Osa II Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet - Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus
Osa II Sheldon Kopp Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus ,suom. Raija Viitanen, 2004, WSOY
Kirjan 2.luvussa ( Gurun parantavat metaforat) Kopp kirjoittaa ensimmäisen kirjansa Gurun teemoista.
Kopp kirjoittaa, että kun ryhdymme vaikeuksien keskellä etsimään elämämme tarkoitusta, useimpien lienee viisainta kääntyä sellaisen auttajan, parantajan tai oppaan puoleen, joka voi näyttää meille tietä ( tai ainakin ohjata pois niistä umpikujista, joihin yleensä joudumme). Moni turvautuu pappeihin ja tietäjiin. Tällaista henkisen elämän opasta kutsutaan toisinaan guruksi.
Todellisuudessa guru ohjaa elämän tarkoituksen etsijöitä hyväksymään vajavaisen, äärellisen olemassaolonsa maailmassa, joka on ristiriitainen ja viime kädessä mahdoton hallita.
Guru opettaa epäsuorasti, ei opinkappaleiden eikä saarnojen välityksellä, vaan vertausten ja metaforien kautta.
Metaforien, vertauskuvien, avulla tapahtuva opetus ei nojaudu ensisijaisesti järkiperäiseen loogiseen ajatteluun eikä empiirisen havaintoaineiston objektiiviseen tarkasteluun.
Vertauskuvallinen tieto merkitsee tilanteen käsittämistä intuitiivisesti moninaisine yhteen kytkeytyvine merkityksineen, jotka vaihtelevat konkreettisista symbolisiin. Kuten sufilaiset opetustarinat osoittavat, näiden sisäisten ulottuvuuksien ansiosta vertauksesta paljastuu aina uusia merkitystasoja sen mukaan, millaiset valmiudet oppilaalla on ymmärtää.
Totuus ei tee ihmisistä vapaita. Tosiasiat eivät muuta asenteita.
Kopp muistuttaa, että jos guru on dogmaattinen, hän herättää pyhiinvaeltajaopetuslapsissaan vain jääräpäisen vastahankaista tarrautumista niihin onnettomiin uskomuksiin, jotka sentään tarjoavat tuttua ja turvallista kärsimystä, sen sijaan että rohkaisisi heitä avautumaan tuntemattomalle tai ennen kokemattomalle.
Renessanssiajan tietäjä Paracelsus varoitti, että gurun tulisi välttää paljastamasta ”alastonta totuutta”. Hänen tulisi käyttää symboleita, vertauksia, kielikuvia, erikoisia sanakäänteitä tai muita verhottuja, epäsuoria keinoja.
Kopp kertoo kirjassaan, että zenbuddhalaisuus oli yksi guruilun muoto. Buddhalaisuuden opetukset syntyivät Etelä-Intiassa, jossa ne vapauttivat ihmisiä hindulaisuuden yhteiskunnallisen kastijärjestelmän kahleista ja joogan korostamasta mielen ja ruumiin hallinnan vaatimuksesta. Levitessään pohjoiseen Kiinan halki buddhalaisuus sai ihmiset näkemään niiden perinteisten sosiaalisten sovinnaissääntöjen läpi, jotka heitä sitoivat.
Yksi zenin suosimista harjoituksista on koan-harjoitus. Oppilaalle annetaan mietiskeltäväksi ongelma, jota ei pysty ratkaisemaan tavanomaisin älyllisin keinoin. Zenpyhiinvaeltajan on painiskeltava sen kanssa, kunnes hän joko luopuu epätoivoissaan leikistä tai lakkaa pinnistelemästä ja valaistuu. Klassinen esimerkki on, että mestari neuvoo häntä keskittymään ”yhden käden ääneen”.
Psykoterapiapotilailla on myös ( ja miksei psykoterapeuteillakin) on samanlaisia fiksoitumia, tyyliin ”Miksi äiti/isä ei rakastanut minua?”. Kun ihminen vapauttaa itsensä jauhamasta kokemaansa vääryyttä ja loukkautumista,johon hakee valittamisellaan hyvitystä, niin hänen vapautuminen näkyy hänen olemuksessaan heti. Eikä tähän valaistumiseen tarvita vuosien psykoterapiaa. Se vaatii kuitenkin tuon tosiasian hyväksymistä.
Munkki kysyi: Minkä takia ensimmäinen patriarkka tuli lännestä?
Mestari: Kysy tuolta pylväältä tuolla.
Munkki: En ymmärrä, mitä tarkoitat.
Mestari: En minäkään, en yhtään sen paremmin kuin sinä.
Arvoituksia tarjotaan usein vastaukseksi, kun nuori zenmunkki vaatii vastauksia. Vain tällä tavoin kiertoteitse mestari voi ohjata etsijän kääntymään takaisin jokapäiväiseen elämäänsä tässä ja nyt. Oppimaan ettei ole totuutta joka ei olisi jo selvästi kaikkien nähtävissä.
Puhumalla vertauksin guru kääntää pyhiinvaeltajan takaisin omaan itseensä. Hän antaa etsijälle vain sen, mitä tällä on jo ennestään, ja ottaa häneltä pois sen mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan.
”Miksi äiti/isä ei rakastanut minua?”
Guru tietää etsijän olevan tietämätön siitä, että me kaikki olemme pyhiinvaeltajia. Oikean gurun opetuksen tavoitteena on vapauttaa hänen seuraajat hänestä. Hänen metaforansa ja vertauksensa pakottavat oppilaaksi pyrkivät pyhiinvaeltajat turvautumaan omaan mielikuvitukseensa etsiessään elämänsä tarkoitusta.
Guru opettaa pyhiinvaeltajia perinteestä irtautumiseen perinteessä, itsensä kadottamisessa, jotta he voisivat löytää itsensä.
Oman sisimmän paljastaminen
Kolmas luku Koppin kirjassa Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus on nimetty oman sisimmän paljastamiseksi.
Kopp kirjoittaa, että guru opettaa kielikuvin ja vertauksin, mutta pyhiinvaeltaja oppii kertomalla oman tarinansa. Jokaisen ihmisen identiteetti koostuu hänen kulttuurinsa myyteistä, rituaaleista ja yhteisistä kertomuksista, jotka punoutuvat hänen oman henkilöhistoriansa eepokseen.
Mutta kuka kuulee sinun tarinasi? Opitko todella kertoessasi tarinaasi? Vai onko tarinan kertominen sinulle tärkeämpää kuin oppia oman tarinan kertomisesta?
Kopp painottaa, että ihminen on inhimillisillään siinä voiman ja haavoittuvuuden välisessä paradoksaalisessa tilassa, jossa hän tietää kuka hän tällä hetkellä on, koska hän muistaa kuka on ollut ja tietää miksi hän haluaa tulla. Kaikki tämä kumpuaa hänen ihmeellisestä kyvystään kertoa oma tarinansa.
Koppin mielestä nykyajan pyhiinvaeltaja on menettänyt yhteyden niihin elämää antaviin myytteihin, jotka valoivat rohkeutta heimoissa eläviin ihmisiin. Hän on maallistunut ja eristynyt yksilö, joka viettää kuolleen Jumalan ruumiinvalvojaisia.
Kopp kirjoittaa, että kun Jumala vielä eli ja ihminen tunsi kuuluvansa johonkin, psykologia on vain ´pieni sivuhaara tarinankerronnan ja myytinluomisen taidossa´.
Nykyään jokaisen on pyrittävä kertomaan oma tarinansa, jos hän haluaa pelastaa yksilöllisen identiteettinsä. On kun Münchausen nostettava itsensä suosta hiuksistaan itsensä ylös vetämällä.
Robert Bly kirjoitti kirjassaan Sibling´s Society ( 1997) kaikenlaisten tositeevee-ohjelmien ilmiöstä, jossa nuoret olivat vaikka valmiita tappamaan itsensä, jos eivät pääse julkisuuteen. Osa sittemmin on halunnut tehdä sen tappamalla ensin muita ja vasta sitten itsensä. Tarve kertoa tarinansa voi manifestoitua vaikkapa kielteisessäkin valossa, kunhan vaan saa julkisuutta.
Yksinäisillä ihmisillä on epätoivoinen tarve kertoa oma tarinansa. Jos ei voi pelastaa yksilöllistä identiteettiään, niin sen voi ainakin yrittää näyttävästi tuhota omansa ja ehkä toistenkin. Ihmiset ovat unohtaneet, millä tavoin olla jalo kanssaihmisilleen. Ennen ihminen kun voi huonosti, niin hän meni nurkan taakse köyden kanssa ja hirtti itsensä sinne. Hiljaa ja kenellekään kertomatta. Nyt pitää tappaa itsensä ja muut ympäriltään, jotta joku kuulisi kuinka loukkaantunut ja pahoillaan on. Vaikka pelkkä toisten kanssa puhuminen saattaisi auttaa.
Kopp kirjoittaa, että jos ihminen lähtee psykoterapeuttiselle pyhiinvaellukselle, hän astuu kerronnan seikkailuun. Kaikki riippuu kertomisesta. Tällainen itsestään kertominen - uusin silmin omaan historiaansa katsominen - voi muuttaa ihmisen menneisyytensä vangitsemasta olennosta menneisyytensä vapauttamaksi.
Miksi ei ole itsensä kertomisen karaokea? Siksikö ettei totuutta voi kertoa suoraan, vaan laulamalla kahden promillen humalassa Satumaata.
Matkan varrella, pyhiinvaelluksellaan, jokaisen täytyy päästä kertomaan tarinansa. Ja kun ihminen kertoo tarinansa, hänellä täytyy olla toinen, joka kuuntelee. Tämän toisen ei Koppin mukaan tarvitse olla mikään guru. Kuuntelijan tarvitsee vain nousta tilanteen tasalle.
Kopp siteeraa vanhaa juutalaista sanontaa: aina kun kaksi juutalaista kohtaa, jos toisella on ongelma, niin toinen muuttuu rabbiksi.
Tai ainakin pitäisi muuttua. Mutta kuka nykymaailmassa kuuntelee tarinaasi? Mielenterveys- ja päihdepuolella sinun tarinallesi täytyy tehdä diagnoosi, koska laki vaatii kirjaamaan sairauskertomukseen mistä on puhuttu ja talouspuoli vaatii, että käyntisi on laskutettavissa. Kun pelkkä kuunteleminen ja kohtaaminen riittäisivät…
Kopp muistuttaa, ettei aina riitä, että on joku joka kuuntelee. Ihminen tarvitsee toista ihmistä paitsi kuuntelemaan myös välittämään hänestä. Tämä on yleisinhimillinen tarve.
” Miksi äiti/isä ei rakastanut minua?” Miksi puolisoni ei rakasta minua ? Miksi ei edes psykoterapeuttini rakasta minua?
Muinaisen juutalaisen perimätiedon mukaan maailmassa elää 36 salattua vanhurskasta. 36 salaista pyhimystä, joista maailman olemassaolon jatkuminen riippuu. Kun yksi kuolee, toinen astuu hänen tilalleen. Näitä vanhurskaita ei erota tavallisista kuolevaisista mikään muu kuin heidän riipaisevan syvä myötätuntonsa muita kohtaan.
Vanhurskas ei pysty muuttamaan mitään. Hän ei pysty pelastamaan ketään. Vanhurskaan on vain oltava avoin toisten kärsimykselle tietäen, ettei hän mahda sille mitään. Vaikka vanhurskas ei pysty pelastamaan kanssaihmisiään, hänen on antauduttava jakamaan heidän tuskansa, jotta heidän ei tarvitse kärsiä yksin.
Kopp kirjoittaa kauniisti, että rakkaus on enemmän kuin pelkkää avoimuutta toisen ihmisen kärsimyksen tuottamalle tuskalle. Rakkaus on sen avuttoman tunteen ja tiedon kestämistä, ettei voi mitenkään pelastaa toista tämän omalta tuskalta.
Kopp kertoo, ettei hän yksityisenä psykoterapeuttina ole enää halukas ottamaan potilaakseen ketään, kenen tuska ei kosketa häntä. Jos hänen puoleensa kääntyvä ihminen ei vaikuta sellaiselta, että hänestä voisi tulla hänelle henkilökohtaisesti tärkeä, niin Kopp lähettää hänet matkoihinsa, koska ei ole vanhurskas.
Kopp kirjoittaa, että hänen loppuelämänsä on jo osin täynnä oman yksinäisyytensä tyhjyyttä, sitä meissä jokaisessa piilevää tuskaa, joka saattaa aika ajoin helpottaa, mutta josta emme pääse lopullisesti eroon ennen kuin kuolemassa. Jokainen tunti on hänelle kallis, eikä hän aio hukata sitä.
Kopp kiteyttää psykoterapiansa ydintä: Jos en kykene olemaan avoin potilaiden tuskalle, heidän kanssaan työskentely saattaa antaa minulle ammatillista tyydytystä muttei lainkaan omakohtaista iloa. Se on Koppin mielestä huono kauppa, jota ei kannata tehdä.
Kopp jatkaa, että kun hän työskentelee potilaan kanssa, hän ei pelkästään kuuntele heidän tarinaansa, vaan kertoo heille myös omansa. Koppin mielestä jos he aikovat saada psykoterapiassa aikaan jotain, heidän on opittava tuntemaan toinen toisensa.
Kopp julkaisi ajatuksensa aikana, jolloin yleinen oppi kehotti psykoterapeuttia visusti välttämään itsestään kertomista. Sitä oikeastaan pidettiin ja joissakin psykoterapioissa vieläkin pidetään suurena virheenä psykoterapian tekemisessä.
Kopp kuitenkin muistuttaa, että jos hän tekee sen virheen, että antaa jotain itsestään vain siksi, että saisi potilaan kertomaan enemmän itsestään – potilas kavahtaa yrityksen alhaisuutta, omahyväistä manipulatiivisuutta.
Halu kertoa tarinansa kumpuaa oman olemuksen ytimestä
Koppin mielestä yksi psykoterapeuttina toimimisen hienouksista on se, että se pitää ihmisen rehellisenä. Se on vähän kuin kävisi terapiassa koko ikänsä.
Kopp jatkaa, että jos avaan sisimpäni arkailematta sitä, miten muut siihen reagoivat, jotkut välittävät minusta, jotkut taas eivät. Mutta kuka voi rakastaa minua, jos kukaan ei tunne minua? Minun on otettava se riski tai elettävä yksin. Siinä on jo kylliksi, että on kuoltava yksin.
- Kaikki hyvät/pahat, vahvat/heikot, jumalaiset/naurettavat januksenkasvot on paljastettava, jos haluan päästä elämään ilman naamioita. Sillä jos käytän naamioitani liian pitkään, voi käydä niin, että kun viimein riisun sen heittääkseni sen pois, niin kasvoni lähtevät sen mukana.
Ennen kuin ihminen voi olla vapaa, hänen on valittava vapaus. Ja siitä varsinainen työ vasta alkaa.
Koppin mielestä kaikessa merkityksellisessä kanssakäymisessä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ” tehokkain tapa houkutella toista avaamaan aidosti sisimpänsä on näyttää rohkeasti esimerkkiä ja avautua ensin itse”.
Kopp uskoo, että ainoa todellinen vaara piilee siinä, mikä on salassa, niin silti on avauduttava itselleen ensin ennen kuin voi avautua toiselle. Kopp kertoo paljastavansa itsensä toiselle ilman minkäänlaista varmuutta siitä, mitä tuleman pitää. Eikä aina voi edes etukäteen tietää, mitä itsestään paljastuu, kun alkaa rehellisesti itsestään toiselle kertoa.
Kopp ei kuitenkaan kannattanut kirjankirjoittamisajalle tyypillisten kohtaamisryhmien periaatetta, että kaiken aikaa pitää olla hillittömän avoin. Hän varaa itselleen ja potilailleen oikeuden yksityisyyteen minä hetkenä hyvänsä ja kunnioittaa sitä oikeutta.
Kopp muistuttaa, ettei avoimuus voi olla brutaalisuutta. Ei ”jokainen saa vapaasti toteuttaa itseään” – tyyliä. On oltava valmis vastaamaan seurauksista, välttämään tarpeetonta toisten loukkaamista ja typerästi toimimista.
Kopp kertoi käyttävänsä psykoterapeutin työssään Carl Whitakerin neuvoa ruokkia potilasta vain silloin, kun tuntee maidon pursuavan nisistään, ei silloin, kun potilas itkee nälkäänsä. Gurun ja pyhiinvaeltajan käymässä ajatustenvaihdossa etusija on tietenkin sillä, mitä etsijä kertoo itsestään. Vaikka potilas ei ehkä sitä tajuakaan, hän tietää aina paremmin kuin psykoterapeutti, mistä heidän tulisi kullakin kerralla aloittaa.
Ehkä sitten joskus psykoterapeuttikin voi liittyä vanhurskaiden joukkoon.
30.11.2014 Lappeenrannassa
Kirjan 2.luvussa ( Gurun parantavat metaforat) Kopp kirjoittaa ensimmäisen kirjansa Gurun teemoista.
Kopp kirjoittaa, että kun ryhdymme vaikeuksien keskellä etsimään elämämme tarkoitusta, useimpien lienee viisainta kääntyä sellaisen auttajan, parantajan tai oppaan puoleen, joka voi näyttää meille tietä ( tai ainakin ohjata pois niistä umpikujista, joihin yleensä joudumme). Moni turvautuu pappeihin ja tietäjiin. Tällaista henkisen elämän opasta kutsutaan toisinaan guruksi.
Todellisuudessa guru ohjaa elämän tarkoituksen etsijöitä hyväksymään vajavaisen, äärellisen olemassaolonsa maailmassa, joka on ristiriitainen ja viime kädessä mahdoton hallita.
Guru opettaa epäsuorasti, ei opinkappaleiden eikä saarnojen välityksellä, vaan vertausten ja metaforien kautta.
Metaforien, vertauskuvien, avulla tapahtuva opetus ei nojaudu ensisijaisesti järkiperäiseen loogiseen ajatteluun eikä empiirisen havaintoaineiston objektiiviseen tarkasteluun.
Vertauskuvallinen tieto merkitsee tilanteen käsittämistä intuitiivisesti moninaisine yhteen kytkeytyvine merkityksineen, jotka vaihtelevat konkreettisista symbolisiin. Kuten sufilaiset opetustarinat osoittavat, näiden sisäisten ulottuvuuksien ansiosta vertauksesta paljastuu aina uusia merkitystasoja sen mukaan, millaiset valmiudet oppilaalla on ymmärtää.
Totuus ei tee ihmisistä vapaita. Tosiasiat eivät muuta asenteita.
Kopp muistuttaa, että jos guru on dogmaattinen, hän herättää pyhiinvaeltajaopetuslapsissaan vain jääräpäisen vastahankaista tarrautumista niihin onnettomiin uskomuksiin, jotka sentään tarjoavat tuttua ja turvallista kärsimystä, sen sijaan että rohkaisisi heitä avautumaan tuntemattomalle tai ennen kokemattomalle.
Renessanssiajan tietäjä Paracelsus varoitti, että gurun tulisi välttää paljastamasta ”alastonta totuutta”. Hänen tulisi käyttää symboleita, vertauksia, kielikuvia, erikoisia sanakäänteitä tai muita verhottuja, epäsuoria keinoja.
Kopp kertoo kirjassaan, että zenbuddhalaisuus oli yksi guruilun muoto. Buddhalaisuuden opetukset syntyivät Etelä-Intiassa, jossa ne vapauttivat ihmisiä hindulaisuuden yhteiskunnallisen kastijärjestelmän kahleista ja joogan korostamasta mielen ja ruumiin hallinnan vaatimuksesta. Levitessään pohjoiseen Kiinan halki buddhalaisuus sai ihmiset näkemään niiden perinteisten sosiaalisten sovinnaissääntöjen läpi, jotka heitä sitoivat.
Yksi zenin suosimista harjoituksista on koan-harjoitus. Oppilaalle annetaan mietiskeltäväksi ongelma, jota ei pysty ratkaisemaan tavanomaisin älyllisin keinoin. Zenpyhiinvaeltajan on painiskeltava sen kanssa, kunnes hän joko luopuu epätoivoissaan leikistä tai lakkaa pinnistelemästä ja valaistuu. Klassinen esimerkki on, että mestari neuvoo häntä keskittymään ”yhden käden ääneen”.
Psykoterapiapotilailla on myös ( ja miksei psykoterapeuteillakin) on samanlaisia fiksoitumia, tyyliin ”Miksi äiti/isä ei rakastanut minua?”. Kun ihminen vapauttaa itsensä jauhamasta kokemaansa vääryyttä ja loukkautumista,johon hakee valittamisellaan hyvitystä, niin hänen vapautuminen näkyy hänen olemuksessaan heti. Eikä tähän valaistumiseen tarvita vuosien psykoterapiaa. Se vaatii kuitenkin tuon tosiasian hyväksymistä.
Munkki kysyi: Minkä takia ensimmäinen patriarkka tuli lännestä?
Mestari: Kysy tuolta pylväältä tuolla.
Munkki: En ymmärrä, mitä tarkoitat.
Mestari: En minäkään, en yhtään sen paremmin kuin sinä.
Arvoituksia tarjotaan usein vastaukseksi, kun nuori zenmunkki vaatii vastauksia. Vain tällä tavoin kiertoteitse mestari voi ohjata etsijän kääntymään takaisin jokapäiväiseen elämäänsä tässä ja nyt. Oppimaan ettei ole totuutta joka ei olisi jo selvästi kaikkien nähtävissä.
Puhumalla vertauksin guru kääntää pyhiinvaeltajan takaisin omaan itseensä. Hän antaa etsijälle vain sen, mitä tällä on jo ennestään, ja ottaa häneltä pois sen mitä hänellä ei ole koskaan ollutkaan.
”Miksi äiti/isä ei rakastanut minua?”
Guru tietää etsijän olevan tietämätön siitä, että me kaikki olemme pyhiinvaeltajia. Oikean gurun opetuksen tavoitteena on vapauttaa hänen seuraajat hänestä. Hänen metaforansa ja vertauksensa pakottavat oppilaaksi pyrkivät pyhiinvaeltajat turvautumaan omaan mielikuvitukseensa etsiessään elämänsä tarkoitusta.
Guru opettaa pyhiinvaeltajia perinteestä irtautumiseen perinteessä, itsensä kadottamisessa, jotta he voisivat löytää itsensä.
Oman sisimmän paljastaminen
Kolmas luku Koppin kirjassa Jos Kohtaat Matkallasi Buddhan, tapa hänet – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus on nimetty oman sisimmän paljastamiseksi.
Kopp kirjoittaa, että guru opettaa kielikuvin ja vertauksin, mutta pyhiinvaeltaja oppii kertomalla oman tarinansa. Jokaisen ihmisen identiteetti koostuu hänen kulttuurinsa myyteistä, rituaaleista ja yhteisistä kertomuksista, jotka punoutuvat hänen oman henkilöhistoriansa eepokseen.
Mutta kuka kuulee sinun tarinasi? Opitko todella kertoessasi tarinaasi? Vai onko tarinan kertominen sinulle tärkeämpää kuin oppia oman tarinan kertomisesta?
Kopp painottaa, että ihminen on inhimillisillään siinä voiman ja haavoittuvuuden välisessä paradoksaalisessa tilassa, jossa hän tietää kuka hän tällä hetkellä on, koska hän muistaa kuka on ollut ja tietää miksi hän haluaa tulla. Kaikki tämä kumpuaa hänen ihmeellisestä kyvystään kertoa oma tarinansa.
Koppin mielestä nykyajan pyhiinvaeltaja on menettänyt yhteyden niihin elämää antaviin myytteihin, jotka valoivat rohkeutta heimoissa eläviin ihmisiin. Hän on maallistunut ja eristynyt yksilö, joka viettää kuolleen Jumalan ruumiinvalvojaisia.
Kopp kirjoittaa, että kun Jumala vielä eli ja ihminen tunsi kuuluvansa johonkin, psykologia on vain ´pieni sivuhaara tarinankerronnan ja myytinluomisen taidossa´.
Nykyään jokaisen on pyrittävä kertomaan oma tarinansa, jos hän haluaa pelastaa yksilöllisen identiteettinsä. On kun Münchausen nostettava itsensä suosta hiuksistaan itsensä ylös vetämällä.
Robert Bly kirjoitti kirjassaan Sibling´s Society ( 1997) kaikenlaisten tositeevee-ohjelmien ilmiöstä, jossa nuoret olivat vaikka valmiita tappamaan itsensä, jos eivät pääse julkisuuteen. Osa sittemmin on halunnut tehdä sen tappamalla ensin muita ja vasta sitten itsensä. Tarve kertoa tarinansa voi manifestoitua vaikkapa kielteisessäkin valossa, kunhan vaan saa julkisuutta.
Yksinäisillä ihmisillä on epätoivoinen tarve kertoa oma tarinansa. Jos ei voi pelastaa yksilöllistä identiteettiään, niin sen voi ainakin yrittää näyttävästi tuhota omansa ja ehkä toistenkin. Ihmiset ovat unohtaneet, millä tavoin olla jalo kanssaihmisilleen. Ennen ihminen kun voi huonosti, niin hän meni nurkan taakse köyden kanssa ja hirtti itsensä sinne. Hiljaa ja kenellekään kertomatta. Nyt pitää tappaa itsensä ja muut ympäriltään, jotta joku kuulisi kuinka loukkaantunut ja pahoillaan on. Vaikka pelkkä toisten kanssa puhuminen saattaisi auttaa.
Kopp kirjoittaa, että jos ihminen lähtee psykoterapeuttiselle pyhiinvaellukselle, hän astuu kerronnan seikkailuun. Kaikki riippuu kertomisesta. Tällainen itsestään kertominen - uusin silmin omaan historiaansa katsominen - voi muuttaa ihmisen menneisyytensä vangitsemasta olennosta menneisyytensä vapauttamaksi.
Miksi ei ole itsensä kertomisen karaokea? Siksikö ettei totuutta voi kertoa suoraan, vaan laulamalla kahden promillen humalassa Satumaata.
Matkan varrella, pyhiinvaelluksellaan, jokaisen täytyy päästä kertomaan tarinansa. Ja kun ihminen kertoo tarinansa, hänellä täytyy olla toinen, joka kuuntelee. Tämän toisen ei Koppin mukaan tarvitse olla mikään guru. Kuuntelijan tarvitsee vain nousta tilanteen tasalle.
Kopp siteeraa vanhaa juutalaista sanontaa: aina kun kaksi juutalaista kohtaa, jos toisella on ongelma, niin toinen muuttuu rabbiksi.
Tai ainakin pitäisi muuttua. Mutta kuka nykymaailmassa kuuntelee tarinaasi? Mielenterveys- ja päihdepuolella sinun tarinallesi täytyy tehdä diagnoosi, koska laki vaatii kirjaamaan sairauskertomukseen mistä on puhuttu ja talouspuoli vaatii, että käyntisi on laskutettavissa. Kun pelkkä kuunteleminen ja kohtaaminen riittäisivät…
Kopp muistuttaa, ettei aina riitä, että on joku joka kuuntelee. Ihminen tarvitsee toista ihmistä paitsi kuuntelemaan myös välittämään hänestä. Tämä on yleisinhimillinen tarve.
” Miksi äiti/isä ei rakastanut minua?” Miksi puolisoni ei rakasta minua ? Miksi ei edes psykoterapeuttini rakasta minua?
Muinaisen juutalaisen perimätiedon mukaan maailmassa elää 36 salattua vanhurskasta. 36 salaista pyhimystä, joista maailman olemassaolon jatkuminen riippuu. Kun yksi kuolee, toinen astuu hänen tilalleen. Näitä vanhurskaita ei erota tavallisista kuolevaisista mikään muu kuin heidän riipaisevan syvä myötätuntonsa muita kohtaan.
Vanhurskas ei pysty muuttamaan mitään. Hän ei pysty pelastamaan ketään. Vanhurskaan on vain oltava avoin toisten kärsimykselle tietäen, ettei hän mahda sille mitään. Vaikka vanhurskas ei pysty pelastamaan kanssaihmisiään, hänen on antauduttava jakamaan heidän tuskansa, jotta heidän ei tarvitse kärsiä yksin.
Kopp kirjoittaa kauniisti, että rakkaus on enemmän kuin pelkkää avoimuutta toisen ihmisen kärsimyksen tuottamalle tuskalle. Rakkaus on sen avuttoman tunteen ja tiedon kestämistä, ettei voi mitenkään pelastaa toista tämän omalta tuskalta.
Kopp kertoo, ettei hän yksityisenä psykoterapeuttina ole enää halukas ottamaan potilaakseen ketään, kenen tuska ei kosketa häntä. Jos hänen puoleensa kääntyvä ihminen ei vaikuta sellaiselta, että hänestä voisi tulla hänelle henkilökohtaisesti tärkeä, niin Kopp lähettää hänet matkoihinsa, koska ei ole vanhurskas.
Kopp kirjoittaa, että hänen loppuelämänsä on jo osin täynnä oman yksinäisyytensä tyhjyyttä, sitä meissä jokaisessa piilevää tuskaa, joka saattaa aika ajoin helpottaa, mutta josta emme pääse lopullisesti eroon ennen kuin kuolemassa. Jokainen tunti on hänelle kallis, eikä hän aio hukata sitä.
Kopp kiteyttää psykoterapiansa ydintä: Jos en kykene olemaan avoin potilaiden tuskalle, heidän kanssaan työskentely saattaa antaa minulle ammatillista tyydytystä muttei lainkaan omakohtaista iloa. Se on Koppin mielestä huono kauppa, jota ei kannata tehdä.
Kopp jatkaa, että kun hän työskentelee potilaan kanssa, hän ei pelkästään kuuntele heidän tarinaansa, vaan kertoo heille myös omansa. Koppin mielestä jos he aikovat saada psykoterapiassa aikaan jotain, heidän on opittava tuntemaan toinen toisensa.
Kopp julkaisi ajatuksensa aikana, jolloin yleinen oppi kehotti psykoterapeuttia visusti välttämään itsestään kertomista. Sitä oikeastaan pidettiin ja joissakin psykoterapioissa vieläkin pidetään suurena virheenä psykoterapian tekemisessä.
Kopp kuitenkin muistuttaa, että jos hän tekee sen virheen, että antaa jotain itsestään vain siksi, että saisi potilaan kertomaan enemmän itsestään – potilas kavahtaa yrityksen alhaisuutta, omahyväistä manipulatiivisuutta.
Halu kertoa tarinansa kumpuaa oman olemuksen ytimestä
Koppin mielestä yksi psykoterapeuttina toimimisen hienouksista on se, että se pitää ihmisen rehellisenä. Se on vähän kuin kävisi terapiassa koko ikänsä.
Kopp jatkaa, että jos avaan sisimpäni arkailematta sitä, miten muut siihen reagoivat, jotkut välittävät minusta, jotkut taas eivät. Mutta kuka voi rakastaa minua, jos kukaan ei tunne minua? Minun on otettava se riski tai elettävä yksin. Siinä on jo kylliksi, että on kuoltava yksin.
- Kaikki hyvät/pahat, vahvat/heikot, jumalaiset/naurettavat januksenkasvot on paljastettava, jos haluan päästä elämään ilman naamioita. Sillä jos käytän naamioitani liian pitkään, voi käydä niin, että kun viimein riisun sen heittääkseni sen pois, niin kasvoni lähtevät sen mukana.
Ennen kuin ihminen voi olla vapaa, hänen on valittava vapaus. Ja siitä varsinainen työ vasta alkaa.
Koppin mielestä kaikessa merkityksellisessä kanssakäymisessä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ” tehokkain tapa houkutella toista avaamaan aidosti sisimpänsä on näyttää rohkeasti esimerkkiä ja avautua ensin itse”.
Kopp uskoo, että ainoa todellinen vaara piilee siinä, mikä on salassa, niin silti on avauduttava itselleen ensin ennen kuin voi avautua toiselle. Kopp kertoo paljastavansa itsensä toiselle ilman minkäänlaista varmuutta siitä, mitä tuleman pitää. Eikä aina voi edes etukäteen tietää, mitä itsestään paljastuu, kun alkaa rehellisesti itsestään toiselle kertoa.
Kopp ei kuitenkaan kannattanut kirjankirjoittamisajalle tyypillisten kohtaamisryhmien periaatetta, että kaiken aikaa pitää olla hillittömän avoin. Hän varaa itselleen ja potilailleen oikeuden yksityisyyteen minä hetkenä hyvänsä ja kunnioittaa sitä oikeutta.
Kopp muistuttaa, ettei avoimuus voi olla brutaalisuutta. Ei ”jokainen saa vapaasti toteuttaa itseään” – tyyliä. On oltava valmis vastaamaan seurauksista, välttämään tarpeetonta toisten loukkaamista ja typerästi toimimista.
Kopp kertoi käyttävänsä psykoterapeutin työssään Carl Whitakerin neuvoa ruokkia potilasta vain silloin, kun tuntee maidon pursuavan nisistään, ei silloin, kun potilas itkee nälkäänsä. Gurun ja pyhiinvaeltajan käymässä ajatustenvaihdossa etusija on tietenkin sillä, mitä etsijä kertoo itsestään. Vaikka potilas ei ehkä sitä tajuakaan, hän tietää aina paremmin kuin psykoterapeutti, mistä heidän tulisi kullakin kerralla aloittaa.
Ehkä sitten joskus psykoterapeuttikin voi liittyä vanhurskaiden joukkoon.
30.11.2014 Lappeenrannassa