Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää taas tuleman
Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää taas tuleman
Pappi levittää hiekkaa ristiksi, lukien samalla siunaavia sanoja. Arkun vierestä näkyy ulos kauniiseen ja kylmään tammikuun päivään. Rouva teki arkkuliinan, albaksikin kutsutun ja sen pienen liinan, jonka nimeä en muista ja johon hiekka laitetaan.
Lähisukulaiset ja tuttavat ovat tulleet toivottamaan appiukon viimeiselle matkalleen. Osa on selvästi itkenyt, ennen kuin hautajaiset ovat alkaneet. Useimmat meistä koettavat pidätellä kyyneliään. Hautaamisseremonian aikana monien kyyneleet valuvat, kun muistikuvat iloisesta ja elämänmyönteisestä appiukosta risteilevät mielessä.
Papin sanat kuuluvat, mutteivät painu mieleen. Kirkkokäsikirjan mukaisesti hautaus etenee. Yritimme rouvani kanssa etsiä, mikä sopisi tilaisuudessa luettavaksi osuudeksi. Käyn läpi kirjastoni melko laajaa hengellisten kirjojen osastoa – huomaan lukiessani miettiväni, miten hienoja kirjoja minulla teemasta onkaan. Joku käy läpi historiallisesti, mitä kukin on ajatellut kuolemasta. Dante Jumalainen Näytelmä on paljon määritellyt ihmisten mielikuvaa kuolemasta. Sosiologi Norbert Elias puhuu aika hienosti kuolemasta. Osa on arrogantin rationaalisia kuoleman suhteen, ainakin kirjoittaessaan – olisi hyvä nähdä heidät hautaamassa omaistaan.
Appiukko oli halunnut, että hänet tuhkataan. Hän toivoi, että arkku olisi yksinkertainen ja että kukin tuo vain yhden kukan arkulle, ei kukkalaitteita. Suuri osa ihmisistä on liikuttuneita, kun he jättävät enimmäkseen valkoisia kukkia arkulle. Hänen elämänsä on ollut monelle merkityksellinen. Ihmisen suuruus tulee kuolemassa vain näkyvämmäksi, kuin arjessa, jossa on kaikkea muuta. Ihmisen muisto kirjastuu.
Appiukko puhui usein monttubileistä. Muistijuhlassa suurin osa häntä muistavista muistaa hänen huumorinsa, jota hän käytti joka tilanteessa. Sopivassa ja sopimattomassa, hänestä huumori sopi joka paikkaan. Niin kuin sopiikin, joskin huumorintaju voi vaihdella suuresti, minkä vuoksi joku voi pitää jotain huumoria sopimattomana. Hautajaisissa voi hyvinkin tulla tunteita loukanneeksi, koska ne ovat hyvin lähellä ja hyvin alttiina loukkauksille.
Olen ollut hautajaisissa, jossa omainen on halunnut tuoda katkeruutensa arkun äärelle saakka. Sellaista on tuskallista katsoa ja kuulla. Hän on halunnut tuoda kaunaisen katkeruutensa kaikkien muiden surevien kuultavaksi. Ihminen voi olla itsekäs ja muita huomioimaton elämän loppuun saakka.
Raamattua lukiessani huomaan, kuinka sananlaskuissa olisi monelle sellaiselle ihmisille luettavaa ennen hautajaisia. Minä olen pitänyt psalmeista, mutta sananlaskut tuntuvat sopivan juuri nyt hyvin. Sananlaskut tuntuvat sisältävän viisautta, joka käy 2000 vuoden jälkeenkin.
” …
Älä puno juonia naapuriasi vastaan, joka pitää sinua ystävänään.
Älä ryhdy käräjöimään, jos toinen ei ole tehnyt sinulle pahaa.
Älä kadehdi väkivallantekijää, älä mieli niille teille, joita hän kulkee.
Väärämielistä Herra kammoksuu, mutta oikeamielisen hän ottaa suojaansa.
Jumalattoman kodissa on Herran kirous, mutta oikeamielisten asuinsijan hän siunaa.
Säälimätöntä ei Herra sääli, mutta nöyrille hän antaa armonsa.
Viisaalle karttuu kunniaa, houkka kantaa häpeäänsä. ”
(http://www.nic.funet.fi/pub/doc/bible/fi/1992/Sananl.3.html)
”… Älä päästä mielestäsi minun sanojani,
pidä ne visusti sydämessäsi,
sillä ne ovat löytäjälleen elämä,
lääke koko hänen ruumiillensa.
Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi --
siellä on koko elämäsi lähde.
Älä päästä suuhusi petollisia puheita,
pidä vilppi loitolla huuliltasi.
Katso suoraan ja pälyilemättä,
suuntaa katseesi vakaasti eteenpäin.
Laske harkiten jalkasi polulle,
niin olet varmalla pohjalla, missä ikinä kuljet.
Älä poikkea oikealle äläkä vasemmalle, pidä askeleesi kaukana pahasta.”
(http://www.nic.funet.fi/pub/doc/bible/fi/1992/Sananl.4.html)
Hiekkaristi ja kirkas tammikuinen auringonpaiste ovat ne minun yksityiset muistikuvat, jotka hautajaisista jäivät. Olen ylpeä lapsistani, he ovat hienoja ihmisiä. Yllätyn kun poikani pitää hienon puheen ukkinsa muistoksi muistojuhlassa. Monet haluaisivat puhua, mutta pelkäävät ehkä tunnereaktiotaan. Meidän perheessä ei kyyneliä ole pyritty välttämään – karjalainen itkee ja nauraa samassa lauseessa. Pappikin on yllättynyt, kun niin monet puhuvat muistojuhlassa – yleensä hän joutuu puhumaan vainajasta yksikseen.
Minä omassa puheessani muistutan mielikuvaa uutisista Nelson Mandelan kuoltua – ihmiset tanssivat kadulla. Alun hämmästyksen jälkeen ajattelen, että noin sen pitää ollakin. Ihmiset tanssivat kadulla – kuolemaa juhlitaan, ei surra.
Etsiessä sopivia runoja, luin suomalaisia runoilijoita, joiden kirjoja kirjastossani on. Useimmat kuolemaan liittyvät runot ovat synkkiä, painavia ja toivottomia. En minä voi sellaista lukea, kumpikaan meistä ei ole sellainen. Ei appiukko enkä minä. Kuollutta ylistäviä runoja, joissa leikkii keveästi kaipuu ja huumori. Minäpä yritän.
Kuulas tammikuun aurinko,
kylmä kuin alkuvuoden pakkanen,
makaat arkussa, tavoittamattomissa.
Olet hiljaisempi kuin koskaan,
Sanattomaksi et jäänyt koskaan, mutta nyt
et kuule mitä sanon.
Puhun silti kuin elävälle,
näetkö kuinka kaunis päivä sinun hautajaispäiväksi tulikaan,
tunnetko kuinka monta ihmistä kaipaa sinua nyt.
Tiedän, että vääntäisit jonkun vitsin tästä tilanteesta,
Tyyliin, eikö heillä ollut parempaa tekemistä loistavana pilkkipäivänä?
Oliko siellä ilmaista kahvia tarjolla?
Jotkut ihmiset tietävät, kuinka saada ihmiset mukaan – sinä osasit sen,
kovista kokemuksistasi oppineena. Sotalapsi ruotsalaisessa sairaalassa,
monissa polioleikkauksissa, ei ketään tuttua vierellä.
Pienen lapsen on opeteltava luottamaan,
keneen tahansa,
säilyäkseen hengissä. Ei vain fyysisesti, vaan myös psyykkisesti.
Sinun vielä monta kertaa, ensin lapsena Ruotsissa, sitten lapsena Suomessa.
Kahdeksanvuotiaana palasit Suomeen vain 12 suomenkielen sanaa osanneena.
Se miten paljon puhuit suomea sen jälkeen, on hämmästyttänyt meitä kaikkia.
Se ruotsalainen sairaanhoitaja, joka sinua hoiti, vieraan maan sotalasta,
olisi halunnut adoptoida sinut.
Siunattu olkoon tuo sairaanhoitaja, joka teki suuren teon,
eittämättä omassa arkityössään. Pyytämättä suosionosoituksia tai julkisuutta teolleen.
Eräs hautajaisvieraista todisti, kuinka olit hänelle isä,
sairaalan kuolinvuoteellasikin, jo kuoleman sinua kutsuessa,
kun hänen omat vanhempansa eivät päihdeongelmiensa vuoksi kyenneet.
Mutta elämänvoima takertui sinuun niin voimallisesti,
niin että kuten poikani,
muistopuheessaan sanoi – huijasit kuolemaa monta kertaa.
Ei, jää ei kanna,
jäitä ei edes ollut poikkeuksellisesti tänä vuonna,
kun sinä kova pilkkimies kuolit,
järvetkin surivat poismenoasi, niin paljon,
että kieltäytyivät laittamasta kantta päälleen.
Mutta kuoltuasi,
nyt on niin pakkasta, että jääkansi tulee,
monta pilkkimiestä menee jäälle,
sinun elämäsi viimeinen luku on nyt kirjoitettu,
ei tule enää kalastusretkiä,
elämäntarinasi kannet sulkeutuvat.
Mutta sinä ja tarinasi elävät, kuten hautajaisvieraat todistivat.
Ja oli heille ilmaista kahviakin ja syömistä. Lempilaulujasi laulettiin.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja muuta sellaista,
jossa enkelit ovat ihan vieressä,
koko ajan.
Aurinko ei lakkaa paistamasta,
Auringonsäteet kimaltavat lumessa,
muisto sinusta tarttuu meihin kimaltavan lumihiutaleen tavoin.
Anna meille viisas sydän, oliko se nyt psalmin sanoin,
muistutti pappi moneen otteeseen puheessaan.
Viisaan sydämen saa kai elämällä,
tätä lyhyttä eloamme,
niin kuin olisi valmis kuolemaan tänään
ja samalla elämään ikuisesti.
Puolisoni oli selvästi huojentunut. Hautajaiset olivat ohi, naiset ponnistivat taas suuresti luodakseen juhlan. Sinun juhlasi olivat kauniit, olisit varmaan mielelläsi ollut juttelemassa kaikkien kanssa. Pilkkimiesseurueesi miehet sanoivat, että pidit heidätkin hyvällä tuulella.
Kiitos Helge, siitä hyväntuulisesta elämänvoimasta,
Jonka meihin toivottavasti tartutit pysyvästi.
18.1.2014 Lappeenrannassa
Pappi levittää hiekkaa ristiksi, lukien samalla siunaavia sanoja. Arkun vierestä näkyy ulos kauniiseen ja kylmään tammikuun päivään. Rouva teki arkkuliinan, albaksikin kutsutun ja sen pienen liinan, jonka nimeä en muista ja johon hiekka laitetaan.
Lähisukulaiset ja tuttavat ovat tulleet toivottamaan appiukon viimeiselle matkalleen. Osa on selvästi itkenyt, ennen kuin hautajaiset ovat alkaneet. Useimmat meistä koettavat pidätellä kyyneliään. Hautaamisseremonian aikana monien kyyneleet valuvat, kun muistikuvat iloisesta ja elämänmyönteisestä appiukosta risteilevät mielessä.
Papin sanat kuuluvat, mutteivät painu mieleen. Kirkkokäsikirjan mukaisesti hautaus etenee. Yritimme rouvani kanssa etsiä, mikä sopisi tilaisuudessa luettavaksi osuudeksi. Käyn läpi kirjastoni melko laajaa hengellisten kirjojen osastoa – huomaan lukiessani miettiväni, miten hienoja kirjoja minulla teemasta onkaan. Joku käy läpi historiallisesti, mitä kukin on ajatellut kuolemasta. Dante Jumalainen Näytelmä on paljon määritellyt ihmisten mielikuvaa kuolemasta. Sosiologi Norbert Elias puhuu aika hienosti kuolemasta. Osa on arrogantin rationaalisia kuoleman suhteen, ainakin kirjoittaessaan – olisi hyvä nähdä heidät hautaamassa omaistaan.
Appiukko oli halunnut, että hänet tuhkataan. Hän toivoi, että arkku olisi yksinkertainen ja että kukin tuo vain yhden kukan arkulle, ei kukkalaitteita. Suuri osa ihmisistä on liikuttuneita, kun he jättävät enimmäkseen valkoisia kukkia arkulle. Hänen elämänsä on ollut monelle merkityksellinen. Ihmisen suuruus tulee kuolemassa vain näkyvämmäksi, kuin arjessa, jossa on kaikkea muuta. Ihmisen muisto kirjastuu.
Appiukko puhui usein monttubileistä. Muistijuhlassa suurin osa häntä muistavista muistaa hänen huumorinsa, jota hän käytti joka tilanteessa. Sopivassa ja sopimattomassa, hänestä huumori sopi joka paikkaan. Niin kuin sopiikin, joskin huumorintaju voi vaihdella suuresti, minkä vuoksi joku voi pitää jotain huumoria sopimattomana. Hautajaisissa voi hyvinkin tulla tunteita loukanneeksi, koska ne ovat hyvin lähellä ja hyvin alttiina loukkauksille.
Olen ollut hautajaisissa, jossa omainen on halunnut tuoda katkeruutensa arkun äärelle saakka. Sellaista on tuskallista katsoa ja kuulla. Hän on halunnut tuoda kaunaisen katkeruutensa kaikkien muiden surevien kuultavaksi. Ihminen voi olla itsekäs ja muita huomioimaton elämän loppuun saakka.
Raamattua lukiessani huomaan, kuinka sananlaskuissa olisi monelle sellaiselle ihmisille luettavaa ennen hautajaisia. Minä olen pitänyt psalmeista, mutta sananlaskut tuntuvat sopivan juuri nyt hyvin. Sananlaskut tuntuvat sisältävän viisautta, joka käy 2000 vuoden jälkeenkin.
” …
Älä puno juonia naapuriasi vastaan, joka pitää sinua ystävänään.
Älä ryhdy käräjöimään, jos toinen ei ole tehnyt sinulle pahaa.
Älä kadehdi väkivallantekijää, älä mieli niille teille, joita hän kulkee.
Väärämielistä Herra kammoksuu, mutta oikeamielisen hän ottaa suojaansa.
Jumalattoman kodissa on Herran kirous, mutta oikeamielisten asuinsijan hän siunaa.
Säälimätöntä ei Herra sääli, mutta nöyrille hän antaa armonsa.
Viisaalle karttuu kunniaa, houkka kantaa häpeäänsä. ”
(http://www.nic.funet.fi/pub/doc/bible/fi/1992/Sananl.3.html)
”… Älä päästä mielestäsi minun sanojani,
pidä ne visusti sydämessäsi,
sillä ne ovat löytäjälleen elämä,
lääke koko hänen ruumiillensa.
Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi --
siellä on koko elämäsi lähde.
Älä päästä suuhusi petollisia puheita,
pidä vilppi loitolla huuliltasi.
Katso suoraan ja pälyilemättä,
suuntaa katseesi vakaasti eteenpäin.
Laske harkiten jalkasi polulle,
niin olet varmalla pohjalla, missä ikinä kuljet.
Älä poikkea oikealle äläkä vasemmalle, pidä askeleesi kaukana pahasta.”
(http://www.nic.funet.fi/pub/doc/bible/fi/1992/Sananl.4.html)
Hiekkaristi ja kirkas tammikuinen auringonpaiste ovat ne minun yksityiset muistikuvat, jotka hautajaisista jäivät. Olen ylpeä lapsistani, he ovat hienoja ihmisiä. Yllätyn kun poikani pitää hienon puheen ukkinsa muistoksi muistojuhlassa. Monet haluaisivat puhua, mutta pelkäävät ehkä tunnereaktiotaan. Meidän perheessä ei kyyneliä ole pyritty välttämään – karjalainen itkee ja nauraa samassa lauseessa. Pappikin on yllättynyt, kun niin monet puhuvat muistojuhlassa – yleensä hän joutuu puhumaan vainajasta yksikseen.
Minä omassa puheessani muistutan mielikuvaa uutisista Nelson Mandelan kuoltua – ihmiset tanssivat kadulla. Alun hämmästyksen jälkeen ajattelen, että noin sen pitää ollakin. Ihmiset tanssivat kadulla – kuolemaa juhlitaan, ei surra.
Etsiessä sopivia runoja, luin suomalaisia runoilijoita, joiden kirjoja kirjastossani on. Useimmat kuolemaan liittyvät runot ovat synkkiä, painavia ja toivottomia. En minä voi sellaista lukea, kumpikaan meistä ei ole sellainen. Ei appiukko enkä minä. Kuollutta ylistäviä runoja, joissa leikkii keveästi kaipuu ja huumori. Minäpä yritän.
Kuulas tammikuun aurinko,
kylmä kuin alkuvuoden pakkanen,
makaat arkussa, tavoittamattomissa.
Olet hiljaisempi kuin koskaan,
Sanattomaksi et jäänyt koskaan, mutta nyt
et kuule mitä sanon.
Puhun silti kuin elävälle,
näetkö kuinka kaunis päivä sinun hautajaispäiväksi tulikaan,
tunnetko kuinka monta ihmistä kaipaa sinua nyt.
Tiedän, että vääntäisit jonkun vitsin tästä tilanteesta,
Tyyliin, eikö heillä ollut parempaa tekemistä loistavana pilkkipäivänä?
Oliko siellä ilmaista kahvia tarjolla?
Jotkut ihmiset tietävät, kuinka saada ihmiset mukaan – sinä osasit sen,
kovista kokemuksistasi oppineena. Sotalapsi ruotsalaisessa sairaalassa,
monissa polioleikkauksissa, ei ketään tuttua vierellä.
Pienen lapsen on opeteltava luottamaan,
keneen tahansa,
säilyäkseen hengissä. Ei vain fyysisesti, vaan myös psyykkisesti.
Sinun vielä monta kertaa, ensin lapsena Ruotsissa, sitten lapsena Suomessa.
Kahdeksanvuotiaana palasit Suomeen vain 12 suomenkielen sanaa osanneena.
Se miten paljon puhuit suomea sen jälkeen, on hämmästyttänyt meitä kaikkia.
Se ruotsalainen sairaanhoitaja, joka sinua hoiti, vieraan maan sotalasta,
olisi halunnut adoptoida sinut.
Siunattu olkoon tuo sairaanhoitaja, joka teki suuren teon,
eittämättä omassa arkityössään. Pyytämättä suosionosoituksia tai julkisuutta teolleen.
Eräs hautajaisvieraista todisti, kuinka olit hänelle isä,
sairaalan kuolinvuoteellasikin, jo kuoleman sinua kutsuessa,
kun hänen omat vanhempansa eivät päihdeongelmiensa vuoksi kyenneet.
Mutta elämänvoima takertui sinuun niin voimallisesti,
niin että kuten poikani,
muistopuheessaan sanoi – huijasit kuolemaa monta kertaa.
Ei, jää ei kanna,
jäitä ei edes ollut poikkeuksellisesti tänä vuonna,
kun sinä kova pilkkimies kuolit,
järvetkin surivat poismenoasi, niin paljon,
että kieltäytyivät laittamasta kantta päälleen.
Mutta kuoltuasi,
nyt on niin pakkasta, että jääkansi tulee,
monta pilkkimiestä menee jäälle,
sinun elämäsi viimeinen luku on nyt kirjoitettu,
ei tule enää kalastusretkiä,
elämäntarinasi kannet sulkeutuvat.
Mutta sinä ja tarinasi elävät, kuten hautajaisvieraat todistivat.
Ja oli heille ilmaista kahviakin ja syömistä. Lempilaulujasi laulettiin.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie ja muuta sellaista,
jossa enkelit ovat ihan vieressä,
koko ajan.
Aurinko ei lakkaa paistamasta,
Auringonsäteet kimaltavat lumessa,
muisto sinusta tarttuu meihin kimaltavan lumihiutaleen tavoin.
Anna meille viisas sydän, oliko se nyt psalmin sanoin,
muistutti pappi moneen otteeseen puheessaan.
Viisaan sydämen saa kai elämällä,
tätä lyhyttä eloamme,
niin kuin olisi valmis kuolemaan tänään
ja samalla elämään ikuisesti.
Puolisoni oli selvästi huojentunut. Hautajaiset olivat ohi, naiset ponnistivat taas suuresti luodakseen juhlan. Sinun juhlasi olivat kauniit, olisit varmaan mielelläsi ollut juttelemassa kaikkien kanssa. Pilkkimiesseurueesi miehet sanoivat, että pidit heidätkin hyvällä tuulella.
Kiitos Helge, siitä hyväntuulisesta elämänvoimasta,
Jonka meihin toivottavasti tartutit pysyvästi.
18.1.2014 Lappeenrannassa
