Miehisyys tänä päivänä
Lauri Larmen näyttelyyn (Joensuussa 8.2–14.2.2010) kirjoitettamani teksti miehisyydestä
Isättömyys on pojan kohtalosta kovin
Isättömyys on kasvavalle pojalle ja myös vanhenevalle miehelle kohtaloista kovin. Isättömyyteen sisältyy samanlaista jumalten kirousta, mistä Raamatun Job kärsi. Kaikki eivät kuitenkaan kestä isättömyyden kohtaloaan jobimaisesti. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan vuonna 2001, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta. Isällä on siis merkitystä.
Onnellinen on se isätön mies, joka saa naisen kumppanikseen elämäntaipaleelleen. Mutta jos isättömän miehen puoliso, nainen, joka on tavallisesti myös hänen ainut ystävänsä, poistuu miehen elämästä, niin isättömän miehen yksinäisyys paljastuu koko karuudessaan. Elämästä tulee helposti kirous, jonka isätön mies haluaa hukuttaa viinaan, työntekoon tai muuhun, johon voi paeta itseään.
Markku Envall kirjoittaa Rakeita (1983)-kirjassaan: ”… Hän jäi vaille lähes kaikkea – ylpeydestä. Hän ei pystynyt sanomaan haluavansa, koska tunsi sen liian nöyryyttäväksi. Krapulassa paranemisessa oli hänelle kuolemisen hetken esimaku. Äkkinäinen sielun kirkastus, ajatusten liikkeellelähtö, mielen valo. Hänen mielensä valtasi kiitoksen tunne. Käsite tuntui vaativan objektia. Hän kutsui sitä Jumalaksi. Humala oli hänelle yhdentekevä, hän joi tullakseen krapulaan. Se oli hänen tapansa rukoilla, saada armo esiin.”
Olen hoitanut työkseni päihdeongelmaisia miehiä 20 vuotta, en ole tavannut vielä ketään alkoholistimiestä, jolla olisi ollut hyvä suhde isäänsä. Minulla on tapana pilailla asian kanssa: kun tapaan ensimmäisen alkoholistimiehen, jolla on hyvä suhde isäänsä, niin laitan hänet kokovartalomagneettitutkimuksiin – vain selvittääkseni, mistä ihmeen muusta jutusta voisi olla kysymys.
Maailman parhaassa miehistä kirjoitetussa kirjassa, Rautahannussa (Iron John) opetetaan, että nuoren miehen on parasta siirtyä äidin maailmasta isän maailmaan. Kaikissa maailman initiaatiokertomuksissa – kertomuksissa joissa nuori mies perehdytetään aikuisuuteen ja otetaan aikuisten joukkoon - kerrotaan siitä, kuinka tärkeää nuorukaisen on luopua vanhempiinsa kohdistamista odotuksistaan ja löytää toinen isä, eli ”toinen Kuningas”. Kenestä isättömälle pojalle toinen kuningas?
Jukka Kemppinen kirjoittaa 5.1.08 blogissaan Rakkaudettomuudesta:” …Joku voisi selailla hakuteoksia. Minusta näyttäisi, että johtavissa skeptikoissa olisi aika paljon nuorena kuolleen isän lapsia. Muutoin koleasta kehitysiästä ei matrikkeleissa kerrota. Tuntuisi loogiselta ajatella, että kun uskonnollisen tunteen väitetään olevan tiedostamatonta isän kaipuuta, uskonnollisen tunteen puuttuminen olisi tiedostettua isättömyyttä.” Onnellinen on se mies, joka löytää suhteen uuteen Kuninkaaseen, olkoon se vaikka uskonnollisessa tunteessa suhdetta Jumalaan. Jumala on rakkaus.
Jos mies ei halua jumalallista rakkautta matkallensa, niin hänen on käytävä etsimään maallista rakkautta, mikä taas edellyttää valmiutta tutustua herkkyyteensä. Jos kaikki miehen herkkyys on valmiiksi leimattu homomaisuudeksi ja neiteilyksi, on miehen vaikea tuntea itsensä rakkauden kautta lämpimämmäksi, seurallisemmaksi ja elävämmäksi. Kun mies lähestyy pohjimmaista miehisyyttään, perimiehisyyttä, mies tuntee olonsa väistämättä uhatuksi. Isättömällä miehellä on kaipaus, muttei rohkeutta etsiä perimiehisyyttä.
Rautahannussa runoilija Robert Bly neuvoo: Rautahannun, Villimiehen, karvaisen miehen hyväksyminen on pelottavaa ja riskialtista. Se vaatii toisenlaista rohkeutta, mihin miehiä on kasvunsa kuluessa viime vuosina valmistettu. Suhteen luominen Villimieheen itsessään edellyttää, että mies haluaa vajota psyykensä uumeniin ja hyväksyy sen syvyyksien pimeyden. Psyyken syvyys sisältää myös voimaa antavan pimeyden. Kun mies ei uskalla tuoda psyykensä pimeyttä esille, niin saamme lehdestä lukea, kuinka isätön mies juo kalsarikännejä työttömänä, kuinka keski-ikäiset miehet juovuspäissään tappavat toisiaan ja kuinka iäkkäät vanhat miehet tappavat poislähtöä yrittävän vaimonsa ja itsensä.
Vesa Manninen (1996) kirjoittaa, että minuutensa eheyteen pyrkiessään ja sitä puolustaessaan ihminen kaipaa tunnetta oman elämän omasta hallinnasta. Mutta kautta kehityksensä läpi, lapsuutensa ja aikuisuutensa, ihminen on oman elämän hallinnan kokemuksen tavoittelussa uhanalainen. Hyvän yhteyden luomisen pyrkimys miehen sielussa taistelu- ja puolustautumispyrkimysten sijasta puolestaan edellyttää, ettei ihmisen tulkintaa minuuden ulkopuolisista mahdeista määrää itseyden menettämisen uhka – pakko, nöyryytys, alistuminen, kastraatio, tuho, vaan että ihminen voi ammentaa voimaa ja minuuden lujuutta hyvien sisäistystensä pysyvyydestä, ts. siitä sisäisestä vakuuttuneisuudesta, että hän on yksilöllisyydessään merkitsevä, arvokas ja rakastettu. Ilman isää kasvaneen pojan on lähes ylivoimaista tuota tunnetta henkilökohtaisesta merkityksellisyydestään saavuttaa.
Mitä tehdä, kun isättömälle pojalle maailma näyttäytyy ylivoimaisena, niin miten säilyttää itseytensä? Job vaikertaa vaikeuksien edessä: ” … sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.”
Psyykkinen autonomia, itsenäisyys, edellyttää erillisyyttä. Isätön mies jää helposti kiinni äidin muistoon. Miehellä ei ole kuitenkaan psyykkistä paluuta äidin luo maailmalle lähdettyään, tytär voi kyllä palata lapsen synnytettyään muodostamaan kilpailusta vapaan liiton äidin kanssa. Äidin luokse palaava tai sieltä koskaan lähtemätön isätön mies on kuin maailman valloitukselta epäonnistuneena palaava isätön ja persoonaton mies. Isättömälle pojalle ei järjestetä tuhlaajapojan paluun juhlia, kun ei ole isää toivottamassa häntä takaisin.
Rautahannu- satu kertoo, ettei mies ei voi koskaan odottaa löytävänsä kultaista palloa - sitä ehjää persoonaa, joka meillä miehillä oli lapsena - naisellisuuden maailmasta, koska kultainen pallo ei ole siellä. Ehjää persoonallisuutta ei voi palauttaa äiti eikä vaimo. Ei äiti eikä vaimo voi sitä isättömyydessä kadotettua eheyttä palauttaa, vaikka he haluaisivatkin tehdä sen. Isättömälle miehelle persoonallista eheyttä ei voi tehdä naisterapeuttikaan, mies terapeutti ehkä joskus voi. Isätön mies ei tämän ymmärrettyään odota äidiltä, vaimolta eikä naisterapeutilta mahdottomia, vaan kokee surun, etteivät he kyenneet palauttamaan sitä, mitä syvästi kaipasi ja toivoi. Tämän kohdattuaan mies kokee syvän surun, joka suojaa miehen omaa kasvavaa sielua. Tätä isättömän miehen on vaikea hyväksyä ja ymmärtää.
Rautahannu-satu vihjaa, että kultainen pallo, ehjä persoona, on Villimiehen magneettikentässä. Miehen aito säteilyenergia ei piile, ei asu eikä odottele miehen naisellisessa puolessa, eikä machoilussa, vaan ikivanhassa perimiehisyyden magneettikentässä. Villimiehen energia, jos mies sen saavuttaa, johtaa voimaperäiseen toimintaan, jonka pontimena ei ole julmuus, vaan määrätietoisuus. Villimies ei ole sivistystä vastaan, mutta ikivanha perimiehisyys ei liioin ole täysin sivistyksen talutusnuorassa.
Rautahannu-sadussa kerrotaan kuinka Villimies, tuo ikivanha perimiehisyys, on teljetty häkkiin kuninkaanlinnan pihalle. Häkin avain on kuningataräidin tyynyn alla. Poika, prinssi, jonka kultainen pallo vieri häkkiin voi saada takaisin pallonsa vain häkinavaimen varastamalla kuningataräidiltä ja vapauttamalla Villimiehen.
Yksikään kunnon äiti ei ikinä luovuta avainta pojalleen. Äidit tietävät vaistomaisesti, mitä tapahtuisi, jos poika saisi avaimen: he menettäisivät poikansa.
Jos poika ei pysty avainta varastamaan äidin tyynyn alta, hän ei ansaitse sitä. Vain tekemällä äidin mielen vastaisesti - varastamalla avaimen äidiltä poika voi saada ikivanhan perimiehisyytensä omakseen – häkin avainta ja kultaista palloa ei voi pyytää äidiltä.
”Kun nuorukainen hetkensä koettaessa puhuu Villimiehen kanssa, hän joutuu huomaamaan, että keskustelu on aivan erilainen kuin puhuminen papin, rabbin tai gurun kanssa. Villimiehen kanssa ei puhella autuudesta, uskosta, hengestä tai ”korkeammasta tietoisuudesta”, vaan jostain märästä, pimeästä ja syvällä olevasta – sielusta.”
James Joyce Odysseuksen kirjoittaja ja Nobel-kirjailija kysyi tarinan mukaan psykiatri Jungilta Joycen tyttären sairastuttua skitsofreniaan, että mistä tämä kaikki johtuu, koska Joycen mielestä hänen tyttärensä puhui täysin samaa, mistä hän kirjoitti kirjansa. Jung vastasi tarinan mukaan: kun sinä käyt sukeltamassa psyykesi syvyyksissä, sinun tyttäresi hukkuu sinne löytämättä tietään takaisin. Psyyken kanssa on tehtävä sopimus, jos mielii saada tuloksia, Jung tähdensi.
Rautahannu-sadussa poika varastaa avaimen äidiltä ja vapauttaa Villimiehen, joka nostaa pojan harteilleen. He lähtevät yhdessä metsään – meidän kaikkien miesten tulisi olla yhtä onnellisia. Kun poika lähtee Villimiehen mukana metsään, pojan on ainakin hetkeksi voitettava villiyttä, epärationaalisuutta, karvaisuutta, vaistoja, tunteita, ihmisruumista ja luontoa kohtaan tuntemansa pelko. Isättömälle pojalle tämä on melkein ylittämätön paikka.
Villimies, ikivanha perimiehisyys ei ole niin primitiivistä kuin poika kuvittelee, mutta poika – tai järki – ei tiedä sitä vielä. Villimies, sielussamme asuva ikivanha perimiehisyys, sanoo pojalle: ”Isääsi ja äitiäsi et enää näe. Mutta aarteita ja kultaa minulla on kylliksi ja enemmän kuin kellään muulla maailmassa”.
Näin on lopulta tapahtunut vanhojen initiaatioiden suorittajien vaatima selkeä välirikko äidistä ja isästä on nyt toteutunut. Pojasta on tullut miesten yhteisön jäsen.
Mutta mihin miesten yhteisöön isätön poika nykymaailmassa kuuluu?
Muinaisissa yhteiskunnissa uskottiin, että pojasta tulee mies vasta rituaalien ja ponnistelujen kautta – vasta kun ”vanhemmat miehet puuttuvat aktiivisesti tilanteeseen”.
Meille alkaa suomalaisessakin yhteiskunnassa pikkuhiljaa valjeta, ettei miehuus toteudu itsestään. Vain aktiivisesti asioihin puuttuvat vanhemmat miehet voivat toivottaa nuoremmat tervetulleiksi ikivanhaan, mytologiseen, vaistonvaraiseen miehuuden maailmaan, perimiehuuteen, jossa miehen sielu palaa kotiinsa.
Meillä keski-ikäisillä miehillä oli isänä sodassa olleiden isien isättömät pojat. Isättömyys on syvällä meidän yhteiskunnassa.
Laurin näyttely osoittaa sen, että hyvän isän hahmo, kuviteltunakin isättömälle pojalle luotu, voi kantaa matkalla, jossa oma tie syntyy kulkemalla.
Laurin näyttely on kunnianosoitus niille vanhoille miehille, jotka ovat ja ovat olleet valmiita initioimaan nuoret miehet ikivanhaan perimiehuuden maailmaan. Perimiehuuteen joka on miesten hyveitä tulvillaan ja johon miehen sielu syntymästään kaipaa.
Kun nuori mies, isätönkin, oppii ikivanhan perimiehisyyden myytit, hän lähestyy vuosisatojen taakse ulottuvien miesten ja isien ketjua – miesten keskinäistä veljeyttä, josta mies säteilee onnellisena miehenä maailman melskeissä ja kalskeissa.
Lappeenrannassa, Villimiehen kaupungissa, 27.12.09
Juha Kemppinen
päihdepsykiatri
ikivanhan perimiehisyyden elämänaikainen etsijä
Lähteet:
Bly, Robert, Rautahannu, matka miehuuteen, suom. Leena Nivala1992, Juva:WSOY.
Envall, Markku, Rakeita, 1983, Porvoo:WSOY
Manninen, Vesa, Vyötä kupeesi kuin mies, 1996, Jyväskylä:Gummerus.
Isättömyys on pojan kohtalosta kovin
Isättömyys on kasvavalle pojalle ja myös vanhenevalle miehelle kohtaloista kovin. Isättömyyteen sisältyy samanlaista jumalten kirousta, mistä Raamatun Job kärsi. Kaikki eivät kuitenkaan kestä isättömyyden kohtaloaan jobimaisesti. Psykiatrian erikoislääkäri Liisa Kemppainen osoitti väitöskirjassaan vuonna 2001, että isättä kasvanut poika syyllistyy aikuisena kahdeksan kertaa todennäköisemmin vankeusrangaistuksen tuottavaan väkivallantekoon kuin poikalapsi, jonka kasvatuksessa isä on ollut mukana. Tutkimuksessa on seurattu 11 000 henkilöä 32 ensimmäisen ikävuoden ajalta. Isällä on siis merkitystä.
Onnellinen on se isätön mies, joka saa naisen kumppanikseen elämäntaipaleelleen. Mutta jos isättömän miehen puoliso, nainen, joka on tavallisesti myös hänen ainut ystävänsä, poistuu miehen elämästä, niin isättömän miehen yksinäisyys paljastuu koko karuudessaan. Elämästä tulee helposti kirous, jonka isätön mies haluaa hukuttaa viinaan, työntekoon tai muuhun, johon voi paeta itseään.
Markku Envall kirjoittaa Rakeita (1983)-kirjassaan: ”… Hän jäi vaille lähes kaikkea – ylpeydestä. Hän ei pystynyt sanomaan haluavansa, koska tunsi sen liian nöyryyttäväksi. Krapulassa paranemisessa oli hänelle kuolemisen hetken esimaku. Äkkinäinen sielun kirkastus, ajatusten liikkeellelähtö, mielen valo. Hänen mielensä valtasi kiitoksen tunne. Käsite tuntui vaativan objektia. Hän kutsui sitä Jumalaksi. Humala oli hänelle yhdentekevä, hän joi tullakseen krapulaan. Se oli hänen tapansa rukoilla, saada armo esiin.”
Olen hoitanut työkseni päihdeongelmaisia miehiä 20 vuotta, en ole tavannut vielä ketään alkoholistimiestä, jolla olisi ollut hyvä suhde isäänsä. Minulla on tapana pilailla asian kanssa: kun tapaan ensimmäisen alkoholistimiehen, jolla on hyvä suhde isäänsä, niin laitan hänet kokovartalomagneettitutkimuksiin – vain selvittääkseni, mistä ihmeen muusta jutusta voisi olla kysymys.
Maailman parhaassa miehistä kirjoitetussa kirjassa, Rautahannussa (Iron John) opetetaan, että nuoren miehen on parasta siirtyä äidin maailmasta isän maailmaan. Kaikissa maailman initiaatiokertomuksissa – kertomuksissa joissa nuori mies perehdytetään aikuisuuteen ja otetaan aikuisten joukkoon - kerrotaan siitä, kuinka tärkeää nuorukaisen on luopua vanhempiinsa kohdistamista odotuksistaan ja löytää toinen isä, eli ”toinen Kuningas”. Kenestä isättömälle pojalle toinen kuningas?
Jukka Kemppinen kirjoittaa 5.1.08 blogissaan Rakkaudettomuudesta:” …Joku voisi selailla hakuteoksia. Minusta näyttäisi, että johtavissa skeptikoissa olisi aika paljon nuorena kuolleen isän lapsia. Muutoin koleasta kehitysiästä ei matrikkeleissa kerrota. Tuntuisi loogiselta ajatella, että kun uskonnollisen tunteen väitetään olevan tiedostamatonta isän kaipuuta, uskonnollisen tunteen puuttuminen olisi tiedostettua isättömyyttä.” Onnellinen on se mies, joka löytää suhteen uuteen Kuninkaaseen, olkoon se vaikka uskonnollisessa tunteessa suhdetta Jumalaan. Jumala on rakkaus.
Jos mies ei halua jumalallista rakkautta matkallensa, niin hänen on käytävä etsimään maallista rakkautta, mikä taas edellyttää valmiutta tutustua herkkyyteensä. Jos kaikki miehen herkkyys on valmiiksi leimattu homomaisuudeksi ja neiteilyksi, on miehen vaikea tuntea itsensä rakkauden kautta lämpimämmäksi, seurallisemmaksi ja elävämmäksi. Kun mies lähestyy pohjimmaista miehisyyttään, perimiehisyyttä, mies tuntee olonsa väistämättä uhatuksi. Isättömällä miehellä on kaipaus, muttei rohkeutta etsiä perimiehisyyttä.
Rautahannussa runoilija Robert Bly neuvoo: Rautahannun, Villimiehen, karvaisen miehen hyväksyminen on pelottavaa ja riskialtista. Se vaatii toisenlaista rohkeutta, mihin miehiä on kasvunsa kuluessa viime vuosina valmistettu. Suhteen luominen Villimieheen itsessään edellyttää, että mies haluaa vajota psyykensä uumeniin ja hyväksyy sen syvyyksien pimeyden. Psyyken syvyys sisältää myös voimaa antavan pimeyden. Kun mies ei uskalla tuoda psyykensä pimeyttä esille, niin saamme lehdestä lukea, kuinka isätön mies juo kalsarikännejä työttömänä, kuinka keski-ikäiset miehet juovuspäissään tappavat toisiaan ja kuinka iäkkäät vanhat miehet tappavat poislähtöä yrittävän vaimonsa ja itsensä.
Vesa Manninen (1996) kirjoittaa, että minuutensa eheyteen pyrkiessään ja sitä puolustaessaan ihminen kaipaa tunnetta oman elämän omasta hallinnasta. Mutta kautta kehityksensä läpi, lapsuutensa ja aikuisuutensa, ihminen on oman elämän hallinnan kokemuksen tavoittelussa uhanalainen. Hyvän yhteyden luomisen pyrkimys miehen sielussa taistelu- ja puolustautumispyrkimysten sijasta puolestaan edellyttää, ettei ihmisen tulkintaa minuuden ulkopuolisista mahdeista määrää itseyden menettämisen uhka – pakko, nöyryytys, alistuminen, kastraatio, tuho, vaan että ihminen voi ammentaa voimaa ja minuuden lujuutta hyvien sisäistystensä pysyvyydestä, ts. siitä sisäisestä vakuuttuneisuudesta, että hän on yksilöllisyydessään merkitsevä, arvokas ja rakastettu. Ilman isää kasvaneen pojan on lähes ylivoimaista tuota tunnetta henkilökohtaisesta merkityksellisyydestään saavuttaa.
Mitä tehdä, kun isättömälle pojalle maailma näyttäytyy ylivoimaisena, niin miten säilyttää itseytensä? Job vaikertaa vaikeuksien edessä: ” … sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi, ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.”
Psyykkinen autonomia, itsenäisyys, edellyttää erillisyyttä. Isätön mies jää helposti kiinni äidin muistoon. Miehellä ei ole kuitenkaan psyykkistä paluuta äidin luo maailmalle lähdettyään, tytär voi kyllä palata lapsen synnytettyään muodostamaan kilpailusta vapaan liiton äidin kanssa. Äidin luokse palaava tai sieltä koskaan lähtemätön isätön mies on kuin maailman valloitukselta epäonnistuneena palaava isätön ja persoonaton mies. Isättömälle pojalle ei järjestetä tuhlaajapojan paluun juhlia, kun ei ole isää toivottamassa häntä takaisin.
Rautahannu- satu kertoo, ettei mies ei voi koskaan odottaa löytävänsä kultaista palloa - sitä ehjää persoonaa, joka meillä miehillä oli lapsena - naisellisuuden maailmasta, koska kultainen pallo ei ole siellä. Ehjää persoonallisuutta ei voi palauttaa äiti eikä vaimo. Ei äiti eikä vaimo voi sitä isättömyydessä kadotettua eheyttä palauttaa, vaikka he haluaisivatkin tehdä sen. Isättömälle miehelle persoonallista eheyttä ei voi tehdä naisterapeuttikaan, mies terapeutti ehkä joskus voi. Isätön mies ei tämän ymmärrettyään odota äidiltä, vaimolta eikä naisterapeutilta mahdottomia, vaan kokee surun, etteivät he kyenneet palauttamaan sitä, mitä syvästi kaipasi ja toivoi. Tämän kohdattuaan mies kokee syvän surun, joka suojaa miehen omaa kasvavaa sielua. Tätä isättömän miehen on vaikea hyväksyä ja ymmärtää.
Rautahannu-satu vihjaa, että kultainen pallo, ehjä persoona, on Villimiehen magneettikentässä. Miehen aito säteilyenergia ei piile, ei asu eikä odottele miehen naisellisessa puolessa, eikä machoilussa, vaan ikivanhassa perimiehisyyden magneettikentässä. Villimiehen energia, jos mies sen saavuttaa, johtaa voimaperäiseen toimintaan, jonka pontimena ei ole julmuus, vaan määrätietoisuus. Villimies ei ole sivistystä vastaan, mutta ikivanha perimiehisyys ei liioin ole täysin sivistyksen talutusnuorassa.
Rautahannu-sadussa kerrotaan kuinka Villimies, tuo ikivanha perimiehisyys, on teljetty häkkiin kuninkaanlinnan pihalle. Häkin avain on kuningataräidin tyynyn alla. Poika, prinssi, jonka kultainen pallo vieri häkkiin voi saada takaisin pallonsa vain häkinavaimen varastamalla kuningataräidiltä ja vapauttamalla Villimiehen.
Yksikään kunnon äiti ei ikinä luovuta avainta pojalleen. Äidit tietävät vaistomaisesti, mitä tapahtuisi, jos poika saisi avaimen: he menettäisivät poikansa.
Jos poika ei pysty avainta varastamaan äidin tyynyn alta, hän ei ansaitse sitä. Vain tekemällä äidin mielen vastaisesti - varastamalla avaimen äidiltä poika voi saada ikivanhan perimiehisyytensä omakseen – häkin avainta ja kultaista palloa ei voi pyytää äidiltä.
”Kun nuorukainen hetkensä koettaessa puhuu Villimiehen kanssa, hän joutuu huomaamaan, että keskustelu on aivan erilainen kuin puhuminen papin, rabbin tai gurun kanssa. Villimiehen kanssa ei puhella autuudesta, uskosta, hengestä tai ”korkeammasta tietoisuudesta”, vaan jostain märästä, pimeästä ja syvällä olevasta – sielusta.”
James Joyce Odysseuksen kirjoittaja ja Nobel-kirjailija kysyi tarinan mukaan psykiatri Jungilta Joycen tyttären sairastuttua skitsofreniaan, että mistä tämä kaikki johtuu, koska Joycen mielestä hänen tyttärensä puhui täysin samaa, mistä hän kirjoitti kirjansa. Jung vastasi tarinan mukaan: kun sinä käyt sukeltamassa psyykesi syvyyksissä, sinun tyttäresi hukkuu sinne löytämättä tietään takaisin. Psyyken kanssa on tehtävä sopimus, jos mielii saada tuloksia, Jung tähdensi.
Rautahannu-sadussa poika varastaa avaimen äidiltä ja vapauttaa Villimiehen, joka nostaa pojan harteilleen. He lähtevät yhdessä metsään – meidän kaikkien miesten tulisi olla yhtä onnellisia. Kun poika lähtee Villimiehen mukana metsään, pojan on ainakin hetkeksi voitettava villiyttä, epärationaalisuutta, karvaisuutta, vaistoja, tunteita, ihmisruumista ja luontoa kohtaan tuntemansa pelko. Isättömälle pojalle tämä on melkein ylittämätön paikka.
Villimies, ikivanha perimiehisyys ei ole niin primitiivistä kuin poika kuvittelee, mutta poika – tai järki – ei tiedä sitä vielä. Villimies, sielussamme asuva ikivanha perimiehisyys, sanoo pojalle: ”Isääsi ja äitiäsi et enää näe. Mutta aarteita ja kultaa minulla on kylliksi ja enemmän kuin kellään muulla maailmassa”.
Näin on lopulta tapahtunut vanhojen initiaatioiden suorittajien vaatima selkeä välirikko äidistä ja isästä on nyt toteutunut. Pojasta on tullut miesten yhteisön jäsen.
Mutta mihin miesten yhteisöön isätön poika nykymaailmassa kuuluu?
Muinaisissa yhteiskunnissa uskottiin, että pojasta tulee mies vasta rituaalien ja ponnistelujen kautta – vasta kun ”vanhemmat miehet puuttuvat aktiivisesti tilanteeseen”.
Meille alkaa suomalaisessakin yhteiskunnassa pikkuhiljaa valjeta, ettei miehuus toteudu itsestään. Vain aktiivisesti asioihin puuttuvat vanhemmat miehet voivat toivottaa nuoremmat tervetulleiksi ikivanhaan, mytologiseen, vaistonvaraiseen miehuuden maailmaan, perimiehuuteen, jossa miehen sielu palaa kotiinsa.
Meillä keski-ikäisillä miehillä oli isänä sodassa olleiden isien isättömät pojat. Isättömyys on syvällä meidän yhteiskunnassa.
Laurin näyttely osoittaa sen, että hyvän isän hahmo, kuviteltunakin isättömälle pojalle luotu, voi kantaa matkalla, jossa oma tie syntyy kulkemalla.
Laurin näyttely on kunnianosoitus niille vanhoille miehille, jotka ovat ja ovat olleet valmiita initioimaan nuoret miehet ikivanhaan perimiehuuden maailmaan. Perimiehuuteen joka on miesten hyveitä tulvillaan ja johon miehen sielu syntymästään kaipaa.
Kun nuori mies, isätönkin, oppii ikivanhan perimiehisyyden myytit, hän lähestyy vuosisatojen taakse ulottuvien miesten ja isien ketjua – miesten keskinäistä veljeyttä, josta mies säteilee onnellisena miehenä maailman melskeissä ja kalskeissa.
Lappeenrannassa, Villimiehen kaupungissa, 27.12.09
Juha Kemppinen
päihdepsykiatri
ikivanhan perimiehisyyden elämänaikainen etsijä
Lähteet:
Bly, Robert, Rautahannu, matka miehuuteen, suom. Leena Nivala1992, Juva:WSOY.
Envall, Markku, Rakeita, 1983, Porvoo:WSOY
Manninen, Vesa, Vyötä kupeesi kuin mies, 1996, Jyväskylä:Gummerus.