Oklahomassa ei kuolemantuomion täytäntöönpano sujunut ihan protokollan mukaan
Oklahomassa ei kuolemantuomion täytäntöönpano sujunut ihan protokollan mukaan
New York Times kirjoittaa näyttävästi 5.9.2014 lehdessään, että kuolemantuomion täytäntöönpano ei sujunut sovitusti. Kirjoittamisen sävy on hyvin tuomitseva ensihoitajien taitoa kohtaan suorittaa tämä toimenpide. Kyseiset hoitajat ovat tehneet työtään uutisen mukaan vuosikymmeniä. Oikeassa sairaanhoidossakin joskus annokset menevät suonen viereen.
Kuolemantuomiossa kuolemantuomitulle annetaan ensin midatsolaami-nukutus, jonka jälkeen hänelle annetaan sydämenpysäyttäviä lääkkeitä. Nyt vuosikymmeniä töitä tehneet ensihoitajat ja ensihoitajalääkäri eivät löytäneet toimivaa suonta käsitä ja siksi päättivät laittaa iv-linjan nivusiin. Häveliäisyyssyistä he eivät jättäneet nivusia näkyville. Kun nukutuslääkkeen jälkeen ryhdyttiin antamaan kuolettavaa annosta, niin kuolemaantuomittu alkoi kouristella, mitä nukutetun kuolemaantuomitun ei tulisi tehdä. Se mikä olisi tavallisesti tapahtunut 10 minuutissa, vei nyt puoli tuntia. Kohtaus on kuin Vihreä maili elokuvasta, sillä erotuksella, että kyseisessä elokuvassa teloittaja halusi kuolemaantuomittujen kärsivän. Ensihoitajat eivät halunneet kuolemaantuomitun kärsivän.
Midatsolaami-annos meni nivusissa sivuun verisuonesta ja aiheutti nivusiin suuren pallukan, joka olisi havaittu, jos nivuset olisivat olleet näkyvillä. Narkomaaneilla tunnetaan Dormicum-suoneen piikittämisen jäljiltä verisuonesta ohimenoilmiö nimeltä mikkihiirikämmenet. Kun narkomaanilla ei ole enää toimivia suonia kyynärtaipeissa, koska ne ovat huumeiden ruiskuttamisella tukkoon menneet, niin narkomaanit etsivät kämmenselästä pieniä verisuonia, joihin huumeensa koettivat piikittää. Kun kyseinen unilääke menee ohi verisuonien, niin seurauksena on kämmenselän turpoaminen samannäköiseksi kuin Walt Disneyn piirtämällä Mikki Hiirellä, mistä nimitys tulee.
New York Timesin ei kerro, miksi kyseisellä herralla ei ole ehjiä suonia kyynärtaipeessa. Tavallisin syy siihen on huumeiden piikittäminen suoneen. Uutisessa kerrotaan, että kuolemantuomiojonossa seuraavana ollut herrasmies, joka raiskasi ja murhasi vauvan, välttyi nyt kuolemantuomiolta, koska tämä kohtaus sattui. Puolustusasianajajat kiirehtivät sanomaan, että nyt ei kannata jatkaa ennen kuin ollaan varmoja, että kaikki sujuu protokollan mukaan. Jälkimmäinen herra välttyy kuolemantuomiolta seuraavallakin kerralla, koska siihen mennessä ei ehditä varmistaa, että kaikki sujuu sovitusti. Ensihoitajien lisäkoulutusta tarvitaan, kertoo kuolemantuomion täytäntöönpanosta vastaava virkamies. Kuolemantuomion vastustajille tämä on tietysti toivottu epäonnistuminen, mikä voisi johtaa koko kuolemantuomion täytäntöönpanon lopettamiseen.
Koko New York Timesin jutusta tulee samanlainen haju, kun joltain kanssamatkustajalta pääsee lentokoneessa matkalla Helsingistä New Yorkiin. Lennon aikana Titanicin uppoamispaikan yllä on niin paljon turbulenssia, ettei kukaan saa mennä wc:hen, vaan täytyy istua paikallaan. Jonkun suoli ei kestä turbulenssin tuolle puolen.
New York Times kertoo myös toisen lääkkeisiin liittyvän uutisen. Toinen lääke, joka aikaisemmin ja ehkä vieläkin aiheuttaa verisuonesta ohi mennessään suuria ongelmia, on syöpälääkkeet. Kudostuho oli mahdollisesti samanlaista kuin mitä krokotiili-niminen huume aiheuttaa ympäri maailmaa. Verisuonen ympärillä oleva kudos tuhoutuu. Nyt uusi PD-1 –tyypin lääke on tulossa markkinoille, lääkefirma Merck on voittanut lääkefirmojen välisen kilpailun. Siis amerikkalaisen kilpailun, sillä japanilaiset ovat saaneet markkinoille oman syöpälääkkeen ennen amerikkalaisia, minkä vuoksi kaikkia lääkkeille asetettuja ei ole Amerikassa tarvinnut tehdä, koska ja kun runsaalle kahdellekymmenelle syöpää sairastavasta ihmisestä amerikkalaisesta lääkkeestä on ollut todistetusti ainakin jotain hyötyä melanoomaan, etäispesäkkeet eivät kasva. Lääke maksaa yli 100 000 dollaria vuodessa, yli 10 000 dollaria kuukaudessa. Lääkärit kauhistelevat hintaa, mutta lääkefirmoille on tullut uusia tapoja laskea kustannuksia. Lääkefirmat eivät enää laske vain lääkkeen tuottamisen kustannuksia, vaan myös sitä hyötyä, jota se tuo yhteiskunnalle.
Suomen lääkärilehdessä oli kollegan kirjoitus, jonka mukaan vesirokkorokotus kaikille Suomen lapsille olisi maksanut 2 miljoonaa euroa, joka olisi säästänyt 10 miljoonaa euroa kustannuksia. Rokotteen olisi maksanut Suomen valtion, joten kunnat olisivat saaneet ansiotonta hyötyä, joten sairaanhoitajataustainen demariministeri kieltäytyi kunniasta. Tämä on loistava esimerkki suomalaisen terveydenhoidon osaoptimoinnista monikanavarahoituksessa.
Olen joskus miettinyt, että mikä saa ihmisen kirjoittamaan sanomalehtien palstoille. Poliitikot tietysti kirjoittavat ennen vaaleja, viisas kansanedustaja kirjoittaa itse tai avustaja ainakin parin kuukauden välein oman vaalipiirin valtalehteen – jotakin, joka huomataan, mutta joka ei oikeastaan ole oikeastaan avaus yhtään mihinkään. Lähinnä siis muistutetaan äänestäjiä, että täällä ollaan – huhuu!
Sitten on ihmisiä, joilla on oikeastaan mielipide ihan kaikkeen ja heidän täytyy saada se sanoa. Heillä ei ole välttämättä yhtään minkään alueen oikeata asiantuntemusta, joten heidän kirjoituksensa on oikeasti nimellisestikin mielipidekirjoitus.
On olemassa myös ihmisiä, joilla on aina ollut suuri halu sanoa mielipiteensä, mutta virkaa suorittaessaan se ei ole ollut hyvän tavan mukaista. Eläköityessään he ovat sitten sanallisen arkkunsa avanneet, mikä on hämmästyttänyt, sillä jos heillä olisi ollut oikeasti painavaa sanottavaa, niin sen aika olisi ollut silloin kuin sen aika oli. Tämä saa aikaan koomisia ja kalliita piirteitä. Eräs esimerkki Etelä-Karjalan keskussairaalaan rakennettiin pari vuotta sitten iso parkkitalo 10 miljoonalla tilanteessa, jossa sosiaali- ja terveyspiiri teki jo kymmenien miljoonien tappioita. Nyt kun uutta sairaalaa suunnitellaan, niin ensihoidon ambulanssien liikkuminen on hirvittävän vaikeaa, koska parkkitalon jälkeen jäljelle jäävään rakennustilaan on vaikea saada hyvää liikennejärjestelyä ambulansseille. On parempi sekä johtaville virkamiehille että poliittisille johtajille, että koko asiasta vaietaan – kuin yhteisestä henkisestä rikostoveruudesta sopiikin.
Jokainen voi kertoa tietysti ottavan poliittisen vastuun, koska se ei yleensä tarkoita yhtään mitään. Mutta kuka lopulta on vastuussa? Ei kukaan tietenkään, koska kyse on veronmaksajien rahoista. Ei sosiaali- ja terveyspiirin hallituksen eikä valtuuston poliittisesti valittu puheenjohtaja tule paikallislehdessä ulos ja sano, että teimme asiassa arviointivirheen ja olemme pahoillamme. Syylliset ovat aina jossain muualla, ainakin mikäli politiikasta on kyse. Matti Aura taitaa olla viimeinen poliitikko, jonka olen kuullut ottavan vastuuta – joka ei edes tainnut hänelle kuulua. No joku aina uhrautuu puolueen edestä Kuten vaikkapa Arja Alho, muistatteko vielä? Jos kukaan ei ole vastuussa mistään, niin sellaista instituutiota tai organisaatiota ei voi parantaa. Kafka tiesi, mistä kirjoitti.
Mediuutiset, joka on melko turha lehti, kirjoitti eräästä myös mielenkiintoisesta asiasta. Kettil Bruun, norjalainen yhteiskuntatieteilijä tuli aikanaan tunnetuksi luomalla käsitteen ”hyvä vihollinen”. Päihdeasioissa oli hyvä syyttää narkomaaneja kaikesta, koska suurimmalla osalla ei ollut omakohtaista kokemusta asiasta ja samalla saattoi jatkaa omaa runsastakin alkoholinkäyttöä, ilman että sitä tuli jotenkin tarkastella samassa yhteydessä. Oli hyvä pitää vihollisena asiaa, jota ei oikeastaan tuntenut ollenkaan. ”Narkomaanit ovat sellaisia, että…” saattoi sanoa kuka tahansa, koska niin oli hyvä sanoa, sitä pidettiin yhteiskunnallisesti valistuneena tapana ilmaista kyseisestä asiasta mielipide.
Mutta se Mediuutisten mielenkiintoinen asia on se, että Suomen psykologiliitto oli kutsunut maahan yhden eläköityneen tai eläköitymässä olevan professorin, joka kertoo miten vaarallisia, turhia ja tehottomia psyykenlääkkeet ovat. Hän on kirjoittanut asiasta kirjan, joten kirjan markkinointi medikalisaatiokeskusteluksi on aina hyvä kikka. Suomalaiset asian kriitikot ovat käyttäneet samaa metodia – Virossa omakustaneena painettu kirja oli saatu tällä tavalla markkinoitua ilman, että olisi ollut ison julkaisijatalon mainontaan kulutettujen eurojen armoilla. Isot julkaisijat kun eivät mainosta kuin myyntitykkikirjailijoitaan.
Kyseinen keskustelu psyykenlääkkeiden vaarallisuudesta on jo 1970-luvulta lähtien kulkenut medikalisaatio-teeman alla. Medikalisaatio tarkoittaa lyhyesti sitä, että tavallisista arkielämään kuuluvista ongelmista on tullut psykiatrisia sairauksia, joita lääkitään lääkkeillä, joita voidaan pitää turhana. Nyt on taas uusi guru asian tiimoilta noussut, mm. ADHD-lääkkeet ovat ihan turhia. Ja siinä samassa ne muutkin psyykenlääkkeet.
Medikalisaatio- keskustelun ytimessä on usein se, ettei mielialalääkkeistä ole mitään hyötyä. Tiedetään, että noin kolmasosalle mielialalääkkeestä ei ole apua, vaikka se aina vaihdettaisiin mihin tahansa mielialalääkkeiseen. Kolmasosa potilaista syö mielialalääkkensä niin kuin lääkäri on määrännyt.
Medikalisaatiokeskustelun mukaan ainoastaan lääkefirmat ja lääkefirmat hyötyvät tilanteesta. Usein kerrotaan valhetta, jonka mukaan lääkäreillä on omistuksia lääkefirmoissa tai lääkärit saavat selvää rahaa. Lääkefirmat kustansivat ennen lääkäreille kyllä kestitystä, mutta ne ajat ovat takana päin. Muisto on vain menneisyydestä, jota voi kertoa nuorille lääkärisukupolville. Ennen vanhaan oli sellaista, että lääkefirmat kustansivat matkoja ympäri Eurooppaa. Aina kun uusi lääke tuli markkinoille ja niitä tuli 1990-luvulla, jolloin suomalaisten ja muiden eurooppalaisten mielialalääkkeiden syönti viisinkertaistui. Aivot sinänsä eivät ole muuttuneet 150 000 vuoteen.
Mielialalääkkeet ovat psykologeille tietyllä tavalla ”hyvä vihollinen” tässä medikalisaatio-keskustelussa. Psykologit puhuisivat mielellään potilaan kokonaisvaltaisesta hoidosta, vaikka heillä ei ole koulutuksensa pohjalta siihen edes valmiuksia eikä valtuuksia. Minua tässä keskustelussa mietityttää se, miksi psykologiliitto ei ole huolissaan rauhoittavista ja unilääkkeistä, joista on osoitettu oikeasti olevan neuropsykologisesti pysyvää haittaa ihmisille. Rauhoittavat ja unilääkkeet aiheuttavat ihmisille palautumattomia neuropsykologisia haittoja. Miksi psykologiliitto ei revi kauhtanaansa ja julista, ettei niitä saa syöttää ihmisille – me psykologit kyllä hoidamme heidän ahdistuksensa ja univaikeudet, lähettäkää heidät meidän hoitoomme. En halua edes avata psykoterapioihin liittyvää keskustelua tässä yhteydessä, mutta se tarkoittaa, että "yksityisvastaanotolleni yhteiskunta voisi määrätä potilaita, koska en ole niin hyvä, etteä he tulisivat sinne vaikka itsemaksavina".
Medikaalisaatiokeskustelun yhteydessä mielialalääkkeistä sanotaan, että muuttavat persoonallisuutta. Peter Brücker ja kumppanit ovat tätä ajatusta vuosikausia viljelleet. Suomen Lääkärilehdessä edellisessä numerossa pääkirjoituksessa HUS:n psykiatrian professori kertoi, ettei ole näyttöä siitä, että mielialalääkkeet muuttaisivat persoonallisuutta. Kirjoituksessa ei sanota asiaa myöskään toisin päin, eli että mielialalääkkeillä ei voi hoitaa persoonallisuushäiriöitä. Erilaisia oireita, mm. ahdistusta, voi yrittää lievittää, mutta jos ihminen ei saa apua persoonallisten tapojensa käsittelemiseen, niin ei siinä auta vaikka mielialalääke vaihdettaisiin toiseen. Jos ihminen käyttäytyy tavalla, joka tuottaa hänelle henkisiä vaikeuksia, niin ei siinä yksi mielialalääke paljon asiaa muuta. On myös ihmeteltävä, että masennuspotilaan eläkepäätös parantaa usein kroonisesta masennuksesta masennuslääkkeitä tehokkaammin. Mikähän siinä on se vaikuttava ainesosa?
Mielestäni tässä yhteydessä biomedikalisaatio-keskustelu on aiheellisempi kuin medikalisaatiokeskustelu, eli miten biomedikaalinen näkemys ja siihen liittyvät käytännöt muokkaavat psykiatrian ihmiskuvaa, psykiatrian tapaa toimia ja minkälaisia yhteiskunnallisia päätöksiä asiaan liittyy. Erityisesti miten taloudellisia päätöksiä tehdään, kuten New York Timesin esimerkki osoittaa. Sandy-hurrikaanin uhreille ei saada asiaa ratkaistuksi, mutta kun amerikkalainen lääketeollisuus on jäämässä japanilaisen tehokkaan työpaikkailmapiirin jalkoihin, niin päätöksiä saadaan nopeastikin.
Kuinkahan moni lukee nykyisiä uutisia, niin että toivoo niille vanhan Uutisoppikirjan tavoin riittävästi taustoja? Toimittajan ohjeen mukaan, se mikä ei jutusta mahtunut mukaan, leikattiin kylmästi pois. Nyt kaikki on valmista kahdessa minuutissa – olen kuullut kahden minuutin uutiset, ymmärrän siis mitä maailmassa on tapahtumassa.
Olen valvonut New Yorkissa Sohossa sijaitsevassa hotellissa, täkäläisestä keskiyöstä alkaen. Seitsemän tunnin aikaero taaksepäin on viheliäinen minulle, joka nukkuu muutamia tunteja yössään. Ihan tavallisesti ja ainakin 30 vuoden ajan muistan nukkuneeni noin viisi tuntia yössä. Olen noussut herättyäni ylös, tehnyt mitä huvittaa ja kun aika on tullut, niin lähtenyt töihin. Tehnyt työpäivän ja tullut kotiin.
Monet ovat kysyneet, että miten on mahdollista, että jaksat noin vähillä unilla. Olen vastannut, että ehkä siksi, että en ole miettinyt koko asiaa. En ole ryhtynyt huolestumaan siitä, etten nyt saa unta. On oikeastaan tragikoomista, kun tiedetään, että vanhemmiten ihmiset vain luonnostaan nukkuvat vähemmän eikä uni ole enää kuin lapsena, niin yli 60-vuotiaat haluavat unilääkettä – nukkuakseen koko yön. He vaativat unilääkkeitä, jotta saisivat ”koko yön nukutuksi”.
Hoitolaitoksissa on usein niin vähän väkeä virallisista mitoituksista huolimatta, että joissakin paikoissa kaikille asukeille annetaan unilääkettä, jotta yksi tai kaksi yössä olevaa työntekijää selviytyvät töistään. Tämän lyhytnäköisen ajattelun seurauksena vanhuksilla on uni- ja rauhoittavien lääkkeiden aiheuttamina kognitiivista tasonlaskua , muistamattomuutta ja dementiaa sekä kaatumisia, joka lopulta laittavat vanhukset lonkkaleikkauksen nukutuksen jälkeen petilepoon, jossa pidemmän aikaa maattuaan saavat keuhkokuumeen, johon kuolevat.
Voisiko uutislähetyksessä esiintyä joku vanhus, joka toteaisi, ettei hän nuku ja niin on hyvä. Hän istuu ja kuuntelee yöradiota, tai tekee jotain mihin vaivojensa kanssa kykenee. Näin on hyvä. Mutta se ei varmaan olisi edes uutinen, koska kukaan ei älähtäisi, loukkaantuisi eikä siitä alkaisi päivittely: ”Näittekö television uutislähetyksessä oli vanhus, joka oli tyytyväinen elämäänsä, vaikka nukkui muutaman tunnin yössä?”.
Helsinki- Vantaan turvatarkastus toimi loistavasti, netissä etukäteen tehty lähtöselvitys nopeutti asioita niin, että yhdessä hujauksessa oli lentoa New Yorkiin odottamassa lähtöselvityksen ja tavaroiden tarkistuksen jälkeen. New Yorkin päässä oli entiset massiiviset jonot JFK:n kentällä – on oikeastaan aika ihmeellistä, ettei noita jonoja saada pois maassa, joka hokee, että aika on rahaa.
Olimme pari vuotta sitten viimeksi täällä New Yorkissa. Sandy-myrsky oli riehunut kaupungissa. Suomessa uutisoiduissa uutisissa koko New York oli sekaisin ja toimimaton. Meille näyttäytyi vain Manhattanin eteläkärjessä metrojen sulut ja intiaanimuseon kiinniolo New Yorkin ”sekavuutena”.
Tuo samainen New York Times kertoi, etteivät ihmiset ole saaneet vieläkään korvauksia, joita senaatti heille tuolloin antoi, koska asiat ovat juuttuneet New Yorkin kaupungin byrokratiaan. Kaksi vuotta on aika pitkä aika maassa, jossa sosiaaliset turvaverkot ovat lähinnä seurakuntien varassa. Tämä oli monille aito syy kuulua seurakuntaan – hädässä sieltä tulee myös taloudellista apua.
Byrokratiaan olisi olemassa ratkaisuja, joilla senhetkinen tilanne voitaisiin vastatoimenpiteillä nopeasti ratkaista. Pysyvää ratkaisua ei tietenkään voi saada aikaiseksi, koska yhteiskunta ja sen säännöt koko ajan muuttuvat. Byrokratiaa olisi helppo vähentää ja tehostaa, mutta esimerkiksi Suomessa ( ja varmaan muualla maailmassa) se tarkoittaisi sitä, että osa sen ehdottajista ja toteuttajista sahaisi omaa oksaansa.
Eli hallinnollinen ja/tai poliittisesti valittu virkamies toteaisi, että minun alueeni voidaan hoitaa paljon tehokkaammin tällä tavalla, kun tuo ja tuo meidän poliittinen mandaatti poistetaan sekä näitä ja näitä väkeä vähennetään, niin saadaan koko prosessi sujuvaksi. Puoluetoverit pitäisivät varmaan tällaista toveriaan järkensä menettäneensä ja kiikuttaisivat hänet nopeasti psykiatrin arvioon. Tai sitten hänet pitäisi jollakin tapaa tehdä ”poikkeavaksi”, ”vaaralliseksi” tai joksikin puolueelle muulla tavoin haitalliseksi, millä hänet saataisiin pois regimen järjestystä heiluttamasta.
Mihin laitettaisiin kuntien ja valtion sekä erilaisten laitosten poliittinen ja virkamiesjohto, jos he jäisivät työttömiksi? Jos Suomessa olisi vain 45 kuntaa, niin mihin parinsadan kunnan kunnanjohtajat ja eri osastojen johtajat laitettaisiin? Jos Suomessa olisi yksikanavainen rahoitus, mihin laitettaisiin kaikki vapautuva virkamies- ja poliittinen resurssi, jolle ei enää olisi tarvetta, kun rahoituksen järjestely olisi yksinkertaisempaa, tehokkaampaa ja nopeampaa?
Olen paennut tuota kaikkea hetkeksi, kuin vähän aika sitten Suomen tulevaisuutta hyvällä korvauksella hahmotellut nuori tunnettu suomalainen filosofi, Amerikkaan. Amerikan ihmemaahan. Lämpötila on lähelle kolmekymmentä astetta, joten kiinalaiset, japanilaiset, latinot ja valkoisilta amerikkalaisilta näyttävät nuoret naiset kulkevat kohti lauantai-illan huumaa minihameissaan. En ole ollut lämpimän aikaan New Yorkissa. Vaimoni ilmoittaa, että kyllä hänkin voi laittaa minihameen, jos minä sitä haluan. Nuori nainen on kaunis - ei sille mitään voi. Vaimoni varmaan sanoisi, että niin myös nuori mies.
En tiedä osaammeko edes arvostaa vanhenevien ihmisten kauneutta. Millainen vanha ihminen kaunis? Amerikassa on kuollut yli 80-vuotiaana kuuluisa stand-up naiskoomikko, joka tuli tunnetuksi kauneusleikkauksistaan. Kenenkähän mielestä nuo vanhat leikatut ihmiset ovat kauniita? On irvikuvallista katsoa törrötetttyjä botox-huulia, epätodellisia kasvoja, joissa ei liiku mikään ilme – kaikki ilmeet ovat samanlaisia, kuin naama on kurottu tiukaksi kuin purjeveneen purje.
New York on hyvä paikka olla matkalla. Olemme tulleet hetkeksi pois kaikesta suorittamisesta, mikä Suomessa täyttää meidän molempien päivät. Lomalla ei voi oikein jäädä kotiin, koska kotona pitäisi tarttua tuohon ja tuohon. Lisäksi matkoilla uudistuu, lepää tai vaikka väsyy, mutta hyvällä tavalla. Voi nauttia hyvästä ruuasta ja juomista naisen, jonka kanssa on ollut ensi kesänä 25 vuotta naimisissa.
Minä sain työtarjouksen Uudesta Seelannista. Ensilupaus sisälsi talon, auton ja vakuutuksen, jos teen korjauksiin oikeuttavia virheitä lääkärintyössä. CV:ni kuulemma kelpaisi päihdepsykiatrin pätevyyteen Uudessa Seelannissa. Pitäisi käydä kielikokeessa, jonka jälkeen voisimme neuvotella palkasta ja paikasta. Tarjous kieltämättä houkuttelee tilanteessa, jossa jotkut puolueensa johtavissa asemissa olevista poliitikoista eivät ymmärrä, etteivät todella ymmärrä asiaa, jota ovat sotkemassa, vaikka tekisivät sitä virkatyökseen.
Kuten aikaisemmin kerroin, niin kun asiat hoidetaan tehokkaammin, niin osa ”vanhoista hyvistä tavoista toimia” jää väistämättä pois. Vanhat poliittiset lehmänkaupat ja eläköityneiden virkamiesten entisaikaiset jälkisäädökset, jotka aikanaan saattoivat olla järkeviäkin - välttämättä poistuvat, ellei aleta pelätä lehmänkauppojen ja jälkisäädösten jälkeistä elämää. Usein sitä pelätään niin paljon, ettei uskalleta tehdä valintoja, jotka edistäisivät asiakkaan tai potilaan asiaa. Me hoemme aina, että potilas on keskiössä, sinne hän taitaa itsekseen jäädäkin.
Luin tuotantotalouden väitöskirjaani varten kirjaa, jossa kerrottiin mistä loistavan organisaation tunnistaa. Ja miten sellainen saadaan aikaiseksi. Lentokoneessa en yleensä halua katsoa elokuvia, en muutenkaan ole mitenkään innokas elokuvien katsoja. Rouva katsoo mielellään. Frenditkin on mahdollisuus valita. Loppumatkasta keksin kyllä golfpelin, joka oli aika hauska. En pelaa tietokoneella koskaan mitään.
Kyseistä kirjaa lukiessa monta ajatusta heräsi sekä väitöskirjaani ( joka on johdannon –kirjoittamisvaiheessa, eli artikkelit on periaatteessa kirjoitettu) että meidän arkista aherrusta Eksoten mielenterveys- ja päihdepalveluissa ajatellen. Kirjassa kerrotan, miksi suuri osa ns. organisaatiouudistuksista ei onnistu. Itse asiassa vain noin 30 % organisaatiouudistuksista onnistuu. Meillä mielenterveys- ja päihdepalveluissa se onnistui, mutta muualla Eksotessa ei ole vielä onnistunut yhtä hyvin. Kirjassa on monta loistavaa ajatusta tulevia miettiessä.
Kiinalaisen ravintolan ruoka on todella hyvää, tiesimme sen entuudestaan, koska olemme käyneet siinä aikaisemminkin. Chinatownin alueella on runsaasti etnisiä ravintoloita, joista saa hyvää ruokaa ja edullisesti. Kävelemme supermarketin kautta hotellille, jossa herään yöllä siihen, että käytävällä keskustellaan kuuluvasti. Ovesta kuuluu kaikki helposti läpi, monissa amerikkalaisissa hotelleissa on aivan olematon äänieristys – kaikki kuuluu.
Lopulta en jaksa lukiessani sitä että aamuyöstä taas on käytävällä suureen ääneen selvitettävää ja avaan oven käytävään. Puhe tulee jostain kauempaa, mutta keskustelijat tajuavat aiheuttaneensa melua ja siirtyvät toinen huoneeseen ja toinen lähtee pois.
Uusi päivä on nousemassa Sohossa. Tälle viikolle on luvattu noin 25 astetta lämmintä joka päiväksi. Välillä sataa, mutta lämpötila pysyy. Meillä on tarkoitus käydä sunnuntaina kirpputorilla, jossa tulee nykyisin käydä. New Yorkissa on tällä viikolla muotimessut, taksijonoon tuli Suomesta kuulu muotinainen, joka näytti aika repsahtaneelta.
Minulla oli hotellihuoneessa samanlainen olo – kokovartalopeili jotenkin väärensi kaikkea, mitä olin itsestäni maukkaalla illallisella ajatellut. Minä näytin siinä keski-ikäiseltä, hieman lihavalta mieheltä, mikä minua hämmästytti, koska mielen sisälläni asuu selvästi komeampi mies, kuin mitä tuo hotellin kokovartalopeili näyttää selvästi valehtelevan. Ehdottomasti komeampi on se mies, joka on mielessäni kuin se joka näkyy kokovartalopeilistä.
Sain kiinalaisessa ravintolassa onnenkeksissä lauseen, että nuorrun jos suutelen jotakuta.
7.9.2014 New York
New York Times kirjoittaa näyttävästi 5.9.2014 lehdessään, että kuolemantuomion täytäntöönpano ei sujunut sovitusti. Kirjoittamisen sävy on hyvin tuomitseva ensihoitajien taitoa kohtaan suorittaa tämä toimenpide. Kyseiset hoitajat ovat tehneet työtään uutisen mukaan vuosikymmeniä. Oikeassa sairaanhoidossakin joskus annokset menevät suonen viereen.
Kuolemantuomiossa kuolemantuomitulle annetaan ensin midatsolaami-nukutus, jonka jälkeen hänelle annetaan sydämenpysäyttäviä lääkkeitä. Nyt vuosikymmeniä töitä tehneet ensihoitajat ja ensihoitajalääkäri eivät löytäneet toimivaa suonta käsitä ja siksi päättivät laittaa iv-linjan nivusiin. Häveliäisyyssyistä he eivät jättäneet nivusia näkyville. Kun nukutuslääkkeen jälkeen ryhdyttiin antamaan kuolettavaa annosta, niin kuolemaantuomittu alkoi kouristella, mitä nukutetun kuolemaantuomitun ei tulisi tehdä. Se mikä olisi tavallisesti tapahtunut 10 minuutissa, vei nyt puoli tuntia. Kohtaus on kuin Vihreä maili elokuvasta, sillä erotuksella, että kyseisessä elokuvassa teloittaja halusi kuolemaantuomittujen kärsivän. Ensihoitajat eivät halunneet kuolemaantuomitun kärsivän.
Midatsolaami-annos meni nivusissa sivuun verisuonesta ja aiheutti nivusiin suuren pallukan, joka olisi havaittu, jos nivuset olisivat olleet näkyvillä. Narkomaaneilla tunnetaan Dormicum-suoneen piikittämisen jäljiltä verisuonesta ohimenoilmiö nimeltä mikkihiirikämmenet. Kun narkomaanilla ei ole enää toimivia suonia kyynärtaipeissa, koska ne ovat huumeiden ruiskuttamisella tukkoon menneet, niin narkomaanit etsivät kämmenselästä pieniä verisuonia, joihin huumeensa koettivat piikittää. Kun kyseinen unilääke menee ohi verisuonien, niin seurauksena on kämmenselän turpoaminen samannäköiseksi kuin Walt Disneyn piirtämällä Mikki Hiirellä, mistä nimitys tulee.
New York Timesin ei kerro, miksi kyseisellä herralla ei ole ehjiä suonia kyynärtaipeessa. Tavallisin syy siihen on huumeiden piikittäminen suoneen. Uutisessa kerrotaan, että kuolemantuomiojonossa seuraavana ollut herrasmies, joka raiskasi ja murhasi vauvan, välttyi nyt kuolemantuomiolta, koska tämä kohtaus sattui. Puolustusasianajajat kiirehtivät sanomaan, että nyt ei kannata jatkaa ennen kuin ollaan varmoja, että kaikki sujuu protokollan mukaan. Jälkimmäinen herra välttyy kuolemantuomiolta seuraavallakin kerralla, koska siihen mennessä ei ehditä varmistaa, että kaikki sujuu sovitusti. Ensihoitajien lisäkoulutusta tarvitaan, kertoo kuolemantuomion täytäntöönpanosta vastaava virkamies. Kuolemantuomion vastustajille tämä on tietysti toivottu epäonnistuminen, mikä voisi johtaa koko kuolemantuomion täytäntöönpanon lopettamiseen.
Koko New York Timesin jutusta tulee samanlainen haju, kun joltain kanssamatkustajalta pääsee lentokoneessa matkalla Helsingistä New Yorkiin. Lennon aikana Titanicin uppoamispaikan yllä on niin paljon turbulenssia, ettei kukaan saa mennä wc:hen, vaan täytyy istua paikallaan. Jonkun suoli ei kestä turbulenssin tuolle puolen.
New York Times kertoo myös toisen lääkkeisiin liittyvän uutisen. Toinen lääke, joka aikaisemmin ja ehkä vieläkin aiheuttaa verisuonesta ohi mennessään suuria ongelmia, on syöpälääkkeet. Kudostuho oli mahdollisesti samanlaista kuin mitä krokotiili-niminen huume aiheuttaa ympäri maailmaa. Verisuonen ympärillä oleva kudos tuhoutuu. Nyt uusi PD-1 –tyypin lääke on tulossa markkinoille, lääkefirma Merck on voittanut lääkefirmojen välisen kilpailun. Siis amerikkalaisen kilpailun, sillä japanilaiset ovat saaneet markkinoille oman syöpälääkkeen ennen amerikkalaisia, minkä vuoksi kaikkia lääkkeille asetettuja ei ole Amerikassa tarvinnut tehdä, koska ja kun runsaalle kahdellekymmenelle syöpää sairastavasta ihmisestä amerikkalaisesta lääkkeestä on ollut todistetusti ainakin jotain hyötyä melanoomaan, etäispesäkkeet eivät kasva. Lääke maksaa yli 100 000 dollaria vuodessa, yli 10 000 dollaria kuukaudessa. Lääkärit kauhistelevat hintaa, mutta lääkefirmoille on tullut uusia tapoja laskea kustannuksia. Lääkefirmat eivät enää laske vain lääkkeen tuottamisen kustannuksia, vaan myös sitä hyötyä, jota se tuo yhteiskunnalle.
Suomen lääkärilehdessä oli kollegan kirjoitus, jonka mukaan vesirokkorokotus kaikille Suomen lapsille olisi maksanut 2 miljoonaa euroa, joka olisi säästänyt 10 miljoonaa euroa kustannuksia. Rokotteen olisi maksanut Suomen valtion, joten kunnat olisivat saaneet ansiotonta hyötyä, joten sairaanhoitajataustainen demariministeri kieltäytyi kunniasta. Tämä on loistava esimerkki suomalaisen terveydenhoidon osaoptimoinnista monikanavarahoituksessa.
Olen joskus miettinyt, että mikä saa ihmisen kirjoittamaan sanomalehtien palstoille. Poliitikot tietysti kirjoittavat ennen vaaleja, viisas kansanedustaja kirjoittaa itse tai avustaja ainakin parin kuukauden välein oman vaalipiirin valtalehteen – jotakin, joka huomataan, mutta joka ei oikeastaan ole oikeastaan avaus yhtään mihinkään. Lähinnä siis muistutetaan äänestäjiä, että täällä ollaan – huhuu!
Sitten on ihmisiä, joilla on oikeastaan mielipide ihan kaikkeen ja heidän täytyy saada se sanoa. Heillä ei ole välttämättä yhtään minkään alueen oikeata asiantuntemusta, joten heidän kirjoituksensa on oikeasti nimellisestikin mielipidekirjoitus.
On olemassa myös ihmisiä, joilla on aina ollut suuri halu sanoa mielipiteensä, mutta virkaa suorittaessaan se ei ole ollut hyvän tavan mukaista. Eläköityessään he ovat sitten sanallisen arkkunsa avanneet, mikä on hämmästyttänyt, sillä jos heillä olisi ollut oikeasti painavaa sanottavaa, niin sen aika olisi ollut silloin kuin sen aika oli. Tämä saa aikaan koomisia ja kalliita piirteitä. Eräs esimerkki Etelä-Karjalan keskussairaalaan rakennettiin pari vuotta sitten iso parkkitalo 10 miljoonalla tilanteessa, jossa sosiaali- ja terveyspiiri teki jo kymmenien miljoonien tappioita. Nyt kun uutta sairaalaa suunnitellaan, niin ensihoidon ambulanssien liikkuminen on hirvittävän vaikeaa, koska parkkitalon jälkeen jäljelle jäävään rakennustilaan on vaikea saada hyvää liikennejärjestelyä ambulansseille. On parempi sekä johtaville virkamiehille että poliittisille johtajille, että koko asiasta vaietaan – kuin yhteisestä henkisestä rikostoveruudesta sopiikin.
Jokainen voi kertoa tietysti ottavan poliittisen vastuun, koska se ei yleensä tarkoita yhtään mitään. Mutta kuka lopulta on vastuussa? Ei kukaan tietenkään, koska kyse on veronmaksajien rahoista. Ei sosiaali- ja terveyspiirin hallituksen eikä valtuuston poliittisesti valittu puheenjohtaja tule paikallislehdessä ulos ja sano, että teimme asiassa arviointivirheen ja olemme pahoillamme. Syylliset ovat aina jossain muualla, ainakin mikäli politiikasta on kyse. Matti Aura taitaa olla viimeinen poliitikko, jonka olen kuullut ottavan vastuuta – joka ei edes tainnut hänelle kuulua. No joku aina uhrautuu puolueen edestä Kuten vaikkapa Arja Alho, muistatteko vielä? Jos kukaan ei ole vastuussa mistään, niin sellaista instituutiota tai organisaatiota ei voi parantaa. Kafka tiesi, mistä kirjoitti.
Mediuutiset, joka on melko turha lehti, kirjoitti eräästä myös mielenkiintoisesta asiasta. Kettil Bruun, norjalainen yhteiskuntatieteilijä tuli aikanaan tunnetuksi luomalla käsitteen ”hyvä vihollinen”. Päihdeasioissa oli hyvä syyttää narkomaaneja kaikesta, koska suurimmalla osalla ei ollut omakohtaista kokemusta asiasta ja samalla saattoi jatkaa omaa runsastakin alkoholinkäyttöä, ilman että sitä tuli jotenkin tarkastella samassa yhteydessä. Oli hyvä pitää vihollisena asiaa, jota ei oikeastaan tuntenut ollenkaan. ”Narkomaanit ovat sellaisia, että…” saattoi sanoa kuka tahansa, koska niin oli hyvä sanoa, sitä pidettiin yhteiskunnallisesti valistuneena tapana ilmaista kyseisestä asiasta mielipide.
Mutta se Mediuutisten mielenkiintoinen asia on se, että Suomen psykologiliitto oli kutsunut maahan yhden eläköityneen tai eläköitymässä olevan professorin, joka kertoo miten vaarallisia, turhia ja tehottomia psyykenlääkkeet ovat. Hän on kirjoittanut asiasta kirjan, joten kirjan markkinointi medikalisaatiokeskusteluksi on aina hyvä kikka. Suomalaiset asian kriitikot ovat käyttäneet samaa metodia – Virossa omakustaneena painettu kirja oli saatu tällä tavalla markkinoitua ilman, että olisi ollut ison julkaisijatalon mainontaan kulutettujen eurojen armoilla. Isot julkaisijat kun eivät mainosta kuin myyntitykkikirjailijoitaan.
Kyseinen keskustelu psyykenlääkkeiden vaarallisuudesta on jo 1970-luvulta lähtien kulkenut medikalisaatio-teeman alla. Medikalisaatio tarkoittaa lyhyesti sitä, että tavallisista arkielämään kuuluvista ongelmista on tullut psykiatrisia sairauksia, joita lääkitään lääkkeillä, joita voidaan pitää turhana. Nyt on taas uusi guru asian tiimoilta noussut, mm. ADHD-lääkkeet ovat ihan turhia. Ja siinä samassa ne muutkin psyykenlääkkeet.
Medikalisaatio- keskustelun ytimessä on usein se, ettei mielialalääkkeistä ole mitään hyötyä. Tiedetään, että noin kolmasosalle mielialalääkkeestä ei ole apua, vaikka se aina vaihdettaisiin mihin tahansa mielialalääkkeiseen. Kolmasosa potilaista syö mielialalääkkensä niin kuin lääkäri on määrännyt.
Medikalisaatiokeskustelun mukaan ainoastaan lääkefirmat ja lääkefirmat hyötyvät tilanteesta. Usein kerrotaan valhetta, jonka mukaan lääkäreillä on omistuksia lääkefirmoissa tai lääkärit saavat selvää rahaa. Lääkefirmat kustansivat ennen lääkäreille kyllä kestitystä, mutta ne ajat ovat takana päin. Muisto on vain menneisyydestä, jota voi kertoa nuorille lääkärisukupolville. Ennen vanhaan oli sellaista, että lääkefirmat kustansivat matkoja ympäri Eurooppaa. Aina kun uusi lääke tuli markkinoille ja niitä tuli 1990-luvulla, jolloin suomalaisten ja muiden eurooppalaisten mielialalääkkeiden syönti viisinkertaistui. Aivot sinänsä eivät ole muuttuneet 150 000 vuoteen.
Mielialalääkkeet ovat psykologeille tietyllä tavalla ”hyvä vihollinen” tässä medikalisaatio-keskustelussa. Psykologit puhuisivat mielellään potilaan kokonaisvaltaisesta hoidosta, vaikka heillä ei ole koulutuksensa pohjalta siihen edes valmiuksia eikä valtuuksia. Minua tässä keskustelussa mietityttää se, miksi psykologiliitto ei ole huolissaan rauhoittavista ja unilääkkeistä, joista on osoitettu oikeasti olevan neuropsykologisesti pysyvää haittaa ihmisille. Rauhoittavat ja unilääkkeet aiheuttavat ihmisille palautumattomia neuropsykologisia haittoja. Miksi psykologiliitto ei revi kauhtanaansa ja julista, ettei niitä saa syöttää ihmisille – me psykologit kyllä hoidamme heidän ahdistuksensa ja univaikeudet, lähettäkää heidät meidän hoitoomme. En halua edes avata psykoterapioihin liittyvää keskustelua tässä yhteydessä, mutta se tarkoittaa, että "yksityisvastaanotolleni yhteiskunta voisi määrätä potilaita, koska en ole niin hyvä, etteä he tulisivat sinne vaikka itsemaksavina".
Medikaalisaatiokeskustelun yhteydessä mielialalääkkeistä sanotaan, että muuttavat persoonallisuutta. Peter Brücker ja kumppanit ovat tätä ajatusta vuosikausia viljelleet. Suomen Lääkärilehdessä edellisessä numerossa pääkirjoituksessa HUS:n psykiatrian professori kertoi, ettei ole näyttöä siitä, että mielialalääkkeet muuttaisivat persoonallisuutta. Kirjoituksessa ei sanota asiaa myöskään toisin päin, eli että mielialalääkkeillä ei voi hoitaa persoonallisuushäiriöitä. Erilaisia oireita, mm. ahdistusta, voi yrittää lievittää, mutta jos ihminen ei saa apua persoonallisten tapojensa käsittelemiseen, niin ei siinä auta vaikka mielialalääke vaihdettaisiin toiseen. Jos ihminen käyttäytyy tavalla, joka tuottaa hänelle henkisiä vaikeuksia, niin ei siinä yksi mielialalääke paljon asiaa muuta. On myös ihmeteltävä, että masennuspotilaan eläkepäätös parantaa usein kroonisesta masennuksesta masennuslääkkeitä tehokkaammin. Mikähän siinä on se vaikuttava ainesosa?
Mielestäni tässä yhteydessä biomedikalisaatio-keskustelu on aiheellisempi kuin medikalisaatiokeskustelu, eli miten biomedikaalinen näkemys ja siihen liittyvät käytännöt muokkaavat psykiatrian ihmiskuvaa, psykiatrian tapaa toimia ja minkälaisia yhteiskunnallisia päätöksiä asiaan liittyy. Erityisesti miten taloudellisia päätöksiä tehdään, kuten New York Timesin esimerkki osoittaa. Sandy-hurrikaanin uhreille ei saada asiaa ratkaistuksi, mutta kun amerikkalainen lääketeollisuus on jäämässä japanilaisen tehokkaan työpaikkailmapiirin jalkoihin, niin päätöksiä saadaan nopeastikin.
Kuinkahan moni lukee nykyisiä uutisia, niin että toivoo niille vanhan Uutisoppikirjan tavoin riittävästi taustoja? Toimittajan ohjeen mukaan, se mikä ei jutusta mahtunut mukaan, leikattiin kylmästi pois. Nyt kaikki on valmista kahdessa minuutissa – olen kuullut kahden minuutin uutiset, ymmärrän siis mitä maailmassa on tapahtumassa.
Olen valvonut New Yorkissa Sohossa sijaitsevassa hotellissa, täkäläisestä keskiyöstä alkaen. Seitsemän tunnin aikaero taaksepäin on viheliäinen minulle, joka nukkuu muutamia tunteja yössään. Ihan tavallisesti ja ainakin 30 vuoden ajan muistan nukkuneeni noin viisi tuntia yössä. Olen noussut herättyäni ylös, tehnyt mitä huvittaa ja kun aika on tullut, niin lähtenyt töihin. Tehnyt työpäivän ja tullut kotiin.
Monet ovat kysyneet, että miten on mahdollista, että jaksat noin vähillä unilla. Olen vastannut, että ehkä siksi, että en ole miettinyt koko asiaa. En ole ryhtynyt huolestumaan siitä, etten nyt saa unta. On oikeastaan tragikoomista, kun tiedetään, että vanhemmiten ihmiset vain luonnostaan nukkuvat vähemmän eikä uni ole enää kuin lapsena, niin yli 60-vuotiaat haluavat unilääkettä – nukkuakseen koko yön. He vaativat unilääkkeitä, jotta saisivat ”koko yön nukutuksi”.
Hoitolaitoksissa on usein niin vähän väkeä virallisista mitoituksista huolimatta, että joissakin paikoissa kaikille asukeille annetaan unilääkettä, jotta yksi tai kaksi yössä olevaa työntekijää selviytyvät töistään. Tämän lyhytnäköisen ajattelun seurauksena vanhuksilla on uni- ja rauhoittavien lääkkeiden aiheuttamina kognitiivista tasonlaskua , muistamattomuutta ja dementiaa sekä kaatumisia, joka lopulta laittavat vanhukset lonkkaleikkauksen nukutuksen jälkeen petilepoon, jossa pidemmän aikaa maattuaan saavat keuhkokuumeen, johon kuolevat.
Voisiko uutislähetyksessä esiintyä joku vanhus, joka toteaisi, ettei hän nuku ja niin on hyvä. Hän istuu ja kuuntelee yöradiota, tai tekee jotain mihin vaivojensa kanssa kykenee. Näin on hyvä. Mutta se ei varmaan olisi edes uutinen, koska kukaan ei älähtäisi, loukkaantuisi eikä siitä alkaisi päivittely: ”Näittekö television uutislähetyksessä oli vanhus, joka oli tyytyväinen elämäänsä, vaikka nukkui muutaman tunnin yössä?”.
Helsinki- Vantaan turvatarkastus toimi loistavasti, netissä etukäteen tehty lähtöselvitys nopeutti asioita niin, että yhdessä hujauksessa oli lentoa New Yorkiin odottamassa lähtöselvityksen ja tavaroiden tarkistuksen jälkeen. New Yorkin päässä oli entiset massiiviset jonot JFK:n kentällä – on oikeastaan aika ihmeellistä, ettei noita jonoja saada pois maassa, joka hokee, että aika on rahaa.
Olimme pari vuotta sitten viimeksi täällä New Yorkissa. Sandy-myrsky oli riehunut kaupungissa. Suomessa uutisoiduissa uutisissa koko New York oli sekaisin ja toimimaton. Meille näyttäytyi vain Manhattanin eteläkärjessä metrojen sulut ja intiaanimuseon kiinniolo New Yorkin ”sekavuutena”.
Tuo samainen New York Times kertoi, etteivät ihmiset ole saaneet vieläkään korvauksia, joita senaatti heille tuolloin antoi, koska asiat ovat juuttuneet New Yorkin kaupungin byrokratiaan. Kaksi vuotta on aika pitkä aika maassa, jossa sosiaaliset turvaverkot ovat lähinnä seurakuntien varassa. Tämä oli monille aito syy kuulua seurakuntaan – hädässä sieltä tulee myös taloudellista apua.
Byrokratiaan olisi olemassa ratkaisuja, joilla senhetkinen tilanne voitaisiin vastatoimenpiteillä nopeasti ratkaista. Pysyvää ratkaisua ei tietenkään voi saada aikaiseksi, koska yhteiskunta ja sen säännöt koko ajan muuttuvat. Byrokratiaa olisi helppo vähentää ja tehostaa, mutta esimerkiksi Suomessa ( ja varmaan muualla maailmassa) se tarkoittaisi sitä, että osa sen ehdottajista ja toteuttajista sahaisi omaa oksaansa.
Eli hallinnollinen ja/tai poliittisesti valittu virkamies toteaisi, että minun alueeni voidaan hoitaa paljon tehokkaammin tällä tavalla, kun tuo ja tuo meidän poliittinen mandaatti poistetaan sekä näitä ja näitä väkeä vähennetään, niin saadaan koko prosessi sujuvaksi. Puoluetoverit pitäisivät varmaan tällaista toveriaan järkensä menettäneensä ja kiikuttaisivat hänet nopeasti psykiatrin arvioon. Tai sitten hänet pitäisi jollakin tapaa tehdä ”poikkeavaksi”, ”vaaralliseksi” tai joksikin puolueelle muulla tavoin haitalliseksi, millä hänet saataisiin pois regimen järjestystä heiluttamasta.
Mihin laitettaisiin kuntien ja valtion sekä erilaisten laitosten poliittinen ja virkamiesjohto, jos he jäisivät työttömiksi? Jos Suomessa olisi vain 45 kuntaa, niin mihin parinsadan kunnan kunnanjohtajat ja eri osastojen johtajat laitettaisiin? Jos Suomessa olisi yksikanavainen rahoitus, mihin laitettaisiin kaikki vapautuva virkamies- ja poliittinen resurssi, jolle ei enää olisi tarvetta, kun rahoituksen järjestely olisi yksinkertaisempaa, tehokkaampaa ja nopeampaa?
Olen paennut tuota kaikkea hetkeksi, kuin vähän aika sitten Suomen tulevaisuutta hyvällä korvauksella hahmotellut nuori tunnettu suomalainen filosofi, Amerikkaan. Amerikan ihmemaahan. Lämpötila on lähelle kolmekymmentä astetta, joten kiinalaiset, japanilaiset, latinot ja valkoisilta amerikkalaisilta näyttävät nuoret naiset kulkevat kohti lauantai-illan huumaa minihameissaan. En ole ollut lämpimän aikaan New Yorkissa. Vaimoni ilmoittaa, että kyllä hänkin voi laittaa minihameen, jos minä sitä haluan. Nuori nainen on kaunis - ei sille mitään voi. Vaimoni varmaan sanoisi, että niin myös nuori mies.
En tiedä osaammeko edes arvostaa vanhenevien ihmisten kauneutta. Millainen vanha ihminen kaunis? Amerikassa on kuollut yli 80-vuotiaana kuuluisa stand-up naiskoomikko, joka tuli tunnetuksi kauneusleikkauksistaan. Kenenkähän mielestä nuo vanhat leikatut ihmiset ovat kauniita? On irvikuvallista katsoa törrötetttyjä botox-huulia, epätodellisia kasvoja, joissa ei liiku mikään ilme – kaikki ilmeet ovat samanlaisia, kuin naama on kurottu tiukaksi kuin purjeveneen purje.
New York on hyvä paikka olla matkalla. Olemme tulleet hetkeksi pois kaikesta suorittamisesta, mikä Suomessa täyttää meidän molempien päivät. Lomalla ei voi oikein jäädä kotiin, koska kotona pitäisi tarttua tuohon ja tuohon. Lisäksi matkoilla uudistuu, lepää tai vaikka väsyy, mutta hyvällä tavalla. Voi nauttia hyvästä ruuasta ja juomista naisen, jonka kanssa on ollut ensi kesänä 25 vuotta naimisissa.
Minä sain työtarjouksen Uudesta Seelannista. Ensilupaus sisälsi talon, auton ja vakuutuksen, jos teen korjauksiin oikeuttavia virheitä lääkärintyössä. CV:ni kuulemma kelpaisi päihdepsykiatrin pätevyyteen Uudessa Seelannissa. Pitäisi käydä kielikokeessa, jonka jälkeen voisimme neuvotella palkasta ja paikasta. Tarjous kieltämättä houkuttelee tilanteessa, jossa jotkut puolueensa johtavissa asemissa olevista poliitikoista eivät ymmärrä, etteivät todella ymmärrä asiaa, jota ovat sotkemassa, vaikka tekisivät sitä virkatyökseen.
Kuten aikaisemmin kerroin, niin kun asiat hoidetaan tehokkaammin, niin osa ”vanhoista hyvistä tavoista toimia” jää väistämättä pois. Vanhat poliittiset lehmänkaupat ja eläköityneiden virkamiesten entisaikaiset jälkisäädökset, jotka aikanaan saattoivat olla järkeviäkin - välttämättä poistuvat, ellei aleta pelätä lehmänkauppojen ja jälkisäädösten jälkeistä elämää. Usein sitä pelätään niin paljon, ettei uskalleta tehdä valintoja, jotka edistäisivät asiakkaan tai potilaan asiaa. Me hoemme aina, että potilas on keskiössä, sinne hän taitaa itsekseen jäädäkin.
Luin tuotantotalouden väitöskirjaani varten kirjaa, jossa kerrottiin mistä loistavan organisaation tunnistaa. Ja miten sellainen saadaan aikaiseksi. Lentokoneessa en yleensä halua katsoa elokuvia, en muutenkaan ole mitenkään innokas elokuvien katsoja. Rouva katsoo mielellään. Frenditkin on mahdollisuus valita. Loppumatkasta keksin kyllä golfpelin, joka oli aika hauska. En pelaa tietokoneella koskaan mitään.
Kyseistä kirjaa lukiessa monta ajatusta heräsi sekä väitöskirjaani ( joka on johdannon –kirjoittamisvaiheessa, eli artikkelit on periaatteessa kirjoitettu) että meidän arkista aherrusta Eksoten mielenterveys- ja päihdepalveluissa ajatellen. Kirjassa kerrotan, miksi suuri osa ns. organisaatiouudistuksista ei onnistu. Itse asiassa vain noin 30 % organisaatiouudistuksista onnistuu. Meillä mielenterveys- ja päihdepalveluissa se onnistui, mutta muualla Eksotessa ei ole vielä onnistunut yhtä hyvin. Kirjassa on monta loistavaa ajatusta tulevia miettiessä.
Kiinalaisen ravintolan ruoka on todella hyvää, tiesimme sen entuudestaan, koska olemme käyneet siinä aikaisemminkin. Chinatownin alueella on runsaasti etnisiä ravintoloita, joista saa hyvää ruokaa ja edullisesti. Kävelemme supermarketin kautta hotellille, jossa herään yöllä siihen, että käytävällä keskustellaan kuuluvasti. Ovesta kuuluu kaikki helposti läpi, monissa amerikkalaisissa hotelleissa on aivan olematon äänieristys – kaikki kuuluu.
Lopulta en jaksa lukiessani sitä että aamuyöstä taas on käytävällä suureen ääneen selvitettävää ja avaan oven käytävään. Puhe tulee jostain kauempaa, mutta keskustelijat tajuavat aiheuttaneensa melua ja siirtyvät toinen huoneeseen ja toinen lähtee pois.
Uusi päivä on nousemassa Sohossa. Tälle viikolle on luvattu noin 25 astetta lämmintä joka päiväksi. Välillä sataa, mutta lämpötila pysyy. Meillä on tarkoitus käydä sunnuntaina kirpputorilla, jossa tulee nykyisin käydä. New Yorkissa on tällä viikolla muotimessut, taksijonoon tuli Suomesta kuulu muotinainen, joka näytti aika repsahtaneelta.
Minulla oli hotellihuoneessa samanlainen olo – kokovartalopeili jotenkin väärensi kaikkea, mitä olin itsestäni maukkaalla illallisella ajatellut. Minä näytin siinä keski-ikäiseltä, hieman lihavalta mieheltä, mikä minua hämmästytti, koska mielen sisälläni asuu selvästi komeampi mies, kuin mitä tuo hotellin kokovartalopeili näyttää selvästi valehtelevan. Ehdottomasti komeampi on se mies, joka on mielessäni kuin se joka näkyy kokovartalopeilistä.
Sain kiinalaisessa ravintolassa onnenkeksissä lauseen, että nuorrun jos suutelen jotakuta.
7.9.2014 New York