia, rukoilevat tiukan paikan tullen.

Luuk 9:23-24: ” Jeesus sanoi kaikille: ” Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.

Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottakoon sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava.” Tämä on toinen tapa myöntää voimattomuutensa.

Voimattomana oleminen ei tarkoita uhrina olemista. Omavoimaisuuden päättyessä, me kehitämme riittävästi nöyryyttä kuulla Jumalaa ja hänen tahtoaan. Apostoli Paavali on yksi Raamatun esimerkki ihmisen kääntymyksestä ja muutoksesta.  On myönnettävä voimattomuutensa ja hallitsemattomuutensa ennen kuin voi vapautua päihderiippuvuudesta ja kuulla Jumalan tahdon tavalla, jota ei koskaan edes kuvitellut mahdolliseksi. Enää ei tarvitse yksin kamppailla elämisentuskiensa kanssa.

Jos olet elämässäsi no-win – tilanteessa (ei voi voittaa), mikä on tapasi reagoida?

Stephanie S Covington kirjassaan A Woman´s Way through Twelve Steps (1994) kirjoittaa, että kaikki tietävät sanonnan “jokainen matka alkaa ensimmäisestä askeleesta”. Ensimmäisten askelten ottaminen herättää tunteita: epäily, sekava olo, pelko, helpotus, ilo, suru jne.

Joillekin 12 askeleen ensimmäisen askeleen voimattomuuden myöntäminen on helppoa: myöntää vain sen, minkä jo tietää todeksi. Ei hallitse riippuvuuttaan. Heille ensimmäisen askeleen työstäminen tuo melkein heti helpotuksen ja rauhoittaa. Ihminen ymmärtää, miksi hänen yrityksensä eivät ole onnistuneet. Se ettei voi kontrolloida alkoholin juomistaan, tarkoittaa, että on alkoholiriippuvainen, alkoholisti. Se ettei ole valtaa juomisensa suhteen, tekee ymmärrettäväksi elämän vaikeudet. Tämä ymmärrys antaa toivon tunteen.

Useimmat päihdeongelmaiset kokevat ensimmäisen askeleen vaikeaksi, sillä he haluavat vain muuttaa tapaa, jolla he käyttävät päihdettä. He eivät mielestään tarvitse muuta muutosta. Ja he haluavat elämäänsä ENEMMÄN eikä vähemmän hallintaa. Ja pelkkä ajatuskin voimattomuudesta tai hallitsemattomuudesta herättää hyvin pelottavia ja epämiellyttäviä tunteita.

12 askeleen 1.askel tekee elämänmuutoksen. Se kertoo hämmästyttävän ratkaisun: vasta kun tajuamme, ETTEMME voi hallita juomistamme, huumeiden käyttöä tai syömishäiriötämme, vasta sitten löydämme tien muutokseen.

Käytämme päihteitä muuttaaksemme sitä, kuinka sillä hetkellä tunnemme. Turruttaa tuskamme, voidaksemme paremmin tai unohtaaksemme ongelmamme. Päihteillä aiheutettu muutos on vain tilapäinen. Todellisuus palaa aina. Samat tunteet ja ongelmat, joita menimme pakoon. Ehkä vielä suurempinakin kuin krapula-aamuna muistaa, mitä tuli tehdyksi. Vannomme, ettei tämä tule toistumaan – ensin muille, sitten itsellemme, lopulta meidän on uskottava lupauksiimme, ettemme tulisi hulluksi.  Olemme päihderiippuvuuskäyttäytymisen vankina.

Kun on menettänyt kontrollin juomisensa suhteen, turhautuu, tulee epätoivoiseksi, toivottomaksi ja jopa itseään halveksivaksi. AA-sanonta sanoo: ”Being sick and tired of being sick and tired”, on sairas ja on väsynyt olemaan sairas ja väsynyt. Tässä kohtaa voi olla valmis tunnustamaan totuuden: päihderiippuvuutta ei voi hallita. Vasta kun myöntää aidosti, että on voimaton, vasta sitten alkaa vapautua – ei ennen. Haluaa lopultakin lopettaa päihderiippuvuuden vankina olemisen.

Naisille voimattomuuden myöntäminen voi olla ongelmallinen. Naisille on opetettu, että antaa muiden tai jonkun muun hallita heidän elämäänsä. On vaikea myöntää voimattomuutensa naisena, kun on jo monella elämän alalla voimaton. Vielä tämä on liikaa, naiset ajattelevat. Mutta vasta voimattomuutensa myöntämällä alkaa nähdä, missä omassa elämässään on oikeasti valtaa. Voi siirtää tarkkaavaisuutensa elämän alueille, joilla on valtaa.

Naisille toipuminen on voimaantumista (empowerment) – oman sisäisen voiman löytämistä ja käyttämistä.

Kun lakkaa rimpuilemasta asioiden, joille ei voi mitään, kanssa – alkaa löytää todellisen voimanlähteensä.
Sandylle voimattomuuden myöntäminen tilanteessa, jossa hänellä oli tuhoisa suhde ja sekapäihderiippuvuus, teki hänet aluksi vielä masentuneemmaksi kuin päihteitä käyttäessä. Sandy muutti sanan voimattomuus sanaksi antautua totuudelle – voimattomuuden ja hallitsemattomuuden myöntäminen oli antautumisteko.

Joillekin naisille on opetettu, että voimattomuuden myöntäminen voi tehdä naisen viehättäväksi toisten silmissä. On feminiinisempi, hyväksyttävämpi, rakastettavampi naine, kun on vain vähän valtaa tai ei valtaa ollenkaan. Voimattomuuden myöntäminen ei ole hyväksymisen haluamista. Vaan sitä että löytää sen mikä on totta itselle naisena. Ei ole tarkoitus olla toisia huomaamaton, vaan huomaavaisempi omille naisen tarpeille.

Jos naisena yrittää kontrolloida jotakin, jota ei voi kontrolloida, menettää vielä enemmän valtaa kuin pelkkänä naisena olemisessa. Juominen ei ole hallittavissa, mutta oma henkilökohtainen voima on.

Jos mietimme jonkun muun kuin itsemme toipumista riippuvuuksista, niin voimattomuuden myöntäminen ei ehkä ole ongelma.

Voi haluta toipua päihdeongelmasta, koska perhe ja ystävät sitä haluavat tai koska työnantaja on pakottanut. Voi mennä AA-kokouksiin miellyttääkseen tai totellakseen muita, tai vähentääkseen jännitystä kotona. Ei halua raitistua itsensä tähden, vaan jonkun muun.  Nainen voi järkeillä, ettei mies lähde, jos hän lopettaa juomisen.

Monet aloittavat toipumisyrityksen olematta tietoisia sisäisistä tarpeistaan tai ymmärtämättä voimattomuuttaan. 12 askeleen ensimmäisessä askeleessa pitää katsoa sisälleen. Sisäänpäin katseleminen on alkuna itselle rehellisyydelle.

Rehellisyys on oleellista toipumiselle, koska epärehellisyys pitää päihderiippuvuuden kuohkeana.
Naiset ovat tottuneet tukahduttamaan tunteitaan. Päihteet käyvät siihen hyvin. Ja naiset voivat kiinnittää huomionsa ulkonäköönsä, ettei tarvitse miettiä kuka on, mitä tuntee, haluaa ja tarvitsee.  Ovi sisäiseen minään pysyy lukossa päihteillä.

Arvoissaan nainen voi haluta olla vastuullinen, luova, rakastava ja avoin, mutta päihteitä käyttäessä elämä on täynnä epärehellisyyttä, jäykkyyttä, pelkoa ja epäluottamusta. Ristiriita sisäisten arvojen ja ulkoisen elämän välillä, erityisesti naisille, aiheuttaa syvää tuskaa.

Jos kieltää jotain, joka on olemassa, niin ei sitä voi muuttaakaan. Jos ongelman kieltää, niin ongelma säilyy. Jos päihdeongelmainen väittää, ettei päihteiden täyttämä elämä satu, ettei ole yksinäinen, eikä peloissaan, niin hänellä ei ole edes mahdollisuutta oppia voimaan paremmin.

Vasta kun kertoo itselleen totuuden, kieltäminen alkaa väistyä.

Kieltäminen suojelee ajatukselta, että tajuaisi olevansa alkoholisti tai jonkun muun päihteen addikti. Perhe voi suojella itseään näkemästä ilmiselvää totuutta perheenjäsenen päihdeongelmasta. Yhteiskunta voi teeskennellä, ettei päihdeongelmaisia naisia ole olemassakaan. Mutta jos päihdeongelmaisia naisia ei ole olemassa, ei apua hakevia naisia oteta vakavasti. ” Ei sinulla nyt niin vaikea päihdeongelma voi olla”.
Useat ihmiset eivät kuuntelemattomuuttaan halua kuulla toisen ihmisen vaikeista ongelmista.

Päihdeongelmistaan puhumaan yrittävät naiset voivat kokea, ettei heitä huomioida, he voivat kokea tulevansa ylenkatsotuksi. Hyvänäköinen nuori nainen voi tehdä mitä tahansa, eikä hänelle sanota, että hän on alkoholisti. Kun kukaan ei sano kyseiselle naiselle, että hän on alkoholisti, niin itsekin luulee, ettei hän ole.

Kun avoimesti uskaltaa myöntää, että on ongelmia alkoholin tai muiden päihteiden kanssa, niin tulee haavoittuvaksi arvostelulle ja hylkäämiselle, mikä lisää paineita ongelmien kieltämiselle. Yhteiskunta tuomitsee päihdeongelmaisen naisen kovemmin kuin päihdeongelmaisen miehen. On riittävän paha, että on alkoholisti tai addikti, mutta jos on naisalkoholisti tai naisaddikti, niin se on kaksinkertaisen häpeällistä.  

Naispäihdeongelmainen on stereotyyppisesti ajateltu irrallisia seksisuhteita harrastavaksi, epäsiistiksi ja moraalittomaksi sekä kyvyttömäksi huolehtimaan lapsista. Kulttuuri viestittää vahvasti, millainen naisen pitäisi olla.

Naispäihdeongelmainen tarvitsee paljon rohkeutta olla rehellinen itselleen. Hänen on erityisen vaikea myöntää voimattomuutensa ja hallitsemattomuutensa päihdeongelman suhteen. Jos päihdeongelmainen nainen myöntää ongelmansa, hänellä on tunne kuin hän tekisi jotain väärää: sisältä paljastuu jotain ”pahaa” tai ”vihattavaa”.

Voimattomuutensa ja hallitsemattomuutensa myöntäminen tuntuu päihdeongelmaisesta naisesta kuin myöntäisi syyllisyytensä johonkin rikokseen. Naisen oletetaan huolehtivan enemmän muista kuin itsestään. Päihdeongelman kieltäminen voi naisista tuntua helpommalta kuin sen myöntäminen.

Jos päihdeongelmainen nainen on kurjassa ihmissuhteessa, niin oletetaan, ettei hänellä ole oikeutta valittaa. Hänen ei oleteta haluavan eikä ansaitsevan parempaa. Päihde ”lohduttaa” päihdeongelmaista naista tässä tilanteessa. Nainen kieltää tällöin tunteensa ja päihdeongelmansa.

12 askeleen ohjelman ensimmäistä askelta työstäessä toipuva päihdeongelmainen nainen tulee tietoiseksi pintaan nousevista tunteista. Omatunto voi kuiskailla, että on itsekästä haluta itselleen parempaa. Muut voivat kohdella toipumiseen yrittävää naista näkymättömänä, ei-tärkeänä ja häpeällisenä.

Päihdeongelmainen nainen  voi vaientaa 1.askeleen työstämisen myötä sisäisen äänen ja korvata sen sisäisellä äänellä, joka kertoo, että ansaitset tulla vakavasti otetuksi ja hyväksytyksi ilman tuomitsemista.
Päihdeongelmaiselle naiselle, joka hoitaa arkielämässä tusinan arkipäivän velvollisuuksia ja ottaa vastuun muiden tarpeista, on vaikea tunnustaa, että elämä on tullut hallitsemattomaksi. Pinnallisesti tuntuu että elämä on melko hyvin hallinnassa. Kaikki näyttää sujuvan hyvin niin kauan kuin päihdeongelmainen nainen ei kysy itseltään, mitä tuntee ja mitä todella tarvitsee.

Kun päihdeongelmainen nainen ylläpitää illuusiota hallinnassa olevasta elämästä, niin se estää häntä hakemasta apua.

Allaolevan pelon ja itsehyväksynnän puutteen päihdeongelmainen nainen voi maskeerata elämän hallinnan ja järjestyksen julkisivuun.  Kaiken pitää olla kotona niin täydellistä kuin mahdollista, jotta voi välttyä tyhjyyden, arvottomuuden, ahdistuksen ja jopa paniikin tunteilta.

Toipuessa päihdeongelmainen nainen huomaa, ettei hänen tarvitse huolehtia kaikesta, vaan voi huolehtia omastakin hyvinvoinnista.

Naiset ovat oppineet saamaan tahtomansa läpi manipuloimalla, ilman että he avoimesti mitään vaativat. Suora pyyntö voitiin hylätä, minkä vuoksi naiset oppivat imartelemaan, flirttailemaan, miellyttämään tai näyttelemään avutonta. Sosiaalisten sääntöjen mukaan naiset voivat hallita silmäripsiä räpsyttämällä tai hyväksikäyttäytyvästi käyttäytymällä sen sijaan, että suoraan ja kiertelemättä pyytäisi mitä haluaa.

Toipuessa nainen miettii, että haluaako hän tämäntyyppistä voimaa käyttää enää, koska on rakentavampiakin tapoja hallita. 12 askeleen ohjelman valta (power with, not power over) perustuu kahdenkeskiseen toistensa tukemiseen. Jaettu voima on suurempi kuin yksityinen voima, jaettu kokemus, win-win- tilanne.

Toipuessa naisille kehittyy myös valinnan voima. Muutos on mahdollinen, on olemassa ratkaisu.

Päihdeongelman kourissa ei naisella ole paljon valintoja. Päihderiippuvuus määrää, mitä nainen tekee, minne menee ja kuinka käyttäytyy.

Patrick Carnes kirjoittaa kirjassaan A Gentle Path through the Twelve Steps – The Classic Guide for All People in the Process of Recovery ( 1993), että ilman itsetietoisuutta ihminen tulkitsee väärin omaa todellisuuttaan.  12 askeleen ensimmäinen askel lisää itsetietoisuutta. Positiivisina ja terveinä viesteinä itselle:
-        Tänään hyväksyn, että elämä jonka tunnen, on ohi
-        Hyväksyn kivun opettajana ja ongelmat avaimena uuteen olemassaoloon

 Salaisuudet usein sisältävät häpeää, joka toimii esteenä itsehyväksynnälle, mikä taas on tärkeää 1. askeleen työstämisessä.

Jokaiselle päivälle meditaatioita kunkin askeleen työstämiseksi

Kirjassa The Twelve Step – Life Recovery Devotional ( Thirty Meditations from Scripture for Each Step in Recovery) on 30 meditaatiota jokaisesta askeleesta ja 5 meditaatiota kullekin askeleelle retkahduksen jälkeen.

Monet, eivät kaikki, päihdeongelmaiset ovat kokeneet lapsuudessaan olosuhteita, joissa he ovat olleet voimattomia. He ovat vannoneet itselleen, etteivät enää koskaan tule niin haavoittuviksi, kuin silloin olivat. Murrosiässä pojat ovat tapelleet julmasti hallitsevan isänsä kanssa, lopulta pojat ovat olleet vanhenevaa isäänsä vahvemmat – väkivalta muita sisaruksia ja äitiä kohtaan on loppunut. Isä ja poika eivät ehkä enää koskaan sen jälkeen ole olleet ystäviä keskenään. Eikä poika ole välttämättä osannut olla kenenkään miehen, olipa tämä työkaveri tai pomo, kanssa tekemisissä sen jälkeen.

Viimeksi mainitussa kirjassa viitataan Markuksen evankeliumiin (10:15):” Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”  Lapsena kaltoinkohdeltu aikuinen kuulee noissa sanoissa helposti sen, että Jumalan valtakunta on häneltä lopullisesti suljettu. Ei varmasti lapseksi enää, sanoo pahasti kaltoinkohdeltu lapsi.

 Ei siis ole ketään muuta kuin oma itse, eikä kenenkään koskaan opikaan luottamaan. Oman voimattomuuden myöntäminen on kuitenkin ensi askel kohti eheyttä, kokonaisuutta, kirja kertoo. Voimattomuuden myöntäminen kehittyneen päihdeongelman suhteen on oman tilanteen rehellistä arviointia ja myönteinen askel kohti toipumista. Ellei avuttomuuttaan päihdeongelman suhteen myönnä, vaikka se herättäisikin lapsuuden kaltoinkohtelut eloon, niin voi aikuisena menettää nekin hyvät asiat, jotka ovat aikuisen elämän varrella kertyneet.

Päihdeongelmasta toipumisen keskeisenä asiana on kieltämisen hajottaminen ja voimattomuuden myöntäminen

Voimattomuus on osa inhimillistä elämää ja ihmisluontoa. Paavali Roomalaiskirjeessä (Room 7:15-20) kertoo omasta viheliäisyydestään, halusta tehdä hyvin, mutta tekeekin pahaa. Paavali myöntää olevansa syntinen, synti on saanut hänestä otteen. Monella alkoholistille on huojentavaa kuulla (ei ensimmäiseksi se että hän on syntinen), että hänellä on sairaus nimeltä alkoholismi, joka saa hänet käyttäytymään järjettömästi, vaikka haluaisi käyttäytyä järjellisesti. Myöhemmin toipumisen kuluessa alkoholisti voi myöntää olevansa tavallinen syntinenkin, mikä voi aluksi tuntua aivan mahdottomalta ajatukselta.

Jos alkoholisti tai muu päihdeongelmainen ei myönnä olevansa päihdeongelmainen, hän valehtelee vain itselleen ja muille. ”Voin lopettaa milloin tahansa” on tuhansia kertoja päihdeongelmaisten ihmisten suusta tullut lause, mikä on tietenkin emävale, johon päihdeongelmainen koettaa epätoivoisesti uskoa.

Voimattomuuden myöntämisen kautta päihdeongelmainen saa voimansa takaisin. Ei enää tarvitse olla vahva ja teeskennellä, että on täydellinen. Voi elää päivittäistä elämää arjessa, kohdata arkisia vaikeuksia ja silti kulkea murskaantumatta ja rikkoutumatta.

Raamatunkohtia, jotka voivat antaa toivoa raskaina aikoina

”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme ole umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä, mutta emme tuhottuja. Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. Me tosin elämme, mutta meidät annetaan Jeesuksen tähden alituiesti alttiiksi kuolemalle, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme.” ( 2 Kor 4: 8-11).

Aikaisemmin samassa Raamatunkohdassa kirjoitetaan: ” Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen joka on Jumalan kuva. … Jumala sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.” ( 2 Kor 4:4,6)

Jeesus puhuu: ” Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.
Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen.” (Joh 15:5-7)

Viimeksi mainittu Raamatunkohta voi olla vaikea niille, jotka tulevat perheistä, joissa heitä on vähätelty, moitittu tai muuten vaan lapsille ei ole syntynyt läheistä yhteyttä omiin vanhempiin. On vaikeaa ajatella, että heille liittyminen johonkin itseä suurempaan toisi muuta kuin taas tuskaa tullessaan. Perhesalaisuuksien (insesti, väkivalta jne.) kohtaaminen, omien tunteiden ilmaiseminen, syyllisyyden myöntäminen ja anteeksiannon kautta läpityöskentely voivat tuntua ylivoimaisilta. Jos niitä koettaa olla huomioimatta, ne voivat tulla kuitenkin esille jossakin tavassamme käyttäytyä.

Monien ihmisten on vaikea pyytää apua ennen kuin he ovat lähellä kuolemaa, valtavassa kriisissä, syvässä masennuksessa, itsemurhan partaalla tai kuolemanvakavan itsetuhoisen käyttäytymisen kourissa. Joskus toivottomuus ja epätoivo toimivat ponnahduslautana, joka pakottaa etsimään toipumista. Niinä hetkinä voi myöntää voimattomuutensa, nöyrtyä kurkottamaan muita kohti ja hyväksyä avun jonka saa.

”Kuoleman köydet kiertyivät ympärilleni, tuonelan kauhut ahdistivat minua, minut valtasi tuska ja murhe. Silloin minä huusin Herran nimeä: ” Herra, pelasta minut!” ( Ps 116:3).

Kirjan The Twelve Step – Life Recovery Devotional ( Thirty Meditations from Scripture for Each Step in Recovery, 1991) kyseisen kohdan mukaan ” O Lord, I implore You, deliver my soul” (Psalm 116:3-4) sen voisi kääntää myös: Herra, rukoilen sinua, pelasta minun sieluni. Maahan lyötynä tuskissaan ihminen voi rukoilla aidosti pelastusta, josta voi jälkikäteen tuntea suurta kiitollisuutta.

Tai kun päihdeongelmainen joutuu elämässään no-win – tilanteeseen (ei voitonmahdollisuutta), hän voi valita pakoluukukseen päihteiden käytön. On vain vaikea vastaanottaa ajatusta, että hengellisyys lupaa apua. Vaikea ajatella, että Jumala kuulisi rukouksemme ja antaisi toivoa tulevaisuudesta.

Päihdeongelmaisillakin on olemassa aikoja, jolloin olemme niin sekaisin ja elämäntuskamme tulvimana, että toivoo kuolevansa. Teki mitä tahansa, niin elämästä ei näytä tulevan parempaa. Emme ymmärrä, miksi sydämemme ei vain yksinkertaisesti halkea elämän tuskasta.

”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan? Onko minun voimani kuin kiveä, ovatko lihakseni rautaa? Ei. Minä olen lopussa, kaikki on toivotonta.” (Job 6:11-13)

Kriisin hetket tarjoavat mahdollisuuksia suurille muutoksille. Tuhansia vuosia vanha kiinalainen ”kriisin” merkki tarkoittaa samanaikaisesti sekä vaaraa että mahdollisuutta.

Henkilökohtainen voima itsetunnon lähteenä

Monille itsetunnon lähteenä on oma persoonallinen voima, minkä vuoksi oman voimattomuuden myöntäminen on vaikeaa, koska se tarkoittaisi perustavanlaatua olevia muutoksia itsessä.

Ylpeys voi estää myöntämästä voimattomuuttaan, vaikka elämässä on varmasti tilanteita, jolloin ei ole ”ajajan paikalla”. Joskus on tehtävä asiat tavalla niin kuin joku muu haluaa.

Itsekontrolli ei ole sama kuin tahdonvoima. Itsekontrolli on hedelmä, joka kypsyy ja kasvaa, kun olemme yhteydessä Jumalaan (Korkeimpaan Voimaan) ja annamme Pyhän Hengen johdattelemana tuottaa itsekontrollin hedelmän.
 
Moni meistä tuntee syvän surun ja häpeän, joka tuli siitä, että meidät hylättiin. Ne kehen meidän olisi pitänyt kyetä tukeutumaan, eivät olleet siellä. Tunnemme syvää ja puhumatonta pelkoa, joka uhkaa saavuttaa meidät ja saada otteeseensa. Olemme voineet käyttäytyä pakonomaisesti, millä tahansa tavalla,
löytääksemme lohdutusta ja etäännyttääksemme itsemme hylkäämisen tunteista. Ihmissuhteissa voi olla vaikea päästä eroon hylkäämisen pelosta ja sen aiheuttamista arvista. Meillä kaikilla on syvässä toive rakkaudesta ja pysyvästä turvallisuudesta lähimmissä ihmissuhteissa.

 On aikoja, jolloin tarvitsee rohkeutta ja Jumalan (Korkeimman Voiman) apua taistelussa uhriksi jäämisen taipumusta vastaan. Jumala (Korkein Voima)voi ottaa vastaan menetystemme suremisen ja uudistaa elämäilon.

Alkoholistien Aikuiset Lapset (AAL) kirjassa ”Aikuiset Lapset – Alkoholistiset/Toimintahäiriöiset Perheet” (2011,120) kirjoitetaan ensimmäisen askeleen (”Myönsimme, että olimme voimattomia alkoholismin tai perheen muun toimintahäiriön vaikutusten edessä ja että elämämme oli muuttunut hallitsemattomaksi” )kohdalla: ” Kun ensimmäistä kertaa luin kuvauksen aikuisen lapsen ominaispiirteistä, tunsin olevani kuin kiinnisidottu vaskikello, joka soi kovaa. Ulospäin oli tyyni, mutta tärisin sisäisesti. En voinut uskoa lukemaani. Muistan vilkuilleeni olkapääni yli nähdäkseni, oliko joku lukenut kirjeitäni ja kyhännyt tämän aineiston niiden pohjalta.”

Kirjassa on kuvattu 14 piirrettä (”pyykkilista”, emt, xii-xiii), jotka ovat tyypillisiä aikuisille lapsille:
1)      Meistä tuli eristäytyneitä sekä ihmisiä että auktoriteettihahmoja pelkääviä.
2)      Meistä tuli hyväksynnänhakijoita ja kadotimme siinä ohessa identiteettimme.
3)      Pelkäämme vihaisia ihmisiä ja kaikkea henkilökohtaista arvostelua.
4)      Meistä tulee alkoholisteja ja/tai menemme alkoholistien kanssa naimisiin tai löydämme jonkun muun pakonomaisesti käyttäytyvän, kuten työnarkomaanin, täyttääksemme sairaat hylkäystarpeemme.
5)      Elämme elämäämme uhrin näkökulmasta, ja tuo heikkous vetää meitä puoleensa rakkaus- ja ihmissuhteissa.
6)      Meillä on ylikehittynyt vastuuntunto, ja meidän on helpompi huolehtia muista kuin itsestämme; näin meidän ei tarvitse katsoa liian läheltä omia virheitämme jne.
7)      Saamme syyllisyydentunteita, kun nousemme puolustamaan itseämme sen sijaan, että antaisimme periksi muille.
8)      Tulimme riippuvaiseksi kiihtymyksestä.
9)      Sekoitamme rakkauden ja säälin, ja meillä on taipumus ”rakastaa” ihmisiä, jotta voimme ”sääliä” ja ”pelastaa”.
10)   Olemme tukahduttaneet traumaattisen lapsuutemme tunteet ja olemme menettäneet kykymme tuntea tai ilmaista tunteitamme, koska se sattuu niin paljon (kieltäminen).
11)   Tuomitsemme itsemme ankarasti, ja meillä on hyvin alhainen omanarvontunto.
12)   Olemme riippuvaisia persoonallisuuksia, jotka kammoavat hylkäämistä, ja teemme mitä tahansa jatkaaksemme suhdetta, ettei meidän tarvitsisi kokea tuskallisia hylkäämisen tunteita, joita saimme eläessämme sairaiden ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan olleet emotionaalisesti läsnä meitä varten.
13)   Alkoholismi on perhesairaus; meistä tuli para-alkoholisteja ja omaksuimme tuohon sairauteen kuuluvia piirteitä, vaikkemme edes juoneet.
14)   Para-alkoholistit ovat ennemminkin reagoijia kuin toimijoita. (Tony A, 1978)
 
Joku voi keskittyä, perheenjäsenenä tai päihdetyön ammattilaisena (aika usein molempina, joskus jopa päihdeongelmaisena ja ammattilaisena samalla kertaa), toisen ihmisen päihderiippuvuuteen välttääkseen omia sisäisiä ristiriitojaan ja teeskennellä, että kaikki on hyvin.  Se, ettei pysty toteuttamaan toivomiaan moraalisia standardeja, voi turhauttaa, aiheuttaa häpeää ja syyllisyyttä, mikä voi vaikeuteen myöntää lähimmäisen tai potilaan/asiakkaan päihdeongelmaan voimattomuutensa.  On vaikeaa ottaa ” Jumala sydämeensä”, koska pitää itseään Jumalalle sopimattomana, vaikka voi sitä lähimmäisilleen tai potilailleen/asiakkailleen tarjota. Tietää lymyilevänsä.

On niin kauan vankina, ennen kuin ymmärtää että ainut tie ulos on usko Jeesukseen, ulospääsytie on kaikilla, jotka uskovat häneen (The Twelve Step – Life Recovery Devotional ( Thirty Meditations from Scripture for Each Step in Recovery, 1991, Day 20).

”Myönsimme voimattomuutemme Jumalasta (Korkeimmasta Voimasta) erossa elämisen seurauksiin nähden – ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään”

1.askeleen tavoitteena on tajuta rikkinäisyytemme, ihmisenä epätäydellisyytemme, mikä tapahtuu myöntämällä. Tämänhän luulisi olevan itsestään selvää ja helppoa, mutta kaiken edellä esitetyn perusteella ihan yksinkertaisesta asiasta ei ole kysymys.

*****************
Nyt on 12 askeleen ohjelman ensimmäiseen askeleeseen ja siihen liittyviin kirjoituksiin vähän tutustuttu.
Voimattomuuden ja hallitsemattomuuden myöntäminen oman elämänsä epätoivoisessa sotkussa antaa takaisin voiman tehdä sille jotakin.  Asiaa pitää sulatella, vaikka ensi viikon loppuun mennessä koetan jo miettiä toista askelta.

Kaksitoista askelta ehyempään aikuisuuteen – Opas Kristus-keskeisen toipumisen tielle (1996; Juva:WSOY):
2. viikon kysymykset:
1. Kerro aikaisemmista tai tämänhetkisistä yhteyksistäsi muihin 12 askeleen ohjelmaan perustuviin tuki- ja toipumisryhmiin:
- AAlaisten kanssa on yhteyksiä ollut jo parinkymmenen vuoden ajan, AAL:n kanssa olin yhteyksissä viime kesänä, mikä avasi minulle uusia asioita alkoholismista, vaikka olen sen parissa neljännesvuosisadan työskennellytkin.

2. Millaisessa pienryhmässä voisit tuntea olosi turvalliseksi?
Minä en yleensä tunne oloani turvattomaksi juuri minkäänlaisissa ryhmissä. Tietysti se, kuinka paljon avautuisin asioistani ryhmässä vaihtelisi turvallisuus- ja luotettavuuskysymysten mukana.

3. Millaisesta käyttäytymisestä sinulla on suurin pelko osallistuessasi ryhmän toimintaan? Kyseessä voi olla oma käyttäytymisesi tai jonkun muun (esim. vihamielisyys, eristäytyminen, kilpailuhenkisyys, hallitsemisen halu tms.)
Suurin pelko varmaan liittyisi luotettavuuskysymyksiin, mihin keskustellut asiat leviäisivät.  ihmiset juoruavat aivan liikaa toisten ihmisten asioista.

9.9.2012 Lappeenranta