Matka Hawaijille - alku aina hankala
Alku on aina hankalaa, niinkö se meni?
Nousin aamuneljältä Helsinki-Vantaan Glo-hotellilta mennäkseni tsekkaamaan itseni sisään Frankfurtiin menevään koneeseen.
Supersaverilta ostettu lento ei näkynyt Lufthansan luettelossa. Olinhan vain ollut vajaan tunnin jonottamassa jo, eikun jonon päähän taas. Minulla kävi mielessä agenttivitsi. Vitsissä agentin lentokone on myöhässä, koneesta hypätessä laskuvarjo ei aukea, mihin agentti tokaisee, että varmaan se polkupyöräkään ei ole siellä, missä luvattiin. Kerroin vitsin mukavalle nuorelle suomalaiselle naiselle, joka oli menossa Coloradoon, jossa hän kertoi olevan yli 30 astetta pakkasta.
- Hawaijilla ei taida olla ihan 30 astetta plussalla, vastasin oman määränpääni.
Lentokentät ovat paikkoja ihmisten katsomisbongaukselle. Ihmiset joko kulkevat tai odottavat, kukaan ei ole omalla maaperällään. Ei edes työntekijät, jotka hekin tulevat paikalle kotoaan. Olen siis välitilassa, ei lähtöpisteessä eikä määränpäässä.
Onkohan niin ihmiset laittautuvat enemmän lentomatkalle kuin muulloin? Naisten tekoripset alkavat olla jo koomisia, niistä on tolkku kadonnut jo aikoja sitten. naisten ripset alkavat olla karnevalistia. Luomunaisia katsoo paljon mielummin kuin täysin epäluonnollisen näköisiä ripsiä, huulia ja muita kasvojenosia.
Sisäänbuukkaus Helsinki-Vantaalla kesti kauan ja oli melko organisoimaton, joten turvallisuustarkastuksessa moneen kertaan kuulutettiin Frankfurtin konetta lähteväksi ja että tämä on viimeinen kuulutus. Katsoin jo, että seuraava lento menee puolentoista tunnin kuluttua. Turvatarkastuksesta vyö ja muut tarvikkeet kainalossa juoksin portille, josta pääsisinkin taas jonottamaan koneeseen.
En muista, että aikaisemmin matkustellessa on ollut näin paljon jonoja ja joka paikkaan jonotetaan. Työntekijöitä on varmaan vähennetty, luulen, että tehokas työntekijä ehtisi buukata enemmän ihmisiä sisään kuin se, että ihmiset itse arpovat sisäänbuukkauslaitteen edessä.
Ei ihme, että Itä-Euroopasta tulevat pärjäävät tässä jonottamisessa hyvin, koska heillä se on jo traditio. Lufthansan koneessa olivat kuulutukset myös venäjäksi, mitä en ole aikaisemmin kuullut. Venäläiset matkustavat paljon, heidät täytyy huomioida, vaikka suurin osa taitaa inhota heitä matkustajina, koska he ovat toisia huomioimattomia. Kommunismin jälkipolvea. Mutta kyllä suututti,kun itäeurooppalaiset etuilivat vanhan jonotuskokemuksensa avulla.
En osaa sanoa, mikä siinä niin ärsyttää, jos joku etuilee. Ja varsinkin toisia huomiomattomat venäläiset. Ehkä Lappeenrannan kaupoissa olen saanut allergian heihin. Voihan se olla, että sen verran vielä on impivaaralaisuutta tai pohjoiskarjalaista kerettiläisyyttä.
Toisaalta jonottamisen vuoksi Frankfurtissa ei tarvinnut paljon odottaa Los Angelesiin lähtevää konetta, koska jonottamiseen meni kaikki aika, mikä vaihdossa oli. Lentokentällä oli valtavan siisti wc, jossa istuin hetken aivan itsekseni ja lähetin tekstiviestin rouvalle, missä vaiheessa matkaa olen menossa.
Lufthansan seuraavaan koneeseen, minua ohjataan paikalleni saksan kielellä - varmaan näytän saksalaiselta tai vihaiselta tai molemmilta. Ei ole ihan vielä täysin hallussa tyyneys ja seesteisyys, harjoiteltavaa riittää. Jos sen osaisi, niin jonottamiset ja kaikki muu olisi mennyt ohi ärsyyntymättä.
Helsingistä Frankfurtiin saan paikan hätäuloskäytävän kohdalta. Hyvänä asiana on se, että sinä saa jalat suoraksi. Huonona asiana on kova melu, joka oli jopa häiritsevän kovaa lentokoneen sisäpuolen meluksi. Korvatulpat, ne amerikkalaiset vaaleanpunaiset, eivät suomalaiset kovat keltaiset, ovat loistojuttu. Sain nukutuksi melkein koko matkan Helsingistä Frankfurtiin.
Los Angelesin koneeseen mennessä on klassikko - pieni lapsi huutaa kuin päätä leikattaisiin. Lentokoneessa on yleensä aina joku lapsi joka kiljuu, eikä kysymys ole siitä, että lapsi on nälissään tai sairas. Onneksi kyseinen lapsi väsähtää tunnin huudettuaan. Hänen kiljutansa kuuluu korvatulppienkin läpi.
Paikkani on muuten mukava, istun mukavan saksalaispariskunnan vieressä, ikkunapaikalla eli kulkijat eivät häiritse.
Tosin amerikkalaisille on yö, joten he kaikki nukkuvat. Katson action- elokuvaa, jossa tapetaan ja jossa on taka-ajoja. Elokuva on ilman tekstityksiä, kuten koneissa on. Nuorisolle se ei varmaan ole ongelma, mutta itse en ihan kaikkia sanoja kuule tai ymmärrä. No toisaalta tuosta toimintaelokuvasta ymmärtää lähes kaiken vaikkei kuulisi edes sanoja. Ei ole mikään elokuvateollisuuden helmi.
Kuuntelen U2:sta ja muistelen Kiinan reppumatkaa 1987. Silloinkin kuuntelin U2:sta ihkauusilla Hongkongista ostetuilla korvalappustereoilla, joissa C-kasetti pyöri. Nyt katson ulos jäätikölle ja kuuntelen U2:sta iPadistani ja samalla kirjoitan. En tiedä osasiko kukaan edes kuvitella iPadia tuolloin. Minä olin aika ylpeänä jo C-kasetti korvalappustereoista, joissa oli mikrofonikin, jolla pystyi nauhoittamaan puhetta. Nyt on toisin. iPad ei ole vain kuuntelemista varten - nyt iPadilla voisi varmaan tehdä elokuvan, jos osaisin.
Monet asiat ovat kuitenkin muuttuneet. 1980-luvulla maailma oli turvallisempi. Muiston kuultamin tunnelmin muistelen esimerkiksi Tukholmaa tai Pariisia, joissa oli oikeasti tunnelma kuin romaania kirjoittaisi. Tai saattoi kuvitella Koskenniemen ja muiden matkustelleen ympäri Eurooppaa. Elokuva Once upon a time in America kertoo sen kaipauksen tunnelman, vaikka ei kerro samalla tavalla menneestä ajasta. Kyllä Markku Pölösen Emmauksen tiellä kertoo minun lapsuudestani tavalla, joka naurattaa ja itkettää samaan aikaan. En tosin kaipaa sitä aikaa yhtään takaisin.
Nyt Tukholma ja etenkin Pariisi ovat muuttuneet muuttoliikkeen johdosta. Timo Vihavainen on oikeassa kirjassaan Länsimaiden tuho. Uma suree, ettei saanut Suomesta lottovoittoa. Isompi kysymys on se, miksi siirtolaiset tulevat etsimään sitä lottovoittoa eri maailman pääkaupungeista. Vihavainen kertoo, etteivät siirtolaiset kotoudu, vaan muodostavat omia gettojaan eri maiden pääkaupungeihin. Vihavaisen kirja kertoo asiasta, josta luullaan että perussuomalaiset vääntävät junttiutta. Asia on paljon syvempi, jos eri heinähatut suostuvat asiaa syvemmin miettimään.
Miksiköhän suomalaiset alkavat itseruoskinnan, kun pitäisi sormella osoittaa ja ääneen sanoa noiden siirtolaisia tuottavien maiden korruptiosta, epäoikeudenmukaisuuksista ja muusta mädännäisyydestä. Suomi on ihan hyvä paikka asua, ei läheskään täydellinen, mutta hyvä paikka. Ei Suomen pidä muuttua miksikään Mogadishuksi.
Saa nähdä, mitä Intiassa nyt tapahtuu, saavatko naiset ihmisarvon lopultakin?
Olin vajaa 10 vuotta turvapaikan hakijoiden lääkärinä. Perustelu muuttaa pääkaupunkiseudulle oli usein, että turvapaikan hakijat ovat kotoisin isoista kaupungeista. Eivät läheskään kaikki olleet, tapasin monia, jotka asuivat syrjäisillä vuorilla ennen Suomeen tuloaan. Osa heistä ei ollut kotimaassaan nähnyt edes lääkäriä, kun nyt heidän piti pienenkin vaivansa vuoksi päästä tietokone- ja magneettikuvauksiin. Osa heistä ei ollut edes nähnyt kyseisestä laitteesta kuvaakaan. Suusta suuhun tiedotus korvasi aidon tiedon.
Tapasin niitäkin, jotka olivat paenneet henkensä edestä, mutta kaikki eivät olleet. Venäjältä tuli varkaita, jotka varmaan olivat vaikeuksissa kotimaassaankin. Kesti luvattoman kauan byrokratian vuoksi palauttaa heidät. Yleensäkin turvapaikkapäätösten teko kesti liian kauan, onneksi sitä nyt nopeutettu.
Jugoslavian sodan aikana tapasin lääkärinurani ehkä eniten maailman epäinhimillisyydestä muistuttavimman hetken. 2 kuukauden ikäisellä vauvalla ei ollut ollut pesua varten vettä useaan kuukauteen ja hänen ihonsa oli pahasti karstoittunut - ehkä elämäni pasifistisin hetki. En usko, että tilanne oli manipuloitu.
Vielä on kolme ja puoli tuntia Los Angelesiin. Minun pitää kuulema käydä hakemassa matkalaukkuni ja viedä se tullin läpi. Euroopasta tulijoiden pitää tehdä niin. Ajattelen, jos hajamielisenä en olisi kuunnellut, niin sinne se olisi jäänyt pyörimään LA:n kentälle matkalaukkuni. Joskus niitä on peräänhaettu, silloin kun menin Bombayn kautta Bangkokiin ja kerran kun Pariisin kautta menin New Yorkiin. Laukku oli Pariisissa samalla hajoitettu. Ranskalaiset kohtelivat kuin rikollista, varmaan sen vuoksi ettei laukussa ollut juuri mitään varastettavaa.
Amerikan sisäisiä lentoja en olekaan ennen lentänyt. Losista lentää vielä muutaman tunnin Hawaijille. Aikataulun mukaan siellä kahdeksan aikaan illalla - Suomeen aikaero on tasan 12 tuntia. Olen sitten matkustanut yli vuorokauden, toivottavasti loppumatka menee helpommin ja juoheavammin kuin tähän saakka.
Los Angelesin enkelit eivät suojanneet minua
Lento Frankufurtista LA:han sujui lopulta ihan hyvin. Los Angelesin kentällä taas ei sujunut juuri mikään.
En ymmärrä, miksi amerikkalaiset ottavat sormenjäljet joka kerta maahan tullessa, viimeksi pari kuukautta sitten. Tosin New Yorkin lentokentällä, no kaipa siihen on joku hyvinkin järkevä syy, mutta jonot siitä aina tulevat.
Sormenjälkiäni ottavan viranomaisen mielestä mikään ei onnistunut, ei sormenjäljet eikä kasvokuva, hän laitatti minut kolmesti takaisin luukun taakse ja takaisin, kunnes lopulta päädyin siihen, että ruumassa olevat tavarani kuulema tarkastetaan tulliviranomaisten toimesta. En muista oliko huumekoira aikaisimmin kulkenut väkijoukon läpi ja haeskellut huumeita tulijoiden joukosta. Nyt kävi.
Kun odottelin sitten tilassa parikymmenen muun kanssa tavaroitteni tarkastamista, mietin olisinko voinut tehdä jotain toisin. En kyllä ärsyttänyt tullivirkailijaa millään tavalla, ehkä koko juttu oli kuin B-luokan tv-sarjasta, joita LA:ssa, eli Hollywoodissa tuotetaan runsaasti - hän tiesi, että minut oli sattumalta valittu ja siinä nyt odotin kun ylipainoiset tullivirkailijat, jotka näyttivät yhtä lukuunottamatta niin työhönsä kyllästyneiltä kuin ihminen vain voi töissään olla. Työn ainut herkku on saada ihmiset pelokkaaksi heidän mielivaltansa edessä.
Koetin miettiä oliko maahantulokaavakkeessa jotakin, matkalaukussa jotakin, kunnes lopulta lopetin ja mietin että tässä käy niin kuin käy.
Los Angelesin kansainvälinen lentokenttä on iso, lyhyemmin LAX. Lentokenttä on hevosenkengän muotoinen, minä saavuin hevosenkentän alimmaiseen kohtaan. Los Angeles on Yhdysvaltain toiseksi suurin kaupunki. Matkalla Frankfurtista LA:han viimeisen tunnin ajan oli näkynyt tiivistä asutusta ennen kenttää. Sitä ennen oli jäätikköä ja kallioita, joissa ei tuntunut asuvan kukaan.
Kun pääsin lopulta matkalaukkuni löydettyä ulos, niin kysyin lentokentällä olevalta virkailijalta, missä on terminaali 7. Se on toinen hevosenkengän uloimmista osista, siis kauempana, mitä olla voi hevosenkengän keskeltä. Virkailija kysyy, moneltako lentoni lähtee ja sanoo, että sittenhän sinä vielä ehdit. Lennonvaihto on kuin muualla tulisi lennolta kokonaan pois. Useimmilla kentillä jossa olen ollut on sisäisesti kuljettava linja, jota pitkin tullaan seuraavalle lennolle.
Ihmettelen miksi ihmiset ottavat taksin siirtyessään terminaalista toiseen. Ylpeyttäni ja yli 10 tunnin lentomatkan jälkeen ajattelen, että kävely tekee ihan hyvää. Virhe numero yksi. Osoittautuu nimittäin, että terminaali 7 on hyvin kaukana.
Matkoilla harvoin vaihdan kelloa paikalliseen aikaan. Minulla on ollut vain sellainen tapa - toisaalta Polarin sykemittarikellon ajanvaihto ei ole hyvin yksinkertaista. Miksiköhän? Virhe numero kaksi.
Arvioin paikallisen ajan summittaisesti parin tunnin tarkkuudella. Katson jo matkasta väsyneenä, että lento Mauille lähtee parin tunnin kuluttua, eikä minulla ole kiirettä. Portti näyttää olevan 54. Virhe numero kolme.
Portilta 54 lähdetään Oaklantiin juuri. Dataroamingia ei tule puhelimessa pidettyä yllä, koska sieltä saattaa tulla isokin lasku ulkomailta, kuten puhelinmainos mainostaa Suomen ja Viron välillä.
Istun rauhallisesti ja katson ihmisiä. Väsyneenä ajattelen lopulta käydä syömässä, koska lentokoneitten ruoka on mitä on. Ostan pizzaa käytyäni rauhassa valitsemassa itselleni pari uutta kirjaa. Pizzaa joutuu odottelemaan kauan, olen melkein väärällä puolella odottamassa pizzaani, kun toisenlaista ruokaa tilataan tilasta, jota ei erottele muu kuin tuon henkilön, joka asiasta tulee puhumaan mielipide.
Minulle tulee sellainen olo, että mikähän se oikea aika oikein on. iPhonessa on loistava ja yksinkertainen maailmankello, joka hakee vaikka minkä paikan ajan hetkessä. Los Angelesin paikallinen aika tulee alle sekunnissa näytölle. Kello näyttää vähän vaille viittä iltapäivällä paikallista aikaa, seuraava lentoni lähtee klo 16.10.
Eli tekemieni virheiden summa paljastuu karmaisevasti. Lentoni on lähtenyt 50 minuuttia sitten. En ole kuullut että minua olisi kuulutettu, koska lento, jossa minun pitäisi olla, on portilla 72. Siis parin terminaalin päässä siitä, missä olin oleskellut suurimman osan ajasta. Voisin syyttää henkilöä, jolta kysyin, lähtevätkö lennot tästä terminaalista Hawaijille, koska hän vastasi kyllä. Mutta vastuu on minulla, lopultakin.
Ruokahaluni on mennyttä, tarjoan pizzan loppua eräälle henkilölle vastapäätä, hän ei sitä halua. Olin koko ajan katsonut että lentoni lähtee kello kuuden aikoihin, mikä ei pitänyt yhtä lentolippuni kanssa. Mutta ajat ja portit vaihtuvat lentokentillä, Supersaveriltakin oli tullut viesti, jonka katsoin liian myöhään. Siis virheiden summa oli täydellinen, jotta myöhästyn lennolta.
Olen melko huoleton matkustajana, luotan että aina asiat järjestyvät. 1980-luvun lopulla olin tullut yöllä Shanghaihin, eikä vastaanottotyöntekijän mukaan ollut huoneita. Silloinen hyvä kirja Kiinan matkailusta, Survival Kit, kertoi, että niin he aina tekevät. Odotin parin tunnin ajan vastaanotossa matkareppuni kanssa, kunnes työntekijä vei minut yhteiseen huoneeseen, jossa sänkyjä oli tyhjillään vaikka kuinka paljon. Olin Thaimaaassa monsuunisateiden aikaan, vettä oli kävellessä nilkkoihin, mutta kuiva hotelliyösija löytyi. Aina asiat ovat selvinneet, vaikka kuinka hermostuttavaa ja turhauttavaa elämässä on ollut. Aina. Olen aina ollut Luojan kannettavana.
Selitän lentoyhtiön virkailijalle olleeni tulliviranomaisten luona niin kauan, etten ehtinyt ajoissa lennolleni. Pahoittelen tyhmyyttäni ja ylistän, että teillä on tosi iso lentokenttä, jossa löytäminen oikealle portille ajoissa ei ole ihan helppo tehtävä.
- Niin meillä on iso hieno lentokenttä, naisvirkailija sanoo samalla kun buukkaa minua seuraavalle lennolle, joka on lähdössä alle tunnin kuluttua Mauille.
Ilman eri korvausta, vieressä oleva kaverini yrittää samaa toisaalle, mutta nuoremmat naiset sanovat tylysti, että hänen pitää maksaa, yöpyä hotellissa ja huomenna lähtee seuraava lento.
Istun väsyneenä, onnellisena odottamassa puolen tunnin päästä alkavaa koneen täyttämistä. Matkalaukkuni, joka kulkee ruumassa on alunperinkin ollut liian täynnä ja mielestäni aivan liian painava, on kylläkin matkalla siinä oikealla lennolla, jolla minun piti mennä. Naisvirkailija rauhoitteli, että se löytyy lentokentältä sitten. Muistan kaksi kertaa, jolloin minä olin koneessa, mutta matkalaukku tuli myöhemmin. Thaimaassa neljä päivää tuloni jälkeen ja New Yorkissa pari päivää tuloni jälkeen. En tiedä rauhoittavatko aikaisemmat kokemukseni minua. Joka tapauksessa minä ja matkalaukkuni olemme eri koneessa.
Mauin koneeseen kutsumisjärjestys on kummallinen. Ensin sotilaat, kultakorttimatkustajat ja muut etuoikeutetut. Neljännen ryhmän kohdalla kysyn viereiseltä kaveriltani, mitä nämä ryhmät tarkoittavat, samalla kun näen että lipussani lukee ryhmä 6, jota lopulta pyydetään astumaan koneeseen.
Koneessa on todella kylmä, tuuletus puhaltaa koneeseen tosi kylmää ilmaa, en tiedä miksi. Hyvä puolihan siinä on, että ruumiinlämmön pitää pudota puoli astetta, että nukahtaminen tapahtuu helposti. Ja alan olla vuorokauden matkustettuani aika väsynyt, jota uni kyllä kelpaa. Syön koneessa maksullisen juustohampurilaisen, juomat ovat ilmaisia, mutten ota mitän muuta kuin vettä - ja käyn nukkumaan.
Lento Hawaijille LA:sta kestää noin viisi tuntia. 4000 kilometriä. Lopulta joko totun koneen kylmyyteen tai sitten koneessa lämpenee riittävästi tai väsyneenä ja nälkäisenä olen kylmälle herkkä. Kone on melko tyhjä. Lentokapteeni ilmoittaa, että on vähän tuulista laskeutuessa. Jaa että vähän. Meno on samanlaista kuin tottumaton istuisi hevosenselässä ja poukkoilee satulassa.
Mauille laskeutuminen ei ole lentopelkoisia varten. Minuakin alkaa pelottaa oikeasti, että mitenköhän tässä käy. Fox- tvkanavalla on tullut katsottua, miten lentoturmat tapahtuivat. Yksinkertaisia ja inhimillisiä virheitä. Kun lentokone oikeasti viskoo minua penkissäni, ristin käteni ja annan itseni Jumalan huostaan. Jos Jumala on sitä mieltä, että matkan pää on tässä, niin se on sitten tässä. Rationaalisempi selitys on se, että Jumalaan uskovilla ei tällaisessa tilassa käynnisty stressihormonijärjestelmä ylikierroksille ja laukaisse paniikkia. Jotkut väittävät, että on tyhmää uskoa Jumalaan. Se on helpompi ihmiselle oppia kuin mindfulness-harjoitus, jossa psykoedukatiivisesti kerrotaan, mitä ihmisessä tapahtuu. Tieto ei tee ihmistä vapaaksi, eikä se, ettei uutisia pudonneista koneista Hawaijilla ole usein ollut, rauhoita matkaajaa, jota lentokone hypyttää paikallaan.
- Ei se oo ihmisen kärees, sanoo vääpeli Tuntemattomassa sotilaassa, kun rauhoittaa hevosta vapaaksi laskiessaan - se on Korkemman kärees.
Jos ihmiset saisivat takaisin uskontonsa, niin ahdistuneisuushäiriön määrä romahtaisi. Ei se kaikkea poistaisi, mutta suuren osan.
Jos ei pysty itseään rauhoittamaan lentokoneen pomppiessa, niin stressihormonit ja koko stressihormonijärjestelmä laittaa ihmisen yliherkiksi kaikille tapahtumille puoleksitoista tunniksi.
Mielikuvat Hawaijista romahtavat
Useimmilla meistä on Hawaijista mielikuva, että siellä palmujen alla, valoisassa auringonpaisteessa, soivassa rennossa musiikissa tanssii viekoittelevasti hulahula-tyttö, joka asettaa lein kaulaasi hymyillen.
Ensi askeleet saapua pimeään ja vesisateiseen Hawaijiin, jossa ei ole takseja odottamassa. Ilma on kyllä lämmin, mutta kosteutta on vesisateen johdosta enemmänkin kuin tarpeeksi. Lopulta taksi tulee ja on sikakallis. New Yorkissa taksi ei ikinä maksa näin paljon - lähes 60 dollaria hotellille.
Lentokenttä on pieni, matkalaukkuni löytyy lentoyhtiön hoivista helposti. Monella on lei kaulassa, minulla ei. Taksinkuljettaja lohduttelee, että kyllä ne hotellissa antavat sinulle lein. Taksinkuljettaja kertoo, että paikallisia asuu Mauin saarella 100 000, jotka ovat kaikkialta maailmasta. Suurin piirtein saman verran kuin Eksoten, sosiaali- ja terveyspiirimme alueella, on vastuualueellani ihmisiä.
Hotellin vastaanotossa minulle annetaan huone, josta ei avaudu näkymä Tyynellemerelle. Sanoin epämääräisenä ja väsyneenä, että haluan Tyynenvaltameren näkymän, kun sitä kysytään.
Huone on tilava ja täkäiseen tapaan kallis. Amerikkalaisille Hawaiji on sitä samaa, mitä Kanariansaaret ovat suomalaisille. Huoneenhinta on oiva esimerkki tuotteistamisesta, kaikkea pientä lisää tavallisen hinnan päälle - olisivat nyt laskuttaneet vaikka siitä leistäkin, jota en ikinä saanut.
Minua laskutetaan tavaroiden kantamisesta, vaikka kukaan muu kuin minä itse ei puolen yön aikaan kanna tavaroitani. Matkaa on hotellikompeksissa satoja metrejä. Waldorf Astoria Waikea on toivottanut minut "tervetulleeksi".
Kaikki mielikuvat Hawaijista ovat romahtaneet - hetkessä.
Onneksi on pimeää, ehkä aamu on yötä viisaampi. Ehkä lopussa kiitos seisoo, vaikka alku on hankala.
Ostin vastailmestyneen Davidsonin ja Begleyn kirjan, New York Timesin bestsellerin, The Emotional Life of Your Brain - ehkä se kertoo, millaisia emotionaalinen tyylini on ja miten se vaikuttaa siihen, miten havaitsen asioita. Se lupaa myös muuttaa minut, jos tarvetta on.
Suomen ja Hawaijin välillä on 12 tunnin aikaero, yritän käydä nukkumaan keskellä päivää Suomen aikaa ja keskellä yötä täkäläistä aikaa. En ole nukkumisen ammattilaisia Suomessakaan, katsotaan miten ensi yönä käy. En jaksa käydä ammeeseen, joka näyttää loistavalta, kuten suihkukin. Korvatulpat laitan, vaikkei juuri mitään melua kuulu, siltä varalta, että kuuluisi, koska olen herkkäuninen.
Hawaijilla, Mauin saarella 5.1.2013
Nousin aamuneljältä Helsinki-Vantaan Glo-hotellilta mennäkseni tsekkaamaan itseni sisään Frankfurtiin menevään koneeseen.
Supersaverilta ostettu lento ei näkynyt Lufthansan luettelossa. Olinhan vain ollut vajaan tunnin jonottamassa jo, eikun jonon päähän taas. Minulla kävi mielessä agenttivitsi. Vitsissä agentin lentokone on myöhässä, koneesta hypätessä laskuvarjo ei aukea, mihin agentti tokaisee, että varmaan se polkupyöräkään ei ole siellä, missä luvattiin. Kerroin vitsin mukavalle nuorelle suomalaiselle naiselle, joka oli menossa Coloradoon, jossa hän kertoi olevan yli 30 astetta pakkasta.
- Hawaijilla ei taida olla ihan 30 astetta plussalla, vastasin oman määränpääni.
Lentokentät ovat paikkoja ihmisten katsomisbongaukselle. Ihmiset joko kulkevat tai odottavat, kukaan ei ole omalla maaperällään. Ei edes työntekijät, jotka hekin tulevat paikalle kotoaan. Olen siis välitilassa, ei lähtöpisteessä eikä määränpäässä.
Onkohan niin ihmiset laittautuvat enemmän lentomatkalle kuin muulloin? Naisten tekoripset alkavat olla jo koomisia, niistä on tolkku kadonnut jo aikoja sitten. naisten ripset alkavat olla karnevalistia. Luomunaisia katsoo paljon mielummin kuin täysin epäluonnollisen näköisiä ripsiä, huulia ja muita kasvojenosia.
Sisäänbuukkaus Helsinki-Vantaalla kesti kauan ja oli melko organisoimaton, joten turvallisuustarkastuksessa moneen kertaan kuulutettiin Frankfurtin konetta lähteväksi ja että tämä on viimeinen kuulutus. Katsoin jo, että seuraava lento menee puolentoista tunnin kuluttua. Turvatarkastuksesta vyö ja muut tarvikkeet kainalossa juoksin portille, josta pääsisinkin taas jonottamaan koneeseen.
En muista, että aikaisemmin matkustellessa on ollut näin paljon jonoja ja joka paikkaan jonotetaan. Työntekijöitä on varmaan vähennetty, luulen, että tehokas työntekijä ehtisi buukata enemmän ihmisiä sisään kuin se, että ihmiset itse arpovat sisäänbuukkauslaitteen edessä.
Ei ihme, että Itä-Euroopasta tulevat pärjäävät tässä jonottamisessa hyvin, koska heillä se on jo traditio. Lufthansan koneessa olivat kuulutukset myös venäjäksi, mitä en ole aikaisemmin kuullut. Venäläiset matkustavat paljon, heidät täytyy huomioida, vaikka suurin osa taitaa inhota heitä matkustajina, koska he ovat toisia huomioimattomia. Kommunismin jälkipolvea. Mutta kyllä suututti,kun itäeurooppalaiset etuilivat vanhan jonotuskokemuksensa avulla.
En osaa sanoa, mikä siinä niin ärsyttää, jos joku etuilee. Ja varsinkin toisia huomiomattomat venäläiset. Ehkä Lappeenrannan kaupoissa olen saanut allergian heihin. Voihan se olla, että sen verran vielä on impivaaralaisuutta tai pohjoiskarjalaista kerettiläisyyttä.
Toisaalta jonottamisen vuoksi Frankfurtissa ei tarvinnut paljon odottaa Los Angelesiin lähtevää konetta, koska jonottamiseen meni kaikki aika, mikä vaihdossa oli. Lentokentällä oli valtavan siisti wc, jossa istuin hetken aivan itsekseni ja lähetin tekstiviestin rouvalle, missä vaiheessa matkaa olen menossa.
Lufthansan seuraavaan koneeseen, minua ohjataan paikalleni saksan kielellä - varmaan näytän saksalaiselta tai vihaiselta tai molemmilta. Ei ole ihan vielä täysin hallussa tyyneys ja seesteisyys, harjoiteltavaa riittää. Jos sen osaisi, niin jonottamiset ja kaikki muu olisi mennyt ohi ärsyyntymättä.
Helsingistä Frankfurtiin saan paikan hätäuloskäytävän kohdalta. Hyvänä asiana on se, että sinä saa jalat suoraksi. Huonona asiana on kova melu, joka oli jopa häiritsevän kovaa lentokoneen sisäpuolen meluksi. Korvatulpat, ne amerikkalaiset vaaleanpunaiset, eivät suomalaiset kovat keltaiset, ovat loistojuttu. Sain nukutuksi melkein koko matkan Helsingistä Frankfurtiin.
Los Angelesin koneeseen mennessä on klassikko - pieni lapsi huutaa kuin päätä leikattaisiin. Lentokoneessa on yleensä aina joku lapsi joka kiljuu, eikä kysymys ole siitä, että lapsi on nälissään tai sairas. Onneksi kyseinen lapsi väsähtää tunnin huudettuaan. Hänen kiljutansa kuuluu korvatulppienkin läpi.
Paikkani on muuten mukava, istun mukavan saksalaispariskunnan vieressä, ikkunapaikalla eli kulkijat eivät häiritse.
Tosin amerikkalaisille on yö, joten he kaikki nukkuvat. Katson action- elokuvaa, jossa tapetaan ja jossa on taka-ajoja. Elokuva on ilman tekstityksiä, kuten koneissa on. Nuorisolle se ei varmaan ole ongelma, mutta itse en ihan kaikkia sanoja kuule tai ymmärrä. No toisaalta tuosta toimintaelokuvasta ymmärtää lähes kaiken vaikkei kuulisi edes sanoja. Ei ole mikään elokuvateollisuuden helmi.
Kuuntelen U2:sta ja muistelen Kiinan reppumatkaa 1987. Silloinkin kuuntelin U2:sta ihkauusilla Hongkongista ostetuilla korvalappustereoilla, joissa C-kasetti pyöri. Nyt katson ulos jäätikölle ja kuuntelen U2:sta iPadistani ja samalla kirjoitan. En tiedä osasiko kukaan edes kuvitella iPadia tuolloin. Minä olin aika ylpeänä jo C-kasetti korvalappustereoista, joissa oli mikrofonikin, jolla pystyi nauhoittamaan puhetta. Nyt on toisin. iPad ei ole vain kuuntelemista varten - nyt iPadilla voisi varmaan tehdä elokuvan, jos osaisin.
Monet asiat ovat kuitenkin muuttuneet. 1980-luvulla maailma oli turvallisempi. Muiston kuultamin tunnelmin muistelen esimerkiksi Tukholmaa tai Pariisia, joissa oli oikeasti tunnelma kuin romaania kirjoittaisi. Tai saattoi kuvitella Koskenniemen ja muiden matkustelleen ympäri Eurooppaa. Elokuva Once upon a time in America kertoo sen kaipauksen tunnelman, vaikka ei kerro samalla tavalla menneestä ajasta. Kyllä Markku Pölösen Emmauksen tiellä kertoo minun lapsuudestani tavalla, joka naurattaa ja itkettää samaan aikaan. En tosin kaipaa sitä aikaa yhtään takaisin.
Nyt Tukholma ja etenkin Pariisi ovat muuttuneet muuttoliikkeen johdosta. Timo Vihavainen on oikeassa kirjassaan Länsimaiden tuho. Uma suree, ettei saanut Suomesta lottovoittoa. Isompi kysymys on se, miksi siirtolaiset tulevat etsimään sitä lottovoittoa eri maailman pääkaupungeista. Vihavainen kertoo, etteivät siirtolaiset kotoudu, vaan muodostavat omia gettojaan eri maiden pääkaupungeihin. Vihavaisen kirja kertoo asiasta, josta luullaan että perussuomalaiset vääntävät junttiutta. Asia on paljon syvempi, jos eri heinähatut suostuvat asiaa syvemmin miettimään.
Miksiköhän suomalaiset alkavat itseruoskinnan, kun pitäisi sormella osoittaa ja ääneen sanoa noiden siirtolaisia tuottavien maiden korruptiosta, epäoikeudenmukaisuuksista ja muusta mädännäisyydestä. Suomi on ihan hyvä paikka asua, ei läheskään täydellinen, mutta hyvä paikka. Ei Suomen pidä muuttua miksikään Mogadishuksi.
Saa nähdä, mitä Intiassa nyt tapahtuu, saavatko naiset ihmisarvon lopultakin?
Olin vajaa 10 vuotta turvapaikan hakijoiden lääkärinä. Perustelu muuttaa pääkaupunkiseudulle oli usein, että turvapaikan hakijat ovat kotoisin isoista kaupungeista. Eivät läheskään kaikki olleet, tapasin monia, jotka asuivat syrjäisillä vuorilla ennen Suomeen tuloaan. Osa heistä ei ollut kotimaassaan nähnyt edes lääkäriä, kun nyt heidän piti pienenkin vaivansa vuoksi päästä tietokone- ja magneettikuvauksiin. Osa heistä ei ollut edes nähnyt kyseisestä laitteesta kuvaakaan. Suusta suuhun tiedotus korvasi aidon tiedon.
Tapasin niitäkin, jotka olivat paenneet henkensä edestä, mutta kaikki eivät olleet. Venäjältä tuli varkaita, jotka varmaan olivat vaikeuksissa kotimaassaankin. Kesti luvattoman kauan byrokratian vuoksi palauttaa heidät. Yleensäkin turvapaikkapäätösten teko kesti liian kauan, onneksi sitä nyt nopeutettu.
Jugoslavian sodan aikana tapasin lääkärinurani ehkä eniten maailman epäinhimillisyydestä muistuttavimman hetken. 2 kuukauden ikäisellä vauvalla ei ollut ollut pesua varten vettä useaan kuukauteen ja hänen ihonsa oli pahasti karstoittunut - ehkä elämäni pasifistisin hetki. En usko, että tilanne oli manipuloitu.
Vielä on kolme ja puoli tuntia Los Angelesiin. Minun pitää kuulema käydä hakemassa matkalaukkuni ja viedä se tullin läpi. Euroopasta tulijoiden pitää tehdä niin. Ajattelen, jos hajamielisenä en olisi kuunnellut, niin sinne se olisi jäänyt pyörimään LA:n kentälle matkalaukkuni. Joskus niitä on peräänhaettu, silloin kun menin Bombayn kautta Bangkokiin ja kerran kun Pariisin kautta menin New Yorkiin. Laukku oli Pariisissa samalla hajoitettu. Ranskalaiset kohtelivat kuin rikollista, varmaan sen vuoksi ettei laukussa ollut juuri mitään varastettavaa.
Amerikan sisäisiä lentoja en olekaan ennen lentänyt. Losista lentää vielä muutaman tunnin Hawaijille. Aikataulun mukaan siellä kahdeksan aikaan illalla - Suomeen aikaero on tasan 12 tuntia. Olen sitten matkustanut yli vuorokauden, toivottavasti loppumatka menee helpommin ja juoheavammin kuin tähän saakka.
Los Angelesin enkelit eivät suojanneet minua
Lento Frankufurtista LA:han sujui lopulta ihan hyvin. Los Angelesin kentällä taas ei sujunut juuri mikään.
En ymmärrä, miksi amerikkalaiset ottavat sormenjäljet joka kerta maahan tullessa, viimeksi pari kuukautta sitten. Tosin New Yorkin lentokentällä, no kaipa siihen on joku hyvinkin järkevä syy, mutta jonot siitä aina tulevat.
Sormenjälkiäni ottavan viranomaisen mielestä mikään ei onnistunut, ei sormenjäljet eikä kasvokuva, hän laitatti minut kolmesti takaisin luukun taakse ja takaisin, kunnes lopulta päädyin siihen, että ruumassa olevat tavarani kuulema tarkastetaan tulliviranomaisten toimesta. En muista oliko huumekoira aikaisimmin kulkenut väkijoukon läpi ja haeskellut huumeita tulijoiden joukosta. Nyt kävi.
Kun odottelin sitten tilassa parikymmenen muun kanssa tavaroitteni tarkastamista, mietin olisinko voinut tehdä jotain toisin. En kyllä ärsyttänyt tullivirkailijaa millään tavalla, ehkä koko juttu oli kuin B-luokan tv-sarjasta, joita LA:ssa, eli Hollywoodissa tuotetaan runsaasti - hän tiesi, että minut oli sattumalta valittu ja siinä nyt odotin kun ylipainoiset tullivirkailijat, jotka näyttivät yhtä lukuunottamatta niin työhönsä kyllästyneiltä kuin ihminen vain voi töissään olla. Työn ainut herkku on saada ihmiset pelokkaaksi heidän mielivaltansa edessä.
Koetin miettiä oliko maahantulokaavakkeessa jotakin, matkalaukussa jotakin, kunnes lopulta lopetin ja mietin että tässä käy niin kuin käy.
Los Angelesin kansainvälinen lentokenttä on iso, lyhyemmin LAX. Lentokenttä on hevosenkengän muotoinen, minä saavuin hevosenkentän alimmaiseen kohtaan. Los Angeles on Yhdysvaltain toiseksi suurin kaupunki. Matkalla Frankfurtista LA:han viimeisen tunnin ajan oli näkynyt tiivistä asutusta ennen kenttää. Sitä ennen oli jäätikköä ja kallioita, joissa ei tuntunut asuvan kukaan.
Kun pääsin lopulta matkalaukkuni löydettyä ulos, niin kysyin lentokentällä olevalta virkailijalta, missä on terminaali 7. Se on toinen hevosenkengän uloimmista osista, siis kauempana, mitä olla voi hevosenkengän keskeltä. Virkailija kysyy, moneltako lentoni lähtee ja sanoo, että sittenhän sinä vielä ehdit. Lennonvaihto on kuin muualla tulisi lennolta kokonaan pois. Useimmilla kentillä jossa olen ollut on sisäisesti kuljettava linja, jota pitkin tullaan seuraavalle lennolle.
Ihmettelen miksi ihmiset ottavat taksin siirtyessään terminaalista toiseen. Ylpeyttäni ja yli 10 tunnin lentomatkan jälkeen ajattelen, että kävely tekee ihan hyvää. Virhe numero yksi. Osoittautuu nimittäin, että terminaali 7 on hyvin kaukana.
Matkoilla harvoin vaihdan kelloa paikalliseen aikaan. Minulla on ollut vain sellainen tapa - toisaalta Polarin sykemittarikellon ajanvaihto ei ole hyvin yksinkertaista. Miksiköhän? Virhe numero kaksi.
Arvioin paikallisen ajan summittaisesti parin tunnin tarkkuudella. Katson jo matkasta väsyneenä, että lento Mauille lähtee parin tunnin kuluttua, eikä minulla ole kiirettä. Portti näyttää olevan 54. Virhe numero kolme.
Portilta 54 lähdetään Oaklantiin juuri. Dataroamingia ei tule puhelimessa pidettyä yllä, koska sieltä saattaa tulla isokin lasku ulkomailta, kuten puhelinmainos mainostaa Suomen ja Viron välillä.
Istun rauhallisesti ja katson ihmisiä. Väsyneenä ajattelen lopulta käydä syömässä, koska lentokoneitten ruoka on mitä on. Ostan pizzaa käytyäni rauhassa valitsemassa itselleni pari uutta kirjaa. Pizzaa joutuu odottelemaan kauan, olen melkein väärällä puolella odottamassa pizzaani, kun toisenlaista ruokaa tilataan tilasta, jota ei erottele muu kuin tuon henkilön, joka asiasta tulee puhumaan mielipide.
Minulle tulee sellainen olo, että mikähän se oikea aika oikein on. iPhonessa on loistava ja yksinkertainen maailmankello, joka hakee vaikka minkä paikan ajan hetkessä. Los Angelesin paikallinen aika tulee alle sekunnissa näytölle. Kello näyttää vähän vaille viittä iltapäivällä paikallista aikaa, seuraava lentoni lähtee klo 16.10.
Eli tekemieni virheiden summa paljastuu karmaisevasti. Lentoni on lähtenyt 50 minuuttia sitten. En ole kuullut että minua olisi kuulutettu, koska lento, jossa minun pitäisi olla, on portilla 72. Siis parin terminaalin päässä siitä, missä olin oleskellut suurimman osan ajasta. Voisin syyttää henkilöä, jolta kysyin, lähtevätkö lennot tästä terminaalista Hawaijille, koska hän vastasi kyllä. Mutta vastuu on minulla, lopultakin.
Ruokahaluni on mennyttä, tarjoan pizzan loppua eräälle henkilölle vastapäätä, hän ei sitä halua. Olin koko ajan katsonut että lentoni lähtee kello kuuden aikoihin, mikä ei pitänyt yhtä lentolippuni kanssa. Mutta ajat ja portit vaihtuvat lentokentillä, Supersaveriltakin oli tullut viesti, jonka katsoin liian myöhään. Siis virheiden summa oli täydellinen, jotta myöhästyn lennolta.
Olen melko huoleton matkustajana, luotan että aina asiat järjestyvät. 1980-luvun lopulla olin tullut yöllä Shanghaihin, eikä vastaanottotyöntekijän mukaan ollut huoneita. Silloinen hyvä kirja Kiinan matkailusta, Survival Kit, kertoi, että niin he aina tekevät. Odotin parin tunnin ajan vastaanotossa matkareppuni kanssa, kunnes työntekijä vei minut yhteiseen huoneeseen, jossa sänkyjä oli tyhjillään vaikka kuinka paljon. Olin Thaimaaassa monsuunisateiden aikaan, vettä oli kävellessä nilkkoihin, mutta kuiva hotelliyösija löytyi. Aina asiat ovat selvinneet, vaikka kuinka hermostuttavaa ja turhauttavaa elämässä on ollut. Aina. Olen aina ollut Luojan kannettavana.
Selitän lentoyhtiön virkailijalle olleeni tulliviranomaisten luona niin kauan, etten ehtinyt ajoissa lennolleni. Pahoittelen tyhmyyttäni ja ylistän, että teillä on tosi iso lentokenttä, jossa löytäminen oikealle portille ajoissa ei ole ihan helppo tehtävä.
- Niin meillä on iso hieno lentokenttä, naisvirkailija sanoo samalla kun buukkaa minua seuraavalle lennolle, joka on lähdössä alle tunnin kuluttua Mauille.
Ilman eri korvausta, vieressä oleva kaverini yrittää samaa toisaalle, mutta nuoremmat naiset sanovat tylysti, että hänen pitää maksaa, yöpyä hotellissa ja huomenna lähtee seuraava lento.
Istun väsyneenä, onnellisena odottamassa puolen tunnin päästä alkavaa koneen täyttämistä. Matkalaukkuni, joka kulkee ruumassa on alunperinkin ollut liian täynnä ja mielestäni aivan liian painava, on kylläkin matkalla siinä oikealla lennolla, jolla minun piti mennä. Naisvirkailija rauhoitteli, että se löytyy lentokentältä sitten. Muistan kaksi kertaa, jolloin minä olin koneessa, mutta matkalaukku tuli myöhemmin. Thaimaassa neljä päivää tuloni jälkeen ja New Yorkissa pari päivää tuloni jälkeen. En tiedä rauhoittavatko aikaisemmat kokemukseni minua. Joka tapauksessa minä ja matkalaukkuni olemme eri koneessa.
Mauin koneeseen kutsumisjärjestys on kummallinen. Ensin sotilaat, kultakorttimatkustajat ja muut etuoikeutetut. Neljännen ryhmän kohdalla kysyn viereiseltä kaveriltani, mitä nämä ryhmät tarkoittavat, samalla kun näen että lipussani lukee ryhmä 6, jota lopulta pyydetään astumaan koneeseen.
Koneessa on todella kylmä, tuuletus puhaltaa koneeseen tosi kylmää ilmaa, en tiedä miksi. Hyvä puolihan siinä on, että ruumiinlämmön pitää pudota puoli astetta, että nukahtaminen tapahtuu helposti. Ja alan olla vuorokauden matkustettuani aika väsynyt, jota uni kyllä kelpaa. Syön koneessa maksullisen juustohampurilaisen, juomat ovat ilmaisia, mutten ota mitän muuta kuin vettä - ja käyn nukkumaan.
Lento Hawaijille LA:sta kestää noin viisi tuntia. 4000 kilometriä. Lopulta joko totun koneen kylmyyteen tai sitten koneessa lämpenee riittävästi tai väsyneenä ja nälkäisenä olen kylmälle herkkä. Kone on melko tyhjä. Lentokapteeni ilmoittaa, että on vähän tuulista laskeutuessa. Jaa että vähän. Meno on samanlaista kuin tottumaton istuisi hevosenselässä ja poukkoilee satulassa.
Mauille laskeutuminen ei ole lentopelkoisia varten. Minuakin alkaa pelottaa oikeasti, että mitenköhän tässä käy. Fox- tvkanavalla on tullut katsottua, miten lentoturmat tapahtuivat. Yksinkertaisia ja inhimillisiä virheitä. Kun lentokone oikeasti viskoo minua penkissäni, ristin käteni ja annan itseni Jumalan huostaan. Jos Jumala on sitä mieltä, että matkan pää on tässä, niin se on sitten tässä. Rationaalisempi selitys on se, että Jumalaan uskovilla ei tällaisessa tilassa käynnisty stressihormonijärjestelmä ylikierroksille ja laukaisse paniikkia. Jotkut väittävät, että on tyhmää uskoa Jumalaan. Se on helpompi ihmiselle oppia kuin mindfulness-harjoitus, jossa psykoedukatiivisesti kerrotaan, mitä ihmisessä tapahtuu. Tieto ei tee ihmistä vapaaksi, eikä se, ettei uutisia pudonneista koneista Hawaijilla ole usein ollut, rauhoita matkaajaa, jota lentokone hypyttää paikallaan.
- Ei se oo ihmisen kärees, sanoo vääpeli Tuntemattomassa sotilaassa, kun rauhoittaa hevosta vapaaksi laskiessaan - se on Korkemman kärees.
Jos ihmiset saisivat takaisin uskontonsa, niin ahdistuneisuushäiriön määrä romahtaisi. Ei se kaikkea poistaisi, mutta suuren osan.
Jos ei pysty itseään rauhoittamaan lentokoneen pomppiessa, niin stressihormonit ja koko stressihormonijärjestelmä laittaa ihmisen yliherkiksi kaikille tapahtumille puoleksitoista tunniksi.
Mielikuvat Hawaijista romahtavat
Useimmilla meistä on Hawaijista mielikuva, että siellä palmujen alla, valoisassa auringonpaisteessa, soivassa rennossa musiikissa tanssii viekoittelevasti hulahula-tyttö, joka asettaa lein kaulaasi hymyillen.
Ensi askeleet saapua pimeään ja vesisateiseen Hawaijiin, jossa ei ole takseja odottamassa. Ilma on kyllä lämmin, mutta kosteutta on vesisateen johdosta enemmänkin kuin tarpeeksi. Lopulta taksi tulee ja on sikakallis. New Yorkissa taksi ei ikinä maksa näin paljon - lähes 60 dollaria hotellille.
Lentokenttä on pieni, matkalaukkuni löytyy lentoyhtiön hoivista helposti. Monella on lei kaulassa, minulla ei. Taksinkuljettaja lohduttelee, että kyllä ne hotellissa antavat sinulle lein. Taksinkuljettaja kertoo, että paikallisia asuu Mauin saarella 100 000, jotka ovat kaikkialta maailmasta. Suurin piirtein saman verran kuin Eksoten, sosiaali- ja terveyspiirimme alueella, on vastuualueellani ihmisiä.
Hotellin vastaanotossa minulle annetaan huone, josta ei avaudu näkymä Tyynellemerelle. Sanoin epämääräisenä ja väsyneenä, että haluan Tyynenvaltameren näkymän, kun sitä kysytään.
Huone on tilava ja täkäiseen tapaan kallis. Amerikkalaisille Hawaiji on sitä samaa, mitä Kanariansaaret ovat suomalaisille. Huoneenhinta on oiva esimerkki tuotteistamisesta, kaikkea pientä lisää tavallisen hinnan päälle - olisivat nyt laskuttaneet vaikka siitä leistäkin, jota en ikinä saanut.
Minua laskutetaan tavaroiden kantamisesta, vaikka kukaan muu kuin minä itse ei puolen yön aikaan kanna tavaroitani. Matkaa on hotellikompeksissa satoja metrejä. Waldorf Astoria Waikea on toivottanut minut "tervetulleeksi".
Kaikki mielikuvat Hawaijista ovat romahtaneet - hetkessä.
Onneksi on pimeää, ehkä aamu on yötä viisaampi. Ehkä lopussa kiitos seisoo, vaikka alku on hankala.
Ostin vastailmestyneen Davidsonin ja Begleyn kirjan, New York Timesin bestsellerin, The Emotional Life of Your Brain - ehkä se kertoo, millaisia emotionaalinen tyylini on ja miten se vaikuttaa siihen, miten havaitsen asioita. Se lupaa myös muuttaa minut, jos tarvetta on.
Suomen ja Hawaijin välillä on 12 tunnin aikaero, yritän käydä nukkumaan keskellä päivää Suomen aikaa ja keskellä yötä täkäläistä aikaa. En ole nukkumisen ammattilaisia Suomessakaan, katsotaan miten ensi yönä käy. En jaksa käydä ammeeseen, joka näyttää loistavalta, kuten suihkukin. Korvatulpat laitan, vaikkei juuri mitään melua kuulu, siltä varalta, että kuuluisi, koska olen herkkäuninen.
Hawaijilla, Mauin saarella 5.1.2013