Loma Roomassa - matkakertomus
Loma Roomassa - matkakertomusta ikuisesta kaupungista
Elokuvaihmiset tuntevat elokuvan Loma Roomassa, jos Hebburn ja Peck - prinsessa ja renttutoimittaja viettävät ikimuistoisen loman.
En muista monettako lomaa Roomassa vietän, yhdessä rouvani ja nuorimman lapseni kanssa. Nuorimmaiseni oli omalla käynnillään viimeksi puolitoistavuotias ja hurmasi kaikki. Italiassa lapset tekevät niin. Nyt nuorimmaiseni on jo varhaismurrosikäinen.
Roomassa on jo kevät pitkällä, lehdet ovat puissa - Helsinki-Vantaalle satoi eilen 10 senttiä lunta. Lähes 20 asteen pilvipoutainen sää, hieman ripotteli vettäkin illalla.
Pietarinkirkkoon ei tarvinnut jonottaa, tavanomaisia kilometrin mittaisia jonoja ei ollut. Kirkko jaksaa hämmästyttää aina. Pääsiäiseen valmistuminen näkyi ja kuului, nuorisokuoro harjoitteli kuin enkelit. Öljypuu oli kannettu Pietarinkirkon eteen, ristisaattuetta selvästi valmisteltiin.
Kauppiaat virittelivät kojujaan, koska suuri määrä turisteja oli tulossa. Jeesus taisi niille tehdä jotakin eräässä toisessa kaupungissa aikoja sitten.
Kesän ensihenkäykset tuntuvat hyvältä. Lupaus lämpimästä ilmasta on tervetullut talven jälkeen. Loma ja lämmin, kaupungissa jossa ihmisiä tulee ja menee. Vielä ei ole rentoutunut olo, sillä työkiireet ja rasittava matkustaminen verottavat voimavaroja.
Koululaisten kevätretket ovat selvästi taas alkaneet, erivärisiä lippalakkeja ja hattuja, joista ryhmä tunnistaa itsensä. Iloisia naamoja roppakaupalla tekee hyvää. " Tänään on rocklaulajan vapaapäivä, kukaan ei tarvitse minua", laulaa 4 ruusua yhdessä kappaleessaan. Tämä se loman tarkoitus onkin, irtaantua oravanpyörästä, edes siksi pieneksi hetkeksi. Pikkuveljeni vitsailee, ettei kannata ottaa pitkiä lomia, koska sitten ei palaisi enää työpaikalleen.
AS Roman paidat ovat aikaisempaa enemmän esillä, voi olla että väri on se joka yllyttää. Tummanviininpunaiset paidat ovat perinteisen työläisjoukkueen paitoja, kun taas taivaansinisten Lazion paidat ovat tyypillisesti paremmin Roomassa menestyvien ihmisten suosima paidanväri. Taivaansinistä on vaikea yhdistää muihin vaatteisiin, tummanviinipunainen onnistuu.
Rooma on kauniiden ihmisten kaupunki. Vertailussa huomaan katsovani hotellin peilissä, että sieltä katsoo takaisin vanhentuva mies, asialle ei voi mitään. Itselleen voi yrittää valehdella, voi yrittää miettiä sitä ja tätä. Tosiasia on, että peilistä katsoo takaisin pian 50 vuotta täyttävä mies. Halusi tai ei, niin enää eivät omat hormonit pidä kehoa nuorekkaana. Eikä ole aikomustakaan käyttää kehonulkopuolisia hormoneja.
Yhteiskunnassamme jossa nuoruus ja kauneus ovat hyvin korostettuja arvoja, rumenemiseen on jokaisen ihmisen löydettävä sopeutumisensa. Parasta ennen päiväys on keski-ikäisellä usein mennyt, on joitakuita meistä, jotka ovat saaneet ilman plastiikkakirurgin veistä, kyvyn vanheta kauniisti. Yleensä se tarkoittaa sitä, että on terveelliset elämäntavat.
Runsas alkoholinkäyttö, tupakointi, liikkumattomuus ja ylensyönti saavat pian ihmisen näyttämään selvästi ikäistään vanhemmalta. Nuorempana jos halusi päästä eroon kuudesta kilosta, niin se tarkoitti parin viikon tiukempia treenejä. Nyt pelastusrengas vatsan kohdalla ei tahdo millään hellittää otettaan. Ja toisaalta loputon itsensä kiduttaminen ja kurittaminen saadakseen itsensä laihaksi, sekin tuntuu rangaistukselta.
Miten siis hyväksyä ulkonäkönsä? Se että hiukset harvenevat. Nuoret miehet näyttävät kaljuina melko komeiltakin, mutta pönäköityvä ja kaljuuntuva mies ei enää näytä komealta. Ainakaan niiden silmissä, joiden silmissä haluaisi näyttää komealta. Aika entinen ei enää palaa. Se on vain hyväksyttävä.
Luulen että naisilla on ehkä vielä vaikeampaa. Me miehet voimme aina vongata ja flirttailla, saadaksemme ne tutut pakit. Mutta entä nainen, jota on ennen katsottu, ihailtu, ehkä osa muista naisista on häntä vihannutkin, mutta kukaan ei enää katso hänen perään, ei viheltele, eikä tee sopimattomia ehdotuksia. Varsinkin jos nainen on tottunut saamaan sellaista huomiota.
Monet kauneusleikkauksia läpikäyneet naiset näyttävät todella rumilta - liikkumaton otsa, luonnottomat huulet ja epätoivoinen käytös. Johanna Tukiainen lienee tämän arkkityypin irvikuvaisin edustaja. Hesarin kolumnisti Taina West ajattelikin, että on olemassa win-win- tilanne. Johanna saa julkisuutta ja ihmiset voivat inhota häntä.
Työpaikalla käymme läpi AAn askelia, oma-apuryhmän miehet kertoivat, että kuudennessa askeleessa pojista tehdään miehiä. " Olimme täysin valmiit antamaan Jumalan poistaa kaikki nämä luonteemme heikkoudet." (www.aa.fi).
Vanhetessa joutuu väistämättä luopumaan monista asioista. Luonnettaan pitäisi samalla pystyä kehittämään, mutta miten ?Miten kukin meistä kykenee kohtaamaan elämän väistämättömiä pettymyksiä? Albert Camus kirjoitti loistavan kirjan Putoaminen, jossa hän kuvaa juristin alamäkeä. Ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessa nauroin makeasti. Tänä päivänä saattaisin lukea kirjaa hieman surullisempana, huumori saattaisi olla hiljaista.
Mitä meidän lapsemme aistivat meidän vanhenemisesta? Tuntuuko heistä siltä, että juuri noin minäkin haluaisin tehdä? Vanhin lapseni todisti aikoinaan paikallisessa aviisissa, ettei hän halua lääkäriksi. Isän työntekeminen ja työnkuva ei näyttänyt 10-vuotiaasta pojasta siltä, mitä hän haluaisi tehdä tässä maailmassa?
Minä pidän työstäni, enimmäkseen ja enimpinä päivinä. On päiviä, jolloin en haluaisi hyväksyä ihmisen epätäydellisyyttä. Enkä oikeastaan haluaisi tehdäkään muutakaan, lääkärinammatti on hieno ammatti. Niinä päivinä kun tunnen suurta väsymystä, kiusoittelen rouvaani sanomalla, että myymme talomme venäläisille, jotka ovat sen 130 vuotta sitten rakentaneetkin. Ja hintaan, jolla voi elää loppuelämän. Rouva on sitä mieltä, ettei sitä venäläisille tulla myymään. En tiedä, jos joku tulisi kysymään, että tässä on pyytämäsi summa, myytkö? Nyt asialla voi spekuloida mielessään. Mutta jos se oikeasti vapauttaisi oravanpyörästä? Voisi pohtia elämää kuppilassa Roomassa tai jossain muualla?
Kaikki minun ystäväni ovat sitä mieltä, etten minä voi olla tekemättä mitään. He sanovat, etten kestäisi sitä, etten tee mitään. Kaikilla meillä on lottovoittajan unelmia, minullakin. Minä luulen, että saattaisin kestääkin töitä tekemättä, jos taloudellinen turvallisuus olisi turvattu. Kuten kaikki muutkin, siihenhän koko lottovoittajan unelma rakentuu, että sattuisi juuri minun rivi 15,7 miljoonan mahdollisen rivin joukosta. Todellista unelmointia, se lottovoiton odottelu. Mutta silti jokuhan siellä aina voittaa, siksi ihmiset jatkavat lottoamista. Siis ? Minulla on kirjastossani paljon mielenkiintoisia kirjoja lukematta. Ja urheilisi päivittäin. Kauankohan sitä jaksaisi?
Pian menemme taas lämpimään kevätsäähän Roomassa. Nuorimmainen luki viime viikolla koulussa kokeeseen antikin Roomasta, nyt hän voi katsoa paikan päällä miltä paikat näyttävät.
Ylösnousemuksen viikko on alkanut, Jeesus nousee kuolleista kannettuaan meidän kaikkien synnit, jotta me voisimme tehdä sen, mitä Jeesus sanoi: "Mene, äläkä enää syntiä tee!". Mutta emmehän me tietenkään osaa elää niin. Perjantaina on ristinsaatto, johon osallistuu koko kaupungin elämä. Aikaisemmin ihmiset tiesivät, miten vuodenkulku eletään niin, että jaksetaan koko ajan. Oli ehkä elämä helpommin kestettävissä.
Postmodernissa maailmassa kukin muokkaa oman totuutensa. Ja päätyy ehkä omaan avuttomuuteensa ja epätoivoonsa maailman monimutkaistuessa. Minulla on matkalukemisenani kirja, jota en ole aikaisemmin lukenut, vaikka se on kirjahyllyssäni lukemista odottanut. Ihmiset eivät enää lue kirjoja, vaan katsovat televisiota. Nyt televisio on täynnä turhaa hömppää, jolla ihmiset koettavat irrottautua omaan yksityisyyteensä.
Marja-Riitta Ollila kirjoittaa kirjassaan Persoonan valta (2005):" Hömppä on paitsi lohduttavaa myös turvallista. Se koostuu tunneperäisistä elementeistä, joita uskomme niiden tuttuuden ja rajautuneisuuden perusteella hallitsemaan. Kolmas oire on yksityisyyteen käpertyminen. Hallittavien ilmiöiden kenttää supistetaan niin pitkälle, että hallinnan kokemus on jossain määrin palautettavissa. Laajat yhteisöt ilmentävät monimutkaisuutta, johon helposti väsytään.
Hallinnan tunne palaa osittain, kun keskittyy vain omaan pesäänsä. Mutta silloin alkaakin ahdistaa minuuden paino. Parisuhteelle ja ydinperheelle asettuu epärealistisia odotuksia. Perhettä on vaihdettava. Kaaos leviää.
Globalisaatiofobia, pallotauti on Marja-Riitta Ollilan aikalaisdiagnoosi. " Pallotautinen janoaa hitauden paluuta. Hän inhoaa jatkuvaa muutosta, kaaoottisia päätöksentekotilanteita ja välittömän reagonnin vaatimusta."
Aamu Roomassa näyttää sateiselta. Kiirettömästi herätään aamuun, punttisali jää hotellissa tänään väliin, mennään aamupalalle, joka syödään kiireettömästi. Ja katsotaan hitaasti, downsiftinginä, mitä Rooma tänään tarjoaa. Ehkä käymme totuuden suulla, bocca della veritalla, jonka nuorimmainen on halunnut nähdä.
Hiljentyessään käy pohtimaan. Miksi ihminen haluaa pahaa toisilleen? Suomessa oli vuosikausia perinne, jossa huonostivoiva ihminen teki pahaa itselleen. Johdimme itsemurhatilastoja, nyt ihmiset Suomessa ovat itsekkyyttään alkaneet tehdä pahaa toisille. On perheen surmaamista, kouluammuskelua ja muuta sellaista. En kutsuisi sitä kehitykseksi, vaan luonteenkehityksen pysähdykseksi. On mielestäni edelleen kunniallisempaa päättää omat päivänsä, kuin aiheuttaa huolta ja murhetta toisille. Apua saa, kun suostuu nöyrtymään tilanteensa eteen.
Pitäisi oppia vihaamaan syntiä, ei synnintekijää, opetti Jeesus, jonka piinaviikon tapahtumia elämme tällä viikolla.
Tiistaina ortodoksisissa jumalanpalveluksissa luetaan evankeliumin vertaus viisaista neitsyistä ja kuullaan Kristuksen opetus rakkauden käskystä (Matt. 25:1–13).
Pitää mennä katsomaan näkyykö viisaita neitsyeitä Rooman kadulla, jotta voisi toteuttaa rakkauden käskyn.
Elokuvaihmiset tuntevat elokuvan Loma Roomassa, jos Hebburn ja Peck - prinsessa ja renttutoimittaja viettävät ikimuistoisen loman.
En muista monettako lomaa Roomassa vietän, yhdessä rouvani ja nuorimman lapseni kanssa. Nuorimmaiseni oli omalla käynnillään viimeksi puolitoistavuotias ja hurmasi kaikki. Italiassa lapset tekevät niin. Nyt nuorimmaiseni on jo varhaismurrosikäinen.
Roomassa on jo kevät pitkällä, lehdet ovat puissa - Helsinki-Vantaalle satoi eilen 10 senttiä lunta. Lähes 20 asteen pilvipoutainen sää, hieman ripotteli vettäkin illalla.
Pietarinkirkkoon ei tarvinnut jonottaa, tavanomaisia kilometrin mittaisia jonoja ei ollut. Kirkko jaksaa hämmästyttää aina. Pääsiäiseen valmistuminen näkyi ja kuului, nuorisokuoro harjoitteli kuin enkelit. Öljypuu oli kannettu Pietarinkirkon eteen, ristisaattuetta selvästi valmisteltiin.
Kauppiaat virittelivät kojujaan, koska suuri määrä turisteja oli tulossa. Jeesus taisi niille tehdä jotakin eräässä toisessa kaupungissa aikoja sitten.
Kesän ensihenkäykset tuntuvat hyvältä. Lupaus lämpimästä ilmasta on tervetullut talven jälkeen. Loma ja lämmin, kaupungissa jossa ihmisiä tulee ja menee. Vielä ei ole rentoutunut olo, sillä työkiireet ja rasittava matkustaminen verottavat voimavaroja.
Koululaisten kevätretket ovat selvästi taas alkaneet, erivärisiä lippalakkeja ja hattuja, joista ryhmä tunnistaa itsensä. Iloisia naamoja roppakaupalla tekee hyvää. " Tänään on rocklaulajan vapaapäivä, kukaan ei tarvitse minua", laulaa 4 ruusua yhdessä kappaleessaan. Tämä se loman tarkoitus onkin, irtaantua oravanpyörästä, edes siksi pieneksi hetkeksi. Pikkuveljeni vitsailee, ettei kannata ottaa pitkiä lomia, koska sitten ei palaisi enää työpaikalleen.
AS Roman paidat ovat aikaisempaa enemmän esillä, voi olla että väri on se joka yllyttää. Tummanviininpunaiset paidat ovat perinteisen työläisjoukkueen paitoja, kun taas taivaansinisten Lazion paidat ovat tyypillisesti paremmin Roomassa menestyvien ihmisten suosima paidanväri. Taivaansinistä on vaikea yhdistää muihin vaatteisiin, tummanviinipunainen onnistuu.
Rooma on kauniiden ihmisten kaupunki. Vertailussa huomaan katsovani hotellin peilissä, että sieltä katsoo takaisin vanhentuva mies, asialle ei voi mitään. Itselleen voi yrittää valehdella, voi yrittää miettiä sitä ja tätä. Tosiasia on, että peilistä katsoo takaisin pian 50 vuotta täyttävä mies. Halusi tai ei, niin enää eivät omat hormonit pidä kehoa nuorekkaana. Eikä ole aikomustakaan käyttää kehonulkopuolisia hormoneja.
Yhteiskunnassamme jossa nuoruus ja kauneus ovat hyvin korostettuja arvoja, rumenemiseen on jokaisen ihmisen löydettävä sopeutumisensa. Parasta ennen päiväys on keski-ikäisellä usein mennyt, on joitakuita meistä, jotka ovat saaneet ilman plastiikkakirurgin veistä, kyvyn vanheta kauniisti. Yleensä se tarkoittaa sitä, että on terveelliset elämäntavat.
Runsas alkoholinkäyttö, tupakointi, liikkumattomuus ja ylensyönti saavat pian ihmisen näyttämään selvästi ikäistään vanhemmalta. Nuorempana jos halusi päästä eroon kuudesta kilosta, niin se tarkoitti parin viikon tiukempia treenejä. Nyt pelastusrengas vatsan kohdalla ei tahdo millään hellittää otettaan. Ja toisaalta loputon itsensä kiduttaminen ja kurittaminen saadakseen itsensä laihaksi, sekin tuntuu rangaistukselta.
Miten siis hyväksyä ulkonäkönsä? Se että hiukset harvenevat. Nuoret miehet näyttävät kaljuina melko komeiltakin, mutta pönäköityvä ja kaljuuntuva mies ei enää näytä komealta. Ainakaan niiden silmissä, joiden silmissä haluaisi näyttää komealta. Aika entinen ei enää palaa. Se on vain hyväksyttävä.
Luulen että naisilla on ehkä vielä vaikeampaa. Me miehet voimme aina vongata ja flirttailla, saadaksemme ne tutut pakit. Mutta entä nainen, jota on ennen katsottu, ihailtu, ehkä osa muista naisista on häntä vihannutkin, mutta kukaan ei enää katso hänen perään, ei viheltele, eikä tee sopimattomia ehdotuksia. Varsinkin jos nainen on tottunut saamaan sellaista huomiota.
Monet kauneusleikkauksia läpikäyneet naiset näyttävät todella rumilta - liikkumaton otsa, luonnottomat huulet ja epätoivoinen käytös. Johanna Tukiainen lienee tämän arkkityypin irvikuvaisin edustaja. Hesarin kolumnisti Taina West ajattelikin, että on olemassa win-win- tilanne. Johanna saa julkisuutta ja ihmiset voivat inhota häntä.
Työpaikalla käymme läpi AAn askelia, oma-apuryhmän miehet kertoivat, että kuudennessa askeleessa pojista tehdään miehiä. " Olimme täysin valmiit antamaan Jumalan poistaa kaikki nämä luonteemme heikkoudet." (www.aa.fi).
Vanhetessa joutuu väistämättä luopumaan monista asioista. Luonnettaan pitäisi samalla pystyä kehittämään, mutta miten ?Miten kukin meistä kykenee kohtaamaan elämän väistämättömiä pettymyksiä? Albert Camus kirjoitti loistavan kirjan Putoaminen, jossa hän kuvaa juristin alamäkeä. Ensimmäistä kertaa kirjaa lukiessa nauroin makeasti. Tänä päivänä saattaisin lukea kirjaa hieman surullisempana, huumori saattaisi olla hiljaista.
Mitä meidän lapsemme aistivat meidän vanhenemisesta? Tuntuuko heistä siltä, että juuri noin minäkin haluaisin tehdä? Vanhin lapseni todisti aikoinaan paikallisessa aviisissa, ettei hän halua lääkäriksi. Isän työntekeminen ja työnkuva ei näyttänyt 10-vuotiaasta pojasta siltä, mitä hän haluaisi tehdä tässä maailmassa?
Minä pidän työstäni, enimmäkseen ja enimpinä päivinä. On päiviä, jolloin en haluaisi hyväksyä ihmisen epätäydellisyyttä. Enkä oikeastaan haluaisi tehdäkään muutakaan, lääkärinammatti on hieno ammatti. Niinä päivinä kun tunnen suurta väsymystä, kiusoittelen rouvaani sanomalla, että myymme talomme venäläisille, jotka ovat sen 130 vuotta sitten rakentaneetkin. Ja hintaan, jolla voi elää loppuelämän. Rouva on sitä mieltä, ettei sitä venäläisille tulla myymään. En tiedä, jos joku tulisi kysymään, että tässä on pyytämäsi summa, myytkö? Nyt asialla voi spekuloida mielessään. Mutta jos se oikeasti vapauttaisi oravanpyörästä? Voisi pohtia elämää kuppilassa Roomassa tai jossain muualla?
Kaikki minun ystäväni ovat sitä mieltä, etten minä voi olla tekemättä mitään. He sanovat, etten kestäisi sitä, etten tee mitään. Kaikilla meillä on lottovoittajan unelmia, minullakin. Minä luulen, että saattaisin kestääkin töitä tekemättä, jos taloudellinen turvallisuus olisi turvattu. Kuten kaikki muutkin, siihenhän koko lottovoittajan unelma rakentuu, että sattuisi juuri minun rivi 15,7 miljoonan mahdollisen rivin joukosta. Todellista unelmointia, se lottovoiton odottelu. Mutta silti jokuhan siellä aina voittaa, siksi ihmiset jatkavat lottoamista. Siis ? Minulla on kirjastossani paljon mielenkiintoisia kirjoja lukematta. Ja urheilisi päivittäin. Kauankohan sitä jaksaisi?
Pian menemme taas lämpimään kevätsäähän Roomassa. Nuorimmainen luki viime viikolla koulussa kokeeseen antikin Roomasta, nyt hän voi katsoa paikan päällä miltä paikat näyttävät.
Ylösnousemuksen viikko on alkanut, Jeesus nousee kuolleista kannettuaan meidän kaikkien synnit, jotta me voisimme tehdä sen, mitä Jeesus sanoi: "Mene, äläkä enää syntiä tee!". Mutta emmehän me tietenkään osaa elää niin. Perjantaina on ristinsaatto, johon osallistuu koko kaupungin elämä. Aikaisemmin ihmiset tiesivät, miten vuodenkulku eletään niin, että jaksetaan koko ajan. Oli ehkä elämä helpommin kestettävissä.
Postmodernissa maailmassa kukin muokkaa oman totuutensa. Ja päätyy ehkä omaan avuttomuuteensa ja epätoivoonsa maailman monimutkaistuessa. Minulla on matkalukemisenani kirja, jota en ole aikaisemmin lukenut, vaikka se on kirjahyllyssäni lukemista odottanut. Ihmiset eivät enää lue kirjoja, vaan katsovat televisiota. Nyt televisio on täynnä turhaa hömppää, jolla ihmiset koettavat irrottautua omaan yksityisyyteensä.
Marja-Riitta Ollila kirjoittaa kirjassaan Persoonan valta (2005):" Hömppä on paitsi lohduttavaa myös turvallista. Se koostuu tunneperäisistä elementeistä, joita uskomme niiden tuttuuden ja rajautuneisuuden perusteella hallitsemaan. Kolmas oire on yksityisyyteen käpertyminen. Hallittavien ilmiöiden kenttää supistetaan niin pitkälle, että hallinnan kokemus on jossain määrin palautettavissa. Laajat yhteisöt ilmentävät monimutkaisuutta, johon helposti väsytään.
Hallinnan tunne palaa osittain, kun keskittyy vain omaan pesäänsä. Mutta silloin alkaakin ahdistaa minuuden paino. Parisuhteelle ja ydinperheelle asettuu epärealistisia odotuksia. Perhettä on vaihdettava. Kaaos leviää.
Globalisaatiofobia, pallotauti on Marja-Riitta Ollilan aikalaisdiagnoosi. " Pallotautinen janoaa hitauden paluuta. Hän inhoaa jatkuvaa muutosta, kaaoottisia päätöksentekotilanteita ja välittömän reagonnin vaatimusta."
Aamu Roomassa näyttää sateiselta. Kiirettömästi herätään aamuun, punttisali jää hotellissa tänään väliin, mennään aamupalalle, joka syödään kiireettömästi. Ja katsotaan hitaasti, downsiftinginä, mitä Rooma tänään tarjoaa. Ehkä käymme totuuden suulla, bocca della veritalla, jonka nuorimmainen on halunnut nähdä.
Hiljentyessään käy pohtimaan. Miksi ihminen haluaa pahaa toisilleen? Suomessa oli vuosikausia perinne, jossa huonostivoiva ihminen teki pahaa itselleen. Johdimme itsemurhatilastoja, nyt ihmiset Suomessa ovat itsekkyyttään alkaneet tehdä pahaa toisille. On perheen surmaamista, kouluammuskelua ja muuta sellaista. En kutsuisi sitä kehitykseksi, vaan luonteenkehityksen pysähdykseksi. On mielestäni edelleen kunniallisempaa päättää omat päivänsä, kuin aiheuttaa huolta ja murhetta toisille. Apua saa, kun suostuu nöyrtymään tilanteensa eteen.
Pitäisi oppia vihaamaan syntiä, ei synnintekijää, opetti Jeesus, jonka piinaviikon tapahtumia elämme tällä viikolla.
Tiistaina ortodoksisissa jumalanpalveluksissa luetaan evankeliumin vertaus viisaista neitsyistä ja kuullaan Kristuksen opetus rakkauden käskystä (Matt. 25:1–13).
Pitää mennä katsomaan näkyykö viisaita neitsyeitä Rooman kadulla, jotta voisi toteuttaa rakkauden käskyn.