Osa XII: Sheldon Kopp Guru ( "Kolmannen aallon" metaforat)
Osa XII: Sheldon Kopp Guru ( ”Kolmannen aallon” metaforat)
Toisen osan 14. luvussa Kopp kertoo psykoterapian kolmannesta aallosta. Kopp aloittaa siteeraamalla runoilija Dylan Thomasia: ” Though they go mad they shall be sane” ( ”Vaikka he tulevat hulluksi, heidän pitäisi olla terveitä”).
Koppin mielestä etsitään yhä tapaa auttaa kärsiviä ihmisiä. Psykoterapia oli 1900-luvun yritys saavuttaa parannettu, lopullinen ja lopulta kestävä hengellisen ohjauksen muoto. 1970-luvulla oli kolme silloin modernia psykoterapian muotoa, jotka ylpeilivät saavuttaneensa hengellisen ohjauksen ylimmän muodon: psykoanalyysi, käyttäytymisterapia ja ”kolmas aalto” eli humanistinen psykologia. Tavallaan kukin niistä on kyennyt auttamaan kärsiviä ihmisiä, mutta mikään niistä ei ole saavuttanut olevan ikuisen viisauden uusi guruoppi. Väliaikaista kaikki olivat vaan.
Jokaisella lähestymistavalla oli väärinkäsitys siitä ihmisen stabiilisuuden ja varmuuden illuusiosta elämässä, joka on aina muuttuva ja lähtökohdiltaan ristiriitainen. Kopp kertoo, että hänelle on tullut psykoterapioiden metaforien historian tuntiessaan kykyä avoimesti hyväksyä edellisten aikojen gurujen tarjoukset ja rajoitukset. Muu olisi silkkaa itsepetosta.
Psykoanalyysi
Kuten kaikki hengellisen opin gurut, myös Sigmund Freudin guruus, syntyi vallankumouksellisessa ympäristössä. Viktoriaanisen puhtauden tilalle Freud toi ihmisen, joka ei peitellyt seksiään eikä hävennyt vaistojaan – ihminen oli lopulta vaistoihinsa luottava ja seksuaalinen ihminen. Freud avasi ihmisen ”tieteellisen” tutkimisen spekulaatioille, jotka oli 1800-luvulla ollut varattuna vain filosofialle ja uskonnolle.
Ihminen oli luullut olevansa universiumin keskipiste, kunnes Kopernikus osoitti me kierrämme aurinkoa, ei toisinpäin. Heliosentrismi kuoli. Sitten tuli Darwin ja sanoi ettei ihminen juurikaan eronnut apinasta. Usko ihmisen erityiseen erinomaisuuteen luomakunnan kruununa romahti. No eikö silti vielä ihminen ollut ainut joka käytti Järkeä? Tiesi mitä oli tekemässä? Sitten tuli Freud ja sanoi, että me vain näytämme käyttäytyvän ”järkevästi”, alitajunta ohjaa käyttäytymistämme. Tosiasiassa käyttäydyimme Freudin mielestä vanhojen, kätkettyjen ja irrationaalisten motiivien ohjaamana. Olisi järkyttää oppia tietämään, mikä meitä ohjasi.
Psykoanalyysi veti puoleensa oman aikansa itsenäisesti ajattelevia ihmisiä, jotka olivat silloiseen jäykkään viktoriaaniseen menoon tyytymättömiä. Uusi, jännittävä ja vallankumouksellinen tapa ihmisen kärsimyksiin kiinnosti.
Kopp muistuttaa, että psykoanalyysin instituutiot pitivät tiukasti kiinni siitä, että ehdokas on sopiva, jos hän ortodoksinen opin kanssa puhumisissaan ja sydämessään. Freudin oppi muuttui ja kehittyi vuosien kuluessa ja hänen opeistaan muotoiltiin erilaisia versioita. Seksuaalinen vietti keskeisenä alitajuisena voimana korvattiin vallan etsimisenä Adlerin opissa. Jung korvasi sen erilaistumattomalla universaalilla elämänhimolla ja Horney ja Sullivan interpersoonallisen turvallisuuden etsimisellä. Kaikki ei ollut pelkkää viktoriaanisen seksuaalisuuden vapautumista kaikille psykoanalyytikoille.
Kopp kertoo (1971), ettei psykoanalyysi enää kiehdo häntä. Lisäksi hänestä on typeryyttä kutsua oppia psykoanalyysiksi, kun se on muuttunut niin kovasti lähtökohdiltaan. Kopp syyttää, että psykoanalyytikot hänen aikanaan käyttivät haitallisella tavalla akateemista imperialismia. Kopp muistuttaa, että psykoanalyysin akateeminen imperialismi muistutti Neuvostoliiton tai USA:n tapaa. Herbert Marcuse oli osoittanut, että vallassa olevilla on kyky ikuistaa itsensä – imemällä itseensä, laimentamalla itseensä ja väittämällä omakseen mitä tahansa, joka uhkaa vallanpitäjän valta-asemaa tai uhkaa heittää vallanpitäjät yli laidan.
Herbert Marcuse taitaa olla vieläkin ajankohtainen? Mietipä mitä tahansa vallassa olevaa organisaatiota – niitä kuutta viisasta ihmistä, jotka päättävät kaupunginhallituksessa kaikesta mikä ihmisiä koskee? Ja mitä ei voi vallanpitäjät itseensä sulauttaa, niin sitä nimitellään ja tehdään tyhjäksi. Tai kuten imperialistinen psykoanalyysi nimitti psykoanalyysin vastustajien kritiikkiä neuroottiseksi ”vastustukseksi”- mielen puolustusmekanismiksi, defenssiksi, joka ei kykene hyväksymään totuutta omasta alitajunnastaan.
Kopp kerto psykoanalyysin eduksi sen, että se syrjäytti aikaisemmat pakanallisen poliittisen ihmisen, kristillisen uskonnon ihmisen ja Valistuksen taloudellisen ihmisen kuvan. Psykoanalyysi opetti uutena asiana, että jokaisella ihmisen teolla on syy, minkä vuoksi kaikki ihmisen käyttäytyminen on ymmärrettävissä. Jopa virheillä, vitseillä ja puhumisen lipsahduksilla oli takana olevat tarkoitukset ja motiivit.
Unet olivat valtatie alitajuntaan. Kun unien tulkintatyö on loppuunsaatettu, niin unet voitiin nähdä toiveiden täyttymyksenä. Nämä odottamattomat toiveet olivat usein lapsuuden täyttymättömiä kaipauksia.
Lapsi ei ollut enkeli ja viaton, vaan täynnä seksuaalisia ja tuhoavia voimia. Lapsen mieltä repi ristiriita vanhempien rakastamisen ja vihaamisen välillä. Koska lapsi ei ollut riittävän vahva toteuttamaan tahtoaan ja samalla hän pelkäsi ajatustensa rankaisemista, hylätyksi tulemista tai joutumista tilaan, jossa ei tiedä, mitä hänen ympärillään tapahtuu – niin hän ”tukahdutti” vaistomaiset, väkivaltaiset ja kannibalistiset toiveensa. Näitä toiveita vain aktiivisesti unohdettu ja haudattu alitajuntaan, vaan kaikkea mikä edes muistutti niistä, ihminen vältti aktiivisesti.
Ihminen kehitti järkevän omantunnon suojaksi vanhempien kostavalle auktoriteetille, jota hän pelkäsi. Järkevän omantunnon suojassa oli silti runsaasti tilaa hyväksymättömille salaisille toiveille, jotta voisi elää ja olla. Alkuperäisen vihansa saattoi turvallisesti sijoittaa muualla – esimerkiksi pystyi kapinoimaan vaikka viranomaisia vastaan, koska oli itse asiassa vihainen omalle isälleen. Alkuperäisen vihansa äitiä kohtaan saattoi sublimoida kouluttautumalla sairaanhoitajaksi, jolloin salaisesti korvasi äitinsä tai ”otti äidin paikan”.
Jos oli liikaa turhautumista toiveissaan tai liian vähän tukea salaisten toiveiden kätkemiselle tai muuttamiselle, niin henkilöstä kasvoi neuroottinen, joka oli täynnä ahdistusta ja jäänyt kiinni johonkin lapsenomaiseen tapaan tulla toimeen elämänsä kanssa.
Jos aikoo valmistua psykoanalyytikoksi, niin huolellinen lapsuudenhistorian läpikäynti on välttämätöntä. Freudin aikaan tämä tapahtui potilaan maatessa sohvalla ja vapaasti assosioiden kertoi mitä mieleen sattui tulemaan. Ilman ajatusten sensurointia tai editointia, riippumatta siitä, miten typerää, triviaalia, hullua tai hyökkäävää esitettävät ajatukset ilmaisivat. Psykoanalyytikko toistuvasti tulkitsi, mitä hänen vapaat assosiaatiot ”todella” merkitsisivät. Täten sohvalla makaaja voi yhdistää ne takaisin lapsuuden alkuperäisiin psyykkisen taistelun muistoihin, jotka täten voitiin tehdä tietoisiksi ja hallittaviksi. Se mikä oli ollut aikaisemmin tukahdutettua, epämääräistä, muistamatonta ja elämää häiritsevää.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Jotta oivallukset olisivat todella vapauttavia ja muutosta aiheuttavia, niin ne täytyi kokea emotionaalisesti – tunnetasolla. Tämä tapahtuu terapeutin ja terapoitavan välisen vuorovaikutuksen kautta.
Alkuperäinen psykoanalyyttinen psykoterapeuttiguru istui potilaan katseen näkymättömissä, puhui harvoin, paljasti itseään henkilönä niin vähän kuin mahdollista ja vältti mitään henkilökohtaista tai sosiaalista kanssakäymistä potilaansa kanssa. Tämän johdosta potilas kehittää voimakkaan tunteen rakkaudesta ja vihasta, kaipauksesta ja pelosta, jotka tulkitaan vain pelkästään lapsuuden toiveista ja peloista johtuviksi transferenssikokemuksiksi.
Lapsuuden hoivan romanssi ja tragedia on nyt tällä järjestelyllä siirretty vanhemmista tyhjälle taululle, jota psykoanalyytikko ilmentää. Psykoanalyytikko voi kokea vastatransferenssia omista lapsuuden ratkaisemattomista tilanteista, tilanteessa joka muistuttaa niitä ( joita psykoanalyytikon täytyy työstää omassa jatkuvassa konsultaatiossaan omalla psykoanalyytikolla).
Potilaan tunteet ja toiveet täytyy tulla läpivalaistuksi ja esille vuorovaikutuksessa, jotta ne lapsuuden fantasiat joita tunteet ja toiveet edustavat tulisivat analysoiduksi – ja sitä kautta potilas voisi päästä pois fiksaatioistaan, kiinnittymisistään lapsuuden ja nuoruuden kehityksen eri vaiheisiin. Molemminpuolinen kunnioitus ja gurun luottamuksellinen läheisyys ja kurinalainen käyttäytyminen ovat teknisiä toimintoja, aikaisemmin niitä pidettiin gurun karismaan liittyvinä asioina.
Kopp kertoo, että psykoanalyytikot ryhtyivät analysoimaan kaikkea: politiikkaa, taidetta ja uskontoa. Lopulta kaikki inhimillinen toiminta ei ollut mitään muuta kuin sublimaatiota tai rationalisaatiota, projektiota tai introjektiota, jotka kuvastivat kauan sitten tukahdutettua lapsuudenajan psyykkisiä taisteluita.
Hamlet, Venäjän vallankumous ja katolinen kirkko syntyivät kaikki oipiduskompleksin eräänlaisina versioina. Freud hävitti vallankumouksellaan viktoriaanisen kainouden, mikä johti seksuaaliseen sallivuuteen. Eräs ruumiillista työtä tekevä mies sanoi, että nykyaikana jokaisessa näytelmässä ja tv-ohjelmassa pitää olla oma ”kiintiöhomonsa”, ettei sitä pidetä liian rajoittuneena.
Kopp kirjoittaa (1971), että ehkä olemme nyt joutuneet seksuaalisen kainouden toiseen ääripäähän: tyhjään epäpersoonalliseen jatkuvaan esilläolevaan yhdyntään – enää ei ole mitään kätkettyä, häpeällistä himoa. Jos Freud nyt eläisi, niin mistä hän meidät nyt vapauttaisi kun viktoriaaninen seksuaalinen kainous on riisuttu?
Käyttäytymisterapia
Psykoanalyytikot olivat lumoutuneita mielensisäisistä prosesseista: toiveista, peloista ja unelmista. Heitä liikutti inhimilliset kärsimykset. He toivoivat parantavansa emotionaalisen pahan matkaamalla syvälle psyykeen. Se mitä eivät pystyneet parantamaan, he nimittivät, että ”potilas ei ollut vielä valmis terapiaan ” ( vertaa: ei ole juonut riittävästi). Tai potilas oli pilattu terapiaa varten aikaisemmin, kun oli käynyt ei-psykoanalyyttisissa hoidoissa tai potilas ”vastusti” hoitoa. Oman epäonnistumisen selitys otti arvioinnin ja itsekritiikin paikan.
1950-luvun lopulta lähtien psykoterapiaa ilmestyi uusi guru, käyttäytymisterapia, joka julisti olevansa näiden romanttisten spekulanttien kriitikko. Käyttäytymisterapiaa eivät käynnistäneet kliinikot eikä hengelliset johtajat, vaan laboratoriossa työskentelevät tiedemiehet. Heidän tavoitteinaan oli tutkia tieteellisesti käyttäytymistä. He eivät etsineet mitään syviä oivalluksia psyyken syvyyksistä, vaan lujatahtoista, realistista ja tehokasta keinoa, jolla saada aikaan ennustettavia käyttäytymisen muutoksia.
Kuten jokainen uusi guru, niin myös käyttäytymisterapia julisti olevansa se, joka lopulta ratkaisee ja parantaa ihmisen tilannetta. Ihminen ei eronnut eläimistä, joten ehdollisia refleksejä voitiin tutkia eläimillä myös.
Käyttäytymisterapeutit toivoivat saavansa aikaan toivotun muutoksen palkkioilla ja rangaistuksilla. Ihmiset, jotka olivat ongelmissa arkielämässään, olivat sosiaalisessa oppimisessaan ongelmissa. Oireet ( ahdistus, epäsosiaalinen käyttäytyminen) voitiin poistaa tietyillä terapeuttisilla ohjelmilla.
Spekulaatiot elämän merkityksestä tai oireiden takana olevista syistä heitettiin syrjään hyödyttöminä fantasioina. Neuroottiset kokemukset olivat opittuja ja uudelleen oppimisella niistä päästiin eroon. Niin sanottu oire oli neuroosi, ei muuta.
Käyttäytymisterapeuttisissa tutkimuksissa näytettiin toteen muiden psykoterapioiden premissien paikkansapitämättömyys. Jos joku terapiamenetelmä toimi, niin se toimi, koska tietämättään ja epäsystemaattisesti noudatti käyttäytymisterapian periaatteita.
Koppin mielestä (1971) käyttäytymisterapia toimi hyvin niissä oireissa, joihin oivallus- tai eksistentiaaliterapioilla ei ollut annettavaa: autismi, nuorisorikollisuus, pakko-oireiset käyttäytymiset ( mm. kynsien pureskelu, vuoteenkastelu ja määräkohteiset pelot).
Kopp arveli ettei käyttäytymisterapia kyennyt auttamaan hänen potilaitaan, joiden ongelmana oli: ” tunnen etten oikein tiedä kuka minä olen” tai elämälläni ei tunnu juuri olevan merkitystä” tai ” en kykene rakastamaan ketään syvästi”.
Koppin mielestä käyttäytymisterapia voitiin tiivistää kolmeen oppimisen periaatteeseen: vastavuoroiseen inhibitioon ( ahdistuksen ja pelkojen hoito), aversio- tai inhoterapia ja operantti ehdollistaminen.
Vastavuoroinen inhibitio: Jos voimme auttaa potilasta kokemaan pelottavaksi tai ahdistavaksi kokemansa asiat rentona, niin nuo asiat eivät enää aiheuta ahdistusta tai pelkoja, joita ne aiheuttivat. Jos paniikkikohtauksen aikana voi kohdata paniikkikohtauksen, niin ne lakkaavat eli sammuvat pois pikkuhiljaa. Ihmiset yleensä tekevät päinvastoin, mikä ylläpitää heidän ahdistuksiaan ja pelkojaan. Pelottavalle asialle voi asteittain altistua, niin ettei se enää aiheuta pelkoja eikä ahdistuksia.
Aversioterapia: inhoterapialla voitiin hoitaa seksuaalisia poikkeavuuksia, liikasyömistä, peliriippuvuutta. Ei-toivottava käyttäytyminen tuottaa mielihyvää ja tyydytystä, joihin terapeutti liittää uusia ja epämiellyttäviä vasteita – sähkösokkeja, pahoinvointia aiheuttavia lääkkeitä.
Operantti ehdollistuminen on valikoivasti palkitseva käyttäymisterapia, joka on peräisin B.F Skinnerin kyyhkysillä tekemistään kokeista.
… ( jatkuu)
6.9.2014 Lappeenranta
Toisen osan 14. luvussa Kopp kertoo psykoterapian kolmannesta aallosta. Kopp aloittaa siteeraamalla runoilija Dylan Thomasia: ” Though they go mad they shall be sane” ( ”Vaikka he tulevat hulluksi, heidän pitäisi olla terveitä”).
Koppin mielestä etsitään yhä tapaa auttaa kärsiviä ihmisiä. Psykoterapia oli 1900-luvun yritys saavuttaa parannettu, lopullinen ja lopulta kestävä hengellisen ohjauksen muoto. 1970-luvulla oli kolme silloin modernia psykoterapian muotoa, jotka ylpeilivät saavuttaneensa hengellisen ohjauksen ylimmän muodon: psykoanalyysi, käyttäytymisterapia ja ”kolmas aalto” eli humanistinen psykologia. Tavallaan kukin niistä on kyennyt auttamaan kärsiviä ihmisiä, mutta mikään niistä ei ole saavuttanut olevan ikuisen viisauden uusi guruoppi. Väliaikaista kaikki olivat vaan.
Jokaisella lähestymistavalla oli väärinkäsitys siitä ihmisen stabiilisuuden ja varmuuden illuusiosta elämässä, joka on aina muuttuva ja lähtökohdiltaan ristiriitainen. Kopp kertoo, että hänelle on tullut psykoterapioiden metaforien historian tuntiessaan kykyä avoimesti hyväksyä edellisten aikojen gurujen tarjoukset ja rajoitukset. Muu olisi silkkaa itsepetosta.
Psykoanalyysi
Kuten kaikki hengellisen opin gurut, myös Sigmund Freudin guruus, syntyi vallankumouksellisessa ympäristössä. Viktoriaanisen puhtauden tilalle Freud toi ihmisen, joka ei peitellyt seksiään eikä hävennyt vaistojaan – ihminen oli lopulta vaistoihinsa luottava ja seksuaalinen ihminen. Freud avasi ihmisen ”tieteellisen” tutkimisen spekulaatioille, jotka oli 1800-luvulla ollut varattuna vain filosofialle ja uskonnolle.
Ihminen oli luullut olevansa universiumin keskipiste, kunnes Kopernikus osoitti me kierrämme aurinkoa, ei toisinpäin. Heliosentrismi kuoli. Sitten tuli Darwin ja sanoi ettei ihminen juurikaan eronnut apinasta. Usko ihmisen erityiseen erinomaisuuteen luomakunnan kruununa romahti. No eikö silti vielä ihminen ollut ainut joka käytti Järkeä? Tiesi mitä oli tekemässä? Sitten tuli Freud ja sanoi, että me vain näytämme käyttäytyvän ”järkevästi”, alitajunta ohjaa käyttäytymistämme. Tosiasiassa käyttäydyimme Freudin mielestä vanhojen, kätkettyjen ja irrationaalisten motiivien ohjaamana. Olisi järkyttää oppia tietämään, mikä meitä ohjasi.
Psykoanalyysi veti puoleensa oman aikansa itsenäisesti ajattelevia ihmisiä, jotka olivat silloiseen jäykkään viktoriaaniseen menoon tyytymättömiä. Uusi, jännittävä ja vallankumouksellinen tapa ihmisen kärsimyksiin kiinnosti.
Kopp muistuttaa, että psykoanalyysin instituutiot pitivät tiukasti kiinni siitä, että ehdokas on sopiva, jos hän ortodoksinen opin kanssa puhumisissaan ja sydämessään. Freudin oppi muuttui ja kehittyi vuosien kuluessa ja hänen opeistaan muotoiltiin erilaisia versioita. Seksuaalinen vietti keskeisenä alitajuisena voimana korvattiin vallan etsimisenä Adlerin opissa. Jung korvasi sen erilaistumattomalla universaalilla elämänhimolla ja Horney ja Sullivan interpersoonallisen turvallisuuden etsimisellä. Kaikki ei ollut pelkkää viktoriaanisen seksuaalisuuden vapautumista kaikille psykoanalyytikoille.
Kopp kertoo (1971), ettei psykoanalyysi enää kiehdo häntä. Lisäksi hänestä on typeryyttä kutsua oppia psykoanalyysiksi, kun se on muuttunut niin kovasti lähtökohdiltaan. Kopp syyttää, että psykoanalyytikot hänen aikanaan käyttivät haitallisella tavalla akateemista imperialismia. Kopp muistuttaa, että psykoanalyysin akateeminen imperialismi muistutti Neuvostoliiton tai USA:n tapaa. Herbert Marcuse oli osoittanut, että vallassa olevilla on kyky ikuistaa itsensä – imemällä itseensä, laimentamalla itseensä ja väittämällä omakseen mitä tahansa, joka uhkaa vallanpitäjän valta-asemaa tai uhkaa heittää vallanpitäjät yli laidan.
Herbert Marcuse taitaa olla vieläkin ajankohtainen? Mietipä mitä tahansa vallassa olevaa organisaatiota – niitä kuutta viisasta ihmistä, jotka päättävät kaupunginhallituksessa kaikesta mikä ihmisiä koskee? Ja mitä ei voi vallanpitäjät itseensä sulauttaa, niin sitä nimitellään ja tehdään tyhjäksi. Tai kuten imperialistinen psykoanalyysi nimitti psykoanalyysin vastustajien kritiikkiä neuroottiseksi ”vastustukseksi”- mielen puolustusmekanismiksi, defenssiksi, joka ei kykene hyväksymään totuutta omasta alitajunnastaan.
Kopp kerto psykoanalyysin eduksi sen, että se syrjäytti aikaisemmat pakanallisen poliittisen ihmisen, kristillisen uskonnon ihmisen ja Valistuksen taloudellisen ihmisen kuvan. Psykoanalyysi opetti uutena asiana, että jokaisella ihmisen teolla on syy, minkä vuoksi kaikki ihmisen käyttäytyminen on ymmärrettävissä. Jopa virheillä, vitseillä ja puhumisen lipsahduksilla oli takana olevat tarkoitukset ja motiivit.
Unet olivat valtatie alitajuntaan. Kun unien tulkintatyö on loppuunsaatettu, niin unet voitiin nähdä toiveiden täyttymyksenä. Nämä odottamattomat toiveet olivat usein lapsuuden täyttymättömiä kaipauksia.
Lapsi ei ollut enkeli ja viaton, vaan täynnä seksuaalisia ja tuhoavia voimia. Lapsen mieltä repi ristiriita vanhempien rakastamisen ja vihaamisen välillä. Koska lapsi ei ollut riittävän vahva toteuttamaan tahtoaan ja samalla hän pelkäsi ajatustensa rankaisemista, hylätyksi tulemista tai joutumista tilaan, jossa ei tiedä, mitä hänen ympärillään tapahtuu – niin hän ”tukahdutti” vaistomaiset, väkivaltaiset ja kannibalistiset toiveensa. Näitä toiveita vain aktiivisesti unohdettu ja haudattu alitajuntaan, vaan kaikkea mikä edes muistutti niistä, ihminen vältti aktiivisesti.
Ihminen kehitti järkevän omantunnon suojaksi vanhempien kostavalle auktoriteetille, jota hän pelkäsi. Järkevän omantunnon suojassa oli silti runsaasti tilaa hyväksymättömille salaisille toiveille, jotta voisi elää ja olla. Alkuperäisen vihansa saattoi turvallisesti sijoittaa muualla – esimerkiksi pystyi kapinoimaan vaikka viranomaisia vastaan, koska oli itse asiassa vihainen omalle isälleen. Alkuperäisen vihansa äitiä kohtaan saattoi sublimoida kouluttautumalla sairaanhoitajaksi, jolloin salaisesti korvasi äitinsä tai ”otti äidin paikan”.
Jos oli liikaa turhautumista toiveissaan tai liian vähän tukea salaisten toiveiden kätkemiselle tai muuttamiselle, niin henkilöstä kasvoi neuroottinen, joka oli täynnä ahdistusta ja jäänyt kiinni johonkin lapsenomaiseen tapaan tulla toimeen elämänsä kanssa.
Jos aikoo valmistua psykoanalyytikoksi, niin huolellinen lapsuudenhistorian läpikäynti on välttämätöntä. Freudin aikaan tämä tapahtui potilaan maatessa sohvalla ja vapaasti assosioiden kertoi mitä mieleen sattui tulemaan. Ilman ajatusten sensurointia tai editointia, riippumatta siitä, miten typerää, triviaalia, hullua tai hyökkäävää esitettävät ajatukset ilmaisivat. Psykoanalyytikko toistuvasti tulkitsi, mitä hänen vapaat assosiaatiot ”todella” merkitsisivät. Täten sohvalla makaaja voi yhdistää ne takaisin lapsuuden alkuperäisiin psyykkisen taistelun muistoihin, jotka täten voitiin tehdä tietoisiksi ja hallittaviksi. Se mikä oli ollut aikaisemmin tukahdutettua, epämääräistä, muistamatonta ja elämää häiritsevää.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Jotta oivallukset olisivat todella vapauttavia ja muutosta aiheuttavia, niin ne täytyi kokea emotionaalisesti – tunnetasolla. Tämä tapahtuu terapeutin ja terapoitavan välisen vuorovaikutuksen kautta.
Alkuperäinen psykoanalyyttinen psykoterapeuttiguru istui potilaan katseen näkymättömissä, puhui harvoin, paljasti itseään henkilönä niin vähän kuin mahdollista ja vältti mitään henkilökohtaista tai sosiaalista kanssakäymistä potilaansa kanssa. Tämän johdosta potilas kehittää voimakkaan tunteen rakkaudesta ja vihasta, kaipauksesta ja pelosta, jotka tulkitaan vain pelkästään lapsuuden toiveista ja peloista johtuviksi transferenssikokemuksiksi.
Lapsuuden hoivan romanssi ja tragedia on nyt tällä järjestelyllä siirretty vanhemmista tyhjälle taululle, jota psykoanalyytikko ilmentää. Psykoanalyytikko voi kokea vastatransferenssia omista lapsuuden ratkaisemattomista tilanteista, tilanteessa joka muistuttaa niitä ( joita psykoanalyytikon täytyy työstää omassa jatkuvassa konsultaatiossaan omalla psykoanalyytikolla).
Potilaan tunteet ja toiveet täytyy tulla läpivalaistuksi ja esille vuorovaikutuksessa, jotta ne lapsuuden fantasiat joita tunteet ja toiveet edustavat tulisivat analysoiduksi – ja sitä kautta potilas voisi päästä pois fiksaatioistaan, kiinnittymisistään lapsuuden ja nuoruuden kehityksen eri vaiheisiin. Molemminpuolinen kunnioitus ja gurun luottamuksellinen läheisyys ja kurinalainen käyttäytyminen ovat teknisiä toimintoja, aikaisemmin niitä pidettiin gurun karismaan liittyvinä asioina.
Kopp kertoo, että psykoanalyytikot ryhtyivät analysoimaan kaikkea: politiikkaa, taidetta ja uskontoa. Lopulta kaikki inhimillinen toiminta ei ollut mitään muuta kuin sublimaatiota tai rationalisaatiota, projektiota tai introjektiota, jotka kuvastivat kauan sitten tukahdutettua lapsuudenajan psyykkisiä taisteluita.
Hamlet, Venäjän vallankumous ja katolinen kirkko syntyivät kaikki oipiduskompleksin eräänlaisina versioina. Freud hävitti vallankumouksellaan viktoriaanisen kainouden, mikä johti seksuaaliseen sallivuuteen. Eräs ruumiillista työtä tekevä mies sanoi, että nykyaikana jokaisessa näytelmässä ja tv-ohjelmassa pitää olla oma ”kiintiöhomonsa”, ettei sitä pidetä liian rajoittuneena.
Kopp kirjoittaa (1971), että ehkä olemme nyt joutuneet seksuaalisen kainouden toiseen ääripäähän: tyhjään epäpersoonalliseen jatkuvaan esilläolevaan yhdyntään – enää ei ole mitään kätkettyä, häpeällistä himoa. Jos Freud nyt eläisi, niin mistä hän meidät nyt vapauttaisi kun viktoriaaninen seksuaalinen kainous on riisuttu?
Käyttäytymisterapia
Psykoanalyytikot olivat lumoutuneita mielensisäisistä prosesseista: toiveista, peloista ja unelmista. Heitä liikutti inhimilliset kärsimykset. He toivoivat parantavansa emotionaalisen pahan matkaamalla syvälle psyykeen. Se mitä eivät pystyneet parantamaan, he nimittivät, että ”potilas ei ollut vielä valmis terapiaan ” ( vertaa: ei ole juonut riittävästi). Tai potilas oli pilattu terapiaa varten aikaisemmin, kun oli käynyt ei-psykoanalyyttisissa hoidoissa tai potilas ”vastusti” hoitoa. Oman epäonnistumisen selitys otti arvioinnin ja itsekritiikin paikan.
1950-luvun lopulta lähtien psykoterapiaa ilmestyi uusi guru, käyttäytymisterapia, joka julisti olevansa näiden romanttisten spekulanttien kriitikko. Käyttäytymisterapiaa eivät käynnistäneet kliinikot eikä hengelliset johtajat, vaan laboratoriossa työskentelevät tiedemiehet. Heidän tavoitteinaan oli tutkia tieteellisesti käyttäytymistä. He eivät etsineet mitään syviä oivalluksia psyyken syvyyksistä, vaan lujatahtoista, realistista ja tehokasta keinoa, jolla saada aikaan ennustettavia käyttäytymisen muutoksia.
Kuten jokainen uusi guru, niin myös käyttäytymisterapia julisti olevansa se, joka lopulta ratkaisee ja parantaa ihmisen tilannetta. Ihminen ei eronnut eläimistä, joten ehdollisia refleksejä voitiin tutkia eläimillä myös.
Käyttäytymisterapeutit toivoivat saavansa aikaan toivotun muutoksen palkkioilla ja rangaistuksilla. Ihmiset, jotka olivat ongelmissa arkielämässään, olivat sosiaalisessa oppimisessaan ongelmissa. Oireet ( ahdistus, epäsosiaalinen käyttäytyminen) voitiin poistaa tietyillä terapeuttisilla ohjelmilla.
Spekulaatiot elämän merkityksestä tai oireiden takana olevista syistä heitettiin syrjään hyödyttöminä fantasioina. Neuroottiset kokemukset olivat opittuja ja uudelleen oppimisella niistä päästiin eroon. Niin sanottu oire oli neuroosi, ei muuta.
Käyttäytymisterapeuttisissa tutkimuksissa näytettiin toteen muiden psykoterapioiden premissien paikkansapitämättömyys. Jos joku terapiamenetelmä toimi, niin se toimi, koska tietämättään ja epäsystemaattisesti noudatti käyttäytymisterapian periaatteita.
Koppin mielestä (1971) käyttäytymisterapia toimi hyvin niissä oireissa, joihin oivallus- tai eksistentiaaliterapioilla ei ollut annettavaa: autismi, nuorisorikollisuus, pakko-oireiset käyttäytymiset ( mm. kynsien pureskelu, vuoteenkastelu ja määräkohteiset pelot).
Kopp arveli ettei käyttäytymisterapia kyennyt auttamaan hänen potilaitaan, joiden ongelmana oli: ” tunnen etten oikein tiedä kuka minä olen” tai elämälläni ei tunnu juuri olevan merkitystä” tai ” en kykene rakastamaan ketään syvästi”.
Koppin mielestä käyttäytymisterapia voitiin tiivistää kolmeen oppimisen periaatteeseen: vastavuoroiseen inhibitioon ( ahdistuksen ja pelkojen hoito), aversio- tai inhoterapia ja operantti ehdollistaminen.
Vastavuoroinen inhibitio: Jos voimme auttaa potilasta kokemaan pelottavaksi tai ahdistavaksi kokemansa asiat rentona, niin nuo asiat eivät enää aiheuta ahdistusta tai pelkoja, joita ne aiheuttivat. Jos paniikkikohtauksen aikana voi kohdata paniikkikohtauksen, niin ne lakkaavat eli sammuvat pois pikkuhiljaa. Ihmiset yleensä tekevät päinvastoin, mikä ylläpitää heidän ahdistuksiaan ja pelkojaan. Pelottavalle asialle voi asteittain altistua, niin ettei se enää aiheuta pelkoja eikä ahdistuksia.
Aversioterapia: inhoterapialla voitiin hoitaa seksuaalisia poikkeavuuksia, liikasyömistä, peliriippuvuutta. Ei-toivottava käyttäytyminen tuottaa mielihyvää ja tyydytystä, joihin terapeutti liittää uusia ja epämiellyttäviä vasteita – sähkösokkeja, pahoinvointia aiheuttavia lääkkeitä.
Operantti ehdollistuminen on valikoivasti palkitseva käyttäymisterapia, joka on peräisin B.F Skinnerin kyyhkysillä tekemistään kokeista.
… ( jatkuu)
6.9.2014 Lappeenranta