Osa IX: Sheldon Kopp Guru ( Lastensatujen metaforat)
Osa IX: Sheldon Kopp Guru ( Lastensatujen metaforat)
Toisen osan 10. luvussa Kopp kertoo, mitkä metaforat ovat tulleet lastensaduista psykoterapiaan.
Lapsi elää jännittävässä maailmassa täynnä uteliaita kysymyksiä. Lapsi ei kysy kysymyksiä identiteetistä, tarkoituksesta tai kaiken merkityksestä. Hän elää, on – keskellä kaikkea.
Lapsi reagoi tässä ja nyt, tässä hetkessä. Lapsi ei kysy: ”Kuka minä olen?”, ”Mikä merkitys elämälläni on?”, ”Kuinka voin todella olla oma itseni?”, ” Mikä on minun tarkoitukseni tässä väenpaljouksellisessa maailmassa?”. Nuori alkaa kyllä kysellä näitä kysymyksiä, mutta lapsi ei niitä kysy.
Viattomuuden menetettyä alkaa nuori katsella ympärilleen, eikä mikään ole enää yksinkertaista. Aikuisten vastaukset eivät ehkä anna nuorille niitä vastauksia, joita he haluavat kuulla. Nuori haluaa itse etsiä vastauksia kysymyksiinsä. Murrosikä on aika, jolloin etsii omia vastauksia kysymyksiinsä.
Hengellinen etsintä ei ala lapsena, vaan murrosiässä. Sen vuoksi saduissa ei ole hengellisiä oppaita, vaan taikureita, jotka antavat toivomuksia hyville tyypeille ja rankaisevat pahoja tyyppejä. Toivomukset ja pelastavat auttajat eivät vaadi sankarin itse ymmärtämistä, vaan lapsi samastuu taikuriin. Ehkä tämän hyvin itseään tiedostamattoman yksinkertaisuuden vuoksi on vaikea löytää auttajaa, parantajaa tai opasta lastensaduista, joka voisi toimia metaforana psykoterapeutille.
Koppin mielestä on olemassa kaksi poikkeusta: A.A. Milnen Nalle Puh ja L. Frank Baumin Ihmemaa Oz.
Viisas ystävä ja Nalle Puh
Alan Alexander Milne keksi Nalle-Puhin tarinoita miellyttääkseen pientä poikaansa Christopher Robin Milnea, joka oli tarinoiden Viisas Ystävä. Isä keksi loistavia eläinkaraktaareja, joilla kaikilla oli jokin inhimillinen puute. Nalle Puh itse oli ”hyvin pieniaivoinen karhu”. Nalle Puh vältteli epämiellyttävää todellisuutta niin pitkälle kuin se oli mahdollista, ” oli aina aika ottaa jotain” – hunajaa, maitoa jne.
Vanha Harmaa Aasi, ”Eeyore”, Ihaa kulutti liian paljon aikaa miettimällä mitä kaikkea saattaisi tapahtua. Hän yritti ennakoida kaiken, eikä kenelläkään ollut hauskaa. Ihaa kysyi loputtomasti kysymyksiä: ”Miksi”, ”Mitä varten”, ” Sikäli kuin mikä”. Ihaa on niin täynnä epäilyä, ettei hänellä juuri muita tunnetiloja olekaan.
Kani on liian kohtelias sanoakseen ei. Tikru on päinvastainen tyyppi, hajottavan kärsimätön etsiessään omaa tyydytystään, ”mitä tiikerit haluavat”. Nasua pelottaa kaikki ja erityisesti Tikru. Nasu hyppii ylös ja alas osoittaakseen ”ettei pelkää”.
Nalle Puhin hahmot joutuvat usein hankaluuksiin, joista Viisas Ystävä ( jostain kumman syystä suomennettu Risto Reipas???) heidät pelastaa. Viisas Ystävä on ainut joka näkee asiat niin kuin ne ovat.
Nalle Puh myöntää Viisaalle ystävälle, että hän on tosiaan ollut tyhmä ja harhaisessa uskossa ja hän on karhu jolla ei ole aivoja ollenkaan.
- Olet paras karhu maailmassa, Viisas Ystävä sanoo tyynnyttävästi.
Tässä tapauksessa viisaan ystävän näkökulma ja rauhoittelu riittivät.
Hyvä konsultointi on tehokas vain jos vaikeuksissa oleva henkilö on halukas maksamaan hinnan typeryydestään – siis myöntämään typeryytensä. Suurin osa potilaista ei halua myöntää eikä maksaa hintaa typeryydestään.
Nalle Puh syö Kanilta kaikki hunajat ja muut, eikä mahdu enää ulos kolosta, vaan täytyy odottaa laihtumista ennen kuin pääsee pois kolosta.
Joidenkin auttajien mielestä vaikeuksissa olevan henkilön on elettävä ongelmansa läpi, jotta pääsisi eroon ongelmastaan, auttaja voi olla mukana, kun ongelmallinen henkilö käy omaa ongelmaansa läpi, muttei pelasta häntä.
Ihmeellinen taikuri ja Ihmemaa Oz
Terapeutti: Olen Oz, Suuri ja Kauhistuttava. Kuka sinä olet, ja miksi etsit minua?
Potilas: Olen Dorothy, Pieni ja Nöyrä. Tulin pyytämään sinulta apua. Olen hukassa tässä maailmassa ja haluan takaisin Kansasiin, missä on turvassa ja mukavasti.
Terapeutti: Miksi minun pitäisi tehdä se sinulle?
Potilas: Koska sinä olet vahva ja minä heikko, koska sinä olet suuri Taikuri ja minä vain avuton pieni tyttö.
Terapeutti: Mutta sinä olit riittävän vahva tappamaan Idän Kirotun Noidan.
Potilas: Niin vain tapahtui. En voinut asialle mitään.
Terapeutti: Hyvä, minä annan sinulle vastaukseni. Sinulla ei ole oikeutta odottaa minun lähettävän sinut takaisin Kansasiin, jos et anna jotakin minulle vastineeksi. Tässä maassa kaikkien pitää maksaa jotakin saamastaan. Jos toivot minun käyttävän maagisia voimiani lähettääkseni takaisin kotiisi, sinun täytyy jotakin minulle ensin. Auta minua, niin minä autan sinua.
Potilas: Teen mitä tahansa pyydät, mitä tahansa. Kerro vain minulle. Mitä minun pitää tehdä?
Terapeutti: Tapa Lännen Kirottu Noita
Potilas: Ei, en voi enkä halua.
Kirjailija Baum kirjoitti kirjansa 1900, ilmauksena tyytymättömyydelleen Viktoriaanisen ajan ideoille luonteen kasvatuksessa – rangaistukset, ankarat saarnat ja sisäinen taistelu itsekontrolliin, itsensä uhraamiseen ja itsensä kieltämiseen.
Baumin mielestä itseään pystyi kehittämään paremmin hyväksymällä itsensä, tarvittaessa huumorin avulla ja korostamalla ongelmiemme ratkaisun rakastavan suhteen keskeistä merkitystä. Tämän saavutamme tulemalla tietämään, että voimakas toinen, Taikuri, auktoriteetti on vain toinen ihminen, oman itsensä kanssa kamppaileva ihminen.
Alkuperäisen Oz-tarinan sankari on Dorothy, pieni orpotyttö, joka asuu kasvattivanhempiensa, täti Emin ja eno Henryn kanssa. Kasvuympäristö on kaikin tavoin ankaraksi ja autioksi kuvattu, mutta kuten Kopp muistuttaa, että ei se ole krooninen ilottomuus, tyytymättömyys, joka johtaa ihmiset psykoterapeutin luo. Pikemminkin ajankohtainen hämmennys ja ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvä stressi ovat ne, jotka tuovat psykoterapeutin luo – ei onneton lapsuus.
Dorothy haluaa palata Oz-ihmemaasta omaan turvalliseen epätyydyttävään perhe-elämään mieluimmin kuin sietää uuden ja vieraan maailman lupauksia. Dorothy valitsee mieluimmin turvallisen kurjuuden kuin epävarmuuden kurjuuden.
Matkallaan Smaragdikaupunkiin Dorothy kohtaa muita stressaantuneita olentoja, jotka tarvitsevat psykoterapiaa, mutta eivät tiedä, että sitä on saatavilla ennen kuin törmäävät Dorothyyn.
Variksenpelättimen ongelma on se, ettei hänellä ole aivoja ollenkaan. Varikset ahdistelevat häntä pellonlaidassa. Variksenpelätin on riittämätön mies, joka toimii tyhmästi ja on varma ettei hänen tyhmyytensä ole hänen omaa syytään – häneltä yksinkertaisesti puuttuu sitä, mitä tarvitaan pätevästi ja viisaasti toimimiseen. Ihmiset eivät odota häneltä paljoa, mutta häntä täytyy suojella tulipalolta, koska on oljista tehty.
Tinamiehen ongelmana on se, että vaikka hän vaikuttaa hyvin kohteliaalta, niin hänellä ei ole sydäntä. Hän oli kerran mies, joka oli lihaa ja verta, mutta häntä loukattiin niin paljon, että vähitellen kaikki kehonosat korvautuivat tinalla. Mutta voi ei, sydän unohtui. Hän ei ole omasta mielestään myöskään vastuussa asioidensa kurjasta tilasta. Jos joku tekisi hänelle jotakin, niin kykenisi voimaantumaan ympärillä olevista ihmisistä, sen sijaan että on vain kohtelias. Hän ruostuu eikä pysty toimimaan, jos muut eivät öljyä häntä riittävän usein.
Leijona uhkailee julmalla pilkalla muita, kuitenkin vain pian paljastuakseen, suureksi pelkuriksi. Vaikka Leijonalla on aivot, sydän ja koti, niin hänellä ei ole rohkeutta. Siksi hänen ei voi olettaa käyttäytyvän rohkeasti, itsensä riskeeraten, käyttäytyä kuin mies – tai leijona. Leijona karjuu pelotellakseen muita, mutta kun nämä eivät pelästykään, niin Leijona näyttää pelkuruutensa.
- Mutta mitä minä sille voin?, kysyy Leijona Dorothyltä.
Kun nämä neljä onnetonta otusta tuntevat toistensa viat, niin he yhdessä lähtevät kohti terapeutin toimistoa, jotta terapeutti antaisi heille jonkin verran empatiaa ja aitoa huomiota kullekin. Terapiaan menijät, sen sijaan että avautuisivat matkalla toisilleen, mumisevat kukin itsekseen.
Variksenpelätin päättää pyytää terapeutilta aivoja, sillä ilman aivoja ei tiedä onko edes sydäntä. Tinamies päättää pyytää sydämen koska aivot eivät tee onnelliseksi, onnellisuus on parasta maailmassa. Pelokas Leijona haluaa sitä, mikä on hänen mielestään tärkeintä maailmassa: rohkeutta. Jos Dorothy pääsee kotiin, niin ei ole väliä, mitä kukin saa tai on saamatta.
Todella tärkeää on siis lopulta itse kullekin, saada asiat läpi omalla tavallaan.
Kukin on peloissaan ja avuton mennessään terapeutin luo, kukin ajattelee, että juuri hän on oikeutettu erityiseen apuun ja huolenpitoon, jota taikurin on myös ehdottomasti annettava, siksi koska Taikuri on vahva ja mahtava.
Taikuri, hyvänä terapeuttina, tulee helposti selville siitä, että jokaisella tulijalla on omat tarpeensa. Mutta terapiamaassa jokaisen täytyy maksaa siitä, mitä hän saa. Tämä merkitsee sitä, että näiden onnettomien ja avuttomien potilaiden täytyy antaa jotakin itsestään terapiaan, jos he toivovat saavansa jotakin itselleen.
Terapeutti antaa tehtäväksi tappaa Lännen Kirotun Noidan. Terapeutti, vaikka kuinka mahtava isähahmo onkin, niin ei voi tappaa eikä tuhota ”pahaa äitiä” potilaissaan, vaan heidän täytyy itse tehdä se. Isähahmo ei edes tiedä kuinka se tehdään, kunkin potilaan täytyy etsiä oma tapansa tappaa mielikuva ”pahasta äidistä”.
Dorothy on vahingossa tappanut Idän Kirotun Noidan, nyt Lännen Kirotulle noidalle pitää tehdä sama – mutta tietoisesti ja vastuullisesti. Dorothy ei osaa olla tarkoituksellisesti voimallinen. Variksenpelätin sanoo, ettei hän voi auttaa, koska hän on tyhmä. Tinamiehellä ei ole sydäntä siihen, eikä Leijonalla rohkeutta. Auttaakseen heitä Taikuri ei päästä heitä ongelmakoukusta irti.
Yhdessä onnettomat potilaat päättävät lähteä tappamaan Lännen Kirotun Noidan. Matkalla Variksenpelätin oppii tekemään viisaita päätöksiä, Tinamies toimimaan lojaalisti, Leijona olemaan rohkea. Dorothy oppii olemaan onnellinen muiden saavutuksista, vaikka ei koskaan saavuttaisi omaansa.
Terapeutti on auttanut tehtävän antamisessa epäsuorasti. Psykoterapiassa, Kopp väittää, he eivät pääse minnekään, jos yksinkertaisesti jatkavat kohtalonsa surkuttelemista ja itsepintaisesti selittävät, että se johtuu ongelmista, jotka psykoterapeutin pitää maagisesti ratkaista tai ainakin olla hirvittävän sympaattinen heidän ongelmille. Terapeutti ohjaa heidän huomionsa muualle kuin heidän ongelminaan hellimiinsä.
Joko yksilö- tai ryhmäterapiassa, yksilö vähitellen irtaantuu vanhoista jutuistaan ja alkaa menettää vanhan itsensä suostuessaan hänelle annettuun tehtävään, mikä irrottaa hänet menneisyyden märehtimisestä - hänen itsepäisestä, itsesäälisestä vaatimuksesta, että jonkun on annettava hänelle helpotus ja nyt heti. Päästessään irti itsepäisyyden koukusta uusi elämän mahdollisuus tulee!
Potilas voi alkaa kokea terapeutin ja muut ihmiset todellisina ihmisinä, joilla on oma minänsä. Kokea toiset ihmisinä joilla on oma merkityksensä potilaan itsensä ulkopuolella. Toinen ihminen voi tulla merkitykselliseksi potilaalle, joka voi tätä kautta saada kosketuksen oman elämänsä merkitykseen.
Kun nämä onnettomat potilaat ovat tappaneet Lännen Kirotun Noidan, siis oman sisäisen mielikuvansa pahasta äidistä, niin he palaavat Taikurin luo kärsimättömänä saadakseen palkkansa. He eivät ole tajunneet, että he ovat jo saaneet palkkansa.
Taikurin palatsissa onnettomat potilaat voimaantuvat ja paljastavat itselleen, ettei Taikuri ole mikään taikuri, vaan ihan ”tavallinen ihminen” tai vielä pahempaa ”humpuukia”. Kun potilaat haastavat Taikuria, niin Dorothy illuusionsa Taikurista menettäneenä sanoo:
- Ajattelen että olet hyvin paha mies.
- Oi, ei kultaseni, minä olen todella kunnollinen mies, mutta olen hyvin surkea taikuri, se minun on myönnettävä, Taikuri avautuu.
Sitten Taikuri koettaa auttaa heitä ymmärtämään ratkaisut, johon he ovat jo tulleet. Variksenpelättimelle ei ole ongelma se, ettei hänellä ole aivoja, vaan se että hän välttää kokemuksia, joissa voisi kertyä tietoa. Kun riskeraa ja ottaa mahdollisuuden olla väärässä, voi joskus toimia viisaasti. Tinamiehen ongelma ei ollut sydämen puute, vaan haluttomuus sietää toivottomuutta. Leijona ei tarvinnut rohkeutta, vaan tiedon että voi kohdata vaaran, vaikka on täysin peloissaan.
Yhdessä Oz-versiossa Variksenpelätin saa diplomin, Tinamies kultakellon lojaaleista palveluksistaan ja Leijona urhoollisuusmitalin.
Dorothy oppii, että jos hän olisi käyttänyt saamiaan, jalassaan olevia hopeisia kenkiä, jotka hänellä jo on, niin hän olisi jo päässyt kotiin. Hän lyö vain kantoja kolme kertaa yhteen ja hups - hän pääsee, minne toivoo. Hän oppii, että hänellä on voima mennä minne tahansa ja tehdä muutoksia elämässään, jos vain hänen on halukas ottamaan vastuun tunnistaa ja käyttää tuota voimaansa.
Tietysti Taikuri olisi voinut kertoa tämän kaiken jo alussa, mutta kukaan onnettomista potilaista ei olisi uskonut häntä. Kuinka potilaat olisivat voineet hyväksyä, että he vaativat muilta yksinkertaisia inhimillisiä ominaisuuksia, joita heillä jo oli? Nämä oivallukset ovat liian yksinkertaisia käsitettäväksi, liian ilmeisiä nähtäväksi ja ne voi omistaa vain, jos henkilö lakkaa vaatimasta, että mahtava taikuri/Vanhempi pitää heistä huolen.
Potilaan pitää lakata taistelemassa itsessään ja tulla sitoutuneeksi toisia kohti ja avautua sille, mikä on heidän välillään.
Herra Baum herättää henkiin vanhan viisauden: viisauden hankkiminen vaatii sen, että riskeeraa sen, että voi olla väärässä tai käyttäytyä tyhmästi. Rakastavuus ja hellyys vaatii, että oppii sietämään toivottomuutta. Rohkeus on luottamusta kohdata vaara, vaikka pelottaa. Vapauden ja vallan saavuttaminen vaatii halukkuutta tunnistaa niiden olemassaolo ja halua kohdata niiden seuraamukset.
Me voimme löytää itsemme vain, kun olemme halukkaita hukkaamaan itsemme - toisillemme, kulloisellekin hetkelle, kullekin pyynnölle. Rakkaus on se silta, jota pitkin voi mennä toisen luo.
Mutta lopuksi, voi ei, ei ole olemassa Taikureita. Kopp kertoo, että psykoterapeuttina hänellä on joskus houkutus liittyä Ihmemaa Ozin Taikurin sanoihin:
” Kuinka voin olla olematta humpuukia, kun kaikki nämä ihmiset saavat minut tekemään asioita, jotka jokainen kuitenkin tietää, ettei niitä voi tehdä?”
13.8.14 Lappeenrannassa
Toisen osan 10. luvussa Kopp kertoo, mitkä metaforat ovat tulleet lastensaduista psykoterapiaan.
Lapsi elää jännittävässä maailmassa täynnä uteliaita kysymyksiä. Lapsi ei kysy kysymyksiä identiteetistä, tarkoituksesta tai kaiken merkityksestä. Hän elää, on – keskellä kaikkea.
Lapsi reagoi tässä ja nyt, tässä hetkessä. Lapsi ei kysy: ”Kuka minä olen?”, ”Mikä merkitys elämälläni on?”, ”Kuinka voin todella olla oma itseni?”, ” Mikä on minun tarkoitukseni tässä väenpaljouksellisessa maailmassa?”. Nuori alkaa kyllä kysellä näitä kysymyksiä, mutta lapsi ei niitä kysy.
Viattomuuden menetettyä alkaa nuori katsella ympärilleen, eikä mikään ole enää yksinkertaista. Aikuisten vastaukset eivät ehkä anna nuorille niitä vastauksia, joita he haluavat kuulla. Nuori haluaa itse etsiä vastauksia kysymyksiinsä. Murrosikä on aika, jolloin etsii omia vastauksia kysymyksiinsä.
Hengellinen etsintä ei ala lapsena, vaan murrosiässä. Sen vuoksi saduissa ei ole hengellisiä oppaita, vaan taikureita, jotka antavat toivomuksia hyville tyypeille ja rankaisevat pahoja tyyppejä. Toivomukset ja pelastavat auttajat eivät vaadi sankarin itse ymmärtämistä, vaan lapsi samastuu taikuriin. Ehkä tämän hyvin itseään tiedostamattoman yksinkertaisuuden vuoksi on vaikea löytää auttajaa, parantajaa tai opasta lastensaduista, joka voisi toimia metaforana psykoterapeutille.
Koppin mielestä on olemassa kaksi poikkeusta: A.A. Milnen Nalle Puh ja L. Frank Baumin Ihmemaa Oz.
Viisas ystävä ja Nalle Puh
Alan Alexander Milne keksi Nalle-Puhin tarinoita miellyttääkseen pientä poikaansa Christopher Robin Milnea, joka oli tarinoiden Viisas Ystävä. Isä keksi loistavia eläinkaraktaareja, joilla kaikilla oli jokin inhimillinen puute. Nalle Puh itse oli ”hyvin pieniaivoinen karhu”. Nalle Puh vältteli epämiellyttävää todellisuutta niin pitkälle kuin se oli mahdollista, ” oli aina aika ottaa jotain” – hunajaa, maitoa jne.
Vanha Harmaa Aasi, ”Eeyore”, Ihaa kulutti liian paljon aikaa miettimällä mitä kaikkea saattaisi tapahtua. Hän yritti ennakoida kaiken, eikä kenelläkään ollut hauskaa. Ihaa kysyi loputtomasti kysymyksiä: ”Miksi”, ”Mitä varten”, ” Sikäli kuin mikä”. Ihaa on niin täynnä epäilyä, ettei hänellä juuri muita tunnetiloja olekaan.
Kani on liian kohtelias sanoakseen ei. Tikru on päinvastainen tyyppi, hajottavan kärsimätön etsiessään omaa tyydytystään, ”mitä tiikerit haluavat”. Nasua pelottaa kaikki ja erityisesti Tikru. Nasu hyppii ylös ja alas osoittaakseen ”ettei pelkää”.
Nalle Puhin hahmot joutuvat usein hankaluuksiin, joista Viisas Ystävä ( jostain kumman syystä suomennettu Risto Reipas???) heidät pelastaa. Viisas Ystävä on ainut joka näkee asiat niin kuin ne ovat.
Nalle Puh myöntää Viisaalle ystävälle, että hän on tosiaan ollut tyhmä ja harhaisessa uskossa ja hän on karhu jolla ei ole aivoja ollenkaan.
- Olet paras karhu maailmassa, Viisas Ystävä sanoo tyynnyttävästi.
Tässä tapauksessa viisaan ystävän näkökulma ja rauhoittelu riittivät.
Hyvä konsultointi on tehokas vain jos vaikeuksissa oleva henkilö on halukas maksamaan hinnan typeryydestään – siis myöntämään typeryytensä. Suurin osa potilaista ei halua myöntää eikä maksaa hintaa typeryydestään.
Nalle Puh syö Kanilta kaikki hunajat ja muut, eikä mahdu enää ulos kolosta, vaan täytyy odottaa laihtumista ennen kuin pääsee pois kolosta.
Joidenkin auttajien mielestä vaikeuksissa olevan henkilön on elettävä ongelmansa läpi, jotta pääsisi eroon ongelmastaan, auttaja voi olla mukana, kun ongelmallinen henkilö käy omaa ongelmaansa läpi, muttei pelasta häntä.
Ihmeellinen taikuri ja Ihmemaa Oz
Terapeutti: Olen Oz, Suuri ja Kauhistuttava. Kuka sinä olet, ja miksi etsit minua?
Potilas: Olen Dorothy, Pieni ja Nöyrä. Tulin pyytämään sinulta apua. Olen hukassa tässä maailmassa ja haluan takaisin Kansasiin, missä on turvassa ja mukavasti.
Terapeutti: Miksi minun pitäisi tehdä se sinulle?
Potilas: Koska sinä olet vahva ja minä heikko, koska sinä olet suuri Taikuri ja minä vain avuton pieni tyttö.
Terapeutti: Mutta sinä olit riittävän vahva tappamaan Idän Kirotun Noidan.
Potilas: Niin vain tapahtui. En voinut asialle mitään.
Terapeutti: Hyvä, minä annan sinulle vastaukseni. Sinulla ei ole oikeutta odottaa minun lähettävän sinut takaisin Kansasiin, jos et anna jotakin minulle vastineeksi. Tässä maassa kaikkien pitää maksaa jotakin saamastaan. Jos toivot minun käyttävän maagisia voimiani lähettääkseni takaisin kotiisi, sinun täytyy jotakin minulle ensin. Auta minua, niin minä autan sinua.
Potilas: Teen mitä tahansa pyydät, mitä tahansa. Kerro vain minulle. Mitä minun pitää tehdä?
Terapeutti: Tapa Lännen Kirottu Noita
Potilas: Ei, en voi enkä halua.
Kirjailija Baum kirjoitti kirjansa 1900, ilmauksena tyytymättömyydelleen Viktoriaanisen ajan ideoille luonteen kasvatuksessa – rangaistukset, ankarat saarnat ja sisäinen taistelu itsekontrolliin, itsensä uhraamiseen ja itsensä kieltämiseen.
Baumin mielestä itseään pystyi kehittämään paremmin hyväksymällä itsensä, tarvittaessa huumorin avulla ja korostamalla ongelmiemme ratkaisun rakastavan suhteen keskeistä merkitystä. Tämän saavutamme tulemalla tietämään, että voimakas toinen, Taikuri, auktoriteetti on vain toinen ihminen, oman itsensä kanssa kamppaileva ihminen.
Alkuperäisen Oz-tarinan sankari on Dorothy, pieni orpotyttö, joka asuu kasvattivanhempiensa, täti Emin ja eno Henryn kanssa. Kasvuympäristö on kaikin tavoin ankaraksi ja autioksi kuvattu, mutta kuten Kopp muistuttaa, että ei se ole krooninen ilottomuus, tyytymättömyys, joka johtaa ihmiset psykoterapeutin luo. Pikemminkin ajankohtainen hämmennys ja ajankohtaiseen tilanteeseen liittyvä stressi ovat ne, jotka tuovat psykoterapeutin luo – ei onneton lapsuus.
Dorothy haluaa palata Oz-ihmemaasta omaan turvalliseen epätyydyttävään perhe-elämään mieluimmin kuin sietää uuden ja vieraan maailman lupauksia. Dorothy valitsee mieluimmin turvallisen kurjuuden kuin epävarmuuden kurjuuden.
Matkallaan Smaragdikaupunkiin Dorothy kohtaa muita stressaantuneita olentoja, jotka tarvitsevat psykoterapiaa, mutta eivät tiedä, että sitä on saatavilla ennen kuin törmäävät Dorothyyn.
Variksenpelättimen ongelma on se, ettei hänellä ole aivoja ollenkaan. Varikset ahdistelevat häntä pellonlaidassa. Variksenpelätin on riittämätön mies, joka toimii tyhmästi ja on varma ettei hänen tyhmyytensä ole hänen omaa syytään – häneltä yksinkertaisesti puuttuu sitä, mitä tarvitaan pätevästi ja viisaasti toimimiseen. Ihmiset eivät odota häneltä paljoa, mutta häntä täytyy suojella tulipalolta, koska on oljista tehty.
Tinamiehen ongelmana on se, että vaikka hän vaikuttaa hyvin kohteliaalta, niin hänellä ei ole sydäntä. Hän oli kerran mies, joka oli lihaa ja verta, mutta häntä loukattiin niin paljon, että vähitellen kaikki kehonosat korvautuivat tinalla. Mutta voi ei, sydän unohtui. Hän ei ole omasta mielestään myöskään vastuussa asioidensa kurjasta tilasta. Jos joku tekisi hänelle jotakin, niin kykenisi voimaantumaan ympärillä olevista ihmisistä, sen sijaan että on vain kohtelias. Hän ruostuu eikä pysty toimimaan, jos muut eivät öljyä häntä riittävän usein.
Leijona uhkailee julmalla pilkalla muita, kuitenkin vain pian paljastuakseen, suureksi pelkuriksi. Vaikka Leijonalla on aivot, sydän ja koti, niin hänellä ei ole rohkeutta. Siksi hänen ei voi olettaa käyttäytyvän rohkeasti, itsensä riskeeraten, käyttäytyä kuin mies – tai leijona. Leijona karjuu pelotellakseen muita, mutta kun nämä eivät pelästykään, niin Leijona näyttää pelkuruutensa.
- Mutta mitä minä sille voin?, kysyy Leijona Dorothyltä.
Kun nämä neljä onnetonta otusta tuntevat toistensa viat, niin he yhdessä lähtevät kohti terapeutin toimistoa, jotta terapeutti antaisi heille jonkin verran empatiaa ja aitoa huomiota kullekin. Terapiaan menijät, sen sijaan että avautuisivat matkalla toisilleen, mumisevat kukin itsekseen.
Variksenpelätin päättää pyytää terapeutilta aivoja, sillä ilman aivoja ei tiedä onko edes sydäntä. Tinamies päättää pyytää sydämen koska aivot eivät tee onnelliseksi, onnellisuus on parasta maailmassa. Pelokas Leijona haluaa sitä, mikä on hänen mielestään tärkeintä maailmassa: rohkeutta. Jos Dorothy pääsee kotiin, niin ei ole väliä, mitä kukin saa tai on saamatta.
Todella tärkeää on siis lopulta itse kullekin, saada asiat läpi omalla tavallaan.
Kukin on peloissaan ja avuton mennessään terapeutin luo, kukin ajattelee, että juuri hän on oikeutettu erityiseen apuun ja huolenpitoon, jota taikurin on myös ehdottomasti annettava, siksi koska Taikuri on vahva ja mahtava.
Taikuri, hyvänä terapeuttina, tulee helposti selville siitä, että jokaisella tulijalla on omat tarpeensa. Mutta terapiamaassa jokaisen täytyy maksaa siitä, mitä hän saa. Tämä merkitsee sitä, että näiden onnettomien ja avuttomien potilaiden täytyy antaa jotakin itsestään terapiaan, jos he toivovat saavansa jotakin itselleen.
Terapeutti antaa tehtäväksi tappaa Lännen Kirotun Noidan. Terapeutti, vaikka kuinka mahtava isähahmo onkin, niin ei voi tappaa eikä tuhota ”pahaa äitiä” potilaissaan, vaan heidän täytyy itse tehdä se. Isähahmo ei edes tiedä kuinka se tehdään, kunkin potilaan täytyy etsiä oma tapansa tappaa mielikuva ”pahasta äidistä”.
Dorothy on vahingossa tappanut Idän Kirotun Noidan, nyt Lännen Kirotulle noidalle pitää tehdä sama – mutta tietoisesti ja vastuullisesti. Dorothy ei osaa olla tarkoituksellisesti voimallinen. Variksenpelätin sanoo, ettei hän voi auttaa, koska hän on tyhmä. Tinamiehellä ei ole sydäntä siihen, eikä Leijonalla rohkeutta. Auttaakseen heitä Taikuri ei päästä heitä ongelmakoukusta irti.
Yhdessä onnettomat potilaat päättävät lähteä tappamaan Lännen Kirotun Noidan. Matkalla Variksenpelätin oppii tekemään viisaita päätöksiä, Tinamies toimimaan lojaalisti, Leijona olemaan rohkea. Dorothy oppii olemaan onnellinen muiden saavutuksista, vaikka ei koskaan saavuttaisi omaansa.
Terapeutti on auttanut tehtävän antamisessa epäsuorasti. Psykoterapiassa, Kopp väittää, he eivät pääse minnekään, jos yksinkertaisesti jatkavat kohtalonsa surkuttelemista ja itsepintaisesti selittävät, että se johtuu ongelmista, jotka psykoterapeutin pitää maagisesti ratkaista tai ainakin olla hirvittävän sympaattinen heidän ongelmille. Terapeutti ohjaa heidän huomionsa muualle kuin heidän ongelminaan hellimiinsä.
Joko yksilö- tai ryhmäterapiassa, yksilö vähitellen irtaantuu vanhoista jutuistaan ja alkaa menettää vanhan itsensä suostuessaan hänelle annettuun tehtävään, mikä irrottaa hänet menneisyyden märehtimisestä - hänen itsepäisestä, itsesäälisestä vaatimuksesta, että jonkun on annettava hänelle helpotus ja nyt heti. Päästessään irti itsepäisyyden koukusta uusi elämän mahdollisuus tulee!
Potilas voi alkaa kokea terapeutin ja muut ihmiset todellisina ihmisinä, joilla on oma minänsä. Kokea toiset ihmisinä joilla on oma merkityksensä potilaan itsensä ulkopuolella. Toinen ihminen voi tulla merkitykselliseksi potilaalle, joka voi tätä kautta saada kosketuksen oman elämänsä merkitykseen.
Kun nämä onnettomat potilaat ovat tappaneet Lännen Kirotun Noidan, siis oman sisäisen mielikuvansa pahasta äidistä, niin he palaavat Taikurin luo kärsimättömänä saadakseen palkkansa. He eivät ole tajunneet, että he ovat jo saaneet palkkansa.
Taikurin palatsissa onnettomat potilaat voimaantuvat ja paljastavat itselleen, ettei Taikuri ole mikään taikuri, vaan ihan ”tavallinen ihminen” tai vielä pahempaa ”humpuukia”. Kun potilaat haastavat Taikuria, niin Dorothy illuusionsa Taikurista menettäneenä sanoo:
- Ajattelen että olet hyvin paha mies.
- Oi, ei kultaseni, minä olen todella kunnollinen mies, mutta olen hyvin surkea taikuri, se minun on myönnettävä, Taikuri avautuu.
Sitten Taikuri koettaa auttaa heitä ymmärtämään ratkaisut, johon he ovat jo tulleet. Variksenpelättimelle ei ole ongelma se, ettei hänellä ole aivoja, vaan se että hän välttää kokemuksia, joissa voisi kertyä tietoa. Kun riskeraa ja ottaa mahdollisuuden olla väärässä, voi joskus toimia viisaasti. Tinamiehen ongelma ei ollut sydämen puute, vaan haluttomuus sietää toivottomuutta. Leijona ei tarvinnut rohkeutta, vaan tiedon että voi kohdata vaaran, vaikka on täysin peloissaan.
Yhdessä Oz-versiossa Variksenpelätin saa diplomin, Tinamies kultakellon lojaaleista palveluksistaan ja Leijona urhoollisuusmitalin.
Dorothy oppii, että jos hän olisi käyttänyt saamiaan, jalassaan olevia hopeisia kenkiä, jotka hänellä jo on, niin hän olisi jo päässyt kotiin. Hän lyö vain kantoja kolme kertaa yhteen ja hups - hän pääsee, minne toivoo. Hän oppii, että hänellä on voima mennä minne tahansa ja tehdä muutoksia elämässään, jos vain hänen on halukas ottamaan vastuun tunnistaa ja käyttää tuota voimaansa.
Tietysti Taikuri olisi voinut kertoa tämän kaiken jo alussa, mutta kukaan onnettomista potilaista ei olisi uskonut häntä. Kuinka potilaat olisivat voineet hyväksyä, että he vaativat muilta yksinkertaisia inhimillisiä ominaisuuksia, joita heillä jo oli? Nämä oivallukset ovat liian yksinkertaisia käsitettäväksi, liian ilmeisiä nähtäväksi ja ne voi omistaa vain, jos henkilö lakkaa vaatimasta, että mahtava taikuri/Vanhempi pitää heistä huolen.
Potilaan pitää lakata taistelemassa itsessään ja tulla sitoutuneeksi toisia kohti ja avautua sille, mikä on heidän välillään.
Herra Baum herättää henkiin vanhan viisauden: viisauden hankkiminen vaatii sen, että riskeeraa sen, että voi olla väärässä tai käyttäytyä tyhmästi. Rakastavuus ja hellyys vaatii, että oppii sietämään toivottomuutta. Rohkeus on luottamusta kohdata vaara, vaikka pelottaa. Vapauden ja vallan saavuttaminen vaatii halukkuutta tunnistaa niiden olemassaolo ja halua kohdata niiden seuraamukset.
Me voimme löytää itsemme vain, kun olemme halukkaita hukkaamaan itsemme - toisillemme, kulloisellekin hetkelle, kullekin pyynnölle. Rakkaus on se silta, jota pitkin voi mennä toisen luo.
Mutta lopuksi, voi ei, ei ole olemassa Taikureita. Kopp kertoo, että psykoterapeuttina hänellä on joskus houkutus liittyä Ihmemaa Ozin Taikurin sanoihin:
” Kuinka voin olla olematta humpuukia, kun kaikki nämä ihmiset saavat minut tekemään asioita, jotka jokainen kuitenkin tietää, ettei niitä voi tehdä?”
13.8.14 Lappeenrannassa