Kun minä näin rakastavan naisen silmät jouluaattona Pariisissa
Rakkaus on joulun sanoma – kiitollisuus on joulun olotila
Joulu on juhla täynnä rakkautta, niin käy aina kun Jeesus syntyy uudelleen. Jos siis voi saada itselleen lapsenmielen jouluna. Kaikki se ajatus rauhasta jouluaattona perheen kanssa, kun kiitollisuus elämälle pursuu yli kuin joulukynttilöiden steariini, niin se tuntuu niin hyvältä. Olla yhdessä kaikkien rakkaidensa kanssa. Se että kaikki tuntuu vain kauniilta, hyvältä ja onnelliselta. ”Mitä on tää rauha mun ympärilläin…”, kirjoitti Eino Leino erääseen runoonsa.
Oletko ollut sellaisessa joulussa, jota edellä kuvasin ja jossa olet tuntenut yhteenkuuluvuutta muiden kanssa? Kuin olisit tuntenut, että Jumalan täytyy olla olemassa, koska tämä kaikki rakkaus tuntuu niin hyvältä?
Meidän kodissamme on yli 70 neliön olohuone, johon on perinteisesti ”suvun kesken” jouluaattona kokoonnuttu. Meitä on perinteisesti isossa joulupöydässämme noin 15 henkilöä. Naiset laittavat ruokaa, appiukko on huolehtinut kuusesta, kinkut on koetettu tilata samasta paikasta aina hyvissä ajoin, me käymme haudoilla ennen jouluruokaa ja lahjojen jakoa. Haudoilla kuuntelemme papin sanat ja laulamme virret. Ortodoksina käyn rouvan luterilaisissa pidoissa, sytytän yleensä kynttilän ristinmerkkien kera muualla olevien muistoksi.
Joulupöydässämme evankeliumin lukija vaihtelee lapsista toiseen ja vuodesta toiseen. Lasten kasvaessa osa alkaa kokea jouluevankeliumin luvun vastenmielisenä pakkona. Ihmisen elämässä on vaiheita, kun ei ymmärrä joulutraditioiden tärkeyttä. Joulupöydän vanhemmista ihmisistä evankeliumin luvulla on yli vuosikymmenten kantava muisto. Kuolleiden omaisten valokuvat koristavat sivupöytää, he ovat myös mukana joulussa. Nostamme maljan kuluneen vuoden aikana kuolleelle omaiselle ja jos joku haluaa, niin hän voi pitää puheen tuosta omaisesta. Monesti puheet pidetään kyynelten ja voimakkaan tunnekuohun läpi, aina sanoista ei saa selvää. Joskus juodulla punaviinilläkin voi olla osuutta herkistymiseen. Sillä ei ole kuitenkaan väliä, koska suremme ja iloitsemme samalla keskuudestamme poistunutta, mikä on kaikkein tärkeintä. Tuo puhuva ihminen koettaa kuvata suhdettaan kyseiseen kuolleeseen ihmiseen, joka oli vielä edellisenä jouluna joulupöydässä. Elämän hauraus ja vahvuus ovat samalla kertaa läsnä.
Meillä on ollut perinteisesti iso joulukuusi, koska meille mahtuu 5.5 metrinen joulukuusi ”olohuoneeseemme”. Rouva koristelee sen yhdessä lasten kanssa jouluaattoaamuna, nyt kun lapset vanhenevat, he eivät yhtä lailla ilahdu kuusen koristelusta. Nuorinkin elää murrosikäisen elämää, mistä minä en ymmärrä paljoakaan. Rouva on jouluihminen, hänelle kuusenkoristelu on melkeinpä pyhä tapahtuma. Hän kokee melkein loukkauksena, jos kuusta ei yhdessä koristella. Kuusen koristaminen on yksi niistä asioista, joka nostaa hänelle joulun tunnelmaa ja edistää jouluun hiljenemistä.
Meidän 1890-luvulla rakennetussa rakennuksessamme on huonekorkeus toisessa päässä olohuonetta kuusi metriä, joten joulutähti yli 5 metrin korkeuteen pitää laittaa yläkerran parvelta. Appiukko on yhteyksillään järjestänyt tuon suuren kuusen joka joulu. Miten lienee jatkossa, kun on oletettavaa, että appiukko liittyy vakavan sairastamisensa vuoksi jatkossa noihin kuvapöydällä oleviin, joille suomme ajatuksemme ja kaipauksemme joulupöydässä. Elämässä asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Eikä huolien pidä antaa tehdä pesää pään päälle, varsinkaan joulua odottaessa.
Se missä minä lapsuuteni ja nuoruuteni joulut kasvoin, niin koko taloa taisi olla samankokoinen kuin meidän nykyinen olohuone. Lapsuuteni talossa seitsemän henkilöä asusti tuonkokoisessa tilassa. Meidän lapsuuden joulut olivat hyvin erilaiset kuin nykyiset jouluni. Äitini yritti kyllä luoda jotain yhteydentunnetta jouluaterialle, siellä missä se nyt yleensä oli mahdollista. Mahdollisuuksia oli kuitenkin vähänlaisesti.
Minä kasvoin välttämään joulua, koska se herätti minulle tukalat tunteet mieleen. Joulu tarkoitti minulle jotakin ahdistavaa ja pakollista yhdessäoloa. Siksi minä mieluummin kiersin maailmalla joulut opiskeluaikana, joskus jopa häiritsin muiden ihmisten joulua viettämällä aikaa heidän yksityisten joulujensa seassa. Myöhemmin lääkärinä päivystin usein jouluna, jottei minun tarvitsisi kohdata joulua. Minä en selvästi pitänyt joulusta ja olin hyvä keksimään joulusta kaikenlaista kritisoitavaa – ennen kuin olin nähnyt omien pienten lasten sietämättömän odotuksensekaiset silmät jouluaattona. Ennen kuin olin nähnyt, miten tärkeä yhteinen joulu oli ihmisille, jotka joulupöytäämme istuivat.
Yksin jouluaattoaamuna Pariisissa 1980-luvun lopussa
Yksi kerta jouluaattona Pariisissa, 1980-luvun lopussa, muutti monta asiaa. Tuolloin nautin suunnattomasti romaanien lukemisesta ja kirjoittamisesta niin, etten aina jaksanut innostua edes opiskelusta. Kiertelin siis itsekseni Saint-Germainin tienoilla, kuten Henry Miller, Ernest Hemingway ja Orson Welles aikoinaan, kun minut pysäytti eräs jouluinen tapahtuma, joka painui verkkokalvolleni ja aivoihini ikuisiksi ajoiksi. Näin rakastavan naiset silmät, kun hän antoi rakkailleen poskisuudelmia.
Minä olin – kyllä, kyllä - itsenäinen, riippumaton, vapaa ja nuori, mutta silti tuo tapahtuma muutti minussa jotain ja lopullisesti. Tuolla kyseisellä hetkellä minä tajusin olevani hyvin yksinäinen, tiesin luita ja ytimiä myöten, mitä tarkoittaa sartrelaisittain mitä on ”maailmaan heitetty”, vaikka siihen asti olin kuvitellut olevani vain hyvin itsenäinen.
Tuon tapahtuman jälkeen minä aloin kaivata oikeaa yhteyttä toiseen ihmiseen, vaikka olin juuri eronnut pitkästä ihmissuhteesta. Halusin oppia rakastamaan toista ihmistä, sillä tuo poskisuudelma tuntui sisältävän kokonaisen maailman. Luulen, että tässä kohtaa ymmärrän niitä ihmisiä, jotka haluavat löytää elämänkumppanin elämäänsä. Jotkut etsivät vaikka epätoivoisestikin jotakuta toista ihmistä elämäänsä.
Meillä on kaikilla elämässä hetkiä, jotka muuttavat meidät yhdellä kertaa ja lopullisesti. Hetki Pariisin Saint- Germainissa jouluaattona oli sellainen. Jos jotakin voi verrata siihen, niin se on kuin se hetki, kun nuorena näin rakastamani naiseni ensi kerran alasti ennen seksiä – jotain sellaista joka kieltäytyy poistumasta verkkokalvolta. Nyt ja ikuisesti. Jota ei huuhdo pois ehkä edes aivovaurio. Tuo nainen Pariisissa suutelee vieläkin poskisuudelmaa jouluaattona Saint-Germainin kahvilan edustalla. Minulla ei ollut silloin varaa mennä istumaan noihin kahviloihin, nyt Pariisissa käydessäni minulla on. Pyhiinvaelluskohteenomaisesti menen Pariisissa käydessäni punaviinilasilliselle kyseiseen kahvilaan ja huulillani muistelen tuota tapahtumaa, juon punaviiniä kuin Graalin maljaa ja muistan tuota naista, jonka silmistä paistoi niin suuri rakkaus, että se sytytti minussa rakkauden kynttilät vuosikymmeniksi.
Näin siis tuona kohtalokkaana iltana, kuinka ihmiset suutelivat toisiaan poskisuudelmin – he selvästi rakastivat toisiaan ja he välittivät toisistaan, mikä minulle oli silloin suhteellisen käsittämätöntä. Tiesin kyllä miten toisistaan pitävien ihmisten kesken riisutaan vaatteet ja harrastetaan seksiä, olin ollut pitkissä ihmissuhteissakin, mutten tiennyt, mitä on rakastaa.
Minun vielä heikosti toimivat peilineuronit herättivät minut syvästä unesta. Empatian aivohermoverkot syttyivät kuin jouluvalot. Minä olin kuin ällikällä lyöty, koska olin opetellut elämäni varrella tulemaan mahdollisimman itsenäiseksi. Elämän ennustettavuuteen kuului, etten olisi kenestäkään riippuvainen, en edes siitä naisesta, jota sillä hetkellä rakastin. Näin olin päättänyt niiden kaikkien minua elämässäni kohdanneiden pettymysten jälkeen. Se toimi siihen saakka, kunnes tuona kohtalokkaana iltana Saint- Germainissa näin tuon naisen ja sen, mitä rakkaus ja rakastaminen on. Joskus on mentävä kauas päästäkseen lähelle.
Olin ollut niin emotionaalisesti keskenkasvuinen, etten tiennyt mitä oli oikeasti rakastaa toista ihmistä ennen kuin tapasin nykyisen vaimoni, joka opetti minulle, mitä tarkoittaa, kun rakastaa toista ihmistä – ehdoitta. Tiesin ehdollisen rakkauden kyllä, jos sinä teet tätä, niin minä teen sitä.
Ehdoton rakkaus oli minulle uusi kokemus, olin kyllä elämäni varrella tavannut ennen häntäkin naisia, jotka olisivat sen kokemuksen voineet minulle tarjota, mutten itse osannut ottaa oikeasti rakkautta vastaan ja rakastaa, koska olin liian ylpeä, itsepäinen ja ymmärtämätön. En tiennyt mitä rakkaus on. Toisaalta mitä enemmän vanhenen sitä mysteerisemmäksi se rakkaus taitaa mennäkin. Epäilen, että avautuuko se rakkauden mysteeri koskaan. Ehkä sitä ole tarkoitettukaan kokonaan ymmärrettäväksi. Ehkä siitä menisi koko hohto, jos rakkauden ymmärtäisi kokonaan – niin sitten ei varmaan rakkaudessa olisi tunnetta missään.
Nyt yli 50-vuotiaana miehenä tajuan asian, jonka olisin totta vie halunnut tajuta jo vuosikymmeniä aikaisemmin – rakkaus miehen ja naisen välillä on mahdollista, jos vain ensiksi kunnioittaa toista ihmistä kaikissa mahdollisissa tilanteissa, mikä tarkoittaa myös niitä tilanteita, joissa olet suuttunut tai vihastunut toiselle ihmiselle. Siis ettei satuta toista, käyttäytymisellään, sanallisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Toiseksi tärkeää on ehkä rakastaa toista, silloinkin kun se ei tunnu oikein mahdolliselta. Nämä ovat niitä asioita, joita toivoo, että ne olisi oppinut jo vuosikymmeniä sitten. Kuinka paljon hukattuja hetkiä nuoruuden elämässäni on tässä suhteessa ollutkaan. Mutta mennyt on mennyttä, sitä ei saa koskaan takaisin – buddhalaisilla on sanonta, että kun oppilas on valmis, niin opettaja saapuu.
Nykyään näen ja koen helposti tuon rakkauden naisten silmissä ja katseissa. Joskus olen tunnistavani sen myös miesten katseissa. Ymmärrän hyvin ikäisiäni miehiä, jotka vaihtavat nuorempaan naisen kokeakseen tuon elävöittävän tunteen, kuin elääkseen uudelleen sen, mikä jo meni. Entinen suomenopettajani lukiossa tapasi sanoa, että hernekeitto on ainut asia, jonka voi lämmittää uudelleen. Vanhaa rakkautta ei voi lämmittää uudelleen.
Nuorissa ihmisissä on vahvana tuo rakkauden voima. Jotkut sotkevat sen nuoruuden kauneuteen, jota alkavat kaivata ja kadehtia. Sen voiman voi ehkä kokea vain hetkellisesti nuoremman naisen kanssa. Tuo nuorempi nainen voi kokea vanhemmassa miehessä jotain, mitä ei ole kokenut miehissä aikaisemmin, mutta kun tuo nuori nainen kasvaa omaan mittaansa, niin vanheneva mies ei enää ehkä näyttäydy samana, johon hän rakastui. Ja tarpeeksi älykäs ja herrasmiesmäinen mies tietää, ettei hän ole eikä voi olla se, jota nuo nuoren naisen rakkautta janoavat silmät etsivät. En voi kieltää sitä seireenimäistä kutsua, kun kuuntelee tuollaista nuorta naista, jonka silmät loistavat, se on kuin olisi pyhän rakkauden tunteen lumoamana. Ehkä vanhempi mies voi joskus taloudellisesti olla turvallisempi ja vakaampi kuin nuori mies nuorelle naiselle, mutta siihen se helposti jääkin. Elävässä elämässä useimmiten nuoret naiset eivät edes huomaa vanhempia miehiä, vain vanheneva mies huomaa ne nuoret naiset, jotka eivät katso takaisin. Joitakuita nuorempia naisia moinen tuijottelu jopa ällöttää. Maailmankirjallisuudessa aiheesta on kirjoitettu lukemattomia romaaneja. Mitään turhempaa keski-ikäinen ihminen ei kyllä voi tehdä kuin kaivata takaisin nuoruuteen tai ”nuoreksi”.
Vanhenevana miehenä voin katsoa ympärillesi joulupöydässä ja sanoa, että näin on hyvä. Kaikenlaista olisin enemmänkin elämältä tähän asti halunnut, mutta ne eivät ole vielä toteutuneet, vaikka aika paljon on toteutunut nuoruuden haaveista. 25 vuotta avioliittoa on pitkä aika, sinä aikana ehtii rakkautta miettiä monta kertaa. Elämänsä saa helpoiten onnettomaksi kaipailemalla sitä, mitä ei ole.
John Gray aloittaa kirjansa ” Miten saat mitä haluat ja haluat sitä mitä sinulla on ” ( 1999, suom 2000) : ” Elämämme varsinainen haaste ei ole vain sen saaminen mitä haluamme, vaan sen arvostaminen, mitä meillä jo on. Monet ihmiset ovat oppineet hankkimaan mitä haluavat, mutta he lakkaavat sen jälkeen nauttimasta siitä. Mikään ei milloinkaan riitä, vaan aina tuntuu puuttuvan jotain. He ovat tyytymättömiä itseensä, ihmissuhteisiinsa, terveyteensä ja työhönsä. Aina löytyy jotain, mikä häiritsee heidän mielenrauhaansa.”
Itseä yritetään muokata paremmaksi. Opetellaan taitoja pärjätä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Yritetään elää terveellisesti. Yrittää löytää aina uusia mielenkiinnon aiheita työhönsä.
Nyt jouluksi joululahjoja hankitaan kalliisti ja niistä maksetaan pitkään vielä joulun jälkeen. Osalle kaikista suurin hetki on se lahjan ostamistapahtuma, kotona se ei enää tunnu niin mahtavalta kuin kaupassa. Eikö voisi ennen joulua myydä kirpputorilla kaikki nuo ”epäonnistuneet jouluostokset”? Joulun tunnelma voisi olla isompi lahja kuin taulutelevisio.
Unelmat ovat elämän polttoainetta, ilman niitä elämä voi juuttua paikoilleen. Minulla on aina ollut onni, että elämäni varrella on ollut ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua unelmissani. Minä en ole sillä tavalla ollut toiveissani yksin koskaan. Minä olen monesti ollut tarpeeksi rohkea kurkottamaan unelmiani kohti – kuten kohti rakkauden unelmaa Paris Saint-Germainin kahvilan edustalta.
Erich Fromm kirjoittaa kirjansa Rakkauden vaikea taito ( 1956, suom 1977) viimeisellä sivulla: ” Jos on totta, kuten olen pyrkinyt osoittamaan, että rakkaus on inhimillisen olemassaolon ainoa tyydyttävä ratkaisu, silloin on jokaisen yhteiskunnan, joka ei salli piirissään rakkauden kehittyvän, ajan mittaan tuhouduttava omaan, ihmisluonnon sisäiseen välttämättömyyteen perustuvaan ristiriitaisuuteensa.” Rakkaus on vaikea taito.
Samanlainen oman luonnon ristiriitaisuuteen perustuva ”tuho” on nähtävissä niissä ihmisissä, jotka eivät anna rakkauden tulla elämäänsä. Tai eivät edes yritä opetella tuntemaan sitä. Ken ei sitä opettele, tuhoutuu oman elämän sisäisiin ristiriitaisuuksiin, tavalla tai toisella – tämän olen nähnyt etuoikeutettuna kuunnellessani tuhansien ihmisten tarinoita oman elämänsä rakkaudettomuudesta tai rakkauden janosta. Tai kun olen nähnyt kuinka he sotkevat oman elämänsä rakkauden tarpeen korviketyydytyksiin – pelaamiseen, päihteisiin, seksin etsimiseen, pakonomaiseen työntekoon tai omalla epätoivolla tai sairaskertomuksellaan mässäilyyn. Elämän pakonomaisuuden ansaan jääminen.
Fromm kirjoittaa hieman aikaisemmin, että ”rakastamaan pystyvät ihmiset ovat nykyisen järjestelmän piirissä harvinaisia poikkeuksia”. Fromm kirjoitti kirjansa lähes 60 vuotta sitten ja syytti yhteiskunnallista kulutusta ja tuotantoa rakkaudettomuuden synnyttämisestä.
Joulu on jo muutaman viikon päästä, adventin aika alkaa pian – mielessään alkaa toivoa dickensiläistä joulua. Lunta, hyvää mieltä ihmisten kesken, toisten huomioimista, rakkautta erilaisten ihmisten välillä, rauhaa. Hienoista joululauluista katoaa helposti se oikea joulun tunnelma, kun niitä on pakko kuunnella kaupoissa yli kuukausi ennen jouluaattoa. Säälin aina kaupan myyjiä, heillä ei ole varmaan joululauluun liittyviä mukavia hetkiä joulupöydässä. On varmaankin tutkittu, että ihmiset ostavat enemmän kun laulut soivat – minua kauppojen musiikki ärsyttää, siksi poistun kaupasta nopeimmin, jos siellä on soittoa. Silti luulen, että Sibeliuksen ja Topeliuksen ” en etsi valtaa loistoa” laulun sanat kestävät jouluun saakka. Aina jouluaattoaamuun tuomaan sen oikean joulutunnelman.
“En etsi valtaa, loistoa,
en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo.
Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.
Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu,Jumalan sanan valoa,
joss´ sieluin kirkastuu.
Tuo kotihin, nyt pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin,Jumalan sanan valoa ja mieltä jaloa.
Luo köyhän niinkuin rikkahan saa, joulu ihana!
Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa!
Sua halajan, sua odotan, sä Herra maan ja taivahan.
Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo!”
17.11.13 Lappeenrannassa
Joulu on juhla täynnä rakkautta, niin käy aina kun Jeesus syntyy uudelleen. Jos siis voi saada itselleen lapsenmielen jouluna. Kaikki se ajatus rauhasta jouluaattona perheen kanssa, kun kiitollisuus elämälle pursuu yli kuin joulukynttilöiden steariini, niin se tuntuu niin hyvältä. Olla yhdessä kaikkien rakkaidensa kanssa. Se että kaikki tuntuu vain kauniilta, hyvältä ja onnelliselta. ”Mitä on tää rauha mun ympärilläin…”, kirjoitti Eino Leino erääseen runoonsa.
Oletko ollut sellaisessa joulussa, jota edellä kuvasin ja jossa olet tuntenut yhteenkuuluvuutta muiden kanssa? Kuin olisit tuntenut, että Jumalan täytyy olla olemassa, koska tämä kaikki rakkaus tuntuu niin hyvältä?
Meidän kodissamme on yli 70 neliön olohuone, johon on perinteisesti ”suvun kesken” jouluaattona kokoonnuttu. Meitä on perinteisesti isossa joulupöydässämme noin 15 henkilöä. Naiset laittavat ruokaa, appiukko on huolehtinut kuusesta, kinkut on koetettu tilata samasta paikasta aina hyvissä ajoin, me käymme haudoilla ennen jouluruokaa ja lahjojen jakoa. Haudoilla kuuntelemme papin sanat ja laulamme virret. Ortodoksina käyn rouvan luterilaisissa pidoissa, sytytän yleensä kynttilän ristinmerkkien kera muualla olevien muistoksi.
Joulupöydässämme evankeliumin lukija vaihtelee lapsista toiseen ja vuodesta toiseen. Lasten kasvaessa osa alkaa kokea jouluevankeliumin luvun vastenmielisenä pakkona. Ihmisen elämässä on vaiheita, kun ei ymmärrä joulutraditioiden tärkeyttä. Joulupöydän vanhemmista ihmisistä evankeliumin luvulla on yli vuosikymmenten kantava muisto. Kuolleiden omaisten valokuvat koristavat sivupöytää, he ovat myös mukana joulussa. Nostamme maljan kuluneen vuoden aikana kuolleelle omaiselle ja jos joku haluaa, niin hän voi pitää puheen tuosta omaisesta. Monesti puheet pidetään kyynelten ja voimakkaan tunnekuohun läpi, aina sanoista ei saa selvää. Joskus juodulla punaviinilläkin voi olla osuutta herkistymiseen. Sillä ei ole kuitenkaan väliä, koska suremme ja iloitsemme samalla keskuudestamme poistunutta, mikä on kaikkein tärkeintä. Tuo puhuva ihminen koettaa kuvata suhdettaan kyseiseen kuolleeseen ihmiseen, joka oli vielä edellisenä jouluna joulupöydässä. Elämän hauraus ja vahvuus ovat samalla kertaa läsnä.
Meillä on ollut perinteisesti iso joulukuusi, koska meille mahtuu 5.5 metrinen joulukuusi ”olohuoneeseemme”. Rouva koristelee sen yhdessä lasten kanssa jouluaattoaamuna, nyt kun lapset vanhenevat, he eivät yhtä lailla ilahdu kuusen koristelusta. Nuorinkin elää murrosikäisen elämää, mistä minä en ymmärrä paljoakaan. Rouva on jouluihminen, hänelle kuusenkoristelu on melkeinpä pyhä tapahtuma. Hän kokee melkein loukkauksena, jos kuusta ei yhdessä koristella. Kuusen koristaminen on yksi niistä asioista, joka nostaa hänelle joulun tunnelmaa ja edistää jouluun hiljenemistä.
Meidän 1890-luvulla rakennetussa rakennuksessamme on huonekorkeus toisessa päässä olohuonetta kuusi metriä, joten joulutähti yli 5 metrin korkeuteen pitää laittaa yläkerran parvelta. Appiukko on yhteyksillään järjestänyt tuon suuren kuusen joka joulu. Miten lienee jatkossa, kun on oletettavaa, että appiukko liittyy vakavan sairastamisensa vuoksi jatkossa noihin kuvapöydällä oleviin, joille suomme ajatuksemme ja kaipauksemme joulupöydässä. Elämässä asioilla on kuitenkin tapana järjestyä. Eikä huolien pidä antaa tehdä pesää pään päälle, varsinkaan joulua odottaessa.
Se missä minä lapsuuteni ja nuoruuteni joulut kasvoin, niin koko taloa taisi olla samankokoinen kuin meidän nykyinen olohuone. Lapsuuteni talossa seitsemän henkilöä asusti tuonkokoisessa tilassa. Meidän lapsuuden joulut olivat hyvin erilaiset kuin nykyiset jouluni. Äitini yritti kyllä luoda jotain yhteydentunnetta jouluaterialle, siellä missä se nyt yleensä oli mahdollista. Mahdollisuuksia oli kuitenkin vähänlaisesti.
Minä kasvoin välttämään joulua, koska se herätti minulle tukalat tunteet mieleen. Joulu tarkoitti minulle jotakin ahdistavaa ja pakollista yhdessäoloa. Siksi minä mieluummin kiersin maailmalla joulut opiskeluaikana, joskus jopa häiritsin muiden ihmisten joulua viettämällä aikaa heidän yksityisten joulujensa seassa. Myöhemmin lääkärinä päivystin usein jouluna, jottei minun tarvitsisi kohdata joulua. Minä en selvästi pitänyt joulusta ja olin hyvä keksimään joulusta kaikenlaista kritisoitavaa – ennen kuin olin nähnyt omien pienten lasten sietämättömän odotuksensekaiset silmät jouluaattona. Ennen kuin olin nähnyt, miten tärkeä yhteinen joulu oli ihmisille, jotka joulupöytäämme istuivat.
Yksin jouluaattoaamuna Pariisissa 1980-luvun lopussa
Yksi kerta jouluaattona Pariisissa, 1980-luvun lopussa, muutti monta asiaa. Tuolloin nautin suunnattomasti romaanien lukemisesta ja kirjoittamisesta niin, etten aina jaksanut innostua edes opiskelusta. Kiertelin siis itsekseni Saint-Germainin tienoilla, kuten Henry Miller, Ernest Hemingway ja Orson Welles aikoinaan, kun minut pysäytti eräs jouluinen tapahtuma, joka painui verkkokalvolleni ja aivoihini ikuisiksi ajoiksi. Näin rakastavan naiset silmät, kun hän antoi rakkailleen poskisuudelmia.
Minä olin – kyllä, kyllä - itsenäinen, riippumaton, vapaa ja nuori, mutta silti tuo tapahtuma muutti minussa jotain ja lopullisesti. Tuolla kyseisellä hetkellä minä tajusin olevani hyvin yksinäinen, tiesin luita ja ytimiä myöten, mitä tarkoittaa sartrelaisittain mitä on ”maailmaan heitetty”, vaikka siihen asti olin kuvitellut olevani vain hyvin itsenäinen.
Tuon tapahtuman jälkeen minä aloin kaivata oikeaa yhteyttä toiseen ihmiseen, vaikka olin juuri eronnut pitkästä ihmissuhteesta. Halusin oppia rakastamaan toista ihmistä, sillä tuo poskisuudelma tuntui sisältävän kokonaisen maailman. Luulen, että tässä kohtaa ymmärrän niitä ihmisiä, jotka haluavat löytää elämänkumppanin elämäänsä. Jotkut etsivät vaikka epätoivoisestikin jotakuta toista ihmistä elämäänsä.
Meillä on kaikilla elämässä hetkiä, jotka muuttavat meidät yhdellä kertaa ja lopullisesti. Hetki Pariisin Saint- Germainissa jouluaattona oli sellainen. Jos jotakin voi verrata siihen, niin se on kuin se hetki, kun nuorena näin rakastamani naiseni ensi kerran alasti ennen seksiä – jotain sellaista joka kieltäytyy poistumasta verkkokalvolta. Nyt ja ikuisesti. Jota ei huuhdo pois ehkä edes aivovaurio. Tuo nainen Pariisissa suutelee vieläkin poskisuudelmaa jouluaattona Saint-Germainin kahvilan edustalla. Minulla ei ollut silloin varaa mennä istumaan noihin kahviloihin, nyt Pariisissa käydessäni minulla on. Pyhiinvaelluskohteenomaisesti menen Pariisissa käydessäni punaviinilasilliselle kyseiseen kahvilaan ja huulillani muistelen tuota tapahtumaa, juon punaviiniä kuin Graalin maljaa ja muistan tuota naista, jonka silmistä paistoi niin suuri rakkaus, että se sytytti minussa rakkauden kynttilät vuosikymmeniksi.
Näin siis tuona kohtalokkaana iltana, kuinka ihmiset suutelivat toisiaan poskisuudelmin – he selvästi rakastivat toisiaan ja he välittivät toisistaan, mikä minulle oli silloin suhteellisen käsittämätöntä. Tiesin kyllä miten toisistaan pitävien ihmisten kesken riisutaan vaatteet ja harrastetaan seksiä, olin ollut pitkissä ihmissuhteissakin, mutten tiennyt, mitä on rakastaa.
Minun vielä heikosti toimivat peilineuronit herättivät minut syvästä unesta. Empatian aivohermoverkot syttyivät kuin jouluvalot. Minä olin kuin ällikällä lyöty, koska olin opetellut elämäni varrella tulemaan mahdollisimman itsenäiseksi. Elämän ennustettavuuteen kuului, etten olisi kenestäkään riippuvainen, en edes siitä naisesta, jota sillä hetkellä rakastin. Näin olin päättänyt niiden kaikkien minua elämässäni kohdanneiden pettymysten jälkeen. Se toimi siihen saakka, kunnes tuona kohtalokkaana iltana Saint- Germainissa näin tuon naisen ja sen, mitä rakkaus ja rakastaminen on. Joskus on mentävä kauas päästäkseen lähelle.
Olin ollut niin emotionaalisesti keskenkasvuinen, etten tiennyt mitä oli oikeasti rakastaa toista ihmistä ennen kuin tapasin nykyisen vaimoni, joka opetti minulle, mitä tarkoittaa, kun rakastaa toista ihmistä – ehdoitta. Tiesin ehdollisen rakkauden kyllä, jos sinä teet tätä, niin minä teen sitä.
Ehdoton rakkaus oli minulle uusi kokemus, olin kyllä elämäni varrella tavannut ennen häntäkin naisia, jotka olisivat sen kokemuksen voineet minulle tarjota, mutten itse osannut ottaa oikeasti rakkautta vastaan ja rakastaa, koska olin liian ylpeä, itsepäinen ja ymmärtämätön. En tiennyt mitä rakkaus on. Toisaalta mitä enemmän vanhenen sitä mysteerisemmäksi se rakkaus taitaa mennäkin. Epäilen, että avautuuko se rakkauden mysteeri koskaan. Ehkä sitä ole tarkoitettukaan kokonaan ymmärrettäväksi. Ehkä siitä menisi koko hohto, jos rakkauden ymmärtäisi kokonaan – niin sitten ei varmaan rakkaudessa olisi tunnetta missään.
Nyt yli 50-vuotiaana miehenä tajuan asian, jonka olisin totta vie halunnut tajuta jo vuosikymmeniä aikaisemmin – rakkaus miehen ja naisen välillä on mahdollista, jos vain ensiksi kunnioittaa toista ihmistä kaikissa mahdollisissa tilanteissa, mikä tarkoittaa myös niitä tilanteita, joissa olet suuttunut tai vihastunut toiselle ihmiselle. Siis ettei satuta toista, käyttäytymisellään, sanallisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Toiseksi tärkeää on ehkä rakastaa toista, silloinkin kun se ei tunnu oikein mahdolliselta. Nämä ovat niitä asioita, joita toivoo, että ne olisi oppinut jo vuosikymmeniä sitten. Kuinka paljon hukattuja hetkiä nuoruuden elämässäni on tässä suhteessa ollutkaan. Mutta mennyt on mennyttä, sitä ei saa koskaan takaisin – buddhalaisilla on sanonta, että kun oppilas on valmis, niin opettaja saapuu.
Nykyään näen ja koen helposti tuon rakkauden naisten silmissä ja katseissa. Joskus olen tunnistavani sen myös miesten katseissa. Ymmärrän hyvin ikäisiäni miehiä, jotka vaihtavat nuorempaan naisen kokeakseen tuon elävöittävän tunteen, kuin elääkseen uudelleen sen, mikä jo meni. Entinen suomenopettajani lukiossa tapasi sanoa, että hernekeitto on ainut asia, jonka voi lämmittää uudelleen. Vanhaa rakkautta ei voi lämmittää uudelleen.
Nuorissa ihmisissä on vahvana tuo rakkauden voima. Jotkut sotkevat sen nuoruuden kauneuteen, jota alkavat kaivata ja kadehtia. Sen voiman voi ehkä kokea vain hetkellisesti nuoremman naisen kanssa. Tuo nuorempi nainen voi kokea vanhemmassa miehessä jotain, mitä ei ole kokenut miehissä aikaisemmin, mutta kun tuo nuori nainen kasvaa omaan mittaansa, niin vanheneva mies ei enää ehkä näyttäydy samana, johon hän rakastui. Ja tarpeeksi älykäs ja herrasmiesmäinen mies tietää, ettei hän ole eikä voi olla se, jota nuo nuoren naisen rakkautta janoavat silmät etsivät. En voi kieltää sitä seireenimäistä kutsua, kun kuuntelee tuollaista nuorta naista, jonka silmät loistavat, se on kuin olisi pyhän rakkauden tunteen lumoamana. Ehkä vanhempi mies voi joskus taloudellisesti olla turvallisempi ja vakaampi kuin nuori mies nuorelle naiselle, mutta siihen se helposti jääkin. Elävässä elämässä useimmiten nuoret naiset eivät edes huomaa vanhempia miehiä, vain vanheneva mies huomaa ne nuoret naiset, jotka eivät katso takaisin. Joitakuita nuorempia naisia moinen tuijottelu jopa ällöttää. Maailmankirjallisuudessa aiheesta on kirjoitettu lukemattomia romaaneja. Mitään turhempaa keski-ikäinen ihminen ei kyllä voi tehdä kuin kaivata takaisin nuoruuteen tai ”nuoreksi”.
Vanhenevana miehenä voin katsoa ympärillesi joulupöydässä ja sanoa, että näin on hyvä. Kaikenlaista olisin enemmänkin elämältä tähän asti halunnut, mutta ne eivät ole vielä toteutuneet, vaikka aika paljon on toteutunut nuoruuden haaveista. 25 vuotta avioliittoa on pitkä aika, sinä aikana ehtii rakkautta miettiä monta kertaa. Elämänsä saa helpoiten onnettomaksi kaipailemalla sitä, mitä ei ole.
John Gray aloittaa kirjansa ” Miten saat mitä haluat ja haluat sitä mitä sinulla on ” ( 1999, suom 2000) : ” Elämämme varsinainen haaste ei ole vain sen saaminen mitä haluamme, vaan sen arvostaminen, mitä meillä jo on. Monet ihmiset ovat oppineet hankkimaan mitä haluavat, mutta he lakkaavat sen jälkeen nauttimasta siitä. Mikään ei milloinkaan riitä, vaan aina tuntuu puuttuvan jotain. He ovat tyytymättömiä itseensä, ihmissuhteisiinsa, terveyteensä ja työhönsä. Aina löytyy jotain, mikä häiritsee heidän mielenrauhaansa.”
Itseä yritetään muokata paremmaksi. Opetellaan taitoja pärjätä kaikenlaisten ihmisten kanssa. Yritetään elää terveellisesti. Yrittää löytää aina uusia mielenkiinnon aiheita työhönsä.
Nyt jouluksi joululahjoja hankitaan kalliisti ja niistä maksetaan pitkään vielä joulun jälkeen. Osalle kaikista suurin hetki on se lahjan ostamistapahtuma, kotona se ei enää tunnu niin mahtavalta kuin kaupassa. Eikö voisi ennen joulua myydä kirpputorilla kaikki nuo ”epäonnistuneet jouluostokset”? Joulun tunnelma voisi olla isompi lahja kuin taulutelevisio.
Unelmat ovat elämän polttoainetta, ilman niitä elämä voi juuttua paikoilleen. Minulla on aina ollut onni, että elämäni varrella on ollut ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua unelmissani. Minä en ole sillä tavalla ollut toiveissani yksin koskaan. Minä olen monesti ollut tarpeeksi rohkea kurkottamaan unelmiani kohti – kuten kohti rakkauden unelmaa Paris Saint-Germainin kahvilan edustalta.
Erich Fromm kirjoittaa kirjansa Rakkauden vaikea taito ( 1956, suom 1977) viimeisellä sivulla: ” Jos on totta, kuten olen pyrkinyt osoittamaan, että rakkaus on inhimillisen olemassaolon ainoa tyydyttävä ratkaisu, silloin on jokaisen yhteiskunnan, joka ei salli piirissään rakkauden kehittyvän, ajan mittaan tuhouduttava omaan, ihmisluonnon sisäiseen välttämättömyyteen perustuvaan ristiriitaisuuteensa.” Rakkaus on vaikea taito.
Samanlainen oman luonnon ristiriitaisuuteen perustuva ”tuho” on nähtävissä niissä ihmisissä, jotka eivät anna rakkauden tulla elämäänsä. Tai eivät edes yritä opetella tuntemaan sitä. Ken ei sitä opettele, tuhoutuu oman elämän sisäisiin ristiriitaisuuksiin, tavalla tai toisella – tämän olen nähnyt etuoikeutettuna kuunnellessani tuhansien ihmisten tarinoita oman elämänsä rakkaudettomuudesta tai rakkauden janosta. Tai kun olen nähnyt kuinka he sotkevat oman elämänsä rakkauden tarpeen korviketyydytyksiin – pelaamiseen, päihteisiin, seksin etsimiseen, pakonomaiseen työntekoon tai omalla epätoivolla tai sairaskertomuksellaan mässäilyyn. Elämän pakonomaisuuden ansaan jääminen.
Fromm kirjoittaa hieman aikaisemmin, että ”rakastamaan pystyvät ihmiset ovat nykyisen järjestelmän piirissä harvinaisia poikkeuksia”. Fromm kirjoitti kirjansa lähes 60 vuotta sitten ja syytti yhteiskunnallista kulutusta ja tuotantoa rakkaudettomuuden synnyttämisestä.
Joulu on jo muutaman viikon päästä, adventin aika alkaa pian – mielessään alkaa toivoa dickensiläistä joulua. Lunta, hyvää mieltä ihmisten kesken, toisten huomioimista, rakkautta erilaisten ihmisten välillä, rauhaa. Hienoista joululauluista katoaa helposti se oikea joulun tunnelma, kun niitä on pakko kuunnella kaupoissa yli kuukausi ennen jouluaattoa. Säälin aina kaupan myyjiä, heillä ei ole varmaan joululauluun liittyviä mukavia hetkiä joulupöydässä. On varmaankin tutkittu, että ihmiset ostavat enemmän kun laulut soivat – minua kauppojen musiikki ärsyttää, siksi poistun kaupasta nopeimmin, jos siellä on soittoa. Silti luulen, että Sibeliuksen ja Topeliuksen ” en etsi valtaa loistoa” laulun sanat kestävät jouluun saakka. Aina jouluaattoaamuun tuomaan sen oikean joulutunnelman.
“En etsi valtaa, loistoa,
en kaipaa kultaakaan,
mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.
Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo.
Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.
Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu,Jumalan sanan valoa,
joss´ sieluin kirkastuu.
Tuo kotihin, nyt pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin,Jumalan sanan valoa ja mieltä jaloa.
Luo köyhän niinkuin rikkahan saa, joulu ihana!
Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa!
Sua halajan, sua odotan, sä Herra maan ja taivahan.
Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo!”
17.11.13 Lappeenrannassa