Lyhytterapia on tehokasta ja riittävää psykoterapiaa useimmissa tapauksissa
Lyhytterapia on tehokasta ja riittävää psykoterapiaa useimmissa tapauksissa
Ratkaisukeskeiselle terapialle (solution-focused therapy, SFT) on ainutlaatuista se, että se keskittyy ratkaisuihin, eikä ongelmiin[i]. SFT:n tavoite on auttaa asiakkaita päämääriinsä houkuttelemalla ja yhdessä rakentamalla ratkaisuja heidän psykoterapiaan tuoneisiin ongelmiinsa.
Kun asiakkaat tai potilaat saapuvat psykoterapiaan, niin he eivät yleensä odota, että heidän psykoterapiansa kestäisi pitkään. Asiakkaat tai potilaat odottavat, että heidän ongelmansa vaativat ehkä korkeintaan muutaman istunnon[ii]. Heidän elämänsä on ongelmallista ehkä tietyillä alueilla, kun taas tietyillä elämänalueilla he selviytyvät normaalisti.
Asiakkaat tai potilaat etsivät psykoterapiasta apua ratkaisua erityiseen ja fokusoituun ongelmaan, eivätkä yleisesti persoonallisuutensa perinpohjaiseen tarkasteluun. Yli 70 % asiakkaista tai potilaista odottaa ja pitää parempana lyhytterapiaa kuin pitkää psykoterapiaa[iii]. Useimmat psykoterapeutit, varsinkin pitkään terapiaan koulutetut, uskovat, että asiakkaan tai potilaan psykoterapiaan tuonut ongelma vaatii perusteellista asiakkaan tai potilaan luonteen terapointia[iv].
Keskimääräinen terapeuttisten kontaktien määrä on[v], riippumatta terapeutin orientaatiosta, kuudesta kahdeksaan kertaan. Tutkimus on osoittanut, että 75 % asiakkaista tai potilaista saavat hyödyn psykoterapiasta ensimmäisten kuuden kuukauden aikana[vi].
Joissakin lyhyt- ja kriisiterapioissa terapeutin täytyy ottaa vastuu terapiafokuksen määrittelystä ja ylläpidosta (Koss & Shiang, 1993).
Oletus pitkän psykoterapian tarpeellisuudesta on vaikea muuttaa
Monet luulevat, että lyhytterapiat olisivat jonkinlaisia pitkän psykoterapian johdannaisia, mutta niin ei ole asia. Jo 1925 huomattavat psykoterapeutit Ferenczi ja Rank koettivat väittää, ettei pitkää terapiaa aina tarvittu. Rank korosti, että oli tärkeää motivoida asiakasta muutosprosessiin, tarvetta laittaa psykoterapialle sovittu päätepiste ja kiinnittää enemmän huomiota nykyisiin kokemuksiin, sen sijaan että mennyttä elettäisiin uudestaan. Psykoanalyyttinen yhteisö jäi vihamielisiksi ja defensiiviseksi idealle, ettei terapian tarvinnut olla pitkää, eikä ”syvällisen pitkää” – ja vaiensi heidät[vii].
Alexander ja French (1946) herättivät huomattavaa vihamielisyyttä, kun he kirjoittivat, että ”melkein taikauskoisesta uskomuksesta psykoanalyytikkojen keskuudessa, etteivät nopeat terapiaparanemiset voi psykoanalyytikkojen mielestä olla aitoja”. He yrittivät ehdottaa, että voisi siirtyä päivittäisestä terapiasta kerran viikossa tapahtuvaan.
Lyhytterapia- sanalla on ollut erilainen merkitys eri viitekehyksistä tuleville[viii]: psykodynaamisesta perinteestä tuleville se on tarkoittanut 4-50 käyntiä (Malan, 1976), tai 12 kertaa (Mann, 1973), kognitiivis-analyyttisessä psykoterapiassa 16 kertaa (Ryle, 1991). Tarmon (1990) tutki yli 10 000 psykiatrisen sairaalan potilasta ja lanseerasi yhden kerran lyhytterapian. 78 % potilaista sai sitä, mitä oli tullut psykoterapiasta hakemaan yhdellä kerralla. On yleisesti sovittua, että lyhytterapia kestää alle 20 käyntikertaa.
Kogan (1957) tutki potilaita, jotka olivat saaneet yhden kerran terapiaa, kolmen ja 12 kuukauden kuluttua: 2/3 heitä kertoi saaneensa avun. Kogan päätteli, että terapeutit aliarvioivat avun, jotka asiakkaat ovat saaneet. Malan et al ( 1975) tutkivat 45 potilasta ( seuranta-aika kahdesta kahdeksaan vuoteen) yhden terapiakerran jälkeen, 25 % oli parantunut oireistaan, toiset 25 % parantuneet psykodynaamisin termein.
Brech ja Agulnik (1996) tutkivat konsultointikeskuksen potilaita Englannissa: 40 % asiakkaista kävi yhdestä neljään kertaan, 40 % viiden ja 20 kerran välillä ja vain 20 % kävi yli kuusi kuukautta terapiassa. Koss ja Butcher (1986) päättelivät terapioita tutkittuaan, että ”melkein kaikki psykoterapia on lyhyttä”.
Suunnitellun lyhytterapian piirteitä ovat[ix]:
· näkemys, että sinä ja muut olette oleellisesti kykeneviä
· hyväksyy asiakkaan ongelmanmäärittelyn
· terapeuttisen yhteistyösuhteen muodostamisen tärkeyden, ko. suhde muodostettava niin nopeasti kuin mahdollista
· antaa asiakkaalle ansiota menestyksestä
· terapeutti oppii asiakkaaltaan
· välttää valtataistelua asiakkaan kanssa
· asiakkaan käyttäytymisen objektivointi mielummin kuin personifiointi
· huolellinen toimintasuunnitelma (”tiekartta"), jota huolellisesti arvioidaan
Koss ja Butcher (1986) summaavat, että lyhytterapian pääpiirteitä ovat:
- fokus tässä ja nyt
-selvä, erityinen(spesifi) ja saavutettavissa olevatavoite, joka on saavutettavissa käytettävissä olevassa ajassa
- hyvä yhteistyösuhde muodostettava niin nopeasti kuin mahdollista
- ajatus, että terapeutti on pätevä, toiveikas ja luottavainen
- terapeutti on aktiivinen ja avoimen vuorovaikutuksellinen
Hoyt (1995) on koonnut yhteen uskomuksia, jotka kuvaavat pitkää psykoterapiaa:
- varhaisten kokemusten vaurioittavat kokemukset täytyy hitaasti ja täysin kaivaa päivänvaloon
- terapeuttinen yhteistyösuhde muodostuu vähitellen
- asiakkaan täytyy sallia regressoitua, taantua psykologisesti
- transferenssi (tunteensiirto) ottaa pitkän ajan kehittyäkseen, eikä sitä pidä tulkita liian nopeasti
- terapiasaavutusten pysyvyyden saavuttaminen vaatii pitkän läpityöskentelyajan
Suurimmat muutokset psykoterapiassa tapahtuvat ensimmäisten alle 10 käynnin aikana
Psykoterapiassa pääasialliset muutokset tapahtuvat ensimmäisten 6-8 terapiakäynnin aikana[x], psykoterapiassa myönteisten muutosten määrä säilyy vielä noin seuraavat 10 kertaa, vaikka väheneekin. Hoyt (1995) totesi psykoterapioista: ” Enemmän ei ole välttämättä parempaa. Parempi on parempaa”. Lyhytterapia ei tarkoita vähemmän samaa, ei sitä, että se on vähän pitkää terapiaa, vaan lyhytterapia on oma ainutlaatuinen tapa tehdä terapiaa.
Bloom (1992) totesi, että lyhyet psykoterapiat olivat yhtä tehokkaita kuin aikarajoittamattomat psykoterapiat. Perry (1987) ehdottaa, että lyhytterapioiden tehokkuus perustuu lyhytterapioissa käytettyihin tekniikoihin. Suuri lyhytterapiatutkimus (Gingerich & Eisengart, 2000) löytyy Gingerichin kotisivuilta[xi]. Macdonald (1994) tutki Englannissa avohoidon psykiatrisen poliklinikan potilaita, henkilökunta oli saanut ratkaisukeskeisen psykoterapiakoulutuksen, parantuneet potilaat kävivät keskimäärin 5.47 kertaa.
Howard et al (1986) havaitsivat metatutkimuksessaan, että 15 % asiakkaista parani ennen ensimmäistä käyntiä (siis ajanvarauksen jälkeen oireet helpottivat), 50 % kahdeksanteen kertaan mennessä, 75 % 26. kertaan mennessä ja 83 % 52.kertaan mennessä.
Stern (1993) ehdottaa, että ne jotka käyvät pidempään psykoterapiassa tuntevat, etteivät he ole edistyneet riittävästi. Ehkä vain joka 5. psykoterapiaan tuleva asiakas/potilas odottaa pidempää psykoterapiaa.
Useimmat asiakkaat/potilaat eivät halua olla psykoterapiassa, vaan käydä psykoterapian läpi, niin nopeasti kuin mahdollista. Useimmat potilaat ovat halukkaita löytämään ratkaisun ongelmiinsa ja voimaan paremmin, terapeutit sen sijaan ensisijaisesti etsivät selityksiä potilaan ongelmiin ja selityksen muuttumista oivalluksen välineeksi. Terapeuttien on vaikea uskoa, että asiakkaat/potilaat hyötyisivät harvoista käynneistä, terapeutit haluavat saavuttaa luonteenmuutoksen asiakkaissaan/potilaissaan.
Vaikuttavatko lapsuudenkokemukset todella myös aikuisikäisenä?
Psykiatrian professori Joel Paris on kirjoittanut useita kirjoja psykiatriassa ja ihmisten psykoterapeuttisessa hoidossa olevista myyteistä. Kirjassaan Myths of Childhood, Lapsuuden myytit (2000) Paris hajottaa myyttiä lapsuuden määräävästä asemasta yksilön kehityksessä. Lapsuudenkokemuksia on pidetty aksioomanomaisesti ratkaisevana tekijänä psykologiselle kehitykselle, lisäksi lapsuuden kokemuksia on pidetty myöhempiä kokemuksia tärkeämpinä. Tästä on tullut kansanviisautta, jota psykoterapeutit ovat auliisti levitelleet julkisuudessa. Maailman parhaisiin kuuluvaksi väitetty elokuva Citizen Canekin nojaa tähän myyttiin.
Lapsuuden psykomyyttiä ovat omalta osalta vahvistaneet mm. jesuiittapapit, John Locke, Jean-Jacques Rousseau.
Paris kertoo, että vuosisatoja terapeutit ovat etsineet vastauksia ihmisten ongelmiin heidän lapsuudestaan. Monet vanhemmat uskovat, että kuinka he kasvattavat lapsensa, niin se määrittelee millainen tulevaisuus heidän lapsillaan on. Erityisesti väkivaltaan liittyvien tapahtumien kyseessä ollessa, lapsuuden osuutta korostetaan helposti. ”Unabomber” tuli tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä. Kun emme ymmärrä jotakin tapahtumaa, yritämme etsiä sille selitystä. Sosiaalipsykologit puhuvat sellaisista selitysyrityksistä attribuutioina.
Paris (2000) kertoo, että Freud uskoi, että ihmisen luonne kehittyy elämän ensimmäisen viiden vuoden aikana. Freud uskoi, että lapsuuden kadotetut muistikuvat ovat avain menestykselliseen psykoterapiaan. Paris kertoo kirjassaan Myths of Childhood, etteivät tutkimustulokset tue sitä, että esim. persoonallisuus määrittyisi pääasiallisesti lapsuudenkokemuksista. Tutkimustulokset eivät tue väitettä, että lapsuuskokemukset olisivat pääsyy aikuisen mielenterveysongelmiin. Käyttäytymisen perimää tutkiva tieteenala, behavioraalinen genetiikka, kertoo perimän selittävän ainakin 50 % persoonallisuudesta ja älykkyydestä. Erityiset temperamenttipiirteet periytyvät ja säätelevät yksilön kehitystä voimakkaasti. Arka ja ujo on sitä temperamenttinsa, ei lapsuudenkokemustensa, perusteella.
Paris kirjoittaa, että tehokas psykoterapia ei tarvitse lapsuudenkokemusten uudelleenkonstruointia, koska ei tiedetä, vaikuttavatko lapsuudenkokemukset aikuisen käyttäytymiseen ja millä tavalla. Tietenkin, jos tieteellisiin tutkimuksiin on uskominen. Perinteisesti terapeutit ovat päätyneet johtopäätöksiinsä ns. kliinisen inferenssin perusteella eli he ovat kuunnelleet potilaiden tarinoita, joiden terapeutit ovat soveltaneet edellä määriteltyjä teoreettista mallia näiden kertomusten kuvauksiin.
Paris muistuttaa, että kliiniset kokemukset voivat luoda vain hypoteeseja, niistä tehtävät johtopäätökset ovat korkeintaan suuntaa-antavia. Ihmisen psykopatologia ei kerro välttämättä mitään siitä, että aikuisena psyykkisistä oireista kärsivällä olisi ollut lapsuudessa vastoinkäymisiä.
Psykoterapian voi aloittaa unohtamalla lapsuuden, ehkä kokonaankin, ja keskittyä suoraan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Kirjoituksen pohjana on käytetty seuraavia kirjoja:
- Bill O´Connell, Solution-Focused Therapy, 2 ed reprint, 2009, Chennai: Sage Publications Ltd
- Bruce Bongar & Larry E Beutler (eds): Comprehensive Textbook of Psychotherapy, Theory and Practice, 1995: New York: Oxford University Press
- Joel Paris, Myths of Childhood, 2000, Ann Arbor: Taylor & Francis
Ratkaisukeskeiselle terapialle (solution-focused therapy, SFT) on ainutlaatuista se, että se keskittyy ratkaisuihin, eikä ongelmiin[i]. SFT:n tavoite on auttaa asiakkaita päämääriinsä houkuttelemalla ja yhdessä rakentamalla ratkaisuja heidän psykoterapiaan tuoneisiin ongelmiinsa.
Kun asiakkaat tai potilaat saapuvat psykoterapiaan, niin he eivät yleensä odota, että heidän psykoterapiansa kestäisi pitkään. Asiakkaat tai potilaat odottavat, että heidän ongelmansa vaativat ehkä korkeintaan muutaman istunnon[ii]. Heidän elämänsä on ongelmallista ehkä tietyillä alueilla, kun taas tietyillä elämänalueilla he selviytyvät normaalisti.
Asiakkaat tai potilaat etsivät psykoterapiasta apua ratkaisua erityiseen ja fokusoituun ongelmaan, eivätkä yleisesti persoonallisuutensa perinpohjaiseen tarkasteluun. Yli 70 % asiakkaista tai potilaista odottaa ja pitää parempana lyhytterapiaa kuin pitkää psykoterapiaa[iii]. Useimmat psykoterapeutit, varsinkin pitkään terapiaan koulutetut, uskovat, että asiakkaan tai potilaan psykoterapiaan tuonut ongelma vaatii perusteellista asiakkaan tai potilaan luonteen terapointia[iv].
Keskimääräinen terapeuttisten kontaktien määrä on[v], riippumatta terapeutin orientaatiosta, kuudesta kahdeksaan kertaan. Tutkimus on osoittanut, että 75 % asiakkaista tai potilaista saavat hyödyn psykoterapiasta ensimmäisten kuuden kuukauden aikana[vi].
Joissakin lyhyt- ja kriisiterapioissa terapeutin täytyy ottaa vastuu terapiafokuksen määrittelystä ja ylläpidosta (Koss & Shiang, 1993).
Oletus pitkän psykoterapian tarpeellisuudesta on vaikea muuttaa
Monet luulevat, että lyhytterapiat olisivat jonkinlaisia pitkän psykoterapian johdannaisia, mutta niin ei ole asia. Jo 1925 huomattavat psykoterapeutit Ferenczi ja Rank koettivat väittää, ettei pitkää terapiaa aina tarvittu. Rank korosti, että oli tärkeää motivoida asiakasta muutosprosessiin, tarvetta laittaa psykoterapialle sovittu päätepiste ja kiinnittää enemmän huomiota nykyisiin kokemuksiin, sen sijaan että mennyttä elettäisiin uudestaan. Psykoanalyyttinen yhteisö jäi vihamielisiksi ja defensiiviseksi idealle, ettei terapian tarvinnut olla pitkää, eikä ”syvällisen pitkää” – ja vaiensi heidät[vii].
Alexander ja French (1946) herättivät huomattavaa vihamielisyyttä, kun he kirjoittivat, että ”melkein taikauskoisesta uskomuksesta psykoanalyytikkojen keskuudessa, etteivät nopeat terapiaparanemiset voi psykoanalyytikkojen mielestä olla aitoja”. He yrittivät ehdottaa, että voisi siirtyä päivittäisestä terapiasta kerran viikossa tapahtuvaan.
Lyhytterapia- sanalla on ollut erilainen merkitys eri viitekehyksistä tuleville[viii]: psykodynaamisesta perinteestä tuleville se on tarkoittanut 4-50 käyntiä (Malan, 1976), tai 12 kertaa (Mann, 1973), kognitiivis-analyyttisessä psykoterapiassa 16 kertaa (Ryle, 1991). Tarmon (1990) tutki yli 10 000 psykiatrisen sairaalan potilasta ja lanseerasi yhden kerran lyhytterapian. 78 % potilaista sai sitä, mitä oli tullut psykoterapiasta hakemaan yhdellä kerralla. On yleisesti sovittua, että lyhytterapia kestää alle 20 käyntikertaa.
Kogan (1957) tutki potilaita, jotka olivat saaneet yhden kerran terapiaa, kolmen ja 12 kuukauden kuluttua: 2/3 heitä kertoi saaneensa avun. Kogan päätteli, että terapeutit aliarvioivat avun, jotka asiakkaat ovat saaneet. Malan et al ( 1975) tutkivat 45 potilasta ( seuranta-aika kahdesta kahdeksaan vuoteen) yhden terapiakerran jälkeen, 25 % oli parantunut oireistaan, toiset 25 % parantuneet psykodynaamisin termein.
Brech ja Agulnik (1996) tutkivat konsultointikeskuksen potilaita Englannissa: 40 % asiakkaista kävi yhdestä neljään kertaan, 40 % viiden ja 20 kerran välillä ja vain 20 % kävi yli kuusi kuukautta terapiassa. Koss ja Butcher (1986) päättelivät terapioita tutkittuaan, että ”melkein kaikki psykoterapia on lyhyttä”.
Suunnitellun lyhytterapian piirteitä ovat[ix]:
· näkemys, että sinä ja muut olette oleellisesti kykeneviä
· hyväksyy asiakkaan ongelmanmäärittelyn
· terapeuttisen yhteistyösuhteen muodostamisen tärkeyden, ko. suhde muodostettava niin nopeasti kuin mahdollista
· antaa asiakkaalle ansiota menestyksestä
· terapeutti oppii asiakkaaltaan
· välttää valtataistelua asiakkaan kanssa
· asiakkaan käyttäytymisen objektivointi mielummin kuin personifiointi
· huolellinen toimintasuunnitelma (”tiekartta"), jota huolellisesti arvioidaan
Koss ja Butcher (1986) summaavat, että lyhytterapian pääpiirteitä ovat:
- fokus tässä ja nyt
-selvä, erityinen(spesifi) ja saavutettavissa olevatavoite, joka on saavutettavissa käytettävissä olevassa ajassa
- hyvä yhteistyösuhde muodostettava niin nopeasti kuin mahdollista
- ajatus, että terapeutti on pätevä, toiveikas ja luottavainen
- terapeutti on aktiivinen ja avoimen vuorovaikutuksellinen
Hoyt (1995) on koonnut yhteen uskomuksia, jotka kuvaavat pitkää psykoterapiaa:
- varhaisten kokemusten vaurioittavat kokemukset täytyy hitaasti ja täysin kaivaa päivänvaloon
- terapeuttinen yhteistyösuhde muodostuu vähitellen
- asiakkaan täytyy sallia regressoitua, taantua psykologisesti
- transferenssi (tunteensiirto) ottaa pitkän ajan kehittyäkseen, eikä sitä pidä tulkita liian nopeasti
- terapiasaavutusten pysyvyyden saavuttaminen vaatii pitkän läpityöskentelyajan
Suurimmat muutokset psykoterapiassa tapahtuvat ensimmäisten alle 10 käynnin aikana
Psykoterapiassa pääasialliset muutokset tapahtuvat ensimmäisten 6-8 terapiakäynnin aikana[x], psykoterapiassa myönteisten muutosten määrä säilyy vielä noin seuraavat 10 kertaa, vaikka väheneekin. Hoyt (1995) totesi psykoterapioista: ” Enemmän ei ole välttämättä parempaa. Parempi on parempaa”. Lyhytterapia ei tarkoita vähemmän samaa, ei sitä, että se on vähän pitkää terapiaa, vaan lyhytterapia on oma ainutlaatuinen tapa tehdä terapiaa.
Bloom (1992) totesi, että lyhyet psykoterapiat olivat yhtä tehokkaita kuin aikarajoittamattomat psykoterapiat. Perry (1987) ehdottaa, että lyhytterapioiden tehokkuus perustuu lyhytterapioissa käytettyihin tekniikoihin. Suuri lyhytterapiatutkimus (Gingerich & Eisengart, 2000) löytyy Gingerichin kotisivuilta[xi]. Macdonald (1994) tutki Englannissa avohoidon psykiatrisen poliklinikan potilaita, henkilökunta oli saanut ratkaisukeskeisen psykoterapiakoulutuksen, parantuneet potilaat kävivät keskimäärin 5.47 kertaa.
Howard et al (1986) havaitsivat metatutkimuksessaan, että 15 % asiakkaista parani ennen ensimmäistä käyntiä (siis ajanvarauksen jälkeen oireet helpottivat), 50 % kahdeksanteen kertaan mennessä, 75 % 26. kertaan mennessä ja 83 % 52.kertaan mennessä.
Stern (1993) ehdottaa, että ne jotka käyvät pidempään psykoterapiassa tuntevat, etteivät he ole edistyneet riittävästi. Ehkä vain joka 5. psykoterapiaan tuleva asiakas/potilas odottaa pidempää psykoterapiaa.
Useimmat asiakkaat/potilaat eivät halua olla psykoterapiassa, vaan käydä psykoterapian läpi, niin nopeasti kuin mahdollista. Useimmat potilaat ovat halukkaita löytämään ratkaisun ongelmiinsa ja voimaan paremmin, terapeutit sen sijaan ensisijaisesti etsivät selityksiä potilaan ongelmiin ja selityksen muuttumista oivalluksen välineeksi. Terapeuttien on vaikea uskoa, että asiakkaat/potilaat hyötyisivät harvoista käynneistä, terapeutit haluavat saavuttaa luonteenmuutoksen asiakkaissaan/potilaissaan.
Vaikuttavatko lapsuudenkokemukset todella myös aikuisikäisenä?
Psykiatrian professori Joel Paris on kirjoittanut useita kirjoja psykiatriassa ja ihmisten psykoterapeuttisessa hoidossa olevista myyteistä. Kirjassaan Myths of Childhood, Lapsuuden myytit (2000) Paris hajottaa myyttiä lapsuuden määräävästä asemasta yksilön kehityksessä. Lapsuudenkokemuksia on pidetty aksioomanomaisesti ratkaisevana tekijänä psykologiselle kehitykselle, lisäksi lapsuuden kokemuksia on pidetty myöhempiä kokemuksia tärkeämpinä. Tästä on tullut kansanviisautta, jota psykoterapeutit ovat auliisti levitelleet julkisuudessa. Maailman parhaisiin kuuluvaksi väitetty elokuva Citizen Canekin nojaa tähän myyttiin.
Lapsuuden psykomyyttiä ovat omalta osalta vahvistaneet mm. jesuiittapapit, John Locke, Jean-Jacques Rousseau.
Paris kertoo, että vuosisatoja terapeutit ovat etsineet vastauksia ihmisten ongelmiin heidän lapsuudestaan. Monet vanhemmat uskovat, että kuinka he kasvattavat lapsensa, niin se määrittelee millainen tulevaisuus heidän lapsillaan on. Erityisesti väkivaltaan liittyvien tapahtumien kyseessä ollessa, lapsuuden osuutta korostetaan helposti. ”Unabomber” tuli tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä. Kun emme ymmärrä jotakin tapahtumaa, yritämme etsiä sille selitystä. Sosiaalipsykologit puhuvat sellaisista selitysyrityksistä attribuutioina.
Paris (2000) kertoo, että Freud uskoi, että ihmisen luonne kehittyy elämän ensimmäisen viiden vuoden aikana. Freud uskoi, että lapsuuden kadotetut muistikuvat ovat avain menestykselliseen psykoterapiaan. Paris kertoo kirjassaan Myths of Childhood, etteivät tutkimustulokset tue sitä, että esim. persoonallisuus määrittyisi pääasiallisesti lapsuudenkokemuksista. Tutkimustulokset eivät tue väitettä, että lapsuuskokemukset olisivat pääsyy aikuisen mielenterveysongelmiin. Käyttäytymisen perimää tutkiva tieteenala, behavioraalinen genetiikka, kertoo perimän selittävän ainakin 50 % persoonallisuudesta ja älykkyydestä. Erityiset temperamenttipiirteet periytyvät ja säätelevät yksilön kehitystä voimakkaasti. Arka ja ujo on sitä temperamenttinsa, ei lapsuudenkokemustensa, perusteella.
Paris kirjoittaa, että tehokas psykoterapia ei tarvitse lapsuudenkokemusten uudelleenkonstruointia, koska ei tiedetä, vaikuttavatko lapsuudenkokemukset aikuisen käyttäytymiseen ja millä tavalla. Tietenkin, jos tieteellisiin tutkimuksiin on uskominen. Perinteisesti terapeutit ovat päätyneet johtopäätöksiinsä ns. kliinisen inferenssin perusteella eli he ovat kuunnelleet potilaiden tarinoita, joiden terapeutit ovat soveltaneet edellä määriteltyjä teoreettista mallia näiden kertomusten kuvauksiin.
Paris muistuttaa, että kliiniset kokemukset voivat luoda vain hypoteeseja, niistä tehtävät johtopäätökset ovat korkeintaan suuntaa-antavia. Ihmisen psykopatologia ei kerro välttämättä mitään siitä, että aikuisena psyykkisistä oireista kärsivällä olisi ollut lapsuudessa vastoinkäymisiä.
Psykoterapian voi aloittaa unohtamalla lapsuuden, ehkä kokonaankin, ja keskittyä suoraan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.
Kirjoituksen pohjana on käytetty seuraavia kirjoja:
- Bill O´Connell, Solution-Focused Therapy, 2 ed reprint, 2009, Chennai: Sage Publications Ltd
- Bruce Bongar & Larry E Beutler (eds): Comprehensive Textbook of Psychotherapy, Theory and Practice, 1995: New York: Oxford University Press
- Joel Paris, Myths of Childhood, 2000, Ann Arbor: Taylor & Francis