Kerrankin rehellinen kuvaus huumemaailmasta
Suoria lainauksia kirjasta:
Tobin Amfetamiinikauppias
s68
Raikku käytti amfetamiinia, ja sitä hänellä oli mukana silläkin kerralla. Jos olisin tiennyt, miten piri vaikuttaa suonensisäisesti käytettynä, olisin aloittanut oikean pirin ja hihaan vetämisen paljon aikaisemmin. Raikku naputteli kuplat pois ruiskusta ja kiristi vyön hauikseni ympärille. Kun neula osui suoneen, maistoin suussani amfetamiinin. Sen jälkeen kaikki oli selkeää, kirkasta ja kaunista. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen.
Kaikki pienet sirpaleet minussa järjestyivät ja asettuivat kohdalleen siten, että olin vihdoinkin ehjä. Siinä oli se, mitä olin koko elämäni etsinyt. Hyvän olon tunne. Sillä hetkellä tiesin, etten enää milloinkaan olisi ilman piriä. Siitä pitäisin huolen. Puhuimme Raikun kanssa koko yön. Aamulla hyvä olo alkoi hiipua ja heräsi huoli kaikesta. Lapsista ja minustakin. Ainetta oli saatava lisää ja niin paljon, ettei se ihan heti loppuisi.
Amfetamiinin käyttö sai aikaan sen, että aloitin ensimmäisen kerran lauseet sanalla minä. Olin aloittamassa matkaani huumeidenkäyttäjänä, kuten niin moni muukin oli tehnyt ennen minua ja tekisi minun jälkeenikin. Riippumatta siitä, missä päin maailmaa, kuinka rikas tai köyhä oli, huumeidenkäyttö avasi oven maailmaan, jossa kukaan ei voinut ennakoida tapahtumia. Kaikki tiesivät riskit, mutta kukaan ei ollut valmis luopumaan siitä taikatempusta, jonka huumeet saivat aikaan. Muuan Kurt Cobain oli aloittanut vuosia minua aiemmin, eikä hänellä olisi enää kuin muutama vuosi aikaa. Hän yrittäisi lopettaa heroiinin käytön, mutta ei onnistuisi. Sen jälkeen hän ampuisi itseään haulikolla päähän 27-vuotiaana, eikä se kiinnostaisi minua yhtään.
s77
Huumekauppa on siitä kiitollista kauppaa, että aineet tavallaan myyvät itse itsensä. Niitä tarvitsevat kyllä etsivät, kunnes löytävät. Minä en tietenkään voinut alkaa myymään aineita gramma kerrallaan, koska en olisi ehtinyt tehdä mitään muuta. Se olisi ollut täysin hullua, koska silloin olisin joutunut tutustumaan henkilökohtaisesti kaikkiin pääkaupunkiseudun narkomaaneihin. Kun koko kylän narkomaanit alkavat käydä kylässä, alkaa huumekauppiaan toiminta valkenemaan kaikille muillekin lähistöllä asuville. Yleensä kyseessä on kerrostaloasunto ja naapurit kyllä huomaavat, että trafiikki asunnossa on ympärivuorokautista. Ovi käy koko ajan. Vierailijat ovat yleensä ulkonäöltäänkin kuin kuoleman harjoitusversioita, eli aurinko ei ole iholle paistanut ja purukalusto on kuin pommin jäljiltä. Rappukäytävistä alkaa löytymään käytettyjä ruiskuja ja väsyneitä narkomaaneja, riippuen vähän siitä, mitä aineita luukussa myydään. Piripaikoista lähdetään usein sellaisella tohinalla, että matkalla käydään pöllimässä taloyhtiön kellarista ja pyörävarastosta kaikki, mitä sieltä irti saadaan. Poliisi on myös vakiovieras näissä asunnoissa, sillä niihin kannetaan varastettua tavaraa ja sieltä usein tavoittaa henkilöitä, joilla on perässään etsintäkuulutus syystä tai toisesta.
En ole koskaan pyörinyt luukuissa, eikä kotinikaan ollut sellainen. Siellä kävivät vain harvat ja valitut, enkä edes halunnut tutustua kuin muutamiin. En ole koskaan kokenut tarvetta viettää aikaa muiden käyttäjien kanssa tai hengailla epämääräisissä paikoissa. Siksi oma kauppani muodostui sellaiseksi kuin se oli. En usko, että olen osannut mitenkään harkita, punnita tai vertailla erilaisia tapoja käydä kauppaa. Kaikki olosuhteet yhdessä muodostivat sen, millaista toiminnastani tuli.
Kaikki on tapahtunut kuin itsestään. Niin myös se, miten aineet myytiin eteenpäin. Minulla oli muutamia myyjiä, joille annoin aineita myyntiin. Tutustuin näihin myyjiinkin aina jonkun toisen kautta. Aluksi annoin vain vähän aineita ja katsoin, miten homma sujui. Oli niin sanottuja nimimiehiä ja heidän muijiaan. Lisäksi tarkistin mahdollisimman hyvin jokaisen taustat. Kun on laajat verkostot vankiloissa, on helppo kysäistä, mitä kenestäkin tiedetään. Jos jostakusta sanottiin, että hän on ok, sanoja ikään kuin takasi hänet. Jos ongelmia olisi tullut myöhemmin, olisi takaajakin joutunut erikoiseen valoon. Siksi niissä kuvioissa ei ketään kehuta vain huvin ja urheilun vuoksi.
s79
Periaatteessa kuka tahansa olisi voinut alkaa huumeiden tukkukauppiaaksi. Eihän sitä mikään olisi estänyt. Sitä tekivät kuitenkin ne, joilla langat syystä tai toisesta pysyivät käsissä. Se on toimintaa, jossa voi nopeasti hankkia itsensä kymmeneksi vuodeksi linnaan ja pahimmassa tapauksessa lähimmät kumppaninsa myös. Tietenkään hommia tehdessä ei olla liikkeellä sillä ajatuksella, että tästä nyt kukaan vankilaan joutuisi, vaikka aika monihan sinne sitten lopulta kuitenkin päätyi. Tukkukauppiaiden paikat täyttyvät aina heti, kun edelliset ovat syystä tai toisesta lopettaneet toimintansa. Jos toimituksiin tulee tauko, loppukäyttäjät hyppäävät laivaan ja hakevat aineensa toisesta maasta. Niin kauan kuin on kysyntää, on myös tarjontaa.
Jokainen narkomaani on entinen kokeilija. Jokainen meistä on joskus ensimmäisen kerran kokeillut huumeita ja siitä joidenkin kohdalla käynnistyy tapahtumasarja, jonka seurauksena huumeita käytetään päätoimisesti vuosikymmeniä, niin kuin kävi minulle. Ensimmäistä kertaa huumeita käyttävä ei yleensä ole itse ostanut huumeita. Ensinnäkään hänellä ei luultavasti olisi ollut kontakteja, joilta aineita hankkia ja toisekseen nämä kontaktit eivät olisi paljastaneet omaa touhuaan sellaiselle, joka ei käyttänyt. He olivat riskitekijöitä. Jos poliisi päättäisi kysyä heiltä jotain, tuskin juuri aloitteleva käyttäjä kykenee pitämään suunsa kiinni. Kokeneempi henkilö käsittää, ettei omaa huumekauppaa kannata polttaa.
Ensimmäinen kokeilu tapahtui yleensä jonkun tutun avustuksella. Jonkun sellaisen, jolla oli aineita ja kontaktit ja yleensä myös jo jonkinlainen riippuvuus.
s104
Kerran hän oli paikalla, kun sähläsin Olan pihamökissä. Makri ei sietänyt neuloja ja pelkkä rokotuksen näkeminen sai hänet kalpenemaan. Olin pussitellut jauhojani ja raapinut loput jämät klikkikuppiin. Vedot alkoivat kuten ennenkin, mutta kesken kaiken tajusin, että suoneen oli menossa jotain, mitä ei pitänyt. Kiskaisin neulan pois.
Noihin aikoihin myyntiin tuli paljon smackia. Se on monta kertaa vahvempaa kuin heroiini ja siitä on helppo vetää överit ja kuolla. En käyttänyt lainkaan opiaatteja eikä minulla ollut niihin toleranssia. Siinä minä makasin, haukoin henkeä ja mietin, tähänkö kaikki päättyy. Samaan aikaan kuitenkin ymmärsin, miksi niin moni jäi koukkuun opiaatteihin. Mikään ei rentouta niin tehokkaasti. Makri panikoi, jankutti ja hoki jotain. Minä vain tuijotin kattoon ja odotin, miten kävisi.
s152
Huumeita tuli taloon välillä vankilahenkilökunnan tuomana suoraan selliin. Yleensä tuoja ei ollut itse tietoinen siitä, että toimi parhaillaan kuriirinani. Kunhan koputti sellin oveen ja ojensi postit suoraan käteen. Tonyn lähettämässä kortissa hymyili majava ja kohta hymyilin minäkin. Kortti oli liotettu piriliuoksessa. Kuvan perusteella oli vaikea arvailla, että minkähän mittainen pirilasti kortissa oli, mutta Tony osasi kuitenkin antaa informaatiota niin, ettei se herättänyt epäilyksiä. ”Voi äiti 5 x paremmin kuin muut” oli tuttu tervehdys häneltä.
Kortissa oli viisi grammaa piriä.
Keittelin postikorteista repäistyjä palasia kahvinkeittimessä, jotta sain niihin imeytyneet pirit liukenemaan veteen. Paperisesta kortista irtosi pieniä vedessä leijailevia hiutaleita, joita ei saanut pois, vaikka liuos vedettiin ruiskuun filtterin läpi. Hiutale verisuonessa tarkoitti jälleen horkkaa.
s154
Amfetamiini vaikutti niin, että teki jatkuvasti mieli tehdä kaikenlaista. Kun olin kotona, tein koko ajan jotakin. Yön aikana saattoivat seinät vaihtaa väriä, jos olin saanut inspiraation maalata. Kerran maalasin lattiat mustaksi ja niistä tuli todella liukkaat. Raaputin valkoista maalia irti seinästä ja ripottelin maalihiutaleita liukuesteeksi mustalle pinnalle. Joskus yksiöni muuttui puuverstaaksi, mutta ei siellä mitään rakennettu. Siellä vain höylättiin puuta ja teroitettiin puukkoja ja muita teriä. Sitten kuvioihin tulivat mukaan taltat, joilla kaiversin puupintoja. Eräs lääkäri sanoi kerran, että amfetamiinin käyttäminen on kuin aivoissa olisi tulipalo.
Aivoni paloivat kuin vanha navetta, ja minä seisoin kanisteri kädessä katselemassa sitä.
s154
Kamabisnes pyöri kuten ennenkin. Minulle tuli aineita kolmesta eri paikasta. Erityisesti pilvikauppa oli helppoa, koska pilvilätkät vain tuotiin asuntooni ja joku kävi sieltä ne hakemassa. Minun ei tarvinnut osallistua kuin työntämällä liiveihini rahat, joita toimenpiteestä minulle maksettiin.
s155
Raikku eli narkomaaniksi suhteellisen pitkän elämän. Hän kuoli sairaalassa muutamaa päivää ennen kuin olisi täyttänyt 60 vuotta.
s156
Vietin jonkin verran aikaa Elinan luona Jyväskylässä ja siellä käyttämiseni oli vähäistä verrattuna normipäiviin, jolloin vetelin tunnin välein kamaa. Jostain syystä Elinan luona vedin vain aamulla yhdet ja illalla toiset jättimäiset vedot, että sain nukuttua. Tarvitsin amfetamiinia pysyäkseni hereillä, mutta myös pystyäkseni nukkumaan. Yllättäen vain muutamat vedot päivässä tuntuikin ihan hyvältä. Elinan luona päähäni tuli kummallisia ajatuksia. Sellaisia, joissa suunnittelin koko vetämisen lopettamista.
s158
Kun olin ollut useita kertoja vankilassa ja välillä vapaana, aloin toisinaan miettimään, oliko koko hommassa enää mitään järkeä. Minua vaivasi se, että en pystynyt lopettamaan käyttämistä. Se oli kummallinen tunne ja häpesin sitä. Olin aloittanut käyttämisen vasta aikuisena. Miksi en osannut lopettaa? Olin jälleen kerran Pyhäselän vankilassa ja päädyin päihdetyöntekijän puheille. Hän tuntui lämpöiseltä ja ystävälliseltä. Otin riskin ja kerroin, että minun oli vaikeaa päästä aineista eroon.
– Miten se amfetamiini toimii, nainen kysyi.
Osoitin itseäni sormella.
– Se tekee minusta tällaisen.
Tiesin, että nainen voisi yhdellä puhelulla lähettää minut takaisin Hämeenlinnan vankilaan, kun sai tietää, että käytin koko ajan. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan avasi keskustelun siitä, mihin voisin hakeutua vapauduttuani. Se oli alkusysäys sille, että aloin näkemään muutoksen mahdollisena. Kivikkoa oli kuitenkin edessä vielä vuosikausia.
– Ella hei, älä tule enää takaisin. Sä pärjäisit ihan hyvin ilman tämmöisiäkin juttuja, vartija sanoi, kun päästi minut tuomion päätyttyä vapauteen.
Se oli kyllä ihan totta, mutta minä olin kuin bumerangi, joka palasi aina siihen käteen, joka minut oli heittänyt.
s158
Olin ollut jo kaksi viikkoa vetämättä ja ajattelin, että tässä olisi tilaisuuteni. Ensimmäistä kertaa menin vankilaan ilman, että minulla oli kamaa mukana. Olin lopettanut jopa röökin polttamisen. Minulla oli vain muovinen holkki, josta vetelin nikotiinia. Vastaanotossa heitin sen roskakoriin. Vartijat olivat siitä äärimmäisen kiinnostuneita ja kaivelivat sen esiin.
Avun pyytäminen hävetti minua, mutta kirjoitin hakemuksen päihteettömälle osastolle. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Kuukaudet kuluivat ja kyselyihini tuli paluupostina tieto, ettei päätöstä ollut vielä tehty.
Tulin vartijoiden kanssa hyvin toimeen, sillä käyttäydyin aina asiallisesti.
– Vaadi Ella vaan se päätös sieltä, yksi vartija sanoi.
Samalla hän kertoi, että joku oli tehnyt myyräntyötä.
Kun paperi vihdoin oli kädessäni, ymmärsin, millaisesta myyrästä oli kyse. Minua ei päästetty päihteettömälle, koska minua ei pidetty potentiaalisena raitistujana.
Viikonloppuna eräs vanki lähti lomalle. Annoin hänelle numeron, johon soittaa. Sunnuntaina vanki toi pillupostissa pussillisen piriä, ruiskun ja neulan. Olin etukäteen eräälle vartijalle sanonut, että jos en pääse päihteettömälle, alan vetämään. Sekin lupaus oli pidettävä. Sekoittelin klikin sellissä ja löin sen verenkiertoon. Oli lähellä, etten pillahtanut itkuun. Teinkö todellakin näin idioottimaisen tempun vain siksi, etten päässyt jollekin helvetin osastolle? Olin itseeni todella pettynyt.
s161
Jos elää narkomaanina riittävän pitkään, tulee eteen päivä, jolloin kaikki on nähty. Kaikki on nähty jo aivan liian monta kertaa, että osaisi enää yllättyä mistään. Sitä vain yhtäkkiä löytää itsensä repimässä hampaita tongeilla irti suustaan. Pirin vetäminen syövyttää hampaat oudosti sisältä päin niin, että hampaan pinta voi näyttää täydelliseltä, mutta sisältä se on tuhoutunut. Hammaskivun alkaessa tarttuu helposti käsillä oleviin työkaluihin, eli ruuvimeisseleihin ja tonkeihin. Hammaslääkäriin ei kiinnosta mennä.
Missään ei oikeastaan enää ole mitään mieltä, koska lopputulos on tiedossa jo ennen aloittamista. Kaikki on vain loputonta puuhaamista ja lopulta jokainen tie johtaa takaisin linnaan. Ei vankeus sinällään koskaan haitannut, kunhan minulla vain oli kamaa. Ei siitä kuitenkaan ollut mitään hyötyäkään.
Viimeiseltä tuomioltani vapauduttuani aloin siis vähitellen painamaan jarrua. En ollut Malmilla enää pelkästään poliisin vanha tuttu. Vaikutti siltä, että olin heille suorastaan pakkomielle.
Autoajelut keskeytyivät jatkuvasti, kun kytät halusivat tutkia autoa ja minua. Jotain hommia oli kuitenkin pyöritettävä.
s162
Minullekin alkoi olla selvää, etten omin voimin tätä ongelmaa ratkaisisi. Olin niin monta kertaa hiljaa mielessäni tehnyt päätöksen olla vetämättä, mutta päätös kesti vain lyhyen hetken. Joskus olin kokonaisia päiviä vetämättä.
Kerran Petu tuli käymään ja kerroin, että olin ollut selvä edellisenä päivänä.
– Kyllä mäkin haluisin sut joskus nähdä selvin päin, hän sanoi.
Minäkin halusin sitä, mutta en edelleenkään tiennyt, miten voisin sen toteuttaa. On helppo ajatella, että eihän minun olisi tarvinnut tehdä muuta kuin laittaa jonoon ne yksittäiset päivät, jotka olin ilman kamaa. Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Päihderiippuvuus on todella omituinen juttu.
s163
Voisi luulla, että lopettamisen ajankohdalla ei ole väliä, mutta niin se ei mene. Lopettaminen tuntuu olevan mahdollista vain tiettyinä ohikiitävinä hetkinä. Se on kuin istuisi linja-autossa, joka kulkee kohti suuronnettomuutta. Ennen viimeistä rysäystä tulee muutama pysäkki, joiden kohdalla on mahdollista hypätä pois kyydistä. Noiden pysäkkien kohdalla käyttämisen pakkomielle hellittää sen verran, että narkomaani ehtii ajatella lopettamista ja jos oikein hyvin käy, hän hakee ja myös saa apua.
Jos onnistuu pääsemään pois kyydistä, mutta palaa takaisin käyttämään, huomaa olevansa jälleen samassa linja-autossa. Mikä ihmeellisintä, matka ei alakaan alusta vaan juuri siltä pysäkiltä, millä edellisellä kerralla jäi pois kyydistä. Uudelleen kyytiin noustessa on kuitenkin mukana aivan uutta voimaa saanut pakkomielle ja siksi lopettaminen on uskomattoman vaikeaa heti sen jälkeen, kun on sen uudelleen aloittanut. Viimeisen pysäkin jälkeen edessä on kapea, mutkainen ja liukas tie, jolla bussi rysähtää kallionkielekkeeseen tai päin vastaantulevaa rekkaa.
Kukaan ei tiedä, kuinka monta pysäkkiä kenelläkin on, ennen kuin matka päättyy lopullisesti. Jotkut käyvät läpi kymmeniä kuntoutuksia ja hyppäävät aina uudestaan kyytiin. Toiset ajavat suoraan päätepysäkille saakka. Omat pysäkkini olivat olleet harvassa, eikä niitä todennäköisesti ollut edessäkään kovin monia. Olin 54-vuotias.
En kokenut, että mikään olisi ollut periaatteessa sen enempää päin helvettiä kuin ennenkään, mutta jonkinlainen henkinen konkurssi alkoi olla kuitenkin käsillä. Lopulta tulin siihen pisteeseen, että menin terveysasemalle.
– Tarvitsen lähetteen päihdekuntoutukseen, sanoin.
Lääkäri kuunteli vakavana.
– Jos sinä sitten tulet huomenna hakemaan sen lähetteen, hän sanoi.
Hän ei luultavasti käsittänyt, ettei minulla ollut sellaisia asioita kuin huominen tai tulevaisuus yleensäkään. Palasin kotiin makaamaan pimeään huoneeseen. Kun Petu soitti, kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.
– Ketään ei lähetetä kotiin odottelemaan lähetteitä, kun haetaan apua päihderiippuvuuteen, hän sanoi.
Petu kaivoi kalenteristaan ensimmäisen vapaan päivän ja varasi sen minua varten. Hän lähtisi kanssani hakemaan apua.
Siinä oli minulle riittävä sysäys. En enää laittaisi tytärtäni järjestelemään itseäni päihdehoitoon. Soitin A-klinikalle, ja minut kutsuttiin käymään. Mikään ei ole koskaan ollut niin helppoa. Asiat alkoivat rullata. Minulle varattiin paikka katkolle. Enää oli vain kysymys siitä, koska paikka vapautuisi. Kun kerroin uutiset Petulle, hän oli onnensa kukkuloilla.
s166
Minulla oli oma suunnitelma sen suhteen, milloin vetäisin viimeiset vedot. Halusin, että ensimmäinen puhdas päiväni olisi 15.12. Saan toisinaan tällaisia vahvoja ajatuksia, joista en anna periksi, vaan koen, että minun on pakko toteuttaa ne. Kyseisellä päivämäärällä ei ole mitään erityistä merkitystä. Siitä kuitenkin tuli päivä, joka muutti aivan kaiken.
Päivät raahustivat eteenpäin, eikä katkopaikasta kuulunut mitään. Minun piti joka aamu soittaa katkolle, eikä yhtenäkään aamuna ollut tarjolla muuta kuin toivotus soittaa taas huomenna uudestaan. Lopulta aika sai minut kiinni. Itse asettamaani rajaan oli aikaa enää kymmenen minuuttia. Väsäsin vedot ja kello 23.55 vedin ne. Katsoin seinällä raksuttavaa kelloa ja tiesin, että tämä oli tässä. Tapahtuipa mitä tahansa, en enää koskaan käyttäisi. En kuitenkaan hävittänyt loppuja aineita, sillä se oli edelleen kauhistuttava ajatus. Vaikka en aikonut enää käyttää, en uskaltanut olla ilman huumeita. En myöskään aikonut lopettaa siksi, ettei aineita ollut. Minä halusin olla oma herrani ja lopettaa siksi, että halusin lopettaa.
Teoriassa lopettaminen on todella helppoa, koska ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla tekemättä mitään. Käytännössä se on aika paljon monimutkaisempaa. Minä kierin välillä lattialla ja rukoilin, että katkopaikka vapautuisi pian. Oli kylmä ja oli kuuma. Pahinta olivat kuitenkin ajatukset, jotka muuttuivat täysin vieraiksi, jonkun tylsän ja tylsistyneen henkilön ajatuksiksi. Niissä ei ollut havaittavissa iloa. Kaikki oli tahmaista ja vaikeaa.
Nämä ajatukset eivät halunneet minulle hyvää. Hermot olivat aivan vitun kireällä. En päässyt ajatuksia pakoon, vaikka ne laahustivat. Ne kiduttivat minua hengiltä. Päässäni pyöri loputon kela jokaisesta väärästä teostani. En voinut hetkeksikään unohtaa, mitä minun olisi pitänyt elämäni aikana tehdä. Ei ollut enää pakotietä.
Rukoilin, mutta Jumala oli aivan hiljaa.
Selitin kuurolle kissalleni Elvikselle, että en ihan oikeasti enää kestäisi kauaa. Elvis oli kalju ja näytti siltä, ettei sitä haitannut, vaikkei kuullutkaan valitustani. Se kuitenkin käveli uskollisesti vierelläni pientä rinkiä. Kun pysähdyin, Elviskin pysähtyi ja tuijotti minua sinisillä silmillään. Makasin sängyllä Elvis rinnan päällä. Sen kalju lämmin iho lohdutti ja tiesin, että pettäisin Elviksenkin kohta. Olin luvannut, etten koskaan jättäisi sitä. Sellainen minä olin, enkä kestänyt itseäni enää hetkeäkään. Elvis piti minut hengissä. Katselimme yhdessä, kun valo väheni ikkunan takana.
Tuli yö ja taas uusi aamu. Minä puhelin kuurolle kissalleni. Jankutin Elvikselle, etten ihan oikeasti jaksaisi enää ja Elvis kävi pudottelemassa tavaroita hyllystä. Se kuitenkin palasi aina istumaan rintani päälle. Kun olin saanut sanottavani sanottua, Elvis käpertyi pieneksi keräksi ja nukahti kuin maailmassa ei olisi yhtäkään murhetta. Se oli kuin ihmisen mieli. Jonkun hyvän ihmisen.
Yhtenä aamuna puhelimesta kuului viimeinkin kauan odotetut sanat, enkä minä enää pystynyt katsomaan Elvistä silmiin. Reppu oli ollut pakattuna ainakin viikon. Tuijotin sitä ja yritin keksiä, miten ihmeessä saisin sen ja itseni Munkkisaareen. Vaikka olin viisi päivää aiemmin ollut rivakasti liikkuva naishenkilö, joka olisi selviytynyt jopa jonkinlaisesta juoksulenkistä, olin nyt tuhatvuotias vanhus.
Olin kuin haurasta paperia, joka saattaisi hajota pieneksi silpuksi joulukuisessa tuulessa. Minusta ei ollut kantamaan yhtään mitään. Ei mitään. En vieläkään käsitä, miksi en tajunnut soittaa taksia. Ehkä se oli liian monimutkainen ajatus siinä tilassa.
Yksiön puolella asusteli eräs Hara. Hara oli ihan kiva kundi, joka tykkäsi vetää piriä. Olin tutustunut häneen joskus jossain. Ei sellaisia oikeasti edes muista. Hara oli hyvä vuokralainen ja kävi joka päivä hakemassa korvaushoitokuppinsa, veteli sen lisäksi tietenkin piriä ja toimitteli jotain asioitani. Hän oli tottunut juoksupojan hommiin.
– Nyt sä lähdet kantamaan mun kassin, käskin.
Livahdin ovesta ulos, enkä vilkaissutkaan Elvistä. Tiesin, että Hara huolehtisi siitä, mutta se ei tehnyt minusta yhtään vähemmän petturia.
Raahustin junaan Hara perässäni. Haraa kiinnosti luonnollisesti se, kuinka paljon aineita asuntooni oli jäänyt. Enhän enää tarvitsisi niitä, koska olin menossa katkolle.
– Ella, Ella, saanks mä vetää ne loput? Hara jankkasi.
Vähän ajan päästä alkoi sama laulu uudelleen.
– Nyt pidä turpas kiinni, tiuskin hänelle.
Minä keskityin vain pysymään hengissä perille saakka. Hermot olivat niin loppu, että itketti. Munkkisaaren katkolle oli pidempi matka kuin mihinkään, minne olen koskaan mennyt.
Ovi painoi miljoona kiloa, kun riuhdoin sen auki. Hara jätti reppuni aulaan ja häipyi petetyn kissani luokse. Minusta ei todellakaan tuntunut siltä, että jokin uusi ja hieno ajanjakso elämässäni olisi alkamassa. Purskahdin itkuun.
s195
Vaikka olen itse lopettanut käyttämisen ja tiesin, miten sellainen temppu tehdään, ei tietoa pysty siirtämään edes omalle lapselleen. Ei, vaikka miten haluaisi. Se ei ole mahdollista. Voin vain kertoa, mitä minä olen tehnyt ja mikä minua on auttanut, mutta ei se muita auta. Jotkut pelkäävät käyttämisen lopettamista enemmän kuin kuolemaa, eivätkä he välttämättä koskaan lopeta, vaikka tapahtuisi mitä.
Monelle vankila on sillä tavalla pelastus, että siellä pysyy melko hyvässä kunnossa ja jos hyvin käy, lusiminen alkaa kyllästyttää niin paljon, ettei huvita enää joutua vankilaan. Tony sai jatkuvasti pitkiä tuomioita, jotka johtuivat tietenkin siitä, että hänen oli tehtävä kaikenlaista pysyäkseen huumeissa.
Autoin Tonya pääsemään korvaushoitoon, jossa hänelle annettiin laillisesti se aine, jonka hän olisi muuten joutunut joka päivä hankkimaan tekemällä rikoksia. Mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut? Pitkät kuntoutukset oli Suomessa lopetettu, enkä tiedä olisiko Tony sellaiseen edes lähtenyt. Hän suoritti tuomionsa ja rikollisuus siinä mittakaavassa, mitä se oli ollut, loppui. Siitä alkoi kuitenkin lopullinen alamäki. Siihen saakka Tonyn oli pitänyt nähdä vaivaa saadakseen huumeita ja päihtyäkseen. Asuimme samassa pihapiirissä ja katselin usein ikkunasta hänen menoaan. Pian hän oli vain varjo itsestään. Hän kävi hakemassa korvaushoitoklinikalta päivittäin annoksensa, ja siinäpä se sitten oli.
Kerran näin hänet kadulla, mutta Tony tunnisti minut vasta kun olin aivan lähellä.
– Äiti, mä nään kaiken pelkkinä siluetteina, Tony sanoi.
Hänen kuntonsa heikkeni vähitellen. Kohta hän oli kuin luuranko.
Äiti, mä ajattelin, että voisko tästä sittenkin vielä selvitä?
Viesti oli Tonylta.
Noin kirjoittaa joku, joka on kuolemassa, ajattelin, vaikka en olisi halunnut ajatella. Tonylla oli alle kaksi viikkoa aikaa jäljellä.
Tony tuli todella sairaaksi. Hänellä oli vakava tulehdus, ja korvaushoitoklinikalta kieltäydyttiin antamasta korvaushoitolääkettä. Tonylle soitettiin ambulanssi ja luvattiin, että hän saisi metadoninsa sairaalassa. Sairaalassa kuitenkin kerrottiin, ettei sieltä annettaisikaan metadonia. Narkomaanille se tarkoittaa vain yhtä asiaa. Sitä on lähdettävä hankkimaan muualta. Tony allekirjoitti paperit, joilla hän poistui sairaalasta omalla vastuulla.
Sitten Tony ei enää vastannut viesteihin eikä puheluihin.
Vastaa Tony. Äiti on huolissaan.
Yleensä hän aina vastasi jossakin vaiheessa. Olin laittanut hänelle kympillä puheaikaakin, mutta mitään ei kuulunut.
Tuli perjantai. Korvaushoitoklinikalta soitettiin Petulle, että Tony ei ollut käynyt hakemassa metadonia viikkoon. Sehän oli oikeastaan jo sillä tiedolla varmaa, että Tony on kuollut. Ei hän olisi pystynyt olemaan viikkoa ilman metadonia. Petu oli satojen kilometrien päässä ja soitteli kaikille tutuille, jotka saattaisivat tietää jotakin.
Tonyn naisystävä kertoi myöhemmin, että Tony oli jäänyt viikkoa aiemmin istumaan eteiseen, kun nainen oli lähtenyt hakemaan omaa korvaushoitoannostaan. Tonylla oli ollut kova kuume. Nainen oli palannut takaisin, mutta Tony ei ollut avannut ovea. Hän oli käynyt soittelemassa ovikelloa useana päivänä ja pudotellut kirjelappuja postilaatikosta.
– Mun pitää lähteä nyt. Musta tuntuu, että mun poika on kuollut, sanoin työkaverilleni.
Lähdin töistä, mutta olin sopinut, että vien juuri sinä päivänä erään tutun syömään. En kehdannut perua sitä. Menimme ravintolaan, mutta jouduin roikkumaan puhelimessa, kun yritin selvittää Tonyn tilannetta. Sain Tonyn edesmenneen tyttären äidin kiinni ja pyysin häntä käymään Tonylla. Hän kävi soittamassa ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pyysin häntä katsomaan postiluukusta sisään.
– Ei näy muuta kuin kumihanskat tossa eteisen lattialla, hän kertoi.
Käskin hänen lähteä pois. Tiesin, että Tony oli kuollut. Jos potilas on kuollut ensiavun saapuessa paikalle, ei ruumiin käsittelyssä käytettyjä kumihanskoja oteta mukaan. Viranomaiset olivat jo ehtineet käydä hakemassa Tonyn ruumiin pois.
Kun pääsin kotiin, ovikello soi. Kaksi poliisia seisoi rapussa.
– Odotinkin jo teitä, sanoin.
He halusivat tietää, miten voin. En osannut vastata siihen mitään. Olin tätä tietoa odottanut ja pelännyt. Tonyn 49 vuotta kestänyt elämä oli päättynyt. Olin pelännyt tätä siitä lähtien, kun hän syntyi kolarin jälkeen aivan liian pienenä. Hän oli alusta asti täysin kontrolloimaton huimapää, joka ei varonut mitään. Hän ajoi autoilla kuin mielipuoli ja pääsi yleensä poliisejakin karkuun. Pitkä pelkääminen oli päättynyt.
Ei minulla ollut antaa poliiseille sanoja, joka kuvaisivat, miten oman lapsen kuoleman jälkeen voi.
Alun perin Tonyn hautajaispäiväksi tarjottiin jouluaaton aattoa. Se oli minun syntymäpäiväni. Aloin itkemään.
– Ei tästä tule mitään, sanoin Petulle.
Petu soitti seurakuntaan ja sanoi, ettei halua, että joudun ikuisesti muistamaan syntymäpäivinäni sen, että se oli myös päivä, jolloin poikani haudattiin. Se tehosi, ja hautajaisia aikaistettiin yhdellä päivällä.
Kerroin papille, ettei paikalla olisi kuin Tonyn kaikkein lähimmät. En halunnut, että Tonyn poika joutuisi kohtaamaan isänsä kavereita, jotka olivat kaikki tietenkin narkomaaneja. Nämä tiedot oli tarkoitettu vain papille. Siunaustilaisuudessa pappi kuitenkin alkoi kertomaan juuri niitä asioita, joilta olin yrittänyt varjella Tonyn poikaa. Poika oli jo menettänyt äitinsä, joka hirtti itsensä ja siskonsa, joka ammuttiin. Hän ei olisi tarvinnut tietoa siitä, millaisen elämän Tony oli elänyt.
Siunaustilaisuudessa soitettiin Varpunen jouluaamuna, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja Maa on niin kaunis. En muista, miksi juuri ne ja kuka ne valitsi. Oikeastaan en muista Tonyn hautajaisista muuta kuin sen kamalan hetken, jolloin pappi alkoi kertomaan juuri niitä asioita, joita en olisi halunnut siellä kuulla. Kaikkien eri hautajaisten muistot sekoittuvat mielessäni loputtomaksi nauhaksi, josta on mahdotonta päätellä, ketä milloinkin olen ollut saattamassa viimeiselle matkalle. Yhteistä niille kaikille on se, että olen odottanut vain sitä, että tilaisuus loppuisi.
s197
En pysty kuvailemaan, miltä oman lapsen kuolema tuntuu. Tunteet ovat vaikeita. Välillä luulen edelleen näkeväni Tonyn kaupungilla ennen kuin muistan, että hän on kuollut. Usein olen jo puhelin kädessä soittamassa hänelle, kun tapahtuu jotain sellaista, mistä haluaisin kertoa. Aikaa on kulunut yli kolme vuotta.
Huumeita minun ei ole tehnyt kertaakaan mieli. Se on uskomatonta.
s202
En ole koskaan nähnyt mummia niin rikki kuin silloin, kun hän lopetti huumeiden käyttämisen.
Se on ollut ainoa kerta, kun olen nähnyt hänen itkevän. Olen suunnattoman ylpeä mummista, että hän onnistui lopettamaan. Se ei ole heikkojen hommaa. Siinä missä hän oli vertaansa vaille huumekauppiaana, hän on nyt toipuvana addiktina.
s203
Jos joku miettii, että kannattaisiko alkaa myymään huumeita, niin luultavasti lähihoitajana tienaa paremmin. Kaikki tulee menemään lopulta kuitenkin. Verot rikollisesta toiminnasta ovat niin suuret, ettei toiminta ole mitenkään kannattavaa. Sen seurauksena menetetään ihmishenkiä, terveyttä ja yhteiskunnan aktiivisia osallisia.
Minä olen muuttunut. Tiedän sen siitä, että yhtenä päivänä takapihallani oli poliisi mellakkavarusteissa. Minussa heräsi ensimmäisen kerran pelko oikeasta syystä, eli siitä, minkälaista henkilöä poliisi etsi ja missä tämä henkilö nyt oli. Aina ennen olen pelännyt vain poliisia, ja sitä että poliisi veisi äidin pois.
s205
Minusta tuntuu siltä, että minulla voi olla siellä käyville narkomaaneille jotain annettavaa. Minä tiedän, mistä käyttävä narkomaani puhuu ja ymmärrän heidän tuskansa. He eivät halua minulta muuta kuin että kuuntelen heitä. Minä puhun heille kunnioittavasti ja kannustavasti, mutta en koskaan yritä raitistaa heitä. Jos joku joskus ilmaisee haluavansa vaikka katkolle, ohjaan heidät eteenpäin. Sellaista kyllä tapahtuu todella harvoin.
Käyn edelleen päiväkeskuksessa töissä ja se tarjoaa näköalapaikan päihteidenkäyttäjien maailmaan. Se mitä työssäni näen, vahvistaa sitä, etten todellakaan koskaan halua palata käyttämään. En ole koskaan nähnyt onnellista narkomaania, enkä usko, että sellaisia on olemassakaan. Moni heistä sanoo, että aikoo kyllä lopettaa, mutta se päivä ei ole vielä tänään.
– Aina uusi päivä kaiken muuttaa voi, vastaan heille.
Ihmiset kuitenkin helpommin kuolevat kuin pääsevät eroon aineista. Hoitoon pääsy on todella vaikeaa ja jos sinne aikoo päästä, täytyy olla todella kova motivaatio päästä aineista eroon. Jos ei ole läheisiä tai muitakaan taistelemassa hoitopaikan puolesta, ehtii motivaatio monesti sulaa, koska sosiaalinen ympyrä on täyttynyt muista käyttäjistä.
Minä halusin oikeasti lopettaa jo silloin, kun käytin vasta alkoholia ja kannabista. Ajattelin jokaisen kerran jälkeen, että ei enää ikinä. Toivoin, että pääsisin eroon siitä ja koko asia katoaisi. Eikö olekin aivan hullua miettiä kaksi vuosikymmentä, ettei halua tehdä jotain, minkä kuitenkin tekee?
Minulla oli rohkeutta vetää kamaa, mutta ei rohkeutta mennä pyytämään apua. Häpesin tunnustaa, että tarvitsen apua, mutta en hävennyt käyttää huumeita. Jokainen addikti kyllä lopettaa käyttämisen. Jotkut jopa eläessään.
Moni ajattelee, että elämä on varmasti tylsää sen jälkeen, kun on lopettanut huumeiden käytön. Mielikuva voi olla, että sitten mennään johonkin metsämökkiin ja vuoden päästä huudetaan savupiipusta, että vuosi täynnä ja että muuta ei sitten tapahdukaan. Minulla ei ole ollut ensimmäistäkään tylsää päivää sen jälkeen, kun raitistuin. Välillä olisi kyllä kivaa, jos voisi viettää edes yhden tylsän päivän.
s206
En suosittele huumekauppaa tai huumeiden käyttämistä kenellekään. Mitään ei huumekaupasta käteen jäänyt. Kahden euron tuntipalkalla päiväkeskuksessa olen onnellisempi kuin koskaan tehdessäni huumekauppaa ja pyörittäessäni kohtalaisen suuria rahoja.
Ehdoton luku/kuuntelusuositus
Tobin Amfetamiinikauppias
s68
Raikku käytti amfetamiinia, ja sitä hänellä oli mukana silläkin kerralla. Jos olisin tiennyt, miten piri vaikuttaa suonensisäisesti käytettynä, olisin aloittanut oikean pirin ja hihaan vetämisen paljon aikaisemmin. Raikku naputteli kuplat pois ruiskusta ja kiristi vyön hauikseni ympärille. Kun neula osui suoneen, maistoin suussani amfetamiinin. Sen jälkeen kaikki oli selkeää, kirkasta ja kaunista. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen.
Kaikki pienet sirpaleet minussa järjestyivät ja asettuivat kohdalleen siten, että olin vihdoinkin ehjä. Siinä oli se, mitä olin koko elämäni etsinyt. Hyvän olon tunne. Sillä hetkellä tiesin, etten enää milloinkaan olisi ilman piriä. Siitä pitäisin huolen. Puhuimme Raikun kanssa koko yön. Aamulla hyvä olo alkoi hiipua ja heräsi huoli kaikesta. Lapsista ja minustakin. Ainetta oli saatava lisää ja niin paljon, ettei se ihan heti loppuisi.
Amfetamiinin käyttö sai aikaan sen, että aloitin ensimmäisen kerran lauseet sanalla minä. Olin aloittamassa matkaani huumeidenkäyttäjänä, kuten niin moni muukin oli tehnyt ennen minua ja tekisi minun jälkeenikin. Riippumatta siitä, missä päin maailmaa, kuinka rikas tai köyhä oli, huumeidenkäyttö avasi oven maailmaan, jossa kukaan ei voinut ennakoida tapahtumia. Kaikki tiesivät riskit, mutta kukaan ei ollut valmis luopumaan siitä taikatempusta, jonka huumeet saivat aikaan. Muuan Kurt Cobain oli aloittanut vuosia minua aiemmin, eikä hänellä olisi enää kuin muutama vuosi aikaa. Hän yrittäisi lopettaa heroiinin käytön, mutta ei onnistuisi. Sen jälkeen hän ampuisi itseään haulikolla päähän 27-vuotiaana, eikä se kiinnostaisi minua yhtään.
s77
Huumekauppa on siitä kiitollista kauppaa, että aineet tavallaan myyvät itse itsensä. Niitä tarvitsevat kyllä etsivät, kunnes löytävät. Minä en tietenkään voinut alkaa myymään aineita gramma kerrallaan, koska en olisi ehtinyt tehdä mitään muuta. Se olisi ollut täysin hullua, koska silloin olisin joutunut tutustumaan henkilökohtaisesti kaikkiin pääkaupunkiseudun narkomaaneihin. Kun koko kylän narkomaanit alkavat käydä kylässä, alkaa huumekauppiaan toiminta valkenemaan kaikille muillekin lähistöllä asuville. Yleensä kyseessä on kerrostaloasunto ja naapurit kyllä huomaavat, että trafiikki asunnossa on ympärivuorokautista. Ovi käy koko ajan. Vierailijat ovat yleensä ulkonäöltäänkin kuin kuoleman harjoitusversioita, eli aurinko ei ole iholle paistanut ja purukalusto on kuin pommin jäljiltä. Rappukäytävistä alkaa löytymään käytettyjä ruiskuja ja väsyneitä narkomaaneja, riippuen vähän siitä, mitä aineita luukussa myydään. Piripaikoista lähdetään usein sellaisella tohinalla, että matkalla käydään pöllimässä taloyhtiön kellarista ja pyörävarastosta kaikki, mitä sieltä irti saadaan. Poliisi on myös vakiovieras näissä asunnoissa, sillä niihin kannetaan varastettua tavaraa ja sieltä usein tavoittaa henkilöitä, joilla on perässään etsintäkuulutus syystä tai toisesta.
En ole koskaan pyörinyt luukuissa, eikä kotinikaan ollut sellainen. Siellä kävivät vain harvat ja valitut, enkä edes halunnut tutustua kuin muutamiin. En ole koskaan kokenut tarvetta viettää aikaa muiden käyttäjien kanssa tai hengailla epämääräisissä paikoissa. Siksi oma kauppani muodostui sellaiseksi kuin se oli. En usko, että olen osannut mitenkään harkita, punnita tai vertailla erilaisia tapoja käydä kauppaa. Kaikki olosuhteet yhdessä muodostivat sen, millaista toiminnastani tuli.
Kaikki on tapahtunut kuin itsestään. Niin myös se, miten aineet myytiin eteenpäin. Minulla oli muutamia myyjiä, joille annoin aineita myyntiin. Tutustuin näihin myyjiinkin aina jonkun toisen kautta. Aluksi annoin vain vähän aineita ja katsoin, miten homma sujui. Oli niin sanottuja nimimiehiä ja heidän muijiaan. Lisäksi tarkistin mahdollisimman hyvin jokaisen taustat. Kun on laajat verkostot vankiloissa, on helppo kysäistä, mitä kenestäkin tiedetään. Jos jostakusta sanottiin, että hän on ok, sanoja ikään kuin takasi hänet. Jos ongelmia olisi tullut myöhemmin, olisi takaajakin joutunut erikoiseen valoon. Siksi niissä kuvioissa ei ketään kehuta vain huvin ja urheilun vuoksi.
s79
Periaatteessa kuka tahansa olisi voinut alkaa huumeiden tukkukauppiaaksi. Eihän sitä mikään olisi estänyt. Sitä tekivät kuitenkin ne, joilla langat syystä tai toisesta pysyivät käsissä. Se on toimintaa, jossa voi nopeasti hankkia itsensä kymmeneksi vuodeksi linnaan ja pahimmassa tapauksessa lähimmät kumppaninsa myös. Tietenkään hommia tehdessä ei olla liikkeellä sillä ajatuksella, että tästä nyt kukaan vankilaan joutuisi, vaikka aika monihan sinne sitten lopulta kuitenkin päätyi. Tukkukauppiaiden paikat täyttyvät aina heti, kun edelliset ovat syystä tai toisesta lopettaneet toimintansa. Jos toimituksiin tulee tauko, loppukäyttäjät hyppäävät laivaan ja hakevat aineensa toisesta maasta. Niin kauan kuin on kysyntää, on myös tarjontaa.
Jokainen narkomaani on entinen kokeilija. Jokainen meistä on joskus ensimmäisen kerran kokeillut huumeita ja siitä joidenkin kohdalla käynnistyy tapahtumasarja, jonka seurauksena huumeita käytetään päätoimisesti vuosikymmeniä, niin kuin kävi minulle. Ensimmäistä kertaa huumeita käyttävä ei yleensä ole itse ostanut huumeita. Ensinnäkään hänellä ei luultavasti olisi ollut kontakteja, joilta aineita hankkia ja toisekseen nämä kontaktit eivät olisi paljastaneet omaa touhuaan sellaiselle, joka ei käyttänyt. He olivat riskitekijöitä. Jos poliisi päättäisi kysyä heiltä jotain, tuskin juuri aloitteleva käyttäjä kykenee pitämään suunsa kiinni. Kokeneempi henkilö käsittää, ettei omaa huumekauppaa kannata polttaa.
Ensimmäinen kokeilu tapahtui yleensä jonkun tutun avustuksella. Jonkun sellaisen, jolla oli aineita ja kontaktit ja yleensä myös jo jonkinlainen riippuvuus.
s104
Kerran hän oli paikalla, kun sähläsin Olan pihamökissä. Makri ei sietänyt neuloja ja pelkkä rokotuksen näkeminen sai hänet kalpenemaan. Olin pussitellut jauhojani ja raapinut loput jämät klikkikuppiin. Vedot alkoivat kuten ennenkin, mutta kesken kaiken tajusin, että suoneen oli menossa jotain, mitä ei pitänyt. Kiskaisin neulan pois.
Noihin aikoihin myyntiin tuli paljon smackia. Se on monta kertaa vahvempaa kuin heroiini ja siitä on helppo vetää överit ja kuolla. En käyttänyt lainkaan opiaatteja eikä minulla ollut niihin toleranssia. Siinä minä makasin, haukoin henkeä ja mietin, tähänkö kaikki päättyy. Samaan aikaan kuitenkin ymmärsin, miksi niin moni jäi koukkuun opiaatteihin. Mikään ei rentouta niin tehokkaasti. Makri panikoi, jankutti ja hoki jotain. Minä vain tuijotin kattoon ja odotin, miten kävisi.
s152
Huumeita tuli taloon välillä vankilahenkilökunnan tuomana suoraan selliin. Yleensä tuoja ei ollut itse tietoinen siitä, että toimi parhaillaan kuriirinani. Kunhan koputti sellin oveen ja ojensi postit suoraan käteen. Tonyn lähettämässä kortissa hymyili majava ja kohta hymyilin minäkin. Kortti oli liotettu piriliuoksessa. Kuvan perusteella oli vaikea arvailla, että minkähän mittainen pirilasti kortissa oli, mutta Tony osasi kuitenkin antaa informaatiota niin, ettei se herättänyt epäilyksiä. ”Voi äiti 5 x paremmin kuin muut” oli tuttu tervehdys häneltä.
Kortissa oli viisi grammaa piriä.
Keittelin postikorteista repäistyjä palasia kahvinkeittimessä, jotta sain niihin imeytyneet pirit liukenemaan veteen. Paperisesta kortista irtosi pieniä vedessä leijailevia hiutaleita, joita ei saanut pois, vaikka liuos vedettiin ruiskuun filtterin läpi. Hiutale verisuonessa tarkoitti jälleen horkkaa.
s154
Amfetamiini vaikutti niin, että teki jatkuvasti mieli tehdä kaikenlaista. Kun olin kotona, tein koko ajan jotakin. Yön aikana saattoivat seinät vaihtaa väriä, jos olin saanut inspiraation maalata. Kerran maalasin lattiat mustaksi ja niistä tuli todella liukkaat. Raaputin valkoista maalia irti seinästä ja ripottelin maalihiutaleita liukuesteeksi mustalle pinnalle. Joskus yksiöni muuttui puuverstaaksi, mutta ei siellä mitään rakennettu. Siellä vain höylättiin puuta ja teroitettiin puukkoja ja muita teriä. Sitten kuvioihin tulivat mukaan taltat, joilla kaiversin puupintoja. Eräs lääkäri sanoi kerran, että amfetamiinin käyttäminen on kuin aivoissa olisi tulipalo.
Aivoni paloivat kuin vanha navetta, ja minä seisoin kanisteri kädessä katselemassa sitä.
s154
Kamabisnes pyöri kuten ennenkin. Minulle tuli aineita kolmesta eri paikasta. Erityisesti pilvikauppa oli helppoa, koska pilvilätkät vain tuotiin asuntooni ja joku kävi sieltä ne hakemassa. Minun ei tarvinnut osallistua kuin työntämällä liiveihini rahat, joita toimenpiteestä minulle maksettiin.
s155
Raikku eli narkomaaniksi suhteellisen pitkän elämän. Hän kuoli sairaalassa muutamaa päivää ennen kuin olisi täyttänyt 60 vuotta.
s156
Vietin jonkin verran aikaa Elinan luona Jyväskylässä ja siellä käyttämiseni oli vähäistä verrattuna normipäiviin, jolloin vetelin tunnin välein kamaa. Jostain syystä Elinan luona vedin vain aamulla yhdet ja illalla toiset jättimäiset vedot, että sain nukuttua. Tarvitsin amfetamiinia pysyäkseni hereillä, mutta myös pystyäkseni nukkumaan. Yllättäen vain muutamat vedot päivässä tuntuikin ihan hyvältä. Elinan luona päähäni tuli kummallisia ajatuksia. Sellaisia, joissa suunnittelin koko vetämisen lopettamista.
s158
Kun olin ollut useita kertoja vankilassa ja välillä vapaana, aloin toisinaan miettimään, oliko koko hommassa enää mitään järkeä. Minua vaivasi se, että en pystynyt lopettamaan käyttämistä. Se oli kummallinen tunne ja häpesin sitä. Olin aloittanut käyttämisen vasta aikuisena. Miksi en osannut lopettaa? Olin jälleen kerran Pyhäselän vankilassa ja päädyin päihdetyöntekijän puheille. Hän tuntui lämpöiseltä ja ystävälliseltä. Otin riskin ja kerroin, että minun oli vaikeaa päästä aineista eroon.
– Miten se amfetamiini toimii, nainen kysyi.
Osoitin itseäni sormella.
– Se tekee minusta tällaisen.
Tiesin, että nainen voisi yhdellä puhelulla lähettää minut takaisin Hämeenlinnan vankilaan, kun sai tietää, että käytin koko ajan. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan avasi keskustelun siitä, mihin voisin hakeutua vapauduttuani. Se oli alkusysäys sille, että aloin näkemään muutoksen mahdollisena. Kivikkoa oli kuitenkin edessä vielä vuosikausia.
– Ella hei, älä tule enää takaisin. Sä pärjäisit ihan hyvin ilman tämmöisiäkin juttuja, vartija sanoi, kun päästi minut tuomion päätyttyä vapauteen.
Se oli kyllä ihan totta, mutta minä olin kuin bumerangi, joka palasi aina siihen käteen, joka minut oli heittänyt.
s158
Olin ollut jo kaksi viikkoa vetämättä ja ajattelin, että tässä olisi tilaisuuteni. Ensimmäistä kertaa menin vankilaan ilman, että minulla oli kamaa mukana. Olin lopettanut jopa röökin polttamisen. Minulla oli vain muovinen holkki, josta vetelin nikotiinia. Vastaanotossa heitin sen roskakoriin. Vartijat olivat siitä äärimmäisen kiinnostuneita ja kaivelivat sen esiin.
Avun pyytäminen hävetti minua, mutta kirjoitin hakemuksen päihteettömälle osastolle. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Kuukaudet kuluivat ja kyselyihini tuli paluupostina tieto, ettei päätöstä ollut vielä tehty.
Tulin vartijoiden kanssa hyvin toimeen, sillä käyttäydyin aina asiallisesti.
– Vaadi Ella vaan se päätös sieltä, yksi vartija sanoi.
Samalla hän kertoi, että joku oli tehnyt myyräntyötä.
Kun paperi vihdoin oli kädessäni, ymmärsin, millaisesta myyrästä oli kyse. Minua ei päästetty päihteettömälle, koska minua ei pidetty potentiaalisena raitistujana.
Viikonloppuna eräs vanki lähti lomalle. Annoin hänelle numeron, johon soittaa. Sunnuntaina vanki toi pillupostissa pussillisen piriä, ruiskun ja neulan. Olin etukäteen eräälle vartijalle sanonut, että jos en pääse päihteettömälle, alan vetämään. Sekin lupaus oli pidettävä. Sekoittelin klikin sellissä ja löin sen verenkiertoon. Oli lähellä, etten pillahtanut itkuun. Teinkö todellakin näin idioottimaisen tempun vain siksi, etten päässyt jollekin helvetin osastolle? Olin itseeni todella pettynyt.
s161
Jos elää narkomaanina riittävän pitkään, tulee eteen päivä, jolloin kaikki on nähty. Kaikki on nähty jo aivan liian monta kertaa, että osaisi enää yllättyä mistään. Sitä vain yhtäkkiä löytää itsensä repimässä hampaita tongeilla irti suustaan. Pirin vetäminen syövyttää hampaat oudosti sisältä päin niin, että hampaan pinta voi näyttää täydelliseltä, mutta sisältä se on tuhoutunut. Hammaskivun alkaessa tarttuu helposti käsillä oleviin työkaluihin, eli ruuvimeisseleihin ja tonkeihin. Hammaslääkäriin ei kiinnosta mennä.
Missään ei oikeastaan enää ole mitään mieltä, koska lopputulos on tiedossa jo ennen aloittamista. Kaikki on vain loputonta puuhaamista ja lopulta jokainen tie johtaa takaisin linnaan. Ei vankeus sinällään koskaan haitannut, kunhan minulla vain oli kamaa. Ei siitä kuitenkaan ollut mitään hyötyäkään.
Viimeiseltä tuomioltani vapauduttuani aloin siis vähitellen painamaan jarrua. En ollut Malmilla enää pelkästään poliisin vanha tuttu. Vaikutti siltä, että olin heille suorastaan pakkomielle.
Autoajelut keskeytyivät jatkuvasti, kun kytät halusivat tutkia autoa ja minua. Jotain hommia oli kuitenkin pyöritettävä.
s162
Minullekin alkoi olla selvää, etten omin voimin tätä ongelmaa ratkaisisi. Olin niin monta kertaa hiljaa mielessäni tehnyt päätöksen olla vetämättä, mutta päätös kesti vain lyhyen hetken. Joskus olin kokonaisia päiviä vetämättä.
Kerran Petu tuli käymään ja kerroin, että olin ollut selvä edellisenä päivänä.
– Kyllä mäkin haluisin sut joskus nähdä selvin päin, hän sanoi.
Minäkin halusin sitä, mutta en edelleenkään tiennyt, miten voisin sen toteuttaa. On helppo ajatella, että eihän minun olisi tarvinnut tehdä muuta kuin laittaa jonoon ne yksittäiset päivät, jotka olin ilman kamaa. Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Päihderiippuvuus on todella omituinen juttu.
s163
Voisi luulla, että lopettamisen ajankohdalla ei ole väliä, mutta niin se ei mene. Lopettaminen tuntuu olevan mahdollista vain tiettyinä ohikiitävinä hetkinä. Se on kuin istuisi linja-autossa, joka kulkee kohti suuronnettomuutta. Ennen viimeistä rysäystä tulee muutama pysäkki, joiden kohdalla on mahdollista hypätä pois kyydistä. Noiden pysäkkien kohdalla käyttämisen pakkomielle hellittää sen verran, että narkomaani ehtii ajatella lopettamista ja jos oikein hyvin käy, hän hakee ja myös saa apua.
Jos onnistuu pääsemään pois kyydistä, mutta palaa takaisin käyttämään, huomaa olevansa jälleen samassa linja-autossa. Mikä ihmeellisintä, matka ei alakaan alusta vaan juuri siltä pysäkiltä, millä edellisellä kerralla jäi pois kyydistä. Uudelleen kyytiin noustessa on kuitenkin mukana aivan uutta voimaa saanut pakkomielle ja siksi lopettaminen on uskomattoman vaikeaa heti sen jälkeen, kun on sen uudelleen aloittanut. Viimeisen pysäkin jälkeen edessä on kapea, mutkainen ja liukas tie, jolla bussi rysähtää kallionkielekkeeseen tai päin vastaantulevaa rekkaa.
Kukaan ei tiedä, kuinka monta pysäkkiä kenelläkin on, ennen kuin matka päättyy lopullisesti. Jotkut käyvät läpi kymmeniä kuntoutuksia ja hyppäävät aina uudestaan kyytiin. Toiset ajavat suoraan päätepysäkille saakka. Omat pysäkkini olivat olleet harvassa, eikä niitä todennäköisesti ollut edessäkään kovin monia. Olin 54-vuotias.
En kokenut, että mikään olisi ollut periaatteessa sen enempää päin helvettiä kuin ennenkään, mutta jonkinlainen henkinen konkurssi alkoi olla kuitenkin käsillä. Lopulta tulin siihen pisteeseen, että menin terveysasemalle.
– Tarvitsen lähetteen päihdekuntoutukseen, sanoin.
Lääkäri kuunteli vakavana.
– Jos sinä sitten tulet huomenna hakemaan sen lähetteen, hän sanoi.
Hän ei luultavasti käsittänyt, ettei minulla ollut sellaisia asioita kuin huominen tai tulevaisuus yleensäkään. Palasin kotiin makaamaan pimeään huoneeseen. Kun Petu soitti, kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.
– Ketään ei lähetetä kotiin odottelemaan lähetteitä, kun haetaan apua päihderiippuvuuteen, hän sanoi.
Petu kaivoi kalenteristaan ensimmäisen vapaan päivän ja varasi sen minua varten. Hän lähtisi kanssani hakemaan apua.
Siinä oli minulle riittävä sysäys. En enää laittaisi tytärtäni järjestelemään itseäni päihdehoitoon. Soitin A-klinikalle, ja minut kutsuttiin käymään. Mikään ei ole koskaan ollut niin helppoa. Asiat alkoivat rullata. Minulle varattiin paikka katkolle. Enää oli vain kysymys siitä, koska paikka vapautuisi. Kun kerroin uutiset Petulle, hän oli onnensa kukkuloilla.
s166
Minulla oli oma suunnitelma sen suhteen, milloin vetäisin viimeiset vedot. Halusin, että ensimmäinen puhdas päiväni olisi 15.12. Saan toisinaan tällaisia vahvoja ajatuksia, joista en anna periksi, vaan koen, että minun on pakko toteuttaa ne. Kyseisellä päivämäärällä ei ole mitään erityistä merkitystä. Siitä kuitenkin tuli päivä, joka muutti aivan kaiken.
Päivät raahustivat eteenpäin, eikä katkopaikasta kuulunut mitään. Minun piti joka aamu soittaa katkolle, eikä yhtenäkään aamuna ollut tarjolla muuta kuin toivotus soittaa taas huomenna uudestaan. Lopulta aika sai minut kiinni. Itse asettamaani rajaan oli aikaa enää kymmenen minuuttia. Väsäsin vedot ja kello 23.55 vedin ne. Katsoin seinällä raksuttavaa kelloa ja tiesin, että tämä oli tässä. Tapahtuipa mitä tahansa, en enää koskaan käyttäisi. En kuitenkaan hävittänyt loppuja aineita, sillä se oli edelleen kauhistuttava ajatus. Vaikka en aikonut enää käyttää, en uskaltanut olla ilman huumeita. En myöskään aikonut lopettaa siksi, ettei aineita ollut. Minä halusin olla oma herrani ja lopettaa siksi, että halusin lopettaa.
Teoriassa lopettaminen on todella helppoa, koska ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin olla tekemättä mitään. Käytännössä se on aika paljon monimutkaisempaa. Minä kierin välillä lattialla ja rukoilin, että katkopaikka vapautuisi pian. Oli kylmä ja oli kuuma. Pahinta olivat kuitenkin ajatukset, jotka muuttuivat täysin vieraiksi, jonkun tylsän ja tylsistyneen henkilön ajatuksiksi. Niissä ei ollut havaittavissa iloa. Kaikki oli tahmaista ja vaikeaa.
Nämä ajatukset eivät halunneet minulle hyvää. Hermot olivat aivan vitun kireällä. En päässyt ajatuksia pakoon, vaikka ne laahustivat. Ne kiduttivat minua hengiltä. Päässäni pyöri loputon kela jokaisesta väärästä teostani. En voinut hetkeksikään unohtaa, mitä minun olisi pitänyt elämäni aikana tehdä. Ei ollut enää pakotietä.
Rukoilin, mutta Jumala oli aivan hiljaa.
Selitin kuurolle kissalleni Elvikselle, että en ihan oikeasti enää kestäisi kauaa. Elvis oli kalju ja näytti siltä, ettei sitä haitannut, vaikkei kuullutkaan valitustani. Se kuitenkin käveli uskollisesti vierelläni pientä rinkiä. Kun pysähdyin, Elviskin pysähtyi ja tuijotti minua sinisillä silmillään. Makasin sängyllä Elvis rinnan päällä. Sen kalju lämmin iho lohdutti ja tiesin, että pettäisin Elviksenkin kohta. Olin luvannut, etten koskaan jättäisi sitä. Sellainen minä olin, enkä kestänyt itseäni enää hetkeäkään. Elvis piti minut hengissä. Katselimme yhdessä, kun valo väheni ikkunan takana.
Tuli yö ja taas uusi aamu. Minä puhelin kuurolle kissalleni. Jankutin Elvikselle, etten ihan oikeasti jaksaisi enää ja Elvis kävi pudottelemassa tavaroita hyllystä. Se kuitenkin palasi aina istumaan rintani päälle. Kun olin saanut sanottavani sanottua, Elvis käpertyi pieneksi keräksi ja nukahti kuin maailmassa ei olisi yhtäkään murhetta. Se oli kuin ihmisen mieli. Jonkun hyvän ihmisen.
Yhtenä aamuna puhelimesta kuului viimeinkin kauan odotetut sanat, enkä minä enää pystynyt katsomaan Elvistä silmiin. Reppu oli ollut pakattuna ainakin viikon. Tuijotin sitä ja yritin keksiä, miten ihmeessä saisin sen ja itseni Munkkisaareen. Vaikka olin viisi päivää aiemmin ollut rivakasti liikkuva naishenkilö, joka olisi selviytynyt jopa jonkinlaisesta juoksulenkistä, olin nyt tuhatvuotias vanhus.
Olin kuin haurasta paperia, joka saattaisi hajota pieneksi silpuksi joulukuisessa tuulessa. Minusta ei ollut kantamaan yhtään mitään. Ei mitään. En vieläkään käsitä, miksi en tajunnut soittaa taksia. Ehkä se oli liian monimutkainen ajatus siinä tilassa.
Yksiön puolella asusteli eräs Hara. Hara oli ihan kiva kundi, joka tykkäsi vetää piriä. Olin tutustunut häneen joskus jossain. Ei sellaisia oikeasti edes muista. Hara oli hyvä vuokralainen ja kävi joka päivä hakemassa korvaushoitokuppinsa, veteli sen lisäksi tietenkin piriä ja toimitteli jotain asioitani. Hän oli tottunut juoksupojan hommiin.
– Nyt sä lähdet kantamaan mun kassin, käskin.
Livahdin ovesta ulos, enkä vilkaissutkaan Elvistä. Tiesin, että Hara huolehtisi siitä, mutta se ei tehnyt minusta yhtään vähemmän petturia.
Raahustin junaan Hara perässäni. Haraa kiinnosti luonnollisesti se, kuinka paljon aineita asuntooni oli jäänyt. Enhän enää tarvitsisi niitä, koska olin menossa katkolle.
– Ella, Ella, saanks mä vetää ne loput? Hara jankkasi.
Vähän ajan päästä alkoi sama laulu uudelleen.
– Nyt pidä turpas kiinni, tiuskin hänelle.
Minä keskityin vain pysymään hengissä perille saakka. Hermot olivat niin loppu, että itketti. Munkkisaaren katkolle oli pidempi matka kuin mihinkään, minne olen koskaan mennyt.
Ovi painoi miljoona kiloa, kun riuhdoin sen auki. Hara jätti reppuni aulaan ja häipyi petetyn kissani luokse. Minusta ei todellakaan tuntunut siltä, että jokin uusi ja hieno ajanjakso elämässäni olisi alkamassa. Purskahdin itkuun.
s195
Vaikka olen itse lopettanut käyttämisen ja tiesin, miten sellainen temppu tehdään, ei tietoa pysty siirtämään edes omalle lapselleen. Ei, vaikka miten haluaisi. Se ei ole mahdollista. Voin vain kertoa, mitä minä olen tehnyt ja mikä minua on auttanut, mutta ei se muita auta. Jotkut pelkäävät käyttämisen lopettamista enemmän kuin kuolemaa, eivätkä he välttämättä koskaan lopeta, vaikka tapahtuisi mitä.
Monelle vankila on sillä tavalla pelastus, että siellä pysyy melko hyvässä kunnossa ja jos hyvin käy, lusiminen alkaa kyllästyttää niin paljon, ettei huvita enää joutua vankilaan. Tony sai jatkuvasti pitkiä tuomioita, jotka johtuivat tietenkin siitä, että hänen oli tehtävä kaikenlaista pysyäkseen huumeissa.
Autoin Tonya pääsemään korvaushoitoon, jossa hänelle annettiin laillisesti se aine, jonka hän olisi muuten joutunut joka päivä hankkimaan tekemällä rikoksia. Mitä muita vaihtoehtoja olisi ollut? Pitkät kuntoutukset oli Suomessa lopetettu, enkä tiedä olisiko Tony sellaiseen edes lähtenyt. Hän suoritti tuomionsa ja rikollisuus siinä mittakaavassa, mitä se oli ollut, loppui. Siitä alkoi kuitenkin lopullinen alamäki. Siihen saakka Tonyn oli pitänyt nähdä vaivaa saadakseen huumeita ja päihtyäkseen. Asuimme samassa pihapiirissä ja katselin usein ikkunasta hänen menoaan. Pian hän oli vain varjo itsestään. Hän kävi hakemassa korvaushoitoklinikalta päivittäin annoksensa, ja siinäpä se sitten oli.
Kerran näin hänet kadulla, mutta Tony tunnisti minut vasta kun olin aivan lähellä.
– Äiti, mä nään kaiken pelkkinä siluetteina, Tony sanoi.
Hänen kuntonsa heikkeni vähitellen. Kohta hän oli kuin luuranko.
Äiti, mä ajattelin, että voisko tästä sittenkin vielä selvitä?
Viesti oli Tonylta.
Noin kirjoittaa joku, joka on kuolemassa, ajattelin, vaikka en olisi halunnut ajatella. Tonylla oli alle kaksi viikkoa aikaa jäljellä.
Tony tuli todella sairaaksi. Hänellä oli vakava tulehdus, ja korvaushoitoklinikalta kieltäydyttiin antamasta korvaushoitolääkettä. Tonylle soitettiin ambulanssi ja luvattiin, että hän saisi metadoninsa sairaalassa. Sairaalassa kuitenkin kerrottiin, ettei sieltä annettaisikaan metadonia. Narkomaanille se tarkoittaa vain yhtä asiaa. Sitä on lähdettävä hankkimaan muualta. Tony allekirjoitti paperit, joilla hän poistui sairaalasta omalla vastuulla.
Sitten Tony ei enää vastannut viesteihin eikä puheluihin.
Vastaa Tony. Äiti on huolissaan.
Yleensä hän aina vastasi jossakin vaiheessa. Olin laittanut hänelle kympillä puheaikaakin, mutta mitään ei kuulunut.
Tuli perjantai. Korvaushoitoklinikalta soitettiin Petulle, että Tony ei ollut käynyt hakemassa metadonia viikkoon. Sehän oli oikeastaan jo sillä tiedolla varmaa, että Tony on kuollut. Ei hän olisi pystynyt olemaan viikkoa ilman metadonia. Petu oli satojen kilometrien päässä ja soitteli kaikille tutuille, jotka saattaisivat tietää jotakin.
Tonyn naisystävä kertoi myöhemmin, että Tony oli jäänyt viikkoa aiemmin istumaan eteiseen, kun nainen oli lähtenyt hakemaan omaa korvaushoitoannostaan. Tonylla oli ollut kova kuume. Nainen oli palannut takaisin, mutta Tony ei ollut avannut ovea. Hän oli käynyt soittelemassa ovikelloa useana päivänä ja pudotellut kirjelappuja postilaatikosta.
– Mun pitää lähteä nyt. Musta tuntuu, että mun poika on kuollut, sanoin työkaverilleni.
Lähdin töistä, mutta olin sopinut, että vien juuri sinä päivänä erään tutun syömään. En kehdannut perua sitä. Menimme ravintolaan, mutta jouduin roikkumaan puhelimessa, kun yritin selvittää Tonyn tilannetta. Sain Tonyn edesmenneen tyttären äidin kiinni ja pyysin häntä käymään Tonylla. Hän kävi soittamassa ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Pyysin häntä katsomaan postiluukusta sisään.
– Ei näy muuta kuin kumihanskat tossa eteisen lattialla, hän kertoi.
Käskin hänen lähteä pois. Tiesin, että Tony oli kuollut. Jos potilas on kuollut ensiavun saapuessa paikalle, ei ruumiin käsittelyssä käytettyjä kumihanskoja oteta mukaan. Viranomaiset olivat jo ehtineet käydä hakemassa Tonyn ruumiin pois.
Kun pääsin kotiin, ovikello soi. Kaksi poliisia seisoi rapussa.
– Odotinkin jo teitä, sanoin.
He halusivat tietää, miten voin. En osannut vastata siihen mitään. Olin tätä tietoa odottanut ja pelännyt. Tonyn 49 vuotta kestänyt elämä oli päättynyt. Olin pelännyt tätä siitä lähtien, kun hän syntyi kolarin jälkeen aivan liian pienenä. Hän oli alusta asti täysin kontrolloimaton huimapää, joka ei varonut mitään. Hän ajoi autoilla kuin mielipuoli ja pääsi yleensä poliisejakin karkuun. Pitkä pelkääminen oli päättynyt.
Ei minulla ollut antaa poliiseille sanoja, joka kuvaisivat, miten oman lapsen kuoleman jälkeen voi.
Alun perin Tonyn hautajaispäiväksi tarjottiin jouluaaton aattoa. Se oli minun syntymäpäiväni. Aloin itkemään.
– Ei tästä tule mitään, sanoin Petulle.
Petu soitti seurakuntaan ja sanoi, ettei halua, että joudun ikuisesti muistamaan syntymäpäivinäni sen, että se oli myös päivä, jolloin poikani haudattiin. Se tehosi, ja hautajaisia aikaistettiin yhdellä päivällä.
Kerroin papille, ettei paikalla olisi kuin Tonyn kaikkein lähimmät. En halunnut, että Tonyn poika joutuisi kohtaamaan isänsä kavereita, jotka olivat kaikki tietenkin narkomaaneja. Nämä tiedot oli tarkoitettu vain papille. Siunaustilaisuudessa pappi kuitenkin alkoi kertomaan juuri niitä asioita, joilta olin yrittänyt varjella Tonyn poikaa. Poika oli jo menettänyt äitinsä, joka hirtti itsensä ja siskonsa, joka ammuttiin. Hän ei olisi tarvinnut tietoa siitä, millaisen elämän Tony oli elänyt.
Siunaustilaisuudessa soitettiin Varpunen jouluaamuna, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja Maa on niin kaunis. En muista, miksi juuri ne ja kuka ne valitsi. Oikeastaan en muista Tonyn hautajaisista muuta kuin sen kamalan hetken, jolloin pappi alkoi kertomaan juuri niitä asioita, joita en olisi halunnut siellä kuulla. Kaikkien eri hautajaisten muistot sekoittuvat mielessäni loputtomaksi nauhaksi, josta on mahdotonta päätellä, ketä milloinkin olen ollut saattamassa viimeiselle matkalle. Yhteistä niille kaikille on se, että olen odottanut vain sitä, että tilaisuus loppuisi.
s197
En pysty kuvailemaan, miltä oman lapsen kuolema tuntuu. Tunteet ovat vaikeita. Välillä luulen edelleen näkeväni Tonyn kaupungilla ennen kuin muistan, että hän on kuollut. Usein olen jo puhelin kädessä soittamassa hänelle, kun tapahtuu jotain sellaista, mistä haluaisin kertoa. Aikaa on kulunut yli kolme vuotta.
Huumeita minun ei ole tehnyt kertaakaan mieli. Se on uskomatonta.
s202
En ole koskaan nähnyt mummia niin rikki kuin silloin, kun hän lopetti huumeiden käyttämisen.
Se on ollut ainoa kerta, kun olen nähnyt hänen itkevän. Olen suunnattoman ylpeä mummista, että hän onnistui lopettamaan. Se ei ole heikkojen hommaa. Siinä missä hän oli vertaansa vaille huumekauppiaana, hän on nyt toipuvana addiktina.
s203
Jos joku miettii, että kannattaisiko alkaa myymään huumeita, niin luultavasti lähihoitajana tienaa paremmin. Kaikki tulee menemään lopulta kuitenkin. Verot rikollisesta toiminnasta ovat niin suuret, ettei toiminta ole mitenkään kannattavaa. Sen seurauksena menetetään ihmishenkiä, terveyttä ja yhteiskunnan aktiivisia osallisia.
Minä olen muuttunut. Tiedän sen siitä, että yhtenä päivänä takapihallani oli poliisi mellakkavarusteissa. Minussa heräsi ensimmäisen kerran pelko oikeasta syystä, eli siitä, minkälaista henkilöä poliisi etsi ja missä tämä henkilö nyt oli. Aina ennen olen pelännyt vain poliisia, ja sitä että poliisi veisi äidin pois.
s205
Minusta tuntuu siltä, että minulla voi olla siellä käyville narkomaaneille jotain annettavaa. Minä tiedän, mistä käyttävä narkomaani puhuu ja ymmärrän heidän tuskansa. He eivät halua minulta muuta kuin että kuuntelen heitä. Minä puhun heille kunnioittavasti ja kannustavasti, mutta en koskaan yritä raitistaa heitä. Jos joku joskus ilmaisee haluavansa vaikka katkolle, ohjaan heidät eteenpäin. Sellaista kyllä tapahtuu todella harvoin.
Käyn edelleen päiväkeskuksessa töissä ja se tarjoaa näköalapaikan päihteidenkäyttäjien maailmaan. Se mitä työssäni näen, vahvistaa sitä, etten todellakaan koskaan halua palata käyttämään. En ole koskaan nähnyt onnellista narkomaania, enkä usko, että sellaisia on olemassakaan. Moni heistä sanoo, että aikoo kyllä lopettaa, mutta se päivä ei ole vielä tänään.
– Aina uusi päivä kaiken muuttaa voi, vastaan heille.
Ihmiset kuitenkin helpommin kuolevat kuin pääsevät eroon aineista. Hoitoon pääsy on todella vaikeaa ja jos sinne aikoo päästä, täytyy olla todella kova motivaatio päästä aineista eroon. Jos ei ole läheisiä tai muitakaan taistelemassa hoitopaikan puolesta, ehtii motivaatio monesti sulaa, koska sosiaalinen ympyrä on täyttynyt muista käyttäjistä.
Minä halusin oikeasti lopettaa jo silloin, kun käytin vasta alkoholia ja kannabista. Ajattelin jokaisen kerran jälkeen, että ei enää ikinä. Toivoin, että pääsisin eroon siitä ja koko asia katoaisi. Eikö olekin aivan hullua miettiä kaksi vuosikymmentä, ettei halua tehdä jotain, minkä kuitenkin tekee?
Minulla oli rohkeutta vetää kamaa, mutta ei rohkeutta mennä pyytämään apua. Häpesin tunnustaa, että tarvitsen apua, mutta en hävennyt käyttää huumeita. Jokainen addikti kyllä lopettaa käyttämisen. Jotkut jopa eläessään.
Moni ajattelee, että elämä on varmasti tylsää sen jälkeen, kun on lopettanut huumeiden käytön. Mielikuva voi olla, että sitten mennään johonkin metsämökkiin ja vuoden päästä huudetaan savupiipusta, että vuosi täynnä ja että muuta ei sitten tapahdukaan. Minulla ei ole ollut ensimmäistäkään tylsää päivää sen jälkeen, kun raitistuin. Välillä olisi kyllä kivaa, jos voisi viettää edes yhden tylsän päivän.
s206
En suosittele huumekauppaa tai huumeiden käyttämistä kenellekään. Mitään ei huumekaupasta käteen jäänyt. Kahden euron tuntipalkalla päiväkeskuksessa olen onnellisempi kuin koskaan tehdessäni huumekauppaa ja pyörittäessäni kohtalaisen suuria rahoja.
Ehdoton luku/kuuntelusuositus