Osa V: Sheldon Kopp Guru ( Kristillisiä metaforia)
Osa V: Sheldon Kopp Guru ( Metaphors from A Psychotherapist)
Toisen osan kuudennessa luvussa Kopp kirjoittaa kristinuskon vertauskuvista, jotka ovat vaikuttaneet psykoterapian tekemiseen. Jeesus oli Jumalan lamppu, laumansa paimen. Papin rooli oli ollut perinteisesti kristinuskossa sielujen pelastaja.
Papillinen apu koostui auttavista toimista, jota pappi teki kristinuskon edustajana, Teot tähtäsivät kärsivien ihmisten parantamiseen, kannattelemiseen, ohjaamiseen ja ongelmien selvittämiseen/sovinnon tekeminen. Kärsivän ihmisen ongelmat nousivat tämän ajattelutavan mukaan perimmäisten merkitysten ja huolien yhteydestä. Muukin kuin pappi kristinuskon edustajana saattoi toimia toista auttaen, kannatellen ja sovintoa etsien.
Kopp kertoo kuinka erittäin vakavasti perimmäisiin merkityksiin suhtautuvalle sairaalan pappiskokelaalle annettiin syvästi masentunut mies, joka masennuksen mukaisesti tunsi selittämätöntä syyllisyyttä. Mies mietti ”kuka hän oikein on” - pakonomaisesti. Pappiskokelaan oli vaikea löytää selvästi uskonnollisia teemoja tältä vakavasti masentuneelta mieheltä, mikä aiheutti tyytymättömyyttä pappiskokelaassa. Pappiskokelaan ohjaaja vaihtoi potilaan toiseen potilaaseen.
Seuraava potilas oli nainen, joka oli menopaussissa, siis noin 50-vuotias nainen, joka kertoi, että joka ilta nukkumaan käydessä Jumala tuli hänen sänkyyn ja oli sukupuoliyhteydessä hänen kanssaan. Pappiskokelas halusi kuitenkin palata mieluimmin ensimmäisen potilaan kanssa työskentelemään.
Mitä sielujen pelastaminen on?
Papillisella avulla, Koppin mukaan, on neljä eri tehtävää: parantaminen, kannattelu, ohjaaminen ja ongelmien selvittäminen/sovinnon tekeminen.
Kun sielujen pelastaja parantaa, niin hän ei vain palauta kärsivän ihmisen terveyttä, vaan parantamisen myötä tekee ihmisen ”kokonaiseksi, ehyeksi”. Ihminen tulee parempaan kuntoon kuin oli ennen sairastumistaan. Hän eheytyy. Esimerkiksi joku ihminen voi pohtia omaa kuolemaansa niin voimallisesti, että sairastuu psyykkisesti. Kun hän saa hengellistä apua ja kokee hengellisen uudelleeneheytymisen (reintegration), niin hän on hengellisesti ”terveempi” kuin ennen sairastumistaan.
Sielujen pelastaja voi parantaa perinteisesti esim. siunatulla öljyllä voitelemalla kehon aukot (koska niistähän demonit kehoon pääsivät). Ongelmat tai pahat tunteet koettiin aikaisemmin epäselvien henkien ja demonien aiheuttamiksi. Öljyllä siunaaminen auttoi tähän. Toinen tapa parantaa on saattaa sairas ihminen yhteyteen pyhäinjäännösten ( esim. pyhimysten ja pyhien ihmisten jäänteitä tai heidän esineitä) kanssa. Voidaan myös perustaa pyhäinjäännöspaikka, jonne vaeltamalla voi tulla osaksi paikan parantavasta voimasta.
Jokainen meistä on todennäköisesti joutunut tällaisten pyhäinjäännösten kauppiaiden kohteeksi tutustuessaan erilaisiin hengellisiin paikkoihin. Useimmat paikat ovat täynnä matkamuistoiksi ostettavia erilaisia ”hengellisiä tuotteita”.
Sielujen parantaja voi lisäksi toimittaa parantamisen ”kätten päälle panemisella”. Karismaattinen henkilö, jolla on erityinen parantava voima, koskee sairasta ihmistä tai sairasta paikkaa, mikä kosketuksen johdosta paranee.
Lisäksi pahansuopia henkiä ja demoneita voi sielujen pelastaja häätää erilaisilla rituaaleilla ja loitsuilla. Tai nuo henget voidaan siirtää johonkuhun toiseen henkilöön tai vaikka johonkin eläimeen. Raamatussa Jeesus parantaa hullun miehen ja siirtää demonit sikaan ( Mark 5:7-14). Tätä sielujen parantamista kutsutaan henkien manaamiseksi.
Toinen sielunhoidollinen auttamistehtävä on kannattelu, jossa ensinnäkin yritetään säilyttää kärsivän ihmisen nykyinen tilanne mahdollisimman vähäisillä menetyksillä. Ja jos kärsivä ihminen jotakin menettääkin, niin se ei muuta hänen suhdettaan Jumalaan. Seuraavanan keinona kannattelussa on se, että vahvistetaan niitä resursseja ja voimavaroja, joita kärsivällä ihmisellä on. Lunastus, Jeesus on kärsivänkin ihmisen lunastanut, on lopultakin mahdollinen jopa syvästi kärsivälle ihmiselle.
Jos ihminen todella hyväksyy menetyksensä, niin hän voi jatkaa elämäänsä niillä asioilla, mitä hänellä on. Siksi sielujen pelastajan tehtävänä on auttaa ihmistä hyväksymään menetyksensä, auttaa ihmistä kohtaamaan tilanteensa sellaisena kuin se on ja jatkamaan elämäänsä.
Yksi tavallisimpia esimerkiksi masennuksesta parantumattomuudesta on se, ettei ihminen luopumaan asioista ,joita hän on menettänyt. Miksi en tehnyt niin ja niin tai miksi en uskonut, että minun piti tehdä niin – ja salaa itsepintaisesti masentunut toivoo, että hän voi palata hetkeen ennen kuin masennus tapahtui. Masentunut ei pääse edes nykyhetkeen, kun hän tätä vaihtoehtoa mielessään pyörittelee edes ja takaisin.
Kopp kirjoittaa eräässä toisessa kirjassaan, että psykoterapeutilla on kaksi tehtävää: ottaa ihmisiltä pois mitä he ovat jo menettäneet ja antaa heille sitä mitä heillä jo on. Suurin osa parantumattomista masennuspotilaista ei hyväksy kumpaakaan, vaikka he tulevat sitä itse pyytämään.
Kolmanneksi sielunhoitaja ja – pelastaja voi antaa ohjausta, jossa kärsivää ihmistä autetaan tekemään vaikeita päätöksiä. Tämä ohjaus perustuu perinteiseen kristinuskon viisauteen ja sitä tehdään kärsivää ihmistä, vähimmillään sympaattisesti kuuntelemalla ja enimmillään suoria neuvoja antamalla. Keskiajalta lähtien sielujen pelastajat ovat ohjanneet kärsivää ihmistä niin, ettei hänen ole tarvinnut yksin kohdata Saatanaa, sielun vihollista.
Moni psyykkisestikin kärsivistä ihmisistä tulee kysymään ohjausta ja neuvojakin, mutta harvat niitä kysyvät noudattavat niitä tai sitoutuvat noudattamaan ohjetta. Toisaalta esimerkiksi motivoiva haastattelu on opettanut, että motivaation eri vaiheissa tulee antaa erilaisia ohjeita ja neuvoja, jotta ne olisivat mahdollisimman tehokkaita. Väärä ohje väärään aikaan voi estää ohjeen hyödyntämistä.
”Raamatulla päähän lyöminen” hetkellä, jolloin kärsivä ihminen ei ole valmis hengellisiä ohjeita ja neuvoja kuuntelemaan, voi tehdä Raamatun avun myöhemminkin vaikeaksi, vaikka siitä olisi kiistatonta apua kärsivälle ihmiselle.
Neljäs sielunhoitajan tai –pelastajan tehtävä on ongelmien selvittäminen/sovinnon tekeminen. Tämä tarkoittaa sitä, että saadaan suhteet muodostettua tai uudelleen solmittua toisistaan vieraantuneiden lähimmäisten tai ihmisten kesken. Sekä muodostettua tai palautettua suhde Jumalaan. Tämä saadaan aikaiseksi, jos kärsivään ihmiseen saadaan inspiroiduksi anteeksiannon tunne.
Ihmisten on vaikea antaa toisille anteeksi tapauksessa, jossa heitä on loukattu toisten taholta. Vielä vaikeampaa ihmisten on antaa itselleen anteeksi se, että elämä meni niin kuin se meni.
Sovintoa on joskus yritetty saada aikaiseksi määräämällä ihmisten olemaan hyviä hengellisen lain voimalla. Paremmin se kuitenkin onnistuu, jos kärsivä ihminen saa kosketuksen inhimilliseen erehtyväisyyteen ja siihen, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Ihmistä on vaikea pyytää antamaan anteeksi toisille tai erityisesti itselle.
Raamatun yksi kauneimpia kohtia on Johanneksen evankeliumin ( 8: 3-11) kohta , jossa syntien anteeksi saaminen on keskeistä. Jeesus antaa huorin tehneen naisen synnit anteeksi tavalla, joka on suuren sovinnon ele. Varsinkin Jeesuksen viimeiset sanat voisivat monta syntiensä kanssa painivaa ihmistä auttaa, jos he kuulisivat ne sielunhoitajansa suusta. Tai usein sen lähimmäisen tai ihmisen suusta, jota kohden ovat rikkoneet tai syntiä tehneet. Tai kokevat niin tehneensä.
” Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: "Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?" He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.
Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."
Mikä tahansa näistä pastoraalisista tehtävistä, kärsivien ihmisten parantaminen, kannatteleminen, ohjaaminen ja ongelmien selvittäminen/sovinnon tekeminen, ovat alttiina psykoterapeutin tai kenen tahansa ihmisen väärinkäytöksille.
Kopp tiivistää: ” On erittäin houkuttelevaa päättää se, mikä on parasta toisille, sotkemalla se omiin salaisiin tarpeisiimme, mikä ”tosiasiassa olisi parasta heille heidän omaksi hyväkseen”.
Tunnustaminen on inhimillinen tarve
Ei voi välttyä vaikutelmalta, että ihmisillä on aina ollut ja on tarve jakaa salaisuuksiaan toisten kanssa. Erityisesti niitä salaisuuksia, joista he tuntevat syyllisyyttä. Salaisuuksiensa tunnustamisella ihmiset yrittävät vapautua yksinäisyydestään, rauhoittua kokemaan, että he ovat arvokkaita ihmisiä ja samalla pääsemään syyllisyydestään. Kristinuskossa tätä varten on kehitetty rippi.
Jeesus antoi apostoleilleen valtuudet käsitellä ihmisten syntejä: ” Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh 20:23).
Ensimmäiset neljä vuosisataa synnit tunnustettiin julkisesti seurakunnan läsnä ollessa. Ihmiset elivät pienissä yhteisöissä, joten rikkeet olivat usein naapureita kohtaan tehtyjä. Tunnustus toimi enemmän kuin määrätty katumus sovinnoneleenä.
Oliko syynä yhteisön korkeimpien jäsenten haluttomuus tunnustaa syntinsä, mutta 5. vuosisadalla jKr kirkko alkoi salata tunnustukset. Yksityisessä ripissä nyt väärintekijä tunnusti syntinsä. 700 sadan vuoden kuluessa syntyi rippisalaisuus, jota rippi-isä ei saanut paljastaa, mitä oli ripissä kuullut.
Rippisalaisuuden myötä tunnustuksesta ja sovinnonteosta siirryttiin katumukseen ja synninpäästöön. Rippi-isä pystyi myymään aneita rikkaille, jotka tunnustivat syntinsä. Näin rikkaat välttyivät asioidensa tarkemmalta penkomiselta.
1500-luvulla uskonpuhdistus muutti lopulta tämän aneidenmyyntitilanteen niin, että jokainen ihminen oli suoraan tilivelvollinen Jumalalle, ilman välikäsiä. Protestanttisuudessa on säilynyt tapa tulla tunnustamaan syntinsä papille ja saamaan sielunohjausta.
Ylpeydensynnistä puhutaan tilanteessa, jossa ihmiset hylkäävät Jumalan anteeksiannon, koska omasta mielestään tietävät paremmin kuin Jumala, eivätkä edes hae Jumalan anteeksiantoa itselleen.
Erämaiden hengelliset isät (Desert Fathers)
Neljä vuosisataa Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen tietyt pyhät miehet menivät pitkille hengellisille pyhiinvaellusmatkoille. He elivät erakkoina Egyptin, Palestiinan ja Syyrian erämaissa. He kurkottivat katseensa ikuisuuteen, elivät hyvin yksinkertaisesti ja yksinäisyydessä. Paradoksaalisesti heidän antamansa neuvot ja elämänohjeet koskivat paremmin jokapäiväistä elämää kuin erakkoelämää.
Erämaiden hengelliset isät opettivat, että käsillä olevalla hetkellä on suurempi merkitys kuin sillä, kuinka pitkä esimerkiksi ihmisen elämä on. Erämaiden hengelliset isät koettivat opettaa esimerkillään enemmän kuin käskyjä tai ohjeita antamalla.
Erämaiden isille tuli erämaahan hengellisiä seuraajia, joille he antoivat suoria neuvojakin. Eräs nuori seuraaja kertoi, että hänellä on vaikeaa olla yksin. Erämaan hengellinen isä antoi neuvon olla vieläkin enemmän yksin, jotta oman yksinäisyyden paljas läsnäolo, paljastaisi vielä paremmin mistä oli kysymys. Vaikka nuoret miehet elivät erämaassa yksin, niin heillä oli aina mahdollisuus kontaktiin elävään hengellisen perinteen opettajaan. Anttoni Suuren, ensimmäisen erämaaisän mukaan, noviisin tuli kertoa kaikki mitä hän teki ohjaajalleen, jotta tiedettäisiin, tekeekö hän jotain väärin.
Erämaassa pyrittiin kohtaamaan Jumala silmästä silmään. Silti se oli mahdollista tehdä, Koppin mukaan, vääristä syistä. Yksinäisyyteen voitiin hakeutua itsepäisyydestä ja ylpeästi näyttäen etsivänsä yksinäisyyttä. Parhaimmillaan tämä yksin oleminen luolassaan oli tapa oppia hyväksymään yksinäisyys.
Kopp tiivistää, että muiden apu on kyllä hyödyllistä, mutta ensiksi ihmisen on opittava itse auttamaan itseään. Yksinäisyydessä nuoren munkin täytyi painia demoniensa kanssa, kohdata illuusionsa ja vastustaa kiusauksia. ” Jos et elä erämaasellissäsi sen arvoisesti, niin se oksentaa sinut pois”. Kun nuorta munkkia kehotettiin palaamaan yksinäiseen selliinsä, niin hänet samalla ohjattiin kohtaamaan itsensä syvemmin.
Jos nuori munkki ei ymmärtänyt palata yksinäiseen selliinsä yksinäisyydelle antautumisen mielialalla, ei hänen ehkä kannattanut palata sinne ollenkaan. Jos hän palasi takaisin selliinsä tätä ymmärtämättä, katkerana ja vihamielisiä fantasioita muita kohtaan pää täynnä, ei hänen ehkä kannattanut mennä sinne ollenkaan takaisin. Jotkut ihmiset eivät olleet eivätkä ole valmiita hyötymään yksinäisyydestä.
Jotkut nuoret munkit olivat hämmästyneitä, kuinka vähän yksinäisyyttä he kykenivät sietämään. Joillekin yksinäisyydessä oleminen ei ollut ollenkaan tie pelastukseen.
Pelastuksen etsiminen on enemmän mielen- ja sieluntila kuin paikan etsimistä
Erämaaisien kirjoitukset on kasattu kirjaksi. Lauseet, joita he sanovat, on tarkoitettu auttaviksi ohjeiksi, ei käskyiksi.
Nuoret munkit hämmästelivät joskus, miksi eri munkeille annettiin eri vastaukset samoihin kysymyksiin. Toisen piti vastustaa kiusauksia ja toisen antaa niiden riehua mielessään. Tasapaino ja rauha saavutettiin kuitenkin eri ihmisillä eri tavoin.
Kun munkit kysyivät kuinka kauan tulee tiettyjä syntejä katua: kolme vuotta, vuosi tai 40 päivää, niin eräs erämaan isistä vastasi, että kolme päivää riittää Jumalalle, jos munkki katuu koko sydämestään.
Itsetietoinen yksinkertainen elämä ei ollut erämaaisien yksinkertaista elämää ollenkaan. He ymmärsivät ettei yksinkertainen elämä ollut päämäärä sinänsä. Nöyryydellään ei voi ylpeillä, jos aikoi tavoitella sitä, mitä erämaaisät tavoittelivat.
Eräs nuori munkki ryntäsi naisia nähdessään metsään, johon yksi erämaaisistä vastasi nuorelle munkille tämän asiaa kysyttyä: ” Jos olisit ollut täydellinen munkki, et olisi edes huomannut että he olivat naisia!”
Tarvittaessa erämaaisät olivat kovia seuraajilleen, mutta myös lempeitä, ymmärtäviä ja anteeksiantavia. Eräs nuori munkki tuli valittamaan, että himokkaat ajatukset vaivaavat häntä, mihin annettiin ohje, että älä pidä niitä salassa, vaan paljasta ne kaikille.
Joskus ihmisten on vaikea kohdata elämäänsä ja he tarvitsevat siihen rohkaisua. Synnintekijää ei esimerkiksi suoraan tuomittu, vaan häntä rohkaistiin katumukseen.
Myös erämaaisien liikkeestä katosi aikaa myöten lempeys ja anteeksianto. Tilalle tulivat yksinäisyys ja yksinkertainen elämä aina itsensä kidutukseen saakka. Erämaaisistä tuli yhä oikukkaampia ja dominoivampia. Askeettisuus oli alun perin painottanut sitä, että sillä voitetaan pikkutärkeä itseensä tuijottelu. Askeettisuus muuttui myöhemmin sokeaksi tottelemiseksi, jolla oli tarkoitus murskata persoonallinen eheys.
Jumalan ystävä, mestari Eckhart
1500-luvun uskonnollinen liike, uskonpuhdistus, josta syntyi protestanttilaisuus, oli monimutkainen sosiaalipoliittinen ja jopa taloudellinen liike. Martti Luther protestoi kirkon käytäntöjä vastaan. Lutherille yksi innoituksen lähde oli 1300-luvun saksalainen mystikko, Johannes Eckhart, mestari Eckhart – Jumalan ystävä. Hän joutui kerettiläisyys-syytteisiin ajatustensa vuoksi 200 vuotta ennen uskonpuhdistusta.
Mestari Eckhart ei toivonut, että ihmiset kääntyisivät kirkkoa vastaan, vaan Jumalaa kohti. Hän myönsi, että hengellisessä ohjauksessaan hän saattaa erehtyä, mutta kerettiläinen hän ei ole. Hänen mielestään uskolla yksin voitiin saavuttaa Jumalainen Oleminen. Ulkoiset katumusteot (esim. paastoaminen, paljain jaloin kävely) eivät auttaa yhteyteen Jumalan kanssa, vaan henkilökohtainen usko.
Mestari Eckhart uskoi, että Jumala on rakkaus ja henkilökohtainen pelastus oli saavutettavissa suoralla yhteydellä Jumalaan. Hän opetti mystistä yhteyttä Jumalaan: ” Silmä joka näkee Jumalan, on se sama, jolla Jumala näkee ihmisen ”. Jumalten valtakunta on aina lähellä ja jokainen ihminen voi tuntea sen. Meditointi, rukoukset ja itsensä avaaminen Jumalalle ovat ne tie, joita pitkin Jumalten valtakuntaan päästään – ei tarvita välittäjinä pappeja eikä sakramentteja. Armoa ja jumalaista hyvyyttä ei tarvitse rukoilla, vaan sen voi saada pyytämättä.
Jokainen ihminen voi tehdä tämän omalla tavallaan, olemalla oma itsensä omassa elämässään. Ihmisen tuli tyhjentää itsensä omista asioistaan, niin että Jumala voi täyttää hänet. Ihminen voi elää omaa elämäänsä, toivoen onnellisuutta Jumalan yhteydessä. Kun ihminen elää rakkaudessa ja puhtaudessa, niin Jumala leikkii ja hymyilee.
” Kun Jumala nauraa sielulle ja sielu nauraa Jumalalle, niin persoonallinen kolmiyhteys toteutuu ”, julisti mestari Eckhart.
Mestari Eckhart avasi uudelleen välittömän hengellisen kokemuksen kaikille uskoville. Koppin mukaan mestari Eckhartin opetukset kuihtuivat uskonpuhdistuksessa elottomiksi, tyhjiksi jäänteiksi nykyistä protestanttisuutta – säilyttäen muodon vailla vitaalisuutta.
Uskolla vanhurskauttaminen on usein johtanut hyviin tarkoituksiin vailla sosiaalista vastuuta, enemmän rakkauspuheisiin kuin rakkaustekoihin. Uskon popularisointi on rohkaissut moraalirakenteiden vähittäisen häviämisen kautta pinnalliseen ” miellyttävyyteen”. Mystiikan ohuus on johtanut siihen, että sisäpiirin eliitit ovat niitä ainoita , jotka saavuttavat pelastuksen.
Kopp oli osoittanut, että monet hyvät tarkoitukset päätyvät helposti täysin muuksi, mitä ne olivat alkujaan.
----
Markku Envall kirjassaan Rakeita ( 1983):
Raukkamaisinta elämässä on hitaan, osittaisen itsetuhon
Muodot. Apatia, kyynisyys, laiskuus, juoppous, toivotto-
muus.
Niissä toteutuu kaksinkertainen pelkuruus. Sekä elämän että
kuoleman pelko.
Tyhjyydestä ja murheesta valitse murhe. Tyhjyys valitsee it-
se itsensä.
….
Krapulasta paranemisessa oli hänelle kuolemisen hetken esi-
maku. Äkkinäinen sielun kirkastus, ajatusten liikkeellelähtö,
mielen valo.
Hänen mielensä valtasi kiitoksen tunne. Käsite tuntui vaati-
van objektia. Hän kutsui sitä Jumalaksi.
Humala oli hänelle yhdentekevä, hän joi tullakseen krapu-
laan. Se oli hänen tapansa rukoilla, saada armo esiin.
13.7.2014 Lappeenrannassa
Toisen osan kuudennessa luvussa Kopp kirjoittaa kristinuskon vertauskuvista, jotka ovat vaikuttaneet psykoterapian tekemiseen. Jeesus oli Jumalan lamppu, laumansa paimen. Papin rooli oli ollut perinteisesti kristinuskossa sielujen pelastaja.
Papillinen apu koostui auttavista toimista, jota pappi teki kristinuskon edustajana, Teot tähtäsivät kärsivien ihmisten parantamiseen, kannattelemiseen, ohjaamiseen ja ongelmien selvittämiseen/sovinnon tekeminen. Kärsivän ihmisen ongelmat nousivat tämän ajattelutavan mukaan perimmäisten merkitysten ja huolien yhteydestä. Muukin kuin pappi kristinuskon edustajana saattoi toimia toista auttaen, kannatellen ja sovintoa etsien.
Kopp kertoo kuinka erittäin vakavasti perimmäisiin merkityksiin suhtautuvalle sairaalan pappiskokelaalle annettiin syvästi masentunut mies, joka masennuksen mukaisesti tunsi selittämätöntä syyllisyyttä. Mies mietti ”kuka hän oikein on” - pakonomaisesti. Pappiskokelaan oli vaikea löytää selvästi uskonnollisia teemoja tältä vakavasti masentuneelta mieheltä, mikä aiheutti tyytymättömyyttä pappiskokelaassa. Pappiskokelaan ohjaaja vaihtoi potilaan toiseen potilaaseen.
Seuraava potilas oli nainen, joka oli menopaussissa, siis noin 50-vuotias nainen, joka kertoi, että joka ilta nukkumaan käydessä Jumala tuli hänen sänkyyn ja oli sukupuoliyhteydessä hänen kanssaan. Pappiskokelas halusi kuitenkin palata mieluimmin ensimmäisen potilaan kanssa työskentelemään.
Mitä sielujen pelastaminen on?
Papillisella avulla, Koppin mukaan, on neljä eri tehtävää: parantaminen, kannattelu, ohjaaminen ja ongelmien selvittäminen/sovinnon tekeminen.
Kun sielujen pelastaja parantaa, niin hän ei vain palauta kärsivän ihmisen terveyttä, vaan parantamisen myötä tekee ihmisen ”kokonaiseksi, ehyeksi”. Ihminen tulee parempaan kuntoon kuin oli ennen sairastumistaan. Hän eheytyy. Esimerkiksi joku ihminen voi pohtia omaa kuolemaansa niin voimallisesti, että sairastuu psyykkisesti. Kun hän saa hengellistä apua ja kokee hengellisen uudelleeneheytymisen (reintegration), niin hän on hengellisesti ”terveempi” kuin ennen sairastumistaan.
Sielujen pelastaja voi parantaa perinteisesti esim. siunatulla öljyllä voitelemalla kehon aukot (koska niistähän demonit kehoon pääsivät). Ongelmat tai pahat tunteet koettiin aikaisemmin epäselvien henkien ja demonien aiheuttamiksi. Öljyllä siunaaminen auttoi tähän. Toinen tapa parantaa on saattaa sairas ihminen yhteyteen pyhäinjäännösten ( esim. pyhimysten ja pyhien ihmisten jäänteitä tai heidän esineitä) kanssa. Voidaan myös perustaa pyhäinjäännöspaikka, jonne vaeltamalla voi tulla osaksi paikan parantavasta voimasta.
Jokainen meistä on todennäköisesti joutunut tällaisten pyhäinjäännösten kauppiaiden kohteeksi tutustuessaan erilaisiin hengellisiin paikkoihin. Useimmat paikat ovat täynnä matkamuistoiksi ostettavia erilaisia ”hengellisiä tuotteita”.
Sielujen parantaja voi lisäksi toimittaa parantamisen ”kätten päälle panemisella”. Karismaattinen henkilö, jolla on erityinen parantava voima, koskee sairasta ihmistä tai sairasta paikkaa, mikä kosketuksen johdosta paranee.
Lisäksi pahansuopia henkiä ja demoneita voi sielujen pelastaja häätää erilaisilla rituaaleilla ja loitsuilla. Tai nuo henget voidaan siirtää johonkuhun toiseen henkilöön tai vaikka johonkin eläimeen. Raamatussa Jeesus parantaa hullun miehen ja siirtää demonit sikaan ( Mark 5:7-14). Tätä sielujen parantamista kutsutaan henkien manaamiseksi.
Toinen sielunhoidollinen auttamistehtävä on kannattelu, jossa ensinnäkin yritetään säilyttää kärsivän ihmisen nykyinen tilanne mahdollisimman vähäisillä menetyksillä. Ja jos kärsivä ihminen jotakin menettääkin, niin se ei muuta hänen suhdettaan Jumalaan. Seuraavanan keinona kannattelussa on se, että vahvistetaan niitä resursseja ja voimavaroja, joita kärsivällä ihmisellä on. Lunastus, Jeesus on kärsivänkin ihmisen lunastanut, on lopultakin mahdollinen jopa syvästi kärsivälle ihmiselle.
Jos ihminen todella hyväksyy menetyksensä, niin hän voi jatkaa elämäänsä niillä asioilla, mitä hänellä on. Siksi sielujen pelastajan tehtävänä on auttaa ihmistä hyväksymään menetyksensä, auttaa ihmistä kohtaamaan tilanteensa sellaisena kuin se on ja jatkamaan elämäänsä.
Yksi tavallisimpia esimerkiksi masennuksesta parantumattomuudesta on se, ettei ihminen luopumaan asioista ,joita hän on menettänyt. Miksi en tehnyt niin ja niin tai miksi en uskonut, että minun piti tehdä niin – ja salaa itsepintaisesti masentunut toivoo, että hän voi palata hetkeen ennen kuin masennus tapahtui. Masentunut ei pääse edes nykyhetkeen, kun hän tätä vaihtoehtoa mielessään pyörittelee edes ja takaisin.
Kopp kirjoittaa eräässä toisessa kirjassaan, että psykoterapeutilla on kaksi tehtävää: ottaa ihmisiltä pois mitä he ovat jo menettäneet ja antaa heille sitä mitä heillä jo on. Suurin osa parantumattomista masennuspotilaista ei hyväksy kumpaakaan, vaikka he tulevat sitä itse pyytämään.
Kolmanneksi sielunhoitaja ja – pelastaja voi antaa ohjausta, jossa kärsivää ihmistä autetaan tekemään vaikeita päätöksiä. Tämä ohjaus perustuu perinteiseen kristinuskon viisauteen ja sitä tehdään kärsivää ihmistä, vähimmillään sympaattisesti kuuntelemalla ja enimmillään suoria neuvoja antamalla. Keskiajalta lähtien sielujen pelastajat ovat ohjanneet kärsivää ihmistä niin, ettei hänen ole tarvinnut yksin kohdata Saatanaa, sielun vihollista.
Moni psyykkisestikin kärsivistä ihmisistä tulee kysymään ohjausta ja neuvojakin, mutta harvat niitä kysyvät noudattavat niitä tai sitoutuvat noudattamaan ohjetta. Toisaalta esimerkiksi motivoiva haastattelu on opettanut, että motivaation eri vaiheissa tulee antaa erilaisia ohjeita ja neuvoja, jotta ne olisivat mahdollisimman tehokkaita. Väärä ohje väärään aikaan voi estää ohjeen hyödyntämistä.
”Raamatulla päähän lyöminen” hetkellä, jolloin kärsivä ihminen ei ole valmis hengellisiä ohjeita ja neuvoja kuuntelemaan, voi tehdä Raamatun avun myöhemminkin vaikeaksi, vaikka siitä olisi kiistatonta apua kärsivälle ihmiselle.
Neljäs sielunhoitajan tai –pelastajan tehtävä on ongelmien selvittäminen/sovinnon tekeminen. Tämä tarkoittaa sitä, että saadaan suhteet muodostettua tai uudelleen solmittua toisistaan vieraantuneiden lähimmäisten tai ihmisten kesken. Sekä muodostettua tai palautettua suhde Jumalaan. Tämä saadaan aikaiseksi, jos kärsivään ihmiseen saadaan inspiroiduksi anteeksiannon tunne.
Ihmisten on vaikea antaa toisille anteeksi tapauksessa, jossa heitä on loukattu toisten taholta. Vielä vaikeampaa ihmisten on antaa itselleen anteeksi se, että elämä meni niin kuin se meni.
Sovintoa on joskus yritetty saada aikaiseksi määräämällä ihmisten olemaan hyviä hengellisen lain voimalla. Paremmin se kuitenkin onnistuu, jos kärsivä ihminen saa kosketuksen inhimilliseen erehtyväisyyteen ja siihen, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Ihmistä on vaikea pyytää antamaan anteeksi toisille tai erityisesti itselle.
Raamatun yksi kauneimpia kohtia on Johanneksen evankeliumin ( 8: 3-11) kohta , jossa syntien anteeksi saaminen on keskeistä. Jeesus antaa huorin tehneen naisen synnit anteeksi tavalla, joka on suuren sovinnon ele. Varsinkin Jeesuksen viimeiset sanat voisivat monta syntiensä kanssa painivaa ihmistä auttaa, jos he kuulisivat ne sielunhoitajansa suusta. Tai usein sen lähimmäisen tai ihmisen suusta, jota kohden ovat rikkoneet tai syntiä tehneet. Tai kokevat niin tehneensä.
” Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: "Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?" He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.
Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven." Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: "Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?" "Ei, herra", nainen vastasi. Jeesus sanoi: "En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä."
Mikä tahansa näistä pastoraalisista tehtävistä, kärsivien ihmisten parantaminen, kannatteleminen, ohjaaminen ja ongelmien selvittäminen/sovinnon tekeminen, ovat alttiina psykoterapeutin tai kenen tahansa ihmisen väärinkäytöksille.
Kopp tiivistää: ” On erittäin houkuttelevaa päättää se, mikä on parasta toisille, sotkemalla se omiin salaisiin tarpeisiimme, mikä ”tosiasiassa olisi parasta heille heidän omaksi hyväkseen”.
Tunnustaminen on inhimillinen tarve
Ei voi välttyä vaikutelmalta, että ihmisillä on aina ollut ja on tarve jakaa salaisuuksiaan toisten kanssa. Erityisesti niitä salaisuuksia, joista he tuntevat syyllisyyttä. Salaisuuksiensa tunnustamisella ihmiset yrittävät vapautua yksinäisyydestään, rauhoittua kokemaan, että he ovat arvokkaita ihmisiä ja samalla pääsemään syyllisyydestään. Kristinuskossa tätä varten on kehitetty rippi.
Jeesus antoi apostoleilleen valtuudet käsitellä ihmisten syntejä: ” Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh 20:23).
Ensimmäiset neljä vuosisataa synnit tunnustettiin julkisesti seurakunnan läsnä ollessa. Ihmiset elivät pienissä yhteisöissä, joten rikkeet olivat usein naapureita kohtaan tehtyjä. Tunnustus toimi enemmän kuin määrätty katumus sovinnoneleenä.
Oliko syynä yhteisön korkeimpien jäsenten haluttomuus tunnustaa syntinsä, mutta 5. vuosisadalla jKr kirkko alkoi salata tunnustukset. Yksityisessä ripissä nyt väärintekijä tunnusti syntinsä. 700 sadan vuoden kuluessa syntyi rippisalaisuus, jota rippi-isä ei saanut paljastaa, mitä oli ripissä kuullut.
Rippisalaisuuden myötä tunnustuksesta ja sovinnonteosta siirryttiin katumukseen ja synninpäästöön. Rippi-isä pystyi myymään aneita rikkaille, jotka tunnustivat syntinsä. Näin rikkaat välttyivät asioidensa tarkemmalta penkomiselta.
1500-luvulla uskonpuhdistus muutti lopulta tämän aneidenmyyntitilanteen niin, että jokainen ihminen oli suoraan tilivelvollinen Jumalalle, ilman välikäsiä. Protestanttisuudessa on säilynyt tapa tulla tunnustamaan syntinsä papille ja saamaan sielunohjausta.
Ylpeydensynnistä puhutaan tilanteessa, jossa ihmiset hylkäävät Jumalan anteeksiannon, koska omasta mielestään tietävät paremmin kuin Jumala, eivätkä edes hae Jumalan anteeksiantoa itselleen.
Erämaiden hengelliset isät (Desert Fathers)
Neljä vuosisataa Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen tietyt pyhät miehet menivät pitkille hengellisille pyhiinvaellusmatkoille. He elivät erakkoina Egyptin, Palestiinan ja Syyrian erämaissa. He kurkottivat katseensa ikuisuuteen, elivät hyvin yksinkertaisesti ja yksinäisyydessä. Paradoksaalisesti heidän antamansa neuvot ja elämänohjeet koskivat paremmin jokapäiväistä elämää kuin erakkoelämää.
Erämaiden hengelliset isät opettivat, että käsillä olevalla hetkellä on suurempi merkitys kuin sillä, kuinka pitkä esimerkiksi ihmisen elämä on. Erämaiden hengelliset isät koettivat opettaa esimerkillään enemmän kuin käskyjä tai ohjeita antamalla.
Erämaiden isille tuli erämaahan hengellisiä seuraajia, joille he antoivat suoria neuvojakin. Eräs nuori seuraaja kertoi, että hänellä on vaikeaa olla yksin. Erämaan hengellinen isä antoi neuvon olla vieläkin enemmän yksin, jotta oman yksinäisyyden paljas läsnäolo, paljastaisi vielä paremmin mistä oli kysymys. Vaikka nuoret miehet elivät erämaassa yksin, niin heillä oli aina mahdollisuus kontaktiin elävään hengellisen perinteen opettajaan. Anttoni Suuren, ensimmäisen erämaaisän mukaan, noviisin tuli kertoa kaikki mitä hän teki ohjaajalleen, jotta tiedettäisiin, tekeekö hän jotain väärin.
Erämaassa pyrittiin kohtaamaan Jumala silmästä silmään. Silti se oli mahdollista tehdä, Koppin mukaan, vääristä syistä. Yksinäisyyteen voitiin hakeutua itsepäisyydestä ja ylpeästi näyttäen etsivänsä yksinäisyyttä. Parhaimmillaan tämä yksin oleminen luolassaan oli tapa oppia hyväksymään yksinäisyys.
Kopp tiivistää, että muiden apu on kyllä hyödyllistä, mutta ensiksi ihmisen on opittava itse auttamaan itseään. Yksinäisyydessä nuoren munkin täytyi painia demoniensa kanssa, kohdata illuusionsa ja vastustaa kiusauksia. ” Jos et elä erämaasellissäsi sen arvoisesti, niin se oksentaa sinut pois”. Kun nuorta munkkia kehotettiin palaamaan yksinäiseen selliinsä, niin hänet samalla ohjattiin kohtaamaan itsensä syvemmin.
Jos nuori munkki ei ymmärtänyt palata yksinäiseen selliinsä yksinäisyydelle antautumisen mielialalla, ei hänen ehkä kannattanut palata sinne ollenkaan. Jos hän palasi takaisin selliinsä tätä ymmärtämättä, katkerana ja vihamielisiä fantasioita muita kohtaan pää täynnä, ei hänen ehkä kannattanut mennä sinne ollenkaan takaisin. Jotkut ihmiset eivät olleet eivätkä ole valmiita hyötymään yksinäisyydestä.
Jotkut nuoret munkit olivat hämmästyneitä, kuinka vähän yksinäisyyttä he kykenivät sietämään. Joillekin yksinäisyydessä oleminen ei ollut ollenkaan tie pelastukseen.
Pelastuksen etsiminen on enemmän mielen- ja sieluntila kuin paikan etsimistä
Erämaaisien kirjoitukset on kasattu kirjaksi. Lauseet, joita he sanovat, on tarkoitettu auttaviksi ohjeiksi, ei käskyiksi.
Nuoret munkit hämmästelivät joskus, miksi eri munkeille annettiin eri vastaukset samoihin kysymyksiin. Toisen piti vastustaa kiusauksia ja toisen antaa niiden riehua mielessään. Tasapaino ja rauha saavutettiin kuitenkin eri ihmisillä eri tavoin.
Kun munkit kysyivät kuinka kauan tulee tiettyjä syntejä katua: kolme vuotta, vuosi tai 40 päivää, niin eräs erämaan isistä vastasi, että kolme päivää riittää Jumalalle, jos munkki katuu koko sydämestään.
Itsetietoinen yksinkertainen elämä ei ollut erämaaisien yksinkertaista elämää ollenkaan. He ymmärsivät ettei yksinkertainen elämä ollut päämäärä sinänsä. Nöyryydellään ei voi ylpeillä, jos aikoi tavoitella sitä, mitä erämaaisät tavoittelivat.
Eräs nuori munkki ryntäsi naisia nähdessään metsään, johon yksi erämaaisistä vastasi nuorelle munkille tämän asiaa kysyttyä: ” Jos olisit ollut täydellinen munkki, et olisi edes huomannut että he olivat naisia!”
Tarvittaessa erämaaisät olivat kovia seuraajilleen, mutta myös lempeitä, ymmärtäviä ja anteeksiantavia. Eräs nuori munkki tuli valittamaan, että himokkaat ajatukset vaivaavat häntä, mihin annettiin ohje, että älä pidä niitä salassa, vaan paljasta ne kaikille.
Joskus ihmisten on vaikea kohdata elämäänsä ja he tarvitsevat siihen rohkaisua. Synnintekijää ei esimerkiksi suoraan tuomittu, vaan häntä rohkaistiin katumukseen.
Myös erämaaisien liikkeestä katosi aikaa myöten lempeys ja anteeksianto. Tilalle tulivat yksinäisyys ja yksinkertainen elämä aina itsensä kidutukseen saakka. Erämaaisistä tuli yhä oikukkaampia ja dominoivampia. Askeettisuus oli alun perin painottanut sitä, että sillä voitetaan pikkutärkeä itseensä tuijottelu. Askeettisuus muuttui myöhemmin sokeaksi tottelemiseksi, jolla oli tarkoitus murskata persoonallinen eheys.
Jumalan ystävä, mestari Eckhart
1500-luvun uskonnollinen liike, uskonpuhdistus, josta syntyi protestanttilaisuus, oli monimutkainen sosiaalipoliittinen ja jopa taloudellinen liike. Martti Luther protestoi kirkon käytäntöjä vastaan. Lutherille yksi innoituksen lähde oli 1300-luvun saksalainen mystikko, Johannes Eckhart, mestari Eckhart – Jumalan ystävä. Hän joutui kerettiläisyys-syytteisiin ajatustensa vuoksi 200 vuotta ennen uskonpuhdistusta.
Mestari Eckhart ei toivonut, että ihmiset kääntyisivät kirkkoa vastaan, vaan Jumalaa kohti. Hän myönsi, että hengellisessä ohjauksessaan hän saattaa erehtyä, mutta kerettiläinen hän ei ole. Hänen mielestään uskolla yksin voitiin saavuttaa Jumalainen Oleminen. Ulkoiset katumusteot (esim. paastoaminen, paljain jaloin kävely) eivät auttaa yhteyteen Jumalan kanssa, vaan henkilökohtainen usko.
Mestari Eckhart uskoi, että Jumala on rakkaus ja henkilökohtainen pelastus oli saavutettavissa suoralla yhteydellä Jumalaan. Hän opetti mystistä yhteyttä Jumalaan: ” Silmä joka näkee Jumalan, on se sama, jolla Jumala näkee ihmisen ”. Jumalten valtakunta on aina lähellä ja jokainen ihminen voi tuntea sen. Meditointi, rukoukset ja itsensä avaaminen Jumalalle ovat ne tie, joita pitkin Jumalten valtakuntaan päästään – ei tarvita välittäjinä pappeja eikä sakramentteja. Armoa ja jumalaista hyvyyttä ei tarvitse rukoilla, vaan sen voi saada pyytämättä.
Jokainen ihminen voi tehdä tämän omalla tavallaan, olemalla oma itsensä omassa elämässään. Ihmisen tuli tyhjentää itsensä omista asioistaan, niin että Jumala voi täyttää hänet. Ihminen voi elää omaa elämäänsä, toivoen onnellisuutta Jumalan yhteydessä. Kun ihminen elää rakkaudessa ja puhtaudessa, niin Jumala leikkii ja hymyilee.
” Kun Jumala nauraa sielulle ja sielu nauraa Jumalalle, niin persoonallinen kolmiyhteys toteutuu ”, julisti mestari Eckhart.
Mestari Eckhart avasi uudelleen välittömän hengellisen kokemuksen kaikille uskoville. Koppin mukaan mestari Eckhartin opetukset kuihtuivat uskonpuhdistuksessa elottomiksi, tyhjiksi jäänteiksi nykyistä protestanttisuutta – säilyttäen muodon vailla vitaalisuutta.
Uskolla vanhurskauttaminen on usein johtanut hyviin tarkoituksiin vailla sosiaalista vastuuta, enemmän rakkauspuheisiin kuin rakkaustekoihin. Uskon popularisointi on rohkaissut moraalirakenteiden vähittäisen häviämisen kautta pinnalliseen ” miellyttävyyteen”. Mystiikan ohuus on johtanut siihen, että sisäpiirin eliitit ovat niitä ainoita , jotka saavuttavat pelastuksen.
Kopp oli osoittanut, että monet hyvät tarkoitukset päätyvät helposti täysin muuksi, mitä ne olivat alkujaan.
----
Markku Envall kirjassaan Rakeita ( 1983):
Raukkamaisinta elämässä on hitaan, osittaisen itsetuhon
Muodot. Apatia, kyynisyys, laiskuus, juoppous, toivotto-
muus.
Niissä toteutuu kaksinkertainen pelkuruus. Sekä elämän että
kuoleman pelko.
Tyhjyydestä ja murheesta valitse murhe. Tyhjyys valitsee it-
se itsensä.
….
Krapulasta paranemisessa oli hänelle kuolemisen hetken esi-
maku. Äkkinäinen sielun kirkastus, ajatusten liikkeellelähtö,
mielen valo.
Hänen mielensä valtasi kiitoksen tunne. Käsite tuntui vaati-
van objektia. Hän kutsui sitä Jumalaksi.
Humala oli hänelle yhdentekevä, hän joi tullakseen krapu-
laan. Se oli hänen tapansa rukoilla, saada armo esiin.
13.7.2014 Lappeenrannassa