Osa IV: Sheldon Kopp Guru ( Juutalaisia metaforia)
Osa IV: Kopp Guru ( Juutalaisia metaforia)
Toisen osan toisessa luvussa Kopp kirjoittaa juutalaisen hengellisyyden metaforista. Toora on heprealainen nimi Mooseksen kirjoille, viidelle ensimmäiselle kirjalle Raamatussa - Jumalan valittujen ihmisten historia. Talmud taas on laki, joka kertoo kuinka soveltaa Tooraa arkisessa elämässä. Koppin mukaan ei ole helppoa olla talmuidisti ja olla Tooran opettaja.
Tooran opettaja
Kopp kertoo tarinan, kun Tooran opettaja toivoo nuoren pojan opettelevan Tooraa. Hyvin nuorena poika ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi tehdä sitä ja opettaja houkuttelee häntä lukemaan.
- Lue, niin annan sinulle pähkinöitä, viikunoita ja hunajaa, opettaja lupaa.
Nuori poika lukee, koska haluaa noita makeita syötäviä. Kun poika kasvaa niin häntä ei voi enää houkutella samoilla asioilla.
- Lue, niin annan sinulle hienot kengät ja vaatteet.
Nuori mies lukee, mutta ei edelleenkään tekstin hienouden vuoksi, vaan hienojen vaatteiden toivossa. Miehen kasvaessa houkutuksia on opettajan jälleen vaihdettava.
- Lue, lue tämä kappale, niin annan sinulle dinaarin , tai ehkä jopa kaksi dinaaria.
Nyt nuori mies lukee, ei oppiakseen vaan ansaitakseen. Kun mies vanhenee, niin lukemiseen houkutustaktiikkaa pitää taas muuttaa.
- Opettele, koska voit tulla vanhemmaksi ja tuomariksi, jotta ihmiset kunnioittaisivat sinua ja urallasi etenisit, ja tee sitten näin ja näin…
Oppiminen ei edelleenkään tapahdu Jumalan kunniaksi, vaan itsensä ylistämiseksi.
” Tämä on halveksittavaa”, kertoi oppinut talmuidisti Maimonides 1900-luvulla. Halveksittavaa, koska viisautta ei pidä tavoitella kunnian, rahan eikä tulevaisuuden turvaamisen, vaan Tooran opettelun tarkoitus olisi oppia viisautta, kuinka elää sen mukaan.
Maimonides oli tietoinen, että ihminen toimii saavuttaakseen jotain tai välttääkseen jotain. On vaikea yrittää häntä vakuuttaa ihmistä toimimaan muiden perusteiden vuoksi. Monien ihmisten aikomuksia vahvistetaan, kuten tarinan kasvavalle miehelle tehtiin, mutta harva ikinä oppii tai lukee Tooraa sen oman itsensä vuoksi. Kyseessä on tavallinen opettajan tarina ja kohtalo.
Toisaalta Tooran perinteinen opettamisen emotionaalinen tyhjyys synnytti osalle tyytymättömiä oppijoita tarpeen johonkin muuhun - Kabbalan mystisen ekstaasin.
Kabbalan mestari
Kabbala on vanha juutalainen mystinen itsensä etsimisen tie, jossa uppoudutaan jumalaiseen virtaan, ollakseen yhtä Jumalan kanssa. Missiona on vapauttaa sielu sidoksistaan. Kabbalan mestari jättää paljon varaa opiskelijan tulkinnoille ja laajennuksille. Kabbalan perinnettä on pidetty samalla kertaa hyvin konservatiivisena ja äärimmäisen vallankumouksellisena.
Suullinen perinne on ollut aina kabbalan tekstejä tärkeämpää. Kabbalan mestari opettaa meditaatiotekniikoita ja valmistaa noviisia ekstaasille, mikä voi johtaa yhteyteen Jumalan kanssa. Meditoidessa tärkeätä oli meditoida ”kaikkein tärkeintä, jolla ei ollut merkitystä itsessään” – tavallisesti meditoitiin heprean aakkosia, joista muodostui Jumalan nimi. Kaikki tämä vapautti kohti todellista mystistä ekstaasia. Transsendenttinen mietiskely on käyttänyt samaa menetelmää.
Myöhemmin psykoterapeuttejakin kiinnostava metodi oli ”hyppiä ja liittää kirjainyhdistelmiä toisiinsa”. Vapaan assosiaation menetelmä, jossa oppii hyppäämään uuteen sfääriin, tietyllä muodollisella tavalla, ei materiaalisella tavalla. Tämä avasi opiskelijan tietoisuutta Jumalan logiikalle samaan tapaan kuin juutalainen Sigmund Freud pyrki vapaan assosiaation tekniikalla avaamaan potilaan mielen alitajunnan viisaudelle.
Koppin mielestä Kabbalan mestarit menettivät todellisen persoonallisen kontaktin oppilaisiinsa, kun he yhä kehittivät metodologiaansa. Kabbalan mestareista tuli etäisiä taikureita ja mysteerisiä velhoja pikemmin kuin henkilökohtaisia hengellisiä oppaita, joita he alkuaan yrittivät olla. Kabbalistit viehättyivät omista teorioistaan niin että he vieraantuivat tavallisesta elämästä.
Zaddik, omalla persoonalla auttaja
Hasidisen yhteisön rabbia, joka toimi yhteisön hengellisenä johtajana ja opettajana, kutsuttiin zaddiksi. Hasidismi oli juutalainen mystinen liike 1700- ja 1800-luvuilla. Liike syntyi Puolassa ja Ukrainassa, kun juutalaisia raa´asti murhattiin 1650-luvulla ja pelkkä Messiaan odottaminen ei auttanut ihmisiä heidän henkisessä hädässään. Liikkeelle oli tyypillistä charmi, vitaliteetti ja henkilökohtainen merkitys, mikä kosketti ja uudisti monien epätoivoisten ihmisten elämää.
Kabbalan tekstit kyllä puhuttelivat ihmisiä noina tuhon aikoina, koska ne lupasivat Messiaan tulemista. Vääriä messiaita, opportunisteja ja hulluja miehiä ilmaantuikin – he ilmoittivat olevansa luvattu Messias. Sekavassa tilanteessa ja epätoivossa juutalaiset alkoivat tutkia ja väitellä Talmudin juutalaisesta laista. Toivoen että tämä uudistaisi heidän elämänuskonsa vaikeassa tilanteessa. Opin laillisuuskeskustelut olivat johtaneet siihen, että legalistinen viisaus täytti kyllä heidän päänsä, mutta ei heidän sydäntään. Siksi osa kääntyi jälleen kabbalistiseen viisauteen, etsien siltä hengellistä esoteerista viisautta. Kabbalismi oli ajanut itsensä vääriin messiaisiin ja epämääräisiin salaisuuksiin, joita tavalliset ihmiset eivät voineet ymmärtää omasta kokemuksestaan käsin.
Hasidismi nousi tästä tarpeesta uuteen mystiseen, henkilökohtaiseen ja merkitykselliseen kokemukseen. 1700- ja 1800-luvulla jopa puolet Itä-Euroopan juutalaisista kuului liikkeeseen. Koppin mielestä humanistinen psykoterapia on hasidimin perinteen jatkaja, tietyllä samankaltaisella tavalla kuin hasidismi kabbalismiin vastauksena. Humanistinen psykologia nousi samalla tavalla psykoanalyysia vastaan kuin hasidismi kieroon kehittynyttä kabbalismia vastaan.
Kabbalistinen perinne kehotti odottamaan Messiaan maailmaan tulemista ja Israelin ja maailman lunastamista, mitä auttoivat se, että ihminen seurasi pikkutarkasti lakia, harjoitti mystisiä rukouksia ja toi tietyntyyppisen mystisen tarkoituksen rukouksiinsa ja jokapäiväiseen elämään. Tämä kaikki ei ollut tavallisen ihmisen ymmärrettävissä. He eivät ymmärtäneet mitä heidän piti tehdä.
Kopp kirjoittaa ( 1971, 37) että samaan tapaan kuin ortodoksiset psykoanalyytikot, kabbalistit väittivät, että todellinen merkitys on salattu ja tie näihin totuuksiin on salaisten symbolien tulkinnassa. Tie oli avoin vain harvoille erityisille, aidoille esoteerikoille, jotka olivat osoittaneet ”tieteellisen saavutuksensa ja askeetin kieltäymyksen”. He olivat niin viehättyneet omista ”todellisen merkityksen” etsimisestään, että heidät koettiin vieraantuneeksi tavallisesta arkielämästä.
Ei liian esoteerista, vaan henkilökohtaisempaa uskoa
Hasidistisessa perinteessä taas mikään ei ollut kabbalismin tapaan esoteerista. Elämän mysteerien merkitys oli avoinna kaikille ja sitä toistettiin ja toistettiin niin yksinkertaisesti ja konkreettisesti, että jokainen todellisen uskon mies sen ymmärsi. Tämän viestin, että jokaisen ihmisen elämän merkitys oli hänen omissa käsissään, toi esille ensimmäinen zaddik, Baal Shem Tov.
Baal Shem Tov halusi olla kabbalistien tavoin hengellinen opettaja ja muiden kärsivien auttaja, mutta hän ei halunnut olla ylin pappi tai velho, joka initioi salaisuuksiin. Hän ei halunnut olla epäpersoonallinen väline, jonka kautta jumalalliset voimat toimivat, ei hän halunnut olla suuri oppinut eikä ainoa uskollisen järjen paikka. Hän halusi olla ihminen, oma yksilöllinen persoonansa, johon luotettiin ja joka tämän luottamuksen avulla hän kykenisi auttamaan muita.
Zaddikin ja hänen oppilaansa suhde oli ratkaiseva tekijä hengellisen avun antamisessa, Koppin mielestä samaan tapaan kuin psykoterapeutin ja potilaan suhde. Opettajan persoonallisuus otti hengellisen opin paikan. Tässäkin oli tietysti vaarana, että persoonallisuuden korostaminen dogmatisoituisi, mutta aluksi tulevat zaddikit olivat hyvin erilaisia persoonallisuuksia.
Hasidismi opetti myös, että jokainen ihminen on jollakin erityisellä tavalla arvokas. Tavalla, jota ei löydy kenessäkään muussa ihmisessä. Jumala ei olisi laittanut ketään tähän maailmaan kenellä tätä erityisyyttä ei olisi. Kopp muistuttaa, että usein ihmiset haluavat olla erityisiä, mutta samalla tavalla kuin muutkin. Eivät niin, että olisivat omia erityisiä ihmisiä.
Zaddikit eivät jääneet, kuten Koppin mukaan myöhemmät kabbalistit tai psykoanalyytikot, mysteerisiksi olennoiksi, hengellisesti irralleen autettavistaan ja tarjoten vain symbolisia selityksiä siitä salaisuudesta, mikä oli tarinan mukaan kätkettyä. Zaddik jakoi itsensä persoonana sen ihmisen kanssa, joka tuli häneltä apua hakemaan.
Zaddik ei paljastanut auttamistilanteessa itseään suoraan, vaan vastasi autettavan kysymyksiin kertomalla tarinoita tai jakamalla omia kokemuksiaan zaddikkina. Nämä tarinat kertoivat tavallisesti primitiivisten hengellisten luonteiden tavoista löytää oma totuutensa. Tarinoita kertoessaan zaddik tarjosi kokemuksiaan kuin ilmaisuna perustavaa laatua olevasta inhimillisestä vahvuudesta ja esimerkkinä ihmisten välisten suhteiden herkkyydestä. Zaddik auttoi seuraajaansa niin kauan kuin tämä häntä tarvitsi ja sitten seuraaja jätti hänet, kuten zaddik oli jättänyt oman opettajansa.
Jos zaddikin seuraaja ei tehnyt omaa osuuttaan, ei hän löytänyt auttamisesta mitään.
Zaddik kuitenkin samalla osallistui seuraajansa elämään tavalla, joka vaaransi hänen oman syvän sitoumuksensa. Hänen piti olla lähellä seuraajaansa ja joutua osalliseksi tämän ongelmista. Baal Shem Tovin sanoin: ” Jos haluat nostaa ihmisen mudasta ja saastasta, ei riitä että seisot korkealla ja ojennat kätesi. Sinun täytyy mennä mutaan ja saastaan, joten älä epäröi liata itseäsi!”.
Zaddik tarjosi itseään avuksi ja jos joku oppi olemaan hänen kanssaan, niin hän mahdollisesti samalla oppi sen, mitä hänen tarvitsikin oppia. Zaddik ei ollut vain hasidististen oppien opettaja, vaan myös niiden oppien elävä kantaja samalla. Hän ei opettanut Tooraa, hän oli Toora. Hän oli opetuksensa, se oli toimiva todellisuus seuraajalle. Zaddikin elämä ja henkilökohtainen vapaus olivat, pikemmin kuin hänen tietonsa uskonnosta, se tieto, jolla oli seuraajalle uskonnollista merkitystä. Zaddik riskeerasi itsensä tulemalla samalla tavalla epätäydelliseksi, yhä uudelleen, kuin ne jotka halusivat hänen apuaan.
Psykoterapeutti kuin hasidisti
Koppin mukaan se mikä on todella psykoterapeuttista, ei ole psykoterapeutin tietävyys, strategiat tai vahvistetut käsikirjat, vaan se tapa, jolla hän on yhdessä potilaansa kanssa. Kun psykoterapeutti on oma itsensä ja toimii niin kuin tuntee, niin silloin hän on terapeuttinen.
Kysymys ei ole silti pelkästään omiin tuntemuksiin luottamisesta, vaan se sisältää halukkuuden antautua potilaan kokemusten monimutkaisille ulottuvuuksille.
On selvää, että nuoren rabbin tai aloittelevan psykoterapeutin on vaikeaa luottaa omiin tuntemuksiinsa ja siksi häntä aluksi ohjaavat opilliset säännöt ja odotukset. Aluksi aloitteleva psykoterapeutti saattaa ottaa auttamisvoimansa liiankin vakavasti. Tai aloittelija saattaa yliarvioida sen kuinka pitkälle on jo päässyt, näkemättä kuinka pitkälle vielä pitäisi mennä potilasta hoitaessaan. On vaikeaa oppia ottamaan itsensä vakavasti, mutta samalla ei liian vakavasti psykoterapiassa.
Hasidistisen sanonnan mukaan ihmisellä on kaksi taskua. Toisessa taskussa lukee ” Minun vuokseni maailma luotiin”. Ja toisessa taskussa lukee: ” Olen pölyä ja tuhkaa”.
Kun hasidismissa nuori rabbi saavuttaa enemmän hengellistä kasvua, niin hän kehittää oman luonteensa mukaisen tavan palvella Jumalaa. Jokaisesta tulee omanlaisensa opettaja, hänen kykynsä ja halukkuutensa olla mukana toisen ihmisen kärsimyksissä lisääntyy. Hasidistisen opetuksen mukaan ihmisten välisissä ongelmissa on niiden ratkaisu hyvä aloittaa itsestään.
Ihminen ei ole vain tutkimusobjekti, jota analysoidaan, vaan henkilö jota kutsutaan ”laittamaan itsensä kuntoon”. Sen sijaan että syyttelisi muita ongelmistaan, hänen täytyy tehdä vaikea vastuunsa miettiä oma osuutensa ongelmiin, toivomatta, että riidan toinen osapuoli tekee saman.
Hasidimin mukaan ongelmien alkuperä itseni ja muiden ihmisten välillä on usein siinä, etten tiedä, mitä tunnen, en sano mitä tunnen, en sano mitä tarkoitan, enkä tee mitä sanon. Suurimmaksi osaksi kysymys on siitä, että on itselleen rehellinen. Kaikki riippuu itsestäni ja siksi voin laittaa itseni kuntoon.
Osa inhimillisen taistelun luonnetta on se, ettei mikään ratkea kerralla iäksi. Oli kuinka pyhä tai kypsä ihminen tahansa. Todellinen zaddik kykenee antamaan vastauksen, kuinka voi pysyvästi vapauttaa itsensä pahan houkutuksen vallasta ja kuinka karkottaa vieraat ajatukset lopullisesti mielestään, pilaili Baal Shem Tov. Ihmisen täytyy käydä tätä taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, se on ihmisen osa.
Meidän omat itsepäiset yllykkeet, kykenemättä elää oppien mukaan , voivat olla rikkaita lähteitä mielikuvituksemme vahvistamiselle. Itsepäisyys voi muuttua päättäväisyydeksi. Kamppailumme toisten ihmisten kanssa voi muuttua läheisyydeksi muiden kanssa. Mutta jokaisen ihmisen pitää ensiksi kohdata itsensä, jotta voi tulla osallisiksi näistä muutoksista, tästä minän kääntymyksestä. Itsepäisyys ei itsekseen muutu päättäväisyydeksi.
Kääntymys ei tule itsestään, muutoksen eteen on tehtävä töitä
Kääntymys on keskeinen käsitys juutalaisuudessa ihmisen osasta tässä maailmassa. Sovituksen hetki on jokainen hetki. Rabbi David of Lelovin mukaan: ihminen voi pelastaa itsensä vain siinä määrin kuin tuntee itsensä. Ihmisen täytyy seistä itsensä edessä suorana, kohdata omat ongelmansa ja tehdä itselleen asiansa niin kuin oikein on.
Kuinka ihminen voi säilyttää tämän sitoumuksensa, kun on päivittäin tulee toistuvia pettymyksiä ja useita turhautumisia? Kun joutuu ihmisten, joihin on luottanut, pettämäksi? Kun menettää niitä ihmisiä, joita on rakastanut?
Toisinaan ihminen tarvitsee toisen, vaikkapa rabbin tai psykoterapeutin konsultointia ja apua, toisen auttavaa kättä. Tässä auttaja ei kuitenkaan auta kuuntelemalla itsesäälistä porinaa asioista, joita ei voi muuttaa eikä saada takaisin millään tavalla. Avun hakemisessa pitää olla aitoa halukkuutta kohdata menetyksensä, haudata kuolleensa ja surra heidän poismenoaan samalla kun me avuttomana luovutamme niiden edessä. Muutoin elämä on vain hedelmätöntä itsekidutusta, itsepäistä kiinnipitämistä menetetyistä asioista, mikä johtaa vain epätoivoon, kun ei elä niin kuin asiat ovat. Se minkä olemme läpikäyneet, sitä ei voi muuttaa ja se miten sitä lähestyimme, emme voineet tietää etukäteen. Meidän täytyy vain hyväksyä, että ” hetki on Jumalan hetki. Voimme valmistautua aina urotekoa varten, mutta emme ikinä urotekoon sinänsä”.
Hasidimin mukaan jumalaisen kipinän uudelleen sytyttämiseen tarvitaan pyhittää jokainen päivä. Samanlainen ohje on Jeesuksen rukouksessa. Kun jumalainen kipinä voi olla jokaisessa kasvissa, eläimessä ja ihmisessä, niin ei ole enää eroa pyhän ja maallisen välillä. Kaikesta on tullut pyhää.
Kaikki tekeminen on merkityksellistä. Zaddik ei kerro, mitä pitää tehdä, vaan oman olemisensa kautta kommunikoi kuinka asioita voi tehdä. Mitä tahansa teetkin, sinun itsesi tulee olla siinä mukana. Tärkeintä on juuri se asia, mitä olet parhaillaan tekemässä, eikä sitä tärkeämpää asiaa olekaan. Ei eilisen huolia, eikä tulevaisuuden murheita, vain tämä käsillä oleva hetki.
Hasidismi siirsi Messiaan odotuksen näkökulman siihen, että jokainen hetki on Jumalan pyhä hetki. Kun on suhteessa kanssaihmisiin , niin on lähimpänä Jumalaa. Hasidismi ei tee eroa uskonnon ja etiikan kanssa. Omistautuminen näkyy jokapäiväisissä arkisissa elämän teoissa.
Toisten kanssa oleminen ei tarkoita hasidismissa epäitsekästä toisten palvelemista. Ihminen tarvitsee myös omaa aikaa, yksinäisyyttä. ” Opettele olemaan hiljaa, jotta tietäisit kuinka voit puhua”. Sen takia meillä kaikilla on yksityisyyden verhomme, jonka voimme vetää pois edestämme, silloin kun haluamme, että rakkaamme voivat nähdä sisällemme.
Hasidismi oli syvää kunnioitusta elämälle ja avoimuutta maailmalle. Se ei opettanut vain hengellistä intoa ja lämmintä suhtautumista käsillä olevaa hetkeä kohti, vaan myös aistillisen elämän iloa. Iloa joka ylistää ja pyhittää elämää. Pelastuminen ei ollut palkkio itsensä uhraamisesta ja kehon askeettisesta kieltämisestä, vaan itsensä elämälle antautumisen ekstaasista.
Zaddik ja psykoterapeutti, Kopp tiivistää, yrittävät toiminnallaan auttaa ihmisiä vapautumaan omaksi itsekseen, mitä se sitten kenenkin kohdalla on.
Jos ei ole riittävästi nöyryyttä, tuhoutuu omaan oppiinsa
Kuten niin usein tämän maailman ihmisten parhaille yrityksille käy, niin kävi myös hasidismille, että se lopulta korruptoitui. Zaddikia alettiinkin kunnioittaa suurena taikurina. Hengellisestä opettajasta tuli ihminen, jolla oli muista poikkeava erityinen suhde Jumalaan, jossa hän toimii välittäjänä seuraajiinsa nähden – ilman että zaddik itse tarvitsi ponnistella asian eteen. Zaddikeista alkoi tulla nepotistinen seuraamisjärjestelmä, jossa seuraava zaddikin paikka jaettiin omalle suosikille – ei sille joka eli samalla tavalla kuin opetti. Yhteisön johtamiseen zaddikien kohotettu asema herätti voimakasta kilpailua muiden yhteisön johtajien taholta. Hasidismin mukaan Jumalan taholta kaikille olisi ollut tilaa, mutta tunkua on vain silloin, kun ihminen haluaa toisen paikan.
Hasidismissa tuhossa kävi, kuten niin kuin monessa muussakin esiin nousevassa hyvässä hengellisessä asiassa. Lopulta pieniä mitättömiä itsekkäitä ja maallisia voittoja varten uhrattiin suuremmat hengellisyyden mahdollisuudet. Zaddikit hylkäsivät ”pyhän epävarmuuden ” elämässä saadakseen tilalle ylimielisen varmuuden, mikä poisti hasidismista sen alkuperäisen uskon ja huumorin. Ihanan mystisestä hasidismi-liikkeestä sukeutui surullinen opetus siitä, kuinka aidon elämänilon voi menettää, kun opin kantajat tulevat tärkeämmäksi kuin alkuperäinen oppi.
9.7.2014 Lappeenrannassa
Toisen osan toisessa luvussa Kopp kirjoittaa juutalaisen hengellisyyden metaforista. Toora on heprealainen nimi Mooseksen kirjoille, viidelle ensimmäiselle kirjalle Raamatussa - Jumalan valittujen ihmisten historia. Talmud taas on laki, joka kertoo kuinka soveltaa Tooraa arkisessa elämässä. Koppin mukaan ei ole helppoa olla talmuidisti ja olla Tooran opettaja.
Tooran opettaja
Kopp kertoo tarinan, kun Tooran opettaja toivoo nuoren pojan opettelevan Tooraa. Hyvin nuorena poika ei ymmärrä, miksi hänen pitäisi tehdä sitä ja opettaja houkuttelee häntä lukemaan.
- Lue, niin annan sinulle pähkinöitä, viikunoita ja hunajaa, opettaja lupaa.
Nuori poika lukee, koska haluaa noita makeita syötäviä. Kun poika kasvaa niin häntä ei voi enää houkutella samoilla asioilla.
- Lue, niin annan sinulle hienot kengät ja vaatteet.
Nuori mies lukee, mutta ei edelleenkään tekstin hienouden vuoksi, vaan hienojen vaatteiden toivossa. Miehen kasvaessa houkutuksia on opettajan jälleen vaihdettava.
- Lue, lue tämä kappale, niin annan sinulle dinaarin , tai ehkä jopa kaksi dinaaria.
Nyt nuori mies lukee, ei oppiakseen vaan ansaitakseen. Kun mies vanhenee, niin lukemiseen houkutustaktiikkaa pitää taas muuttaa.
- Opettele, koska voit tulla vanhemmaksi ja tuomariksi, jotta ihmiset kunnioittaisivat sinua ja urallasi etenisit, ja tee sitten näin ja näin…
Oppiminen ei edelleenkään tapahdu Jumalan kunniaksi, vaan itsensä ylistämiseksi.
” Tämä on halveksittavaa”, kertoi oppinut talmuidisti Maimonides 1900-luvulla. Halveksittavaa, koska viisautta ei pidä tavoitella kunnian, rahan eikä tulevaisuuden turvaamisen, vaan Tooran opettelun tarkoitus olisi oppia viisautta, kuinka elää sen mukaan.
Maimonides oli tietoinen, että ihminen toimii saavuttaakseen jotain tai välttääkseen jotain. On vaikea yrittää häntä vakuuttaa ihmistä toimimaan muiden perusteiden vuoksi. Monien ihmisten aikomuksia vahvistetaan, kuten tarinan kasvavalle miehelle tehtiin, mutta harva ikinä oppii tai lukee Tooraa sen oman itsensä vuoksi. Kyseessä on tavallinen opettajan tarina ja kohtalo.
Toisaalta Tooran perinteinen opettamisen emotionaalinen tyhjyys synnytti osalle tyytymättömiä oppijoita tarpeen johonkin muuhun - Kabbalan mystisen ekstaasin.
Kabbalan mestari
Kabbala on vanha juutalainen mystinen itsensä etsimisen tie, jossa uppoudutaan jumalaiseen virtaan, ollakseen yhtä Jumalan kanssa. Missiona on vapauttaa sielu sidoksistaan. Kabbalan mestari jättää paljon varaa opiskelijan tulkinnoille ja laajennuksille. Kabbalan perinnettä on pidetty samalla kertaa hyvin konservatiivisena ja äärimmäisen vallankumouksellisena.
Suullinen perinne on ollut aina kabbalan tekstejä tärkeämpää. Kabbalan mestari opettaa meditaatiotekniikoita ja valmistaa noviisia ekstaasille, mikä voi johtaa yhteyteen Jumalan kanssa. Meditoidessa tärkeätä oli meditoida ”kaikkein tärkeintä, jolla ei ollut merkitystä itsessään” – tavallisesti meditoitiin heprean aakkosia, joista muodostui Jumalan nimi. Kaikki tämä vapautti kohti todellista mystistä ekstaasia. Transsendenttinen mietiskely on käyttänyt samaa menetelmää.
Myöhemmin psykoterapeuttejakin kiinnostava metodi oli ”hyppiä ja liittää kirjainyhdistelmiä toisiinsa”. Vapaan assosiaation menetelmä, jossa oppii hyppäämään uuteen sfääriin, tietyllä muodollisella tavalla, ei materiaalisella tavalla. Tämä avasi opiskelijan tietoisuutta Jumalan logiikalle samaan tapaan kuin juutalainen Sigmund Freud pyrki vapaan assosiaation tekniikalla avaamaan potilaan mielen alitajunnan viisaudelle.
Koppin mielestä Kabbalan mestarit menettivät todellisen persoonallisen kontaktin oppilaisiinsa, kun he yhä kehittivät metodologiaansa. Kabbalan mestareista tuli etäisiä taikureita ja mysteerisiä velhoja pikemmin kuin henkilökohtaisia hengellisiä oppaita, joita he alkuaan yrittivät olla. Kabbalistit viehättyivät omista teorioistaan niin että he vieraantuivat tavallisesta elämästä.
Zaddik, omalla persoonalla auttaja
Hasidisen yhteisön rabbia, joka toimi yhteisön hengellisenä johtajana ja opettajana, kutsuttiin zaddiksi. Hasidismi oli juutalainen mystinen liike 1700- ja 1800-luvuilla. Liike syntyi Puolassa ja Ukrainassa, kun juutalaisia raa´asti murhattiin 1650-luvulla ja pelkkä Messiaan odottaminen ei auttanut ihmisiä heidän henkisessä hädässään. Liikkeelle oli tyypillistä charmi, vitaliteetti ja henkilökohtainen merkitys, mikä kosketti ja uudisti monien epätoivoisten ihmisten elämää.
Kabbalan tekstit kyllä puhuttelivat ihmisiä noina tuhon aikoina, koska ne lupasivat Messiaan tulemista. Vääriä messiaita, opportunisteja ja hulluja miehiä ilmaantuikin – he ilmoittivat olevansa luvattu Messias. Sekavassa tilanteessa ja epätoivossa juutalaiset alkoivat tutkia ja väitellä Talmudin juutalaisesta laista. Toivoen että tämä uudistaisi heidän elämänuskonsa vaikeassa tilanteessa. Opin laillisuuskeskustelut olivat johtaneet siihen, että legalistinen viisaus täytti kyllä heidän päänsä, mutta ei heidän sydäntään. Siksi osa kääntyi jälleen kabbalistiseen viisauteen, etsien siltä hengellistä esoteerista viisautta. Kabbalismi oli ajanut itsensä vääriin messiaisiin ja epämääräisiin salaisuuksiin, joita tavalliset ihmiset eivät voineet ymmärtää omasta kokemuksestaan käsin.
Hasidismi nousi tästä tarpeesta uuteen mystiseen, henkilökohtaiseen ja merkitykselliseen kokemukseen. 1700- ja 1800-luvulla jopa puolet Itä-Euroopan juutalaisista kuului liikkeeseen. Koppin mielestä humanistinen psykoterapia on hasidimin perinteen jatkaja, tietyllä samankaltaisella tavalla kuin hasidismi kabbalismiin vastauksena. Humanistinen psykologia nousi samalla tavalla psykoanalyysia vastaan kuin hasidismi kieroon kehittynyttä kabbalismia vastaan.
Kabbalistinen perinne kehotti odottamaan Messiaan maailmaan tulemista ja Israelin ja maailman lunastamista, mitä auttoivat se, että ihminen seurasi pikkutarkasti lakia, harjoitti mystisiä rukouksia ja toi tietyntyyppisen mystisen tarkoituksen rukouksiinsa ja jokapäiväiseen elämään. Tämä kaikki ei ollut tavallisen ihmisen ymmärrettävissä. He eivät ymmärtäneet mitä heidän piti tehdä.
Kopp kirjoittaa ( 1971, 37) että samaan tapaan kuin ortodoksiset psykoanalyytikot, kabbalistit väittivät, että todellinen merkitys on salattu ja tie näihin totuuksiin on salaisten symbolien tulkinnassa. Tie oli avoin vain harvoille erityisille, aidoille esoteerikoille, jotka olivat osoittaneet ”tieteellisen saavutuksensa ja askeetin kieltäymyksen”. He olivat niin viehättyneet omista ”todellisen merkityksen” etsimisestään, että heidät koettiin vieraantuneeksi tavallisesta arkielämästä.
Ei liian esoteerista, vaan henkilökohtaisempaa uskoa
Hasidistisessa perinteessä taas mikään ei ollut kabbalismin tapaan esoteerista. Elämän mysteerien merkitys oli avoinna kaikille ja sitä toistettiin ja toistettiin niin yksinkertaisesti ja konkreettisesti, että jokainen todellisen uskon mies sen ymmärsi. Tämän viestin, että jokaisen ihmisen elämän merkitys oli hänen omissa käsissään, toi esille ensimmäinen zaddik, Baal Shem Tov.
Baal Shem Tov halusi olla kabbalistien tavoin hengellinen opettaja ja muiden kärsivien auttaja, mutta hän ei halunnut olla ylin pappi tai velho, joka initioi salaisuuksiin. Hän ei halunnut olla epäpersoonallinen väline, jonka kautta jumalalliset voimat toimivat, ei hän halunnut olla suuri oppinut eikä ainoa uskollisen järjen paikka. Hän halusi olla ihminen, oma yksilöllinen persoonansa, johon luotettiin ja joka tämän luottamuksen avulla hän kykenisi auttamaan muita.
Zaddikin ja hänen oppilaansa suhde oli ratkaiseva tekijä hengellisen avun antamisessa, Koppin mielestä samaan tapaan kuin psykoterapeutin ja potilaan suhde. Opettajan persoonallisuus otti hengellisen opin paikan. Tässäkin oli tietysti vaarana, että persoonallisuuden korostaminen dogmatisoituisi, mutta aluksi tulevat zaddikit olivat hyvin erilaisia persoonallisuuksia.
Hasidismi opetti myös, että jokainen ihminen on jollakin erityisellä tavalla arvokas. Tavalla, jota ei löydy kenessäkään muussa ihmisessä. Jumala ei olisi laittanut ketään tähän maailmaan kenellä tätä erityisyyttä ei olisi. Kopp muistuttaa, että usein ihmiset haluavat olla erityisiä, mutta samalla tavalla kuin muutkin. Eivät niin, että olisivat omia erityisiä ihmisiä.
Zaddikit eivät jääneet, kuten Koppin mukaan myöhemmät kabbalistit tai psykoanalyytikot, mysteerisiksi olennoiksi, hengellisesti irralleen autettavistaan ja tarjoten vain symbolisia selityksiä siitä salaisuudesta, mikä oli tarinan mukaan kätkettyä. Zaddik jakoi itsensä persoonana sen ihmisen kanssa, joka tuli häneltä apua hakemaan.
Zaddik ei paljastanut auttamistilanteessa itseään suoraan, vaan vastasi autettavan kysymyksiin kertomalla tarinoita tai jakamalla omia kokemuksiaan zaddikkina. Nämä tarinat kertoivat tavallisesti primitiivisten hengellisten luonteiden tavoista löytää oma totuutensa. Tarinoita kertoessaan zaddik tarjosi kokemuksiaan kuin ilmaisuna perustavaa laatua olevasta inhimillisestä vahvuudesta ja esimerkkinä ihmisten välisten suhteiden herkkyydestä. Zaddik auttoi seuraajaansa niin kauan kuin tämä häntä tarvitsi ja sitten seuraaja jätti hänet, kuten zaddik oli jättänyt oman opettajansa.
Jos zaddikin seuraaja ei tehnyt omaa osuuttaan, ei hän löytänyt auttamisesta mitään.
Zaddik kuitenkin samalla osallistui seuraajansa elämään tavalla, joka vaaransi hänen oman syvän sitoumuksensa. Hänen piti olla lähellä seuraajaansa ja joutua osalliseksi tämän ongelmista. Baal Shem Tovin sanoin: ” Jos haluat nostaa ihmisen mudasta ja saastasta, ei riitä että seisot korkealla ja ojennat kätesi. Sinun täytyy mennä mutaan ja saastaan, joten älä epäröi liata itseäsi!”.
Zaddik tarjosi itseään avuksi ja jos joku oppi olemaan hänen kanssaan, niin hän mahdollisesti samalla oppi sen, mitä hänen tarvitsikin oppia. Zaddik ei ollut vain hasidististen oppien opettaja, vaan myös niiden oppien elävä kantaja samalla. Hän ei opettanut Tooraa, hän oli Toora. Hän oli opetuksensa, se oli toimiva todellisuus seuraajalle. Zaddikin elämä ja henkilökohtainen vapaus olivat, pikemmin kuin hänen tietonsa uskonnosta, se tieto, jolla oli seuraajalle uskonnollista merkitystä. Zaddik riskeerasi itsensä tulemalla samalla tavalla epätäydelliseksi, yhä uudelleen, kuin ne jotka halusivat hänen apuaan.
Psykoterapeutti kuin hasidisti
Koppin mukaan se mikä on todella psykoterapeuttista, ei ole psykoterapeutin tietävyys, strategiat tai vahvistetut käsikirjat, vaan se tapa, jolla hän on yhdessä potilaansa kanssa. Kun psykoterapeutti on oma itsensä ja toimii niin kuin tuntee, niin silloin hän on terapeuttinen.
Kysymys ei ole silti pelkästään omiin tuntemuksiin luottamisesta, vaan se sisältää halukkuuden antautua potilaan kokemusten monimutkaisille ulottuvuuksille.
On selvää, että nuoren rabbin tai aloittelevan psykoterapeutin on vaikeaa luottaa omiin tuntemuksiinsa ja siksi häntä aluksi ohjaavat opilliset säännöt ja odotukset. Aluksi aloitteleva psykoterapeutti saattaa ottaa auttamisvoimansa liiankin vakavasti. Tai aloittelija saattaa yliarvioida sen kuinka pitkälle on jo päässyt, näkemättä kuinka pitkälle vielä pitäisi mennä potilasta hoitaessaan. On vaikeaa oppia ottamaan itsensä vakavasti, mutta samalla ei liian vakavasti psykoterapiassa.
Hasidistisen sanonnan mukaan ihmisellä on kaksi taskua. Toisessa taskussa lukee ” Minun vuokseni maailma luotiin”. Ja toisessa taskussa lukee: ” Olen pölyä ja tuhkaa”.
Kun hasidismissa nuori rabbi saavuttaa enemmän hengellistä kasvua, niin hän kehittää oman luonteensa mukaisen tavan palvella Jumalaa. Jokaisesta tulee omanlaisensa opettaja, hänen kykynsä ja halukkuutensa olla mukana toisen ihmisen kärsimyksissä lisääntyy. Hasidistisen opetuksen mukaan ihmisten välisissä ongelmissa on niiden ratkaisu hyvä aloittaa itsestään.
Ihminen ei ole vain tutkimusobjekti, jota analysoidaan, vaan henkilö jota kutsutaan ”laittamaan itsensä kuntoon”. Sen sijaan että syyttelisi muita ongelmistaan, hänen täytyy tehdä vaikea vastuunsa miettiä oma osuutensa ongelmiin, toivomatta, että riidan toinen osapuoli tekee saman.
Hasidimin mukaan ongelmien alkuperä itseni ja muiden ihmisten välillä on usein siinä, etten tiedä, mitä tunnen, en sano mitä tunnen, en sano mitä tarkoitan, enkä tee mitä sanon. Suurimmaksi osaksi kysymys on siitä, että on itselleen rehellinen. Kaikki riippuu itsestäni ja siksi voin laittaa itseni kuntoon.
Osa inhimillisen taistelun luonnetta on se, ettei mikään ratkea kerralla iäksi. Oli kuinka pyhä tai kypsä ihminen tahansa. Todellinen zaddik kykenee antamaan vastauksen, kuinka voi pysyvästi vapauttaa itsensä pahan houkutuksen vallasta ja kuinka karkottaa vieraat ajatukset lopullisesti mielestään, pilaili Baal Shem Tov. Ihmisen täytyy käydä tätä taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, se on ihmisen osa.
Meidän omat itsepäiset yllykkeet, kykenemättä elää oppien mukaan , voivat olla rikkaita lähteitä mielikuvituksemme vahvistamiselle. Itsepäisyys voi muuttua päättäväisyydeksi. Kamppailumme toisten ihmisten kanssa voi muuttua läheisyydeksi muiden kanssa. Mutta jokaisen ihmisen pitää ensiksi kohdata itsensä, jotta voi tulla osallisiksi näistä muutoksista, tästä minän kääntymyksestä. Itsepäisyys ei itsekseen muutu päättäväisyydeksi.
Kääntymys ei tule itsestään, muutoksen eteen on tehtävä töitä
Kääntymys on keskeinen käsitys juutalaisuudessa ihmisen osasta tässä maailmassa. Sovituksen hetki on jokainen hetki. Rabbi David of Lelovin mukaan: ihminen voi pelastaa itsensä vain siinä määrin kuin tuntee itsensä. Ihmisen täytyy seistä itsensä edessä suorana, kohdata omat ongelmansa ja tehdä itselleen asiansa niin kuin oikein on.
Kuinka ihminen voi säilyttää tämän sitoumuksensa, kun on päivittäin tulee toistuvia pettymyksiä ja useita turhautumisia? Kun joutuu ihmisten, joihin on luottanut, pettämäksi? Kun menettää niitä ihmisiä, joita on rakastanut?
Toisinaan ihminen tarvitsee toisen, vaikkapa rabbin tai psykoterapeutin konsultointia ja apua, toisen auttavaa kättä. Tässä auttaja ei kuitenkaan auta kuuntelemalla itsesäälistä porinaa asioista, joita ei voi muuttaa eikä saada takaisin millään tavalla. Avun hakemisessa pitää olla aitoa halukkuutta kohdata menetyksensä, haudata kuolleensa ja surra heidän poismenoaan samalla kun me avuttomana luovutamme niiden edessä. Muutoin elämä on vain hedelmätöntä itsekidutusta, itsepäistä kiinnipitämistä menetetyistä asioista, mikä johtaa vain epätoivoon, kun ei elä niin kuin asiat ovat. Se minkä olemme läpikäyneet, sitä ei voi muuttaa ja se miten sitä lähestyimme, emme voineet tietää etukäteen. Meidän täytyy vain hyväksyä, että ” hetki on Jumalan hetki. Voimme valmistautua aina urotekoa varten, mutta emme ikinä urotekoon sinänsä”.
Hasidimin mukaan jumalaisen kipinän uudelleen sytyttämiseen tarvitaan pyhittää jokainen päivä. Samanlainen ohje on Jeesuksen rukouksessa. Kun jumalainen kipinä voi olla jokaisessa kasvissa, eläimessä ja ihmisessä, niin ei ole enää eroa pyhän ja maallisen välillä. Kaikesta on tullut pyhää.
Kaikki tekeminen on merkityksellistä. Zaddik ei kerro, mitä pitää tehdä, vaan oman olemisensa kautta kommunikoi kuinka asioita voi tehdä. Mitä tahansa teetkin, sinun itsesi tulee olla siinä mukana. Tärkeintä on juuri se asia, mitä olet parhaillaan tekemässä, eikä sitä tärkeämpää asiaa olekaan. Ei eilisen huolia, eikä tulevaisuuden murheita, vain tämä käsillä oleva hetki.
Hasidismi siirsi Messiaan odotuksen näkökulman siihen, että jokainen hetki on Jumalan pyhä hetki. Kun on suhteessa kanssaihmisiin , niin on lähimpänä Jumalaa. Hasidismi ei tee eroa uskonnon ja etiikan kanssa. Omistautuminen näkyy jokapäiväisissä arkisissa elämän teoissa.
Toisten kanssa oleminen ei tarkoita hasidismissa epäitsekästä toisten palvelemista. Ihminen tarvitsee myös omaa aikaa, yksinäisyyttä. ” Opettele olemaan hiljaa, jotta tietäisit kuinka voit puhua”. Sen takia meillä kaikilla on yksityisyyden verhomme, jonka voimme vetää pois edestämme, silloin kun haluamme, että rakkaamme voivat nähdä sisällemme.
Hasidismi oli syvää kunnioitusta elämälle ja avoimuutta maailmalle. Se ei opettanut vain hengellistä intoa ja lämmintä suhtautumista käsillä olevaa hetkeä kohti, vaan myös aistillisen elämän iloa. Iloa joka ylistää ja pyhittää elämää. Pelastuminen ei ollut palkkio itsensä uhraamisesta ja kehon askeettisesta kieltämisestä, vaan itsensä elämälle antautumisen ekstaasista.
Zaddik ja psykoterapeutti, Kopp tiivistää, yrittävät toiminnallaan auttaa ihmisiä vapautumaan omaksi itsekseen, mitä se sitten kenenkin kohdalla on.
Jos ei ole riittävästi nöyryyttä, tuhoutuu omaan oppiinsa
Kuten niin usein tämän maailman ihmisten parhaille yrityksille käy, niin kävi myös hasidismille, että se lopulta korruptoitui. Zaddikia alettiinkin kunnioittaa suurena taikurina. Hengellisestä opettajasta tuli ihminen, jolla oli muista poikkeava erityinen suhde Jumalaan, jossa hän toimii välittäjänä seuraajiinsa nähden – ilman että zaddik itse tarvitsi ponnistella asian eteen. Zaddikeista alkoi tulla nepotistinen seuraamisjärjestelmä, jossa seuraava zaddikin paikka jaettiin omalle suosikille – ei sille joka eli samalla tavalla kuin opetti. Yhteisön johtamiseen zaddikien kohotettu asema herätti voimakasta kilpailua muiden yhteisön johtajien taholta. Hasidismin mukaan Jumalan taholta kaikille olisi ollut tilaa, mutta tunkua on vain silloin, kun ihminen haluaa toisen paikan.
Hasidismissa tuhossa kävi, kuten niin kuin monessa muussakin esiin nousevassa hyvässä hengellisessä asiassa. Lopulta pieniä mitättömiä itsekkäitä ja maallisia voittoja varten uhrattiin suuremmat hengellisyyden mahdollisuudet. Zaddikit hylkäsivät ”pyhän epävarmuuden ” elämässä saadakseen tilalle ylimielisen varmuuden, mikä poisti hasidismista sen alkuperäisen uskon ja huumorin. Ihanan mystisestä hasidismi-liikkeestä sukeutui surullinen opetus siitä, kuinka aidon elämänilon voi menettää, kun opin kantajat tulevat tärkeämmäksi kuin alkuperäinen oppi.
9.7.2014 Lappeenrannassa