Onko kirkossa kuvia vai ei? Ikonien viehätys ja mielen kuvat
Onko kirkossa kuvia vai ei? Ikonien viehätys ja mielen kuvat
Ortodoksi.net:
”Ortodoksisuuden sunnuntai kutsuu kauneuteen
Suuren paaston ensimmäisen viikon päätyttyä kirkossa vietetään ortodoksisuuden sunnuntaita. Ortodoksisuuden sunnuntai on omistettu ikonoklasmin eli kuvainraastajien harhaopin kukistumisen muistolle.
Ikonoklasmi oli tuomittu jo ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 787, mutta kiista pitkittyi ja sen päättymistä voitiin juhlia vasta maaliskuussa 843. Tuolloin suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina ikonit kannettiin juhlavassa saatossa Hagia Sofian kirkkoon Konstantinopolissa.
Osa kuvainraastajista vetosi Vanhan testamentin kuvakieltoon vastustaessaan pyhiä kuvia. Kuitenkaan edes juutalaisten keskuudessa kuvakielto ei ollut ehdoton: esimerkiksi erämaassa Jumala käski Moosesta tekemään pronssikäärmeen johon katsomalla israelilaiset pelastuivat (4 Moos 21:4-9), ja ilmestysmajan esirippuun sekä kaikkein pyhimpään Jumala käski tehdä kuvia kerubeista (2 Moos 25:17–20, 26:31).
Ortodoksisuuden sunnuntain kontakki tiivistää juhlan teologisen sisällön ytimekkäästi. Koska Isän kuvaamaton Sana, Kristus, syntyi ihmiseksi Neitsyt Mariasta, on hänestä ihmiseksi tulostaan lähtien ollut mahdollista maalata ikoneja eli kuvia.
Syntyessään Neitseestä kuvaamaton Jumala tuli Kristuksessa kuvattavaksi.
Ikonien perusta on siis inkarnaatio.
Pyhä Johannes Damaskolainen (k. 749) kirjoittaa: "Ennen ei ruumiitonta ja hahmotonta Jumalaa kuvattu. Mutta kun Jumala on nyt ilmestynyt lihassa ja elänyt ihmisten keskuudessa, kuvaan Jumalan näkyvän puolen. En kumarra ainetta, vaan kumarran Luojaa, joka minun tähteni tuli aineeksi ja suostui asumaan aineessa ja aineen kautta toimitti pelastukseni, enkä lakkaa kunnioittamasta sitä ainetta, jonka kautta pelastukseni toimitettiin." (Johannes Damaskolainen: "Ikoneista", s. 17–18, OKJ,1986.)
Johannes toteaa, että ikonille osoitettu kunnioitus kohdistuu sen alkukuvalle. Ikoneita kunnioitetaan, vain Jumalaa palvotaan.
Nikolai Arsenievin (1888–1977) mukaan ortodoksisuuden ydin on "inkarnoituneen Sanan kirkkauden katselua". Kun katsomme Kristukseen, hänen kuvansa voi kirkastua meissä.
"Isän kuvaamaton Sana tultuaan lihaksi sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, tuli kuvattavaksi ja jälleen kaunistettuaan muinoin turmeltuneen kuvan yhdisti sen jumalalliseen kauneuteen. Tunnustaen pelastuksen me sitä töin ja sanoin julistakaamme."
(Ortodoksisuuden sunnuntain kontakki)
OT 24.2.2012"
Ortodoksisuuden kauneus
Ortodoksisuudessa alun perin minua viehätti nimenomaan kristillinen mystiikka ja se, ettei ortodoksisuus koettanut keimailla maailman muutosten kanssa. Jokaiseen muotivillitykseen ortodoksisuudella ei tarvitse olla kantaa.
Suitsukkeiden tuoksut, ikonit ja niiden edessä tuohuksia sytyttävät ja ristinmerkkejä tekevät ihmiset sekä jumalanpalveluksessa maahan asti kumartaminen lisäsivät kiinnostusta ortodoksisuuteen. Resitatiivinen laulu kirkossa oli rauhoittavaa ja hengellistä mieltä nostattavaa.
Ortodoksisessa kirkossa voi pysähtyä ikonien eteen miettimään ja ihastelemaan kuvien kauneutta.
Harmoninen ihminen on kaunis, sillä hänestä huokuu seesteisyys ja rauha, joskus jopa onnellisuus ja ilo. Ortodoksisuuden hyveiden omistaminen näkyy ihmisessä Filokalian mukaan puhtaana rukouksena ja sielun himottomuutena, mikä mahdollistaa iloisen puurtamisen tavallisessa arjessa.
Sielun kaunistaminen
Filokalian II-osassa Pyhä Teodoros kertoo sielulle hyödyllisistä opetuksista:
Sielun kolme päähimoa ovat hänen mukaan nautinnonhimo, rahanhimo ja kunnianhimo. Ne karkottavat sielusta Jumalan muistamisen. Näistä kolmesta päähimosta himoista syntyvät kaikki muut himot ja pahat ajatukset.
Ajatuksellinen viehtyminen kiellettyyn haluun ts. nautinnon ajatteleminenkin on Pyhän Teodoroksen mielestä synti.
Ensin näet, Pyhä Teodoros, kirjoittaa 800-luvulla, ajatus alkaa kiihdyttää sielun himollisia voimia ja siten pimentää mielen; tämän jälkeen sielun vastarinta murtuu ja antaa periksi nautinnolle. Tätä kutsutaan taipumiseksi ja sekin on siis jo synti. Pesiytyessään sieluun tämä sisäinen synnillä nautiskelu kiihottaa kyseistä himoa ja johtaa vähitellen synnin toteutumiseen tekona.
Pyhä Teodoros neuvoo 1200 vuotta sitten, että ”Puhdista sielusi pahoista mielikuvista ja anna ylevien ajatusten valaista sitä”.
Hän jatkaa: ”Kaunis katsella on pää, jota koristaa kallisarvoinen otsaripa täynnä intialaisia jalokiviä ja hohtavia helmiä. Mutta verrattomasti kauniimpi on sielu, jonka täyttää Jumalan tunteminen, joka säteilee mietiskelyn kirkkautta ja josta on tullut Pyhän Hengen asuinsija.
Älä antaudu juhlapäivinä viininjuontiin, vaan käytä ne mielesi uudistamiseen ja sielusi puhdistamiseen.
Runsas uni turruttaa mielen.
Kun silmät, korvat ja kieli niskuroivat, alkaa hajuaistikin herkistyä ja tuntoaisti tulla levottomaksi ja lukemattomat himot ryntäävät sieluun. Mutta kun aistit kuuntelevat tottelevaisesti järjen ääntä, koko olemuksessamme vallitsee syvä rauha ja tyyneys.
Kokeneet kilvoittelijat opettavat, että pahat ajatukset sielussa saavat alkunsa koreista vaatteista, vatsan täyttämisestä ja huonosta seurasta.
Itserakkaus on kaikkien pahojen ajatusten johtaja. Itserakkaudella tarkoitetaan himollista suhtautumista ja kiintymystä ruumiiseen ja lihan halujen täyttämistä.
Synti voidaan hävittää vain Jumalan armon avulla, vain Ristin salaisuus on synnin kuolema.
Elämämme vastustaja, saatana, koettaa kaikenlaisin verukkein saada meidät vähättelemään syntejämme.
Koska Jumala on rakkaus, on sillä joka on saavuttanut rakkauden, Jumala itsessään. Jos joku sanoo ' minä rakastan Jumalaa’, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Ja toisaalta:" Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt".
Rakkaus on kaikista Raamatussa mainituista hyvistä asioista korkein ja suurin.
‘Kaita tie' on luonnollemme todellakin vaikea ja raskas, mutta niille jotka ovat sen vapaaehtoisesti valinneet ja toiveikkaina sitä vaeltavat, se on rakas ja suloinen.
Pyhän Teodoroksen mukaan jos kolmiosaisen sielun (järki, tunne ja tahto) saa himottomaksi, niin pystyy näkemään elämän kauneuden. Ehkäpä jumalallisia salaisuuksiakin jos Jumala suo.
Autuaan Diadokhoksen (Filokalian I-osa) mukaan mieli tuntee täysin tietoisesti Jumalan armon valon, silloin kun sielu on luonnostaan nöyrä. Nöyryys on tuskan ja työn takana. Mitä suurempi nöyryys, sitä enemmän tarvitaan kilvoitusta sen saavuttamiseksi. Hänen mukaansa Jumalan kuvaa meissä on sielun henkinen toiminta.
Autuaan Diadokhoksen mukaan: Vaikeneminen on viisaiden ajatusten äiti. Hänen mukaansa hengellisesti kokematon on taipuvainen liikaan murehtimiseen ja sitä kautta sielun toivottomuuteen ja epäuskoon. Hengellinen kokemus kasvaa armon milloin valaistessa sielumme, milloin taas hylätessä sen, ja murheen ja ilon vaihtelut synnyttävät toivon.
Autuas Diadokhos kirjoittaa näyistä: ” Älköön kukaan kuullessaan puhuttavan mielen tuntokyvystä kuvitelko, että Jumalan kirkkaus ilmestyy näkyvällä tavalla. Jos jollekulle kilvoittelijalle näyttäytyy joko valo tai jokin tulinen hahmo tai kuuluu ääntä, älköön hän missään tapauksessa ottako tuollaista näkyä todesta. Se on selvää vihollisen petosta, ja monet ovat tällaisen kokemuksen jälkeen tietämättömyydestä kääntyneet pois totuuden tieltä… Mutta jo pelkästään se, ettemme ota todesta minkäänlaisia unikuvia, luetaan meille suureksi hyveeksi.
Jos me nureksimme kovasti sairauksiamme, se osoittaa, että sielumme on vielä ruumiillisten halujen orja.
Autuaan Diadokhoksen mukaan: Kuuliaisuus on tunnetusti suurin aloittelijan hyveistä. Se on pöyhkeyden karkottaja ja nöyryyden äiti. Itsehillintä on kaikkien hyveiden yhteinen nimittäjä. Kilvoittelijan tulee osoittaa itsehillintää kaikessa.
Paasto on itsessään ylistettävä, mutta Jumalan edessä sillä ei semmoisenaan ole arvoa. Niille, jotka sitä haluavat noudattaa, se on apuneuvo siveyden saavuttamisessa. Sen tähden kilvoittelijan ei tule kerskailla paastoamisestaan, vaan ainoastaan uskoa Jumalaan ja odottaa paaston lopputulosta.
Autuaan Diadokhoksen mukaan: Joka aina asustaa sydämessään, on kaiken ajallisen kauneuden tavoittamattomissa. Kun sielumme ei enää halaja mitään maallista kauneutta, silloin sitä uhkaa jonkinlainen masennuksen henki.
Se vie halun sanan palvelukseen ja sumentaa sielussamme toivon tulevista hyvyyksistä sekä liioittelee tämän ajallisen elämänkin tarpeettomuutta, ikään kuin siihen ei sisältyisi mitään arvokasta.
Kukaan ei voi sanoa: Jeesus olkoon Herra, paitsi Pyhässä Hengessä. Meidän tulee kuitenkin aina hyvin hartaasti tutkiskella noita sanoja sydämemme kammioissa muihin ajatuksiin eksymättä ja karttaa kaikkinaisia kuvitelmia. Nimittäin ne, jotka lakkaamatta mietiskelevät tuota pyhää ja kunniallista nimeä sydämensä syvyydessä, voivat nähdä myös mielensä valon. … Jo sen löytäminen tuottaa tavatonta iloa.
Noin 1200 vuotta sitten ajateltiin pidettävän mieli valoisana, sielu puhtaana - ennen kuin meillä oli lääkeaineita tai psykoterapioita mielentilojen muuttaamiseen.
27.2.2012
Ortodoksi.net:
”Ortodoksisuuden sunnuntai kutsuu kauneuteen
Suuren paaston ensimmäisen viikon päätyttyä kirkossa vietetään ortodoksisuuden sunnuntaita. Ortodoksisuuden sunnuntai on omistettu ikonoklasmin eli kuvainraastajien harhaopin kukistumisen muistolle.
Ikonoklasmi oli tuomittu jo ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 787, mutta kiista pitkittyi ja sen päättymistä voitiin juhlia vasta maaliskuussa 843. Tuolloin suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina ikonit kannettiin juhlavassa saatossa Hagia Sofian kirkkoon Konstantinopolissa.
Osa kuvainraastajista vetosi Vanhan testamentin kuvakieltoon vastustaessaan pyhiä kuvia. Kuitenkaan edes juutalaisten keskuudessa kuvakielto ei ollut ehdoton: esimerkiksi erämaassa Jumala käski Moosesta tekemään pronssikäärmeen johon katsomalla israelilaiset pelastuivat (4 Moos 21:4-9), ja ilmestysmajan esirippuun sekä kaikkein pyhimpään Jumala käski tehdä kuvia kerubeista (2 Moos 25:17–20, 26:31).
Ortodoksisuuden sunnuntain kontakki tiivistää juhlan teologisen sisällön ytimekkäästi. Koska Isän kuvaamaton Sana, Kristus, syntyi ihmiseksi Neitsyt Mariasta, on hänestä ihmiseksi tulostaan lähtien ollut mahdollista maalata ikoneja eli kuvia.
Syntyessään Neitseestä kuvaamaton Jumala tuli Kristuksessa kuvattavaksi.
Ikonien perusta on siis inkarnaatio.
Pyhä Johannes Damaskolainen (k. 749) kirjoittaa: "Ennen ei ruumiitonta ja hahmotonta Jumalaa kuvattu. Mutta kun Jumala on nyt ilmestynyt lihassa ja elänyt ihmisten keskuudessa, kuvaan Jumalan näkyvän puolen. En kumarra ainetta, vaan kumarran Luojaa, joka minun tähteni tuli aineeksi ja suostui asumaan aineessa ja aineen kautta toimitti pelastukseni, enkä lakkaa kunnioittamasta sitä ainetta, jonka kautta pelastukseni toimitettiin." (Johannes Damaskolainen: "Ikoneista", s. 17–18, OKJ,1986.)
Johannes toteaa, että ikonille osoitettu kunnioitus kohdistuu sen alkukuvalle. Ikoneita kunnioitetaan, vain Jumalaa palvotaan.
Nikolai Arsenievin (1888–1977) mukaan ortodoksisuuden ydin on "inkarnoituneen Sanan kirkkauden katselua". Kun katsomme Kristukseen, hänen kuvansa voi kirkastua meissä.
"Isän kuvaamaton Sana tultuaan lihaksi sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, tuli kuvattavaksi ja jälleen kaunistettuaan muinoin turmeltuneen kuvan yhdisti sen jumalalliseen kauneuteen. Tunnustaen pelastuksen me sitä töin ja sanoin julistakaamme."
(Ortodoksisuuden sunnuntain kontakki)
OT 24.2.2012"
Ortodoksisuuden kauneus
Ortodoksisuudessa alun perin minua viehätti nimenomaan kristillinen mystiikka ja se, ettei ortodoksisuus koettanut keimailla maailman muutosten kanssa. Jokaiseen muotivillitykseen ortodoksisuudella ei tarvitse olla kantaa.
Suitsukkeiden tuoksut, ikonit ja niiden edessä tuohuksia sytyttävät ja ristinmerkkejä tekevät ihmiset sekä jumalanpalveluksessa maahan asti kumartaminen lisäsivät kiinnostusta ortodoksisuuteen. Resitatiivinen laulu kirkossa oli rauhoittavaa ja hengellistä mieltä nostattavaa.
Ortodoksisessa kirkossa voi pysähtyä ikonien eteen miettimään ja ihastelemaan kuvien kauneutta.
Harmoninen ihminen on kaunis, sillä hänestä huokuu seesteisyys ja rauha, joskus jopa onnellisuus ja ilo. Ortodoksisuuden hyveiden omistaminen näkyy ihmisessä Filokalian mukaan puhtaana rukouksena ja sielun himottomuutena, mikä mahdollistaa iloisen puurtamisen tavallisessa arjessa.
Sielun kaunistaminen
Filokalian II-osassa Pyhä Teodoros kertoo sielulle hyödyllisistä opetuksista:
Sielun kolme päähimoa ovat hänen mukaan nautinnonhimo, rahanhimo ja kunnianhimo. Ne karkottavat sielusta Jumalan muistamisen. Näistä kolmesta päähimosta himoista syntyvät kaikki muut himot ja pahat ajatukset.
Ajatuksellinen viehtyminen kiellettyyn haluun ts. nautinnon ajatteleminenkin on Pyhän Teodoroksen mielestä synti.
Ensin näet, Pyhä Teodoros, kirjoittaa 800-luvulla, ajatus alkaa kiihdyttää sielun himollisia voimia ja siten pimentää mielen; tämän jälkeen sielun vastarinta murtuu ja antaa periksi nautinnolle. Tätä kutsutaan taipumiseksi ja sekin on siis jo synti. Pesiytyessään sieluun tämä sisäinen synnillä nautiskelu kiihottaa kyseistä himoa ja johtaa vähitellen synnin toteutumiseen tekona.
Pyhä Teodoros neuvoo 1200 vuotta sitten, että ”Puhdista sielusi pahoista mielikuvista ja anna ylevien ajatusten valaista sitä”.
Hän jatkaa: ”Kaunis katsella on pää, jota koristaa kallisarvoinen otsaripa täynnä intialaisia jalokiviä ja hohtavia helmiä. Mutta verrattomasti kauniimpi on sielu, jonka täyttää Jumalan tunteminen, joka säteilee mietiskelyn kirkkautta ja josta on tullut Pyhän Hengen asuinsija.
Älä antaudu juhlapäivinä viininjuontiin, vaan käytä ne mielesi uudistamiseen ja sielusi puhdistamiseen.
Runsas uni turruttaa mielen.
Kun silmät, korvat ja kieli niskuroivat, alkaa hajuaistikin herkistyä ja tuntoaisti tulla levottomaksi ja lukemattomat himot ryntäävät sieluun. Mutta kun aistit kuuntelevat tottelevaisesti järjen ääntä, koko olemuksessamme vallitsee syvä rauha ja tyyneys.
Kokeneet kilvoittelijat opettavat, että pahat ajatukset sielussa saavat alkunsa koreista vaatteista, vatsan täyttämisestä ja huonosta seurasta.
Itserakkaus on kaikkien pahojen ajatusten johtaja. Itserakkaudella tarkoitetaan himollista suhtautumista ja kiintymystä ruumiiseen ja lihan halujen täyttämistä.
Synti voidaan hävittää vain Jumalan armon avulla, vain Ristin salaisuus on synnin kuolema.
Elämämme vastustaja, saatana, koettaa kaikenlaisin verukkein saada meidät vähättelemään syntejämme.
Koska Jumala on rakkaus, on sillä joka on saavuttanut rakkauden, Jumala itsessään. Jos joku sanoo ' minä rakastan Jumalaa’, mutta vihaa veljeänsä, niin hän on valhettelija. Ja toisaalta:" Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt".
Rakkaus on kaikista Raamatussa mainituista hyvistä asioista korkein ja suurin.
‘Kaita tie' on luonnollemme todellakin vaikea ja raskas, mutta niille jotka ovat sen vapaaehtoisesti valinneet ja toiveikkaina sitä vaeltavat, se on rakas ja suloinen.
Pyhän Teodoroksen mukaan jos kolmiosaisen sielun (järki, tunne ja tahto) saa himottomaksi, niin pystyy näkemään elämän kauneuden. Ehkäpä jumalallisia salaisuuksiakin jos Jumala suo.
Autuaan Diadokhoksen (Filokalian I-osa) mukaan mieli tuntee täysin tietoisesti Jumalan armon valon, silloin kun sielu on luonnostaan nöyrä. Nöyryys on tuskan ja työn takana. Mitä suurempi nöyryys, sitä enemmän tarvitaan kilvoitusta sen saavuttamiseksi. Hänen mukaansa Jumalan kuvaa meissä on sielun henkinen toiminta.
Autuaan Diadokhoksen mukaan: Vaikeneminen on viisaiden ajatusten äiti. Hänen mukaansa hengellisesti kokematon on taipuvainen liikaan murehtimiseen ja sitä kautta sielun toivottomuuteen ja epäuskoon. Hengellinen kokemus kasvaa armon milloin valaistessa sielumme, milloin taas hylätessä sen, ja murheen ja ilon vaihtelut synnyttävät toivon.
Autuas Diadokhos kirjoittaa näyistä: ” Älköön kukaan kuullessaan puhuttavan mielen tuntokyvystä kuvitelko, että Jumalan kirkkaus ilmestyy näkyvällä tavalla. Jos jollekulle kilvoittelijalle näyttäytyy joko valo tai jokin tulinen hahmo tai kuuluu ääntä, älköön hän missään tapauksessa ottako tuollaista näkyä todesta. Se on selvää vihollisen petosta, ja monet ovat tällaisen kokemuksen jälkeen tietämättömyydestä kääntyneet pois totuuden tieltä… Mutta jo pelkästään se, ettemme ota todesta minkäänlaisia unikuvia, luetaan meille suureksi hyveeksi.
Jos me nureksimme kovasti sairauksiamme, se osoittaa, että sielumme on vielä ruumiillisten halujen orja.
Autuaan Diadokhoksen mukaan: Kuuliaisuus on tunnetusti suurin aloittelijan hyveistä. Se on pöyhkeyden karkottaja ja nöyryyden äiti. Itsehillintä on kaikkien hyveiden yhteinen nimittäjä. Kilvoittelijan tulee osoittaa itsehillintää kaikessa.
Paasto on itsessään ylistettävä, mutta Jumalan edessä sillä ei semmoisenaan ole arvoa. Niille, jotka sitä haluavat noudattaa, se on apuneuvo siveyden saavuttamisessa. Sen tähden kilvoittelijan ei tule kerskailla paastoamisestaan, vaan ainoastaan uskoa Jumalaan ja odottaa paaston lopputulosta.
Autuaan Diadokhoksen mukaan: Joka aina asustaa sydämessään, on kaiken ajallisen kauneuden tavoittamattomissa. Kun sielumme ei enää halaja mitään maallista kauneutta, silloin sitä uhkaa jonkinlainen masennuksen henki.
Se vie halun sanan palvelukseen ja sumentaa sielussamme toivon tulevista hyvyyksistä sekä liioittelee tämän ajallisen elämänkin tarpeettomuutta, ikään kuin siihen ei sisältyisi mitään arvokasta.
Kukaan ei voi sanoa: Jeesus olkoon Herra, paitsi Pyhässä Hengessä. Meidän tulee kuitenkin aina hyvin hartaasti tutkiskella noita sanoja sydämemme kammioissa muihin ajatuksiin eksymättä ja karttaa kaikkinaisia kuvitelmia. Nimittäin ne, jotka lakkaamatta mietiskelevät tuota pyhää ja kunniallista nimeä sydämensä syvyydessä, voivat nähdä myös mielensä valon. … Jo sen löytäminen tuottaa tavatonta iloa.
Noin 1200 vuotta sitten ajateltiin pidettävän mieli valoisana, sielu puhtaana - ennen kuin meillä oli lääkeaineita tai psykoterapioita mielentilojen muuttaamiseen.
27.2.2012