Lapsuus ei selitä aikuisen ihmisen persoonallisuutta eikä aikuisen ihmisen aikuiselämän ongelmia

Mikä vaikuttaa persoonallisuuden muovautumiseen?
Koti ja vanhemmat eivät selitä aikuisen persoonallisuutta


Eräällä luennollani tuli keskustelua siitä, kuinka paljon perimä vaikuttaa ihmisen kasvamiseen ja persoonallisuuteen sekä aikuisiän ongelmiin. Kaikki olivat jotenkin yksimielisiä siitä, että jos lapset eivät menesty, niin vika on ongelmaisen lapsen kotona. On pidetty itsestäänselvänä kansanviisautena sitä, että kaikki mikä ei johdu perimästä, niin johtuu kasvatuksesta – kotikasvatuksesta ja vanhemmista. Lasten sosiaalistumista aikuiseksi on pidetty vanhempien aikaansaannoksena. Uskomus on ollut, että hyvällä kasvatuksella voidaan korjata monia perimän erheitä ja puutteellinen kasvatus voi tehdä tyhjäksi perimän parhaimmatkin aikeet.

Nykyään tiedetään, että perimä säätelee käyttäytymistämme hyvin paljon, älykkyys ja temperamentti periytyvät yli 50 %. Mutta miten periytyy persoonallisuus ja mikä osuus kotikasvatuksella on aikuisen ihmisen ongelmiin?

Yksi rouva kysyi luennolla, että tarkoittaako tuo nyt sitä, ettei hän voi ottaa ansiota lapsensa menestymisestä? Miten sitten enää äitejä palkitaan äitienpäivänä? Vaikea sanoa.

Kasvatus ja sen vaikutus ihmisen perinnöllisiin piirteisiin on ollut väittelyjen aiheena vuosisatoja. Perimä vai kasvatus (nature vs nurture) - väittely on jatkunut jo vuosisatoja: perimä vai kotikasvatus, nurturen synonyyminä on pidetty kotikasvatusta. Aivotutkimusten myötä monta aikaisempaa kansanviisautta, ”psykologista totuutta” perimästä ja ympäristöstä on voitu tarkistaa - myös vanhempien ja kotikasvatuksen määräävää vaikutusta ihmisen persoonallisuuteen ja persoonallisiin ongelmiin.

Kasvatusoletus-kulttuurissamme vaalittu myytti ilman todistuspohjaa

Kasvatuksen myyttiä vastaan hyökkäsi Judith Rich Harris Psychological Review-lehdessä 1995 väittäen, että geenien ohella merkittävä vaikutus olisikin lapsen vertaisryhmällä, eikä vanhemmilla eikä kotikasvatuksella. Harris aloitti artikkelinsa sanoin: ”Onko vanhemmilla merkittävää, pysyvää vaikutusta lapsen persoonallisuuteen?” Harrisin loppupäätelmä oli, että ei ole”.  Harris kutsuu vanhempien tapaa kasvattaa lapsia (nurture) kasvatusoletukseksi. Se on Harrisin mukaan kulttuurimme tuote, kulttuurissamme vaalittu myytti.

Harrisin mukaan kasvatusoletuksen varsinainen isä on, vaikka ajatusta on esitetty aikaisemminkin aikojen kuluessa, Sigmund Freud. Harrisin mukaan Freud ”keksi ihan omasta päästään mutkikkaan skenaarion, jossa kaikki aikuisiän psyykkiset ongelmat voitiin johtaa asioista, jotka tapahtuivat ihmiselle aivan pienenä ja joihin hänen vanhempansa ovat olleet vahvasti osallisia.”

Lapsen kasvamiseen Harrisin mukaan vaikuttavat geenit ja ikätoverit, mutteivät vanhemmat. Ympäristö on aivan yhtä tärkeä kuin geenit.

Kirjassa Kasvatuksen myytti[i] Harris kertoo, ettei vanhemmilla ja lapsilla ole yhteisiä biologisia intressejä. Ihminen on ryhmässä elävä laji, jonka on opittava tulemaan toimeen ryhmässä. Perheen ulkopuolisissa ryhmissä on eri säännöt kuin kotona. Kodin ulkopuolinen maailma on usein kodin vaikutusta vahvempi, kuten esim. huumekokeilujen aloittamisessa.

Harris teilaa psykologiassa ja psykiatriassa hellityn myytin, että vauvan kiintymyssuhde äitiin muodostaisi mallin kaikelle lapsen myöhemmälle vuorovaikutukselle ulkomaailman kanssa. Kehityspsykologit ovat Harrisin mukaan luoneet myytin, että hellää ja vauvan tarpeista herkästi huolehtivaa hoitoa saaneilla pienokaisilla on vanhempiinsa yleensä turvallinen kiintymyssuhde ja heistä kehittyy itseensä luottavaisia ja hyväntahtoisia lapsia. Harrisin mukaan[ii] kehityspsykologien kasvatusoletuksen tueksi antamat perustelut eivät riitä perusteluiksi, todisteita ei ole Harrisin mukaan näytetty toteen.

Behavioristit hylkäsivät Freudin ajatukset, mutta Harrisin mukaan[iii] ”behavioristit heittivät menemään Freudin psykodraaman käsikirjoituksen, mutta säilyttivät roolijaon.”.

Vanhemmista tuli behavioristien psykodraaman käsikirjoituksessa reaktioiden ehdollistajia, palkkioiden ja rangaistusten jakelijoita. Behavioristi John B Watson julisti, että hän voi kenestä lapsesta tahansa kouluttaa minkä tahansa alan asiantuntijan, riippumatta lapsen lahjoista, mieltymyksistä, taipumuksista, kyvyistä, kutsumuksesta tai vanhempien rodusta.

Watsonin jälkeen behavioristi B F Skinner ei puhunut Watsonin ehdollistamisesta vaan reaktioiden vahvistamisesta: uusia reaktioita voitiin luoda vahvistamalla palkkioilla reaktioita, jotka saataisiin vaihe vaiheelta muistuttamaan yhä enemmän toivottua käyttäytymistä.

Behavioristit uskoivat ja uskovat, että vanhemmat vaikuttavat antamisensa palkintojen ja rangaistusten kautta lastensa kehitykseen.

Harris kertoo, että Eleanor Maccoby[iv] tutki perheitä toiveena löytää vanhempien käyttäytymisen ja lapsen persoonallisuuden piirteiden välillä yhteys, joka olisi ”tilastollisesti merkitsevä” – tai vähemmän tieteellisesti ilmaistuna, ylittäisi julkaisukynnyksen. Suurinta osaa ensimmäisistä tutkimuksista, joissa tutkittiin 400 perhettä (vanhempien kasvatuskäytäntöjen ja lapsen persoonallisuuspiirteiden välistä yhteyttä) ei julkaistu, koska ne eivät tukeneet kasvatusoletusta. Myöhemmissä tutkimuksissa löydettiin tilastollisia merkitsevyyksiä.

Maccoby ja Martin julkaisivat 1983 katsaustutkimuksen sosialisaatiosta, jossa Maccoby tiivistää 35 vuoden tutkimustuloksensa: vanhempien käytöksen ja lapsen persoonallisuuspiirteiden väliset korrelaatiot eivät olleet vahvoja eivätkä johdonmukaisia[v]: ” Nämä tulokset viittaavat siihen, että vanhempien lapsilleen tarjoamalla fyysisellä ympäristöllä on hyvin vähän vaikutusta, samoin vanhempien sellaisilla ominaisuuksilla, kuten koulutuspohja ja vanhempien keskinäinen suhde, jotka ovat perheen kaikille lapsille olennaisesti samat. Tämä merkitsee joko sitä, että vanhempien käyttäytymisellä ei ole mitään vaikutusta tai että kasvatukseen sisältyvien, vaikuttavien tekijöiden on oltava perheen kullekin lapselle hyvin erilaiset.” Joko kodilla ja vanhemmilla ei ole mitään vaikutusta tai sitten vaikutusta on vain niillä seikoilla, jotka ovat kuulekin perheelle hyvin erilaiset.

Sosialisaatio – villilapsesta kunnon kansalaiseksi

Harris kirjoittaa[vi]: ”Sosialisaatio on se tapahtumasarja, jonka myötä villistä vauvasta kasvaa kesyyntynyt olento, joka on valmis ottamaan paikkansa yhteiskunnassa, jossa se on kasvatettu. Sosialisaation läpikäyneet yksilöt osaavat puhua samaa kieltä kuin muut yhteiskunnan jäsenet, he käyttäytyvät hyväksyttävällä tavalla, ovat omaksuneet tarvittavat taidot ja vallitsevat uskomukset. Kasvatusoletuksen mukaan sosialisaatio on lasten vanhempien aikaansaannosta. Sosiaalipsykologit tutkivat sitä, miten vanhemmat sosiaalistavat lapsensa ja päättelevät lapsen kehityksen perusteella, miten hyvin he siinä onnistuvat.”

Harris kertoo kehityspsykologien mm. olettavan, että lapset oppivat käyttäytymään odotusten mukaisesti tarkkailemalla ja jäljittelemällä vanhempiaan, samaa sukupuolta olevaa vanhempaa. Oletus on lähtöisin Freudin teorioista: Freud uskoi, että oidipaali- ja elektrakompleksin ratkeaminen johtaa samastumiseen samaa sukupuolta olevaan vanhempaan, mistä seuraa yliminän muodostuminen. Pikkulasten, jotka eivät ole vielä käyneet läpi oidipaalivaiheen myrskyä ja kiihkoa, ei voi olettaa käyttäytyvän kunnolla, koska heille ei ole vielä kehittynyt yliminää. Harrisin mielestä lapset eivät voi oppia käyttäytymistä jäljittelemällä vanhempia[vii].

Varhaisvuosien sosialisaation on Harrisin mukaan sitä, että lapsi oppii, ettei hän saa tehdä niin kuin vanhempansa, eikä se, että lapsi matkisi vanhempia kaikessa.

”Kasvatusoletus- käsitys, jonka mukaan vanhemmat ovat tärkein osa lasten ympäristöä ja voivat suurelta osin määrätä millaiseksi lapsi kehittyy – on teoreettisen psykologiantutkimuksen tuotetta”, Harris[viii] kiteyttää.

Kun ei voi tietää, mikä johtuu mistäkin, niin siksi kasvatukseen liittyvissä tutkimuksissa mietitään, onko kahdella eri asialla yhteyttä, korrelaatiota, keskenään. Jos vanhempien kasvatuksen (mitä se sitten määritelmällisesti olisikin) ja lapsen persoonallisuuden välillä olisi yhteys, siis korrelaatio 1.00, niin voisimme vanhempien kasvatuksen perusteella ennustaa lapsen persoonallisuuden. Todellisuudessa näin ei ole, tutkijat ovat usein tyytyväisiä jos saavat korrelaation edes 0.30. Esimerkiksi Bowlbyn ja Ainswortin lanseerama kiintymyssuhde (varhaisen vuorovaikutuksen laatu) selittää parhaimmillaan ehkä 30 % aikuisen käyttäytymisestä. 70 % aikuisen käyttäytymisestä määrittyy muista asioista.

Mitä suurempi kahden asian välinen korrelaatio, sitä todennäköisemmin se on tilastollisesti merkitsevä. Pienikin korrelaatio voi olla tilastollisesti merkitsevä, jos koehenkilöitä on riittävän paljon. Tilastotieteellisesti voidaan, riittävä määrä mittaustuloksille matemaattisia operaatioita tekemällä, saada joku korrelaatio tilastollisesti merkitseväksi – eri asia on se, onko sillä mitään tosielämän merkitystä, eli selittääkö se mitään todellisen elämän luonteesta.

Harris kirjoittaa, että lasten ja vanhempien väliset korrelaatiot ovat yleensä reilusti alle 0.50:n. Korrelaatio on yleensä niin alhainen, että yhteinen geeniperimä voisi selittää sen kokonaan[ix]. Harrisin mukaan ei ole osoitettu toteen väitettä, että vanhemmat vaikuttavat millään tavalla siihen, millaisia heidän lapsistaan kasvaa.

Harris muistuttaa, että ajatus ihmisten välisistä synnynnäisistä eroista ei tuntunut sopivan yhteen, Yhdysvaltain poliittisessa ilmapiirissä, ihmisten välisen tasa-arvon periaatteen kanssa[x].

Ikäjärjestys perheessä ei ennusta mitään persoonallisuuden piirrettä – dynaamisen psykologian myytti ei pidä paikkaansa

Menestyskirjailija John Bradshaw, ”huonosti toimivien perheiden” guru (Harrisin mukaan) on selvitellyt kirjoissaan esikoiselle, toisena syntyvälle ja kolmantena syntyvälle erityisiä persoonallisuuden piirteitä. Hänellä ei ollut esittää tutkimustuloksia väitteidensä tueksi, mikä ei estänyt hänen tarinoidensa leviämistä kansanviisaudeksi.

1990 Judy Dunn (sisarussuhteiden asiantuntija) ja Robert Plomin (käyttäytymisgenetiikan asiantuntija) totesivat yksikantaan yli 50 vuoden tutkimusyrityksistä perheen lasten ikäjärjestyksestä: … ”väestössä yleisesti ilmenevillä yksilöllisillä persoonallisuus- ja psykopatologian eroilla ei ole selvää yhteyttä ikäjärjestykseen. Ikäjärjestyksellä ei ollut järjestelmällistä vaikutusta persoonallisuuteen.

Tutkijat Ernst ja Angst tekivät 1983 suuren tutkimuksen ikäjärjestyksestä ja persoonallisuudesta Zürichissä (n= 7582, heille tehtiin persoonallisuustestit): ”Ympäristötekijöihin kuuluva muuttuja – ikäjärjestys – jota pidetään hyvin merkityksellisenä, on näin menettänyt asemansa persoonallisuuden kehitystä ja käyttäytymistä ennustavana muuttujana. Tämä voi tarkoittaa sitä, että meidän on syytä tarkistaa useimmat dynaamisen psykologian alalla vallitsevat näkemyksemme.”

Perheen kullekin lapselle hyvin erilaiset vaikutukset eivät saaneet tukea ikäjärjestyksestä. Ne olisivat voineet tukea Maccobyn toista vaihtoehtoa. Harris muistuttaa, että käyttäytymisgenetiikan tutkimuksissa on todettu, että lapsuudenkodilla on vain vähän, jos lainkaan pysyviä vaikutuksia siellä kasvaneisiin ihmisiin.
Käyttäytymisgeneetikko Thomas Bouchard[xi] 1994 kirjoitti Science-lehdessä, että lapsuuden ympäristön vaikutus aikuisen persoonallisuuteen on edelleen suurelta osin mysteeri.

Perimällä, vanhemmilta saamallamme DNA:lla on vaikutusta, mutta sillä ei voida selittää kaikkea. Kasvatuksella eli kaikella muulla vanhemmilta saamallamme ei ole osoitettu olevan vaikutusta, vaikka sen osoittamiseksi on tehty sankarillisesti työtä.

Harris lopettaa Kasvatuksen myytti kirjansa lauseeseen: ” Mitä taas omiin vikoihimme tulee, niistä ei kannata vanhempiamme syyttää.”[xii] Eli aikuisen ihmisen ongelmat eivät johdu hänen lapsuudestaan, joka on saanut Harrisin mukaan kohtuuttoman suuren osuuden ajattelussamme ja muistoisamme.