Osa XI: Sheldon Kopp Guru ( 'Now Scene':n metaforat)
Osa XI: Sheldon Kopp Guru ( ”Now Scene”:n metaforat)
Toisen osan 12. luvussa Kopp kertoo, mitkä metaforat ovat tulleet psykedeliasta eli päihteiden käytöstä, ryhmäterapiasta ja eksistentiaalisesta filosofiasta psykoterapiaan.
Kopp aloittaa luvun lauseella ” Ours is a drug age” ( Aikamme on huumeiden/päihteiden aikaa). Ei ole enää tarvetta kohdata kipua ja epävarmuutta. Jos on riittävän nuori, voi polttaa pilveä. Jos on riittävän vanha ja pelkää pilven koukuttavan, niin voi istua keskustelemaan huumeongelmasta hyvin viilennetyn extrakuivan martinilasillisen äärelle. Tai voi huudahtaa kuten eräs kotirouva: ” Olen varma, että tyttäreni käyttää huumeita. Tänä aamuna, kun menin lääkekaapilleni, niin osa rauhoittavista lääkkeistäni puuttui”.
60-vuotias rauhoittavia lääkkeitä käyttävä rouva voi olla yhtä kova pitämään kiinni päihtymyksestään kuin 20-vuotias narkomaani.
Totta kai, elämää pehmentäviä kemikaaleja on käytetty vuosisatoja. Juuria ja yrttejä käytettiin ennen vuosisatoja, nyt voidaan synteettisesti tuottaa kemikaaleja laajaan käyttöön – ei enää tarvitse hankalasti ja ajan kanssa viljellä yrttejä tai etsiä juuria. Enää ei jakseta odottaa edes kotilaboratorioissa tehdyn designhuumeen testituloksia, ennen kuin niitä jo kokeillaan käyttöön. Ammattimaisemmat rikolliset jakavat festareille ilmaiseksi uutta huumetta nähdäkseen, miten se toimii. ”Oho, kymmenen kuoli, 15 joutui mielisairaalaan , ehkä molekyyliä pitää vielä hioa”, ajattelevat sellaiset rikolliset.
Koppin käsityksen mukaan on olemassa harmittomimpia ja harmillisempia päihteitä, psykedeelit ovat jotain siltä väliltä. Psykedeelit ovat mieltä muuttavia tai ”tajuntaa laajentavia” huumeita. Koppin mukaan siis jotain kovien ja mietojen huumeiden väliltä.
”Happo” (LSD-25) syntetisoitiin Sveitsissä 1938. Meskaliini löydettiin pienestä kaktuksesta Meksikosta ja Lounais- Amerikasta. Meskaliinia on käytetty vuosisatoja intiaanirituaaleissa. ”Maagisia sieniä” on myös samalla alueella pidetty pyhinä tuotteita, niistä on puolestaan eristetty päihtymystä aiheuttava aine psilosybiini.
Stanislaw Grof on psykedeelisten huumeiden terapiakäytön puolestapuhuja. Viime aikoina psykedeelejä on tarjottu sodasta palaavien amerikkalaisten ”terapialääkkeeksi”, jolla he voivat käydä läpi sotakokemuksiaan ”turvallisesti ja nopeammin oivaltaen kuin pitkässä terapiassa”. Psykedeelille on tyypillistä, että niiden käyttö johtaa ” tutkimattomien mielenalueiden ilmenemiseen”. Käyttäjä voi Koppin mukaan kokea ”tripin”, matkan itsessään, matkan omaan itseensä tai ehkäpä jopa universaaliseen tietoisuuteen.
Itsekseen tripin tehdessään voi ajautua huonolle tripille, ”bummerille”. Yksilö voi tulla kireäksi ja vainoharhaiseksi sekä joutua loputtomaan painajaiseen, hullun pelottavaan kokemukseen. Sanotaan, ettei käyttäjä joudu oman mielensä kamalien asioiden kohteeksi, vaan oman syvän mielensä kaivamattomien asioiden mahdolliseksi kohteeksi. Tämän vuoksi psykodeeligurujen mukaan tarvitaan psykedeelinen opas, joka ohjaa yksilön turvallisesti ja palkitsevasti päihdekokemuksensa läpi.
Psykedeelisellä oppaalla pitää olla omakohtaista kokemusta asiasta. Siis hänen pitää olla itse käyttänyt aineitaan. Hänen täytyy ymmärtää päihtymyksen psykologisia muutoksia, joita päihtynyt käy läpi, kyetä selviytymään psykologisista kriiseistä joita päihtymystila tuo tullessaan ja kyetä ”manipuloimaan päihtynyttä yksilöä ilman että dominoi häntä”. Ilmapiirin täytyy olla luottamuksellinen, minkä psykedeelisen oppaan on kyettävä luomaan.
Psykedeelinen opas ryhtyy luomaan luottamuksellista ilmapiiriä jo ennen psykedeelin ottamisistuntoa. Hän voi tavata ohjattavansa kerran tai useammin ennen kuin psykedeelia otetaan : antaen informaatiota, selventääkseen väärinymmärryksiä ja muodostaakseen yhteistyösuhdetta sekä antaakseen turvasanoja ja - käsitteitä. Psykedeelin ottamisistunnossa psykedeelinen opas huolehtii, ettei käyttäjä eksy tiellään. Käyttämisen jälkeen hän tapaa opastettavansa useita kertoja vastatakseen kysymyksiin ja nähdäkseen, että kaikki on kunnossa.
Psykedeelinen opas tarjoaa päihdeistunnolle mukavat ja miellyttävät puitteet. Tylsä, antiseptinen ja autoritaarinen kliininen ympäristö koetaan usein vieraana ja uhkaavana tripillä olevan yksilön taholta, minkä vuoksi ympäristö on sopivaa musiikkia, maalauksia, veistoksia, kukkia ja hedelmiä. Kaikille aisteille siis jotakin.
Psykedeelisessä istunnossa voi olla tavoitteena tutkia mystistä kokemusta tai ratkaista omia henkilökohtaisia psyykkisiä ongelmiaan. Vaikka nämä ovat psykedeelisen kokemuksen tavoitteena, niin psykedeelisen oppaan pitää auttaa käyttäjää ottamaan vastaan mitä tahansa päihtymiskokemuksesta seuraakin ja mihin tahansa se johtaakin. Hänen pitää auttaa psykedeelin käyttäjää kokemuksessaan samalla kuin opas koettaa pitää oman vaikuttamisensa minimissään.
Psykedeelisen oppaan ensimmäisen vaiheen tehtäviä on auttaa käyttäjää päihtymyksessään uusien aistikokemusten maailmassa. Hän voi asettaa erilaisia kuvia ja esineitä käyttäjän eteen sekä rohkaista käyttäjää ” muodostamaan niihin ystävällisen tai harmonisen suhteen”. Tässä lisääntyneen aistitietoisuuden maailmassa voi Koppin mukaan psykedeelien käyttäjä kokea herkkyytensä kauneudelle kasvaneen.
Joskus psykedeelin käyttötilanne voi johtaa suoraan toiseen vaiheeseen, jossa psykedeelinen opas voi auttaa päihtynyttä psykedeelin käyttäjää tutkimaan joitakin henkilökohtaisia ongelmiaan. Oppaan tulee auttaa luottamukseen ja myönteisiin tunteisiin liittyvissä tuntemuksissa ja keskeyttää epätoivoon ja itsesyytöksiin juuttuminen, mikä myös on mahdollista psykedeelejä käytettäessä. Yleensä psykedeelinen opas on esi-istunnoissa antanut joitain avainsanoja ja – käsitteitä, joilla palauttaa eksynyt käyttäjä epätoivon tieltä.
Kun tämä palautus myönteisyyteen tehdään menestyksellisesti, niin psykedeelin käyttäjä voi kokea psykedeelisen oppaan omaavan ”telepaattisia” kykyjä, kun opas tajuaa ”jotain äärimmäisen hienojakoista, kätkettyä tai monimerkityksellistä”. Jos psykedeelisellä oppaalla on tietoa historiasta, kirjallisuudesta, filosofiasta, mytologiasta, taiteesta ja uskonnosta, niin siitä on suurta apua. Käyttäjä voi löytää paikkansa maailmankaikkeudessa, jos oikein hyvin istunnossa käy, kertoo Kopp.
Nimittäin istunnon kolmannessa vaiheessa käyttäjän kokemukset representoituvat symbolisina kuvina, legendojen ja myyttien maailmassa. Käyttäjä voi kokea sulautuvansa myyttiseen virtaan, syvästi muuttavaan kokemukseen, mikä antaa hänelle uuden tunteen paikastaan universumissa. Käyttäjä voi kokea olevansa ristiriidassa Jumalan kanssa, Olemisen perustan kanssa tai Perustavaalaatua olevan Todellisuuden kanssa. Näitä samoja kokemuksia tavataan toistuvasti ihmisillä, jotka tulevat harhaisina mielisairaalaan päihdekokeilujensa jälkeen.
Psykedeelisessä kokemuksessa voi olla uskonnollisen kääntymyskokemuksen palkkiot ja rajoitukset, kun hän jakaa uskonnolliset kokemuksensa psykedeelisen oppaan kanssa.
Entinen addikti todistaa
Koppin mukaan on niitä ( 1970-luvulla Amerikassa) jotka ylistävät psykedeelejä ja halveksuvat niitä. Ihmiskunnan toivo tai täydellisen tappion siemenet riippuen kummalta kysytään.
Heroiinin käyttö voi alkaa ihmiselle, joka hakee jännitystä, yrittää välttää ilottomuutta ja epävarmuutta tai vain ylläpitääkseen asemaansa kavereidensa joukossa. Jos käyttää heroiinia riittävän kauan, niin keho vaatii sitä, koska sietokyky heroiinin suhteen nousee nopeasti. Lopulta käyttäjä on valmis valehtelemaan, pettämään, varastamaan ja joskus jopa tappamaan saadakseen mitä haluaa.
Jos huumeidenkäyttäjä ei ollut edellisenkaltainen jo aloittaessaan käyttöä, niin itsetuhon ja itsensä alentamisen kierteessä hänestä tulee sellainen. Hänellä ei ole enää rohkeutta tehdä sitä, mitä pitäisi tehdä päästäkseen huumekierteestä pois. Hänen maailmansa on täynnä tekosyitä ja valheita. Hän antaa läheisilleen lupauksia, joita hän ei tule pitämään. Edes parhaat terapeutit eivät tunnu pystyvän auttamaan häntä, niin kuinka hänet voidaan saada irti tekosyistään?, kysyy Kopp. Ehkä vain entinen narkomaani voi auttaa hänet läpi siitä, minkä läpi hänen on mentävä. Monet ovat onnistuneetkin NA:ssa.
Entinen addikti tuntee kaikki ne tekosyyt, joita käyttävä narkomaani esittelee käyttönsä perusteluiksi. Ex-narkomaani enää käytä niitä suojelemaan itseään, eikä hän ole petettävissä niiden toimesta jotka yrittävät häntä niillä sumuttaa. Heroiiniaddiktio on itsessään melko selkeä ja kuiva asia: ” Hanki heroiinijauhetta varastamalla tai prostituutiolla, keitä se vedessä taivutetussa ja likaisessa lusikassa, vedä sekoitus silmäpipetin läpi neulalla ruiskuun, etsi ”elossa” oleva suoni ja injisoi sinne – tässä on melkein täydellisessä ja absurdissa yksinkertaisuudessaan huumeaddiktion tarina.”
Narkomaanin vastustaminen (konfrontointi), kun hän yrittää selittää tapaansa eri tavoilla, on vaikea tehtävä. Se vaatii henkilökohtaista tietoa nähdä läpi addiktin peitetarina ja rohkeutta vastustaa sitä.
Suora puhe alkaa heti, kun addikti saapuu narkomaaneille tarkoitettuun yhteisöhoitoon, joita yleensä ylläpitivät ennen näyttöön perustuvaa lääketiedettä entiset narkomaanit.
Alkuperäisissä yhteisöhoidoissa jo alussa tulijalle kerrottiin, että hän ”käyttävä huumeorja”. Hänelle kerrottiin heti kättelyssä, että hän on typerä, kun hän tuhoaa elämänsä, joka hänellä on. Jotta hän saa muiden kunnioituksen, niin hänen on osoitettava käytöksellään kykynsä rehellisyyteen, rohkeuteen, muiden huomioimiseen ja halukkuuteen ottaa vastuuta.
Ryhmätapaamisissa hänen valituksenaiheensa ja kyvyttömyytensä ottaa vastuuta otetaan armottomasti esille. Tulijan täytyy näytellä mammanpojan, kovan jätkän tai löysän lässyttäjän rooleja. Hänelle voidaan antaa sanallinen ”hiustenleikkaus” muiden ryhmänjäsenten toimesta. Siis eräänlaista hyökkäysterapiaa, jota yhteisöhoidoissa käytettiin ennen ja jonkin verran nykyään.
Tulijalle ei sallita, eikä häneltä kuunnella mitään pitkiä järkeilyjä, miksi hän käyttää huumeita. Hänen analysointiaan huumeidenkäyttönsä psykologisista syistä ei edes yritetä kuunnella. Ryhmänjohtaja yleensä huusi hänelle tässä vaiheessa: ” Olet valehteleva paska, olet niin täynnä paskaa, olet naurettava” ja muu ryhmä yleensä nauroi hänelle. Käyttäjää riisuttiin narkomaani-identiteetistä kovalla kädellä.
Yhteisöhoidoissa oli kaksi sääntöä: ei mitään päihteitä ja ei väkivaltaa, ei edes sillä uhkailua. Näillä yhteisön säännöillä ja tavoilla narkomaani autettiin kohtaamaan itsensä, oppimaan ottamaan vastuuta ja löytämään se ex-narkomaania tukevan yhteiskunnan puoli, joka estää häntä retkahtamasta takaisin narkomaanimaailmaan.
Itsensätuntemisryhmät, kohtaamisryhmät
Ex-addikti voi nousta yhteisöhoidossa ryhmänjohtajaksi uudelle ryhmälle, Kopp kutsuu tämänkaltaisten kohtaamisryhmän johtajia uusiksi guruiksi, ” The Encounter Group Leader”. Muita esimerkkejä ovat tämäntapaisista ryhmistä ovat ns. itsensätuntemisryhmät: ”sensitivity training”, ” basic encounter group”, ”workshops in human relationships”.
Yksi istunto voi kestää tunteja tai jopa toista päivää, ne voivat toistua ja niitä voidaan pitää eri puolilla maailmaa retriiteissä, erilaisissa instituutioissa tai kodeissa. Hyvin erilaiset ihmiset pysähtyvät arjessaan ja etsivät itseään.
Ryhmille on tyypillistä, että ne ovat intensiiviryhmiä, joissa keskitytään oman itsensä parempaan tuntemiseen sekä parempaan suhteeseen muihin ihmisiin. Ryhmänjohtajan tehtävänä on helpottaa ajatusten ja tunteiden ilmaisua ryhmänjäsenissä juuri heidän ryhmässään. Ryhmänjohtaja voi antaa ryhmälle tehtävän tarkkailla ja reagoida siihen, mitä ryhmässä tapahtuu. Ryhmänjäseniä vaaditaan pysymään nykyhetkessä, eikä menneessä tai tulevassa. ”Here and now rather than on the there and then.”
Ryhmänjäsenillä on taipumus vaatia ryhmänjohtajaa kertomaan, mitä nyt pitäisi tehdä. Ryhmäläiset voivat keskittyä enemmän ryhmänjohtajaan ja hänen ominaisuuksiinsa kuin löytämään missä itse ovat ja minne itse haluaisivat mennä. Tunteiden reflektoinnin ja tarkkaavaisuuden keskittämisen lisäksi ryhmänjohtajat voivat rohkaista ei-verbaalisiin aktiviteetteihin. Joissakin retriiteissä, jotka kestävät jopa viikon, on kaikki puhuminen kielletty.
Olla toistensa seurassa ilman puhumista. Toistensa koskettelu ilman puhumista. Tehdä omalla kehollaan liikkeitä joita ei ole aikaisemmin tehnyt. Nämä kaikki voivat johtaa ” kokemukseen suuresta intensiteetistä ja huomattavasta henkilökohtaisesta muutoksesta”.
Eräs ryhmänjohtaja kuvasi, että jos hän on luottavainen, epäluottavainen tai mitä tahansa, niin samalla tavalla ryhmäkin reagoi. Ryhmänjohtaja tarjoaa innovaatiota, henkilökohtaista läsnäoloa, vapauden korostamista ja tukea ilman manipulaatiota. Näiden avulla ihmiset uskaltavat tulla tietoisiksi ja arvostaviksi omien tuntemustensa ja tunteidensa suhteen. He uskaltavat tulla osaksi ryhmää menettämättä omaa yksilöllisyyttään ja olla osana ryhmää rikkomatta muiden oikeuksia omiin tuntemuksiinsa. Tällainen tunnelma antaa vahvan tunteen yhteenkuulumisesta.
Kopp kysyy, miksi ihmisillä on tällainen tarve intensiiviseen henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen? Osaksi siksi, että tämä epätoivoinen itsensä etsiminen on ymmärrettävissä vain jos ajattelee 1900-luvun ihmisen menestymisessä epäonnistumista. Ihminen ei ole saanut , mitä toivonut, vaikka ei aina edes tiedä, mitä puuttuu. Jotakin vain puuttuu.
Muukalainen
Kopp huomauttaa, että 1900-luvun ihmistä tukee teknologia, jota hän ei tunne. Jokainen ihminen on vaihdettavissa toiseen tietokoneisessa maailmassa. Yhteisöt ovat niin suuria ja epäpersoonallisia, että ihminen on anonyymi ja yksin. Ihminen on vaikeasti ymmärrettävissä omassa välittömässä suureksi osaksi kuvitteellisessa elämässään, jossa hän elää ilman kontaktia muihin ihmisiin, ihmisestä tulee kuuro omille tunteilleen kun kukaan ei peilaa niitä hänelle itselleen. Yksi tunne hänellä kyllä on - nimeämätön ja kohteeton ahdistus, jota ihminen tuntee.
Uskonnosta on tullut merkityksetöntä. Tiede, joka oli kerran lupaus, on muuttunut uhkaksi. Akateemisella filosofialla ei ole vastauksia annettavanaan. Platonin aikaan filosofia oli intohimoinen yritys. Nyt siitä on tullut vain monia vaikeita sanoja, joilla ei ole todellista merkitystä. Tyhjiä kategorioita ja monimutkaisia analyyseja ei voi pitää huolena ihmisen olemassaolosta.
Eksistentiaalinen filosofia tuntui uudelta, oudolta ja jännittävältä sotien jälkeisessä Euroopassa. Eksistentiaalisessa filosofiassa ” yksilöllinen inhimillinen persoonallisuus taisteli itsensä toteuttamisen puolesta”. Siitä syntyi psykoterapiaan uusi ulottuvuus – Muukalainen kohtaa Muukalaisen, mikä sisältää yrityksen tuntea toinen ihminen.
Yksilö, jota en tunne, on minulle Muukalainen, samalla tavalla kuin minä olen hänelle. Jos koetamme tutustua toisiimme, koemme ihmisille väistämättömän ahdistuksen tunteen, joka ihmisellä liittyy tuntemattoman kohtaamiseen.
Koppin mukaan: Siinä mittakaavassa, jossa olen kykenevä elämään tässä ja nyt sekä tuntemaan itseni riittävän rohkeaksi kohtaamaan uuden tilanteen haasteet ja sietämään uuden tilanteen epävarmuutta ja monimerkityksellisyyttä, niin siinä mittakaavassa olen kykenevä laittamaan uuden tilanteen muodostaman ahdistukseni sivuun ja kokemaan miellyttävän jännityksen ja odottamaan jotain uutta ja lupaavaa.
Jos pystyn laittamaan pelkoni sivuun, niin kuulen mitä toinen ihminen puhuu. Toinen ihminen voi ilmetä minulle omana itsenään – ilman pelkoni ja ennakkoluulojeni muodostamaa ”esiymmärrystä”.
Koppin mielestä ihminen voi kuljettaa mukanaan ” päättämätöntä pimeää menneisyyttään”, yrittää piilottaa kroonisia pelkojaan, joiden pelkää paljastuvan muille. Jos näin on, niin toinen ihminen jää aina muukalaiseksi, jonka todellinen olemus jää kätketyksi ja toisen voi nähdä vain vääristyneenä kuvana, joka heijastuu omasta onnettomasta menneisyydestä.
Kohtaamisen epäautenttisuus voi lisääntyä sen mukaan, mitä muita vääristymiä kuin ” päättämätöntä pimeää menneisyyttään”, toisen ihmisen kohtaamiseen tuodaankaan.
Kuinka sitten kohdata toinen ihminen? Me yritämme säilyttää kuvan itsestämme mukavana samalla kun mietimme, miten ennen olemme pärjänneet edessä olevien ihmisten kanssa. Kysymme itseltämme mieluimmin uuden ihmisen kohdatessamme, että mitä hän tekee, kuin kuka hän on. Siksi emme koskaan opi tuntemaan useimpia kohtaamiamme ihmisiä.
Me tarvitsemme avausrepliikkejä toisen kohtaamisessa. Minulla on tapana kertoa potilailleni kaksi jippoa. Toinen menee näin: ” Mikä sinun nimesi olikaan?”, johon ihmiset yleensä vastaavat etunimensä, jolloin vastataan : ” Joo, sen minä tiesin, mutta mikä olikaan sukunimesi?”. Kysyjällä ei tietenkään ollut hajua kummastakaan.
Toinen on paljon parempi vihje – kysy aina jotain siitä viimeisestä lauseesta, jota puhuja puhuu. Kun olet ollut hänen kanssaan 25 vuotta avioliitossa, niin hän kehuu ystävilleen, että minun kumppanini on hyvä kuuntelemaan ja puhumaan. Vihje antaa tietysti mahdollisuuden miettiä aivan omiaan 25 vuoden ajan ,samalla kun kyselee…
Kopp kertoo, että neuroottinen ihminen välttää uusien kokemusten mahdollisuutta, eikä siksi koskaan kohtaa aitoa kohtaamista. Eikä siksi ehkä koskaan kohtaa aidosti toista ihmistä. Sartre puhui ”väärästä olemisesta” eksistentiaalisessa filosofiassa.
Kopp kertoo kokemuksistaan terapeuttina. Potilas koettaa pitää hänet aluksi Muukalaisena, objektina, joka täyttää sen roolin, jonka potilas hänelle mielikuvituksensa, pelkojensa ja toiveidensa kautta tarjoaa. Potilas ei yleensä alussa halua tuntea terapeuttia persoonana. Vain Muukalaisena terapeutti voi täyttää potilaan odotukset. Ilman tarvetta potilaan itsensä muuttua.
Jos potilas tällä tavalla dehumanisoi terapeutin, niin potilas samalla menettää oman inhimillisyytensä. Potilas toimii terapeutin huoneen sisällä, samalla tavoin kuin hän toimii maailmassa terapeutin huoneen ulkopuolella.
Kopp pyytää kuvittelemaan, että jos terapeutti on suhteellisen kypsä ihminen, on mukavuudentuntuinen tiedossaan kuka oikeasti on ja haluaa tietää, mitä potilaat todella haluavat, niin hän voi tehdä työtään terapeuttina. Terapeutti on aluksi potilaalle Muukalaisena, mutta valmiina tulemaan tunnetuksi, kohtaamaan toisen Muukalaisen, jonka hän haluaa oppia tuntemaan.
Potilas yrittää säilyä Muukalaisena, jotta hänen ei tarvitsisi muuttua eikä tehdä todellisia muutoksia elämässään, mikä voi aiheuttaa terapeutille joitakin avuttomuuden tunteita. Terapeutti ei kuitenkaan voi tehdä niitä asioita, joita potilaan pitää itsensä tehdä. Potilas säilyy itselleen Muukalaisena, jos ei kykene tekemään tarpeellisia muutoksia elämässään.
Tästä kaikesta huolimatta terapeutin pysyminen aitona ja avoimena antaa potilaalle toivoa, että jokainen ihminen voi tehdä mikä häntä miellyttää, jos on valmis kohtaamaan tekemisensä seuraukset. Vain silloin Muukalainen voi kohdata Muukalaisen. Vain silloin voi tulla tuntemaan itsensä ja toiset ihmiset. Tässä meidän tehdä parhaamme, koska tässä maailmassa meillä on vain itsemme ja toisemme. Se ei ole paljon, mutta se on kaikki mitä on.
24.8.14 Lappeenrannassa
Toisen osan 12. luvussa Kopp kertoo, mitkä metaforat ovat tulleet psykedeliasta eli päihteiden käytöstä, ryhmäterapiasta ja eksistentiaalisesta filosofiasta psykoterapiaan.
Kopp aloittaa luvun lauseella ” Ours is a drug age” ( Aikamme on huumeiden/päihteiden aikaa). Ei ole enää tarvetta kohdata kipua ja epävarmuutta. Jos on riittävän nuori, voi polttaa pilveä. Jos on riittävän vanha ja pelkää pilven koukuttavan, niin voi istua keskustelemaan huumeongelmasta hyvin viilennetyn extrakuivan martinilasillisen äärelle. Tai voi huudahtaa kuten eräs kotirouva: ” Olen varma, että tyttäreni käyttää huumeita. Tänä aamuna, kun menin lääkekaapilleni, niin osa rauhoittavista lääkkeistäni puuttui”.
60-vuotias rauhoittavia lääkkeitä käyttävä rouva voi olla yhtä kova pitämään kiinni päihtymyksestään kuin 20-vuotias narkomaani.
Totta kai, elämää pehmentäviä kemikaaleja on käytetty vuosisatoja. Juuria ja yrttejä käytettiin ennen vuosisatoja, nyt voidaan synteettisesti tuottaa kemikaaleja laajaan käyttöön – ei enää tarvitse hankalasti ja ajan kanssa viljellä yrttejä tai etsiä juuria. Enää ei jakseta odottaa edes kotilaboratorioissa tehdyn designhuumeen testituloksia, ennen kuin niitä jo kokeillaan käyttöön. Ammattimaisemmat rikolliset jakavat festareille ilmaiseksi uutta huumetta nähdäkseen, miten se toimii. ”Oho, kymmenen kuoli, 15 joutui mielisairaalaan , ehkä molekyyliä pitää vielä hioa”, ajattelevat sellaiset rikolliset.
Koppin käsityksen mukaan on olemassa harmittomimpia ja harmillisempia päihteitä, psykedeelit ovat jotain siltä väliltä. Psykedeelit ovat mieltä muuttavia tai ”tajuntaa laajentavia” huumeita. Koppin mukaan siis jotain kovien ja mietojen huumeiden väliltä.
”Happo” (LSD-25) syntetisoitiin Sveitsissä 1938. Meskaliini löydettiin pienestä kaktuksesta Meksikosta ja Lounais- Amerikasta. Meskaliinia on käytetty vuosisatoja intiaanirituaaleissa. ”Maagisia sieniä” on myös samalla alueella pidetty pyhinä tuotteita, niistä on puolestaan eristetty päihtymystä aiheuttava aine psilosybiini.
Stanislaw Grof on psykedeelisten huumeiden terapiakäytön puolestapuhuja. Viime aikoina psykedeelejä on tarjottu sodasta palaavien amerikkalaisten ”terapialääkkeeksi”, jolla he voivat käydä läpi sotakokemuksiaan ”turvallisesti ja nopeammin oivaltaen kuin pitkässä terapiassa”. Psykedeelille on tyypillistä, että niiden käyttö johtaa ” tutkimattomien mielenalueiden ilmenemiseen”. Käyttäjä voi Koppin mukaan kokea ”tripin”, matkan itsessään, matkan omaan itseensä tai ehkäpä jopa universaaliseen tietoisuuteen.
Itsekseen tripin tehdessään voi ajautua huonolle tripille, ”bummerille”. Yksilö voi tulla kireäksi ja vainoharhaiseksi sekä joutua loputtomaan painajaiseen, hullun pelottavaan kokemukseen. Sanotaan, ettei käyttäjä joudu oman mielensä kamalien asioiden kohteeksi, vaan oman syvän mielensä kaivamattomien asioiden mahdolliseksi kohteeksi. Tämän vuoksi psykodeeligurujen mukaan tarvitaan psykedeelinen opas, joka ohjaa yksilön turvallisesti ja palkitsevasti päihdekokemuksensa läpi.
Psykedeelisellä oppaalla pitää olla omakohtaista kokemusta asiasta. Siis hänen pitää olla itse käyttänyt aineitaan. Hänen täytyy ymmärtää päihtymyksen psykologisia muutoksia, joita päihtynyt käy läpi, kyetä selviytymään psykologisista kriiseistä joita päihtymystila tuo tullessaan ja kyetä ”manipuloimaan päihtynyttä yksilöä ilman että dominoi häntä”. Ilmapiirin täytyy olla luottamuksellinen, minkä psykedeelisen oppaan on kyettävä luomaan.
Psykedeelinen opas ryhtyy luomaan luottamuksellista ilmapiiriä jo ennen psykedeelin ottamisistuntoa. Hän voi tavata ohjattavansa kerran tai useammin ennen kuin psykedeelia otetaan : antaen informaatiota, selventääkseen väärinymmärryksiä ja muodostaakseen yhteistyösuhdetta sekä antaakseen turvasanoja ja - käsitteitä. Psykedeelin ottamisistunnossa psykedeelinen opas huolehtii, ettei käyttäjä eksy tiellään. Käyttämisen jälkeen hän tapaa opastettavansa useita kertoja vastatakseen kysymyksiin ja nähdäkseen, että kaikki on kunnossa.
Psykedeelinen opas tarjoaa päihdeistunnolle mukavat ja miellyttävät puitteet. Tylsä, antiseptinen ja autoritaarinen kliininen ympäristö koetaan usein vieraana ja uhkaavana tripillä olevan yksilön taholta, minkä vuoksi ympäristö on sopivaa musiikkia, maalauksia, veistoksia, kukkia ja hedelmiä. Kaikille aisteille siis jotakin.
Psykedeelisessä istunnossa voi olla tavoitteena tutkia mystistä kokemusta tai ratkaista omia henkilökohtaisia psyykkisiä ongelmiaan. Vaikka nämä ovat psykedeelisen kokemuksen tavoitteena, niin psykedeelisen oppaan pitää auttaa käyttäjää ottamaan vastaan mitä tahansa päihtymiskokemuksesta seuraakin ja mihin tahansa se johtaakin. Hänen pitää auttaa psykedeelin käyttäjää kokemuksessaan samalla kuin opas koettaa pitää oman vaikuttamisensa minimissään.
Psykedeelisen oppaan ensimmäisen vaiheen tehtäviä on auttaa käyttäjää päihtymyksessään uusien aistikokemusten maailmassa. Hän voi asettaa erilaisia kuvia ja esineitä käyttäjän eteen sekä rohkaista käyttäjää ” muodostamaan niihin ystävällisen tai harmonisen suhteen”. Tässä lisääntyneen aistitietoisuuden maailmassa voi Koppin mukaan psykedeelien käyttäjä kokea herkkyytensä kauneudelle kasvaneen.
Joskus psykedeelin käyttötilanne voi johtaa suoraan toiseen vaiheeseen, jossa psykedeelinen opas voi auttaa päihtynyttä psykedeelin käyttäjää tutkimaan joitakin henkilökohtaisia ongelmiaan. Oppaan tulee auttaa luottamukseen ja myönteisiin tunteisiin liittyvissä tuntemuksissa ja keskeyttää epätoivoon ja itsesyytöksiin juuttuminen, mikä myös on mahdollista psykedeelejä käytettäessä. Yleensä psykedeelinen opas on esi-istunnoissa antanut joitain avainsanoja ja – käsitteitä, joilla palauttaa eksynyt käyttäjä epätoivon tieltä.
Kun tämä palautus myönteisyyteen tehdään menestyksellisesti, niin psykedeelin käyttäjä voi kokea psykedeelisen oppaan omaavan ”telepaattisia” kykyjä, kun opas tajuaa ”jotain äärimmäisen hienojakoista, kätkettyä tai monimerkityksellistä”. Jos psykedeelisellä oppaalla on tietoa historiasta, kirjallisuudesta, filosofiasta, mytologiasta, taiteesta ja uskonnosta, niin siitä on suurta apua. Käyttäjä voi löytää paikkansa maailmankaikkeudessa, jos oikein hyvin istunnossa käy, kertoo Kopp.
Nimittäin istunnon kolmannessa vaiheessa käyttäjän kokemukset representoituvat symbolisina kuvina, legendojen ja myyttien maailmassa. Käyttäjä voi kokea sulautuvansa myyttiseen virtaan, syvästi muuttavaan kokemukseen, mikä antaa hänelle uuden tunteen paikastaan universumissa. Käyttäjä voi kokea olevansa ristiriidassa Jumalan kanssa, Olemisen perustan kanssa tai Perustavaalaatua olevan Todellisuuden kanssa. Näitä samoja kokemuksia tavataan toistuvasti ihmisillä, jotka tulevat harhaisina mielisairaalaan päihdekokeilujensa jälkeen.
Psykedeelisessä kokemuksessa voi olla uskonnollisen kääntymyskokemuksen palkkiot ja rajoitukset, kun hän jakaa uskonnolliset kokemuksensa psykedeelisen oppaan kanssa.
Entinen addikti todistaa
Koppin mukaan on niitä ( 1970-luvulla Amerikassa) jotka ylistävät psykedeelejä ja halveksuvat niitä. Ihmiskunnan toivo tai täydellisen tappion siemenet riippuen kummalta kysytään.
Heroiinin käyttö voi alkaa ihmiselle, joka hakee jännitystä, yrittää välttää ilottomuutta ja epävarmuutta tai vain ylläpitääkseen asemaansa kavereidensa joukossa. Jos käyttää heroiinia riittävän kauan, niin keho vaatii sitä, koska sietokyky heroiinin suhteen nousee nopeasti. Lopulta käyttäjä on valmis valehtelemaan, pettämään, varastamaan ja joskus jopa tappamaan saadakseen mitä haluaa.
Jos huumeidenkäyttäjä ei ollut edellisenkaltainen jo aloittaessaan käyttöä, niin itsetuhon ja itsensä alentamisen kierteessä hänestä tulee sellainen. Hänellä ei ole enää rohkeutta tehdä sitä, mitä pitäisi tehdä päästäkseen huumekierteestä pois. Hänen maailmansa on täynnä tekosyitä ja valheita. Hän antaa läheisilleen lupauksia, joita hän ei tule pitämään. Edes parhaat terapeutit eivät tunnu pystyvän auttamaan häntä, niin kuinka hänet voidaan saada irti tekosyistään?, kysyy Kopp. Ehkä vain entinen narkomaani voi auttaa hänet läpi siitä, minkä läpi hänen on mentävä. Monet ovat onnistuneetkin NA:ssa.
Entinen addikti tuntee kaikki ne tekosyyt, joita käyttävä narkomaani esittelee käyttönsä perusteluiksi. Ex-narkomaani enää käytä niitä suojelemaan itseään, eikä hän ole petettävissä niiden toimesta jotka yrittävät häntä niillä sumuttaa. Heroiiniaddiktio on itsessään melko selkeä ja kuiva asia: ” Hanki heroiinijauhetta varastamalla tai prostituutiolla, keitä se vedessä taivutetussa ja likaisessa lusikassa, vedä sekoitus silmäpipetin läpi neulalla ruiskuun, etsi ”elossa” oleva suoni ja injisoi sinne – tässä on melkein täydellisessä ja absurdissa yksinkertaisuudessaan huumeaddiktion tarina.”
Narkomaanin vastustaminen (konfrontointi), kun hän yrittää selittää tapaansa eri tavoilla, on vaikea tehtävä. Se vaatii henkilökohtaista tietoa nähdä läpi addiktin peitetarina ja rohkeutta vastustaa sitä.
Suora puhe alkaa heti, kun addikti saapuu narkomaaneille tarkoitettuun yhteisöhoitoon, joita yleensä ylläpitivät ennen näyttöön perustuvaa lääketiedettä entiset narkomaanit.
Alkuperäisissä yhteisöhoidoissa jo alussa tulijalle kerrottiin, että hän ”käyttävä huumeorja”. Hänelle kerrottiin heti kättelyssä, että hän on typerä, kun hän tuhoaa elämänsä, joka hänellä on. Jotta hän saa muiden kunnioituksen, niin hänen on osoitettava käytöksellään kykynsä rehellisyyteen, rohkeuteen, muiden huomioimiseen ja halukkuuteen ottaa vastuuta.
Ryhmätapaamisissa hänen valituksenaiheensa ja kyvyttömyytensä ottaa vastuuta otetaan armottomasti esille. Tulijan täytyy näytellä mammanpojan, kovan jätkän tai löysän lässyttäjän rooleja. Hänelle voidaan antaa sanallinen ”hiustenleikkaus” muiden ryhmänjäsenten toimesta. Siis eräänlaista hyökkäysterapiaa, jota yhteisöhoidoissa käytettiin ennen ja jonkin verran nykyään.
Tulijalle ei sallita, eikä häneltä kuunnella mitään pitkiä järkeilyjä, miksi hän käyttää huumeita. Hänen analysointiaan huumeidenkäyttönsä psykologisista syistä ei edes yritetä kuunnella. Ryhmänjohtaja yleensä huusi hänelle tässä vaiheessa: ” Olet valehteleva paska, olet niin täynnä paskaa, olet naurettava” ja muu ryhmä yleensä nauroi hänelle. Käyttäjää riisuttiin narkomaani-identiteetistä kovalla kädellä.
Yhteisöhoidoissa oli kaksi sääntöä: ei mitään päihteitä ja ei väkivaltaa, ei edes sillä uhkailua. Näillä yhteisön säännöillä ja tavoilla narkomaani autettiin kohtaamaan itsensä, oppimaan ottamaan vastuuta ja löytämään se ex-narkomaania tukevan yhteiskunnan puoli, joka estää häntä retkahtamasta takaisin narkomaanimaailmaan.
Itsensätuntemisryhmät, kohtaamisryhmät
Ex-addikti voi nousta yhteisöhoidossa ryhmänjohtajaksi uudelle ryhmälle, Kopp kutsuu tämänkaltaisten kohtaamisryhmän johtajia uusiksi guruiksi, ” The Encounter Group Leader”. Muita esimerkkejä ovat tämäntapaisista ryhmistä ovat ns. itsensätuntemisryhmät: ”sensitivity training”, ” basic encounter group”, ”workshops in human relationships”.
Yksi istunto voi kestää tunteja tai jopa toista päivää, ne voivat toistua ja niitä voidaan pitää eri puolilla maailmaa retriiteissä, erilaisissa instituutioissa tai kodeissa. Hyvin erilaiset ihmiset pysähtyvät arjessaan ja etsivät itseään.
Ryhmille on tyypillistä, että ne ovat intensiiviryhmiä, joissa keskitytään oman itsensä parempaan tuntemiseen sekä parempaan suhteeseen muihin ihmisiin. Ryhmänjohtajan tehtävänä on helpottaa ajatusten ja tunteiden ilmaisua ryhmänjäsenissä juuri heidän ryhmässään. Ryhmänjohtaja voi antaa ryhmälle tehtävän tarkkailla ja reagoida siihen, mitä ryhmässä tapahtuu. Ryhmänjäseniä vaaditaan pysymään nykyhetkessä, eikä menneessä tai tulevassa. ”Here and now rather than on the there and then.”
Ryhmänjäsenillä on taipumus vaatia ryhmänjohtajaa kertomaan, mitä nyt pitäisi tehdä. Ryhmäläiset voivat keskittyä enemmän ryhmänjohtajaan ja hänen ominaisuuksiinsa kuin löytämään missä itse ovat ja minne itse haluaisivat mennä. Tunteiden reflektoinnin ja tarkkaavaisuuden keskittämisen lisäksi ryhmänjohtajat voivat rohkaista ei-verbaalisiin aktiviteetteihin. Joissakin retriiteissä, jotka kestävät jopa viikon, on kaikki puhuminen kielletty.
Olla toistensa seurassa ilman puhumista. Toistensa koskettelu ilman puhumista. Tehdä omalla kehollaan liikkeitä joita ei ole aikaisemmin tehnyt. Nämä kaikki voivat johtaa ” kokemukseen suuresta intensiteetistä ja huomattavasta henkilökohtaisesta muutoksesta”.
Eräs ryhmänjohtaja kuvasi, että jos hän on luottavainen, epäluottavainen tai mitä tahansa, niin samalla tavalla ryhmäkin reagoi. Ryhmänjohtaja tarjoaa innovaatiota, henkilökohtaista läsnäoloa, vapauden korostamista ja tukea ilman manipulaatiota. Näiden avulla ihmiset uskaltavat tulla tietoisiksi ja arvostaviksi omien tuntemustensa ja tunteidensa suhteen. He uskaltavat tulla osaksi ryhmää menettämättä omaa yksilöllisyyttään ja olla osana ryhmää rikkomatta muiden oikeuksia omiin tuntemuksiinsa. Tällainen tunnelma antaa vahvan tunteen yhteenkuulumisesta.
Kopp kysyy, miksi ihmisillä on tällainen tarve intensiiviseen henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen? Osaksi siksi, että tämä epätoivoinen itsensä etsiminen on ymmärrettävissä vain jos ajattelee 1900-luvun ihmisen menestymisessä epäonnistumista. Ihminen ei ole saanut , mitä toivonut, vaikka ei aina edes tiedä, mitä puuttuu. Jotakin vain puuttuu.
Muukalainen
Kopp huomauttaa, että 1900-luvun ihmistä tukee teknologia, jota hän ei tunne. Jokainen ihminen on vaihdettavissa toiseen tietokoneisessa maailmassa. Yhteisöt ovat niin suuria ja epäpersoonallisia, että ihminen on anonyymi ja yksin. Ihminen on vaikeasti ymmärrettävissä omassa välittömässä suureksi osaksi kuvitteellisessa elämässään, jossa hän elää ilman kontaktia muihin ihmisiin, ihmisestä tulee kuuro omille tunteilleen kun kukaan ei peilaa niitä hänelle itselleen. Yksi tunne hänellä kyllä on - nimeämätön ja kohteeton ahdistus, jota ihminen tuntee.
Uskonnosta on tullut merkityksetöntä. Tiede, joka oli kerran lupaus, on muuttunut uhkaksi. Akateemisella filosofialla ei ole vastauksia annettavanaan. Platonin aikaan filosofia oli intohimoinen yritys. Nyt siitä on tullut vain monia vaikeita sanoja, joilla ei ole todellista merkitystä. Tyhjiä kategorioita ja monimutkaisia analyyseja ei voi pitää huolena ihmisen olemassaolosta.
Eksistentiaalinen filosofia tuntui uudelta, oudolta ja jännittävältä sotien jälkeisessä Euroopassa. Eksistentiaalisessa filosofiassa ” yksilöllinen inhimillinen persoonallisuus taisteli itsensä toteuttamisen puolesta”. Siitä syntyi psykoterapiaan uusi ulottuvuus – Muukalainen kohtaa Muukalaisen, mikä sisältää yrityksen tuntea toinen ihminen.
Yksilö, jota en tunne, on minulle Muukalainen, samalla tavalla kuin minä olen hänelle. Jos koetamme tutustua toisiimme, koemme ihmisille väistämättömän ahdistuksen tunteen, joka ihmisellä liittyy tuntemattoman kohtaamiseen.
Koppin mukaan: Siinä mittakaavassa, jossa olen kykenevä elämään tässä ja nyt sekä tuntemaan itseni riittävän rohkeaksi kohtaamaan uuden tilanteen haasteet ja sietämään uuden tilanteen epävarmuutta ja monimerkityksellisyyttä, niin siinä mittakaavassa olen kykenevä laittamaan uuden tilanteen muodostaman ahdistukseni sivuun ja kokemaan miellyttävän jännityksen ja odottamaan jotain uutta ja lupaavaa.
Jos pystyn laittamaan pelkoni sivuun, niin kuulen mitä toinen ihminen puhuu. Toinen ihminen voi ilmetä minulle omana itsenään – ilman pelkoni ja ennakkoluulojeni muodostamaa ”esiymmärrystä”.
Koppin mielestä ihminen voi kuljettaa mukanaan ” päättämätöntä pimeää menneisyyttään”, yrittää piilottaa kroonisia pelkojaan, joiden pelkää paljastuvan muille. Jos näin on, niin toinen ihminen jää aina muukalaiseksi, jonka todellinen olemus jää kätketyksi ja toisen voi nähdä vain vääristyneenä kuvana, joka heijastuu omasta onnettomasta menneisyydestä.
Kohtaamisen epäautenttisuus voi lisääntyä sen mukaan, mitä muita vääristymiä kuin ” päättämätöntä pimeää menneisyyttään”, toisen ihmisen kohtaamiseen tuodaankaan.
Kuinka sitten kohdata toinen ihminen? Me yritämme säilyttää kuvan itsestämme mukavana samalla kun mietimme, miten ennen olemme pärjänneet edessä olevien ihmisten kanssa. Kysymme itseltämme mieluimmin uuden ihmisen kohdatessamme, että mitä hän tekee, kuin kuka hän on. Siksi emme koskaan opi tuntemaan useimpia kohtaamiamme ihmisiä.
Me tarvitsemme avausrepliikkejä toisen kohtaamisessa. Minulla on tapana kertoa potilailleni kaksi jippoa. Toinen menee näin: ” Mikä sinun nimesi olikaan?”, johon ihmiset yleensä vastaavat etunimensä, jolloin vastataan : ” Joo, sen minä tiesin, mutta mikä olikaan sukunimesi?”. Kysyjällä ei tietenkään ollut hajua kummastakaan.
Toinen on paljon parempi vihje – kysy aina jotain siitä viimeisestä lauseesta, jota puhuja puhuu. Kun olet ollut hänen kanssaan 25 vuotta avioliitossa, niin hän kehuu ystävilleen, että minun kumppanini on hyvä kuuntelemaan ja puhumaan. Vihje antaa tietysti mahdollisuuden miettiä aivan omiaan 25 vuoden ajan ,samalla kun kyselee…
Kopp kertoo, että neuroottinen ihminen välttää uusien kokemusten mahdollisuutta, eikä siksi koskaan kohtaa aitoa kohtaamista. Eikä siksi ehkä koskaan kohtaa aidosti toista ihmistä. Sartre puhui ”väärästä olemisesta” eksistentiaalisessa filosofiassa.
Kopp kertoo kokemuksistaan terapeuttina. Potilas koettaa pitää hänet aluksi Muukalaisena, objektina, joka täyttää sen roolin, jonka potilas hänelle mielikuvituksensa, pelkojensa ja toiveidensa kautta tarjoaa. Potilas ei yleensä alussa halua tuntea terapeuttia persoonana. Vain Muukalaisena terapeutti voi täyttää potilaan odotukset. Ilman tarvetta potilaan itsensä muuttua.
Jos potilas tällä tavalla dehumanisoi terapeutin, niin potilas samalla menettää oman inhimillisyytensä. Potilas toimii terapeutin huoneen sisällä, samalla tavoin kuin hän toimii maailmassa terapeutin huoneen ulkopuolella.
Kopp pyytää kuvittelemaan, että jos terapeutti on suhteellisen kypsä ihminen, on mukavuudentuntuinen tiedossaan kuka oikeasti on ja haluaa tietää, mitä potilaat todella haluavat, niin hän voi tehdä työtään terapeuttina. Terapeutti on aluksi potilaalle Muukalaisena, mutta valmiina tulemaan tunnetuksi, kohtaamaan toisen Muukalaisen, jonka hän haluaa oppia tuntemaan.
Potilas yrittää säilyä Muukalaisena, jotta hänen ei tarvitsisi muuttua eikä tehdä todellisia muutoksia elämässään, mikä voi aiheuttaa terapeutille joitakin avuttomuuden tunteita. Terapeutti ei kuitenkaan voi tehdä niitä asioita, joita potilaan pitää itsensä tehdä. Potilas säilyy itselleen Muukalaisena, jos ei kykene tekemään tarpeellisia muutoksia elämässään.
Tästä kaikesta huolimatta terapeutin pysyminen aitona ja avoimena antaa potilaalle toivoa, että jokainen ihminen voi tehdä mikä häntä miellyttää, jos on valmis kohtaamaan tekemisensä seuraukset. Vain silloin Muukalainen voi kohdata Muukalaisen. Vain silloin voi tulla tuntemaan itsensä ja toiset ihmiset. Tässä meidän tehdä parhaamme, koska tässä maailmassa meillä on vain itsemme ja toisemme. Se ei ole paljon, mutta se on kaikki mitä on.
24.8.14 Lappeenrannassa