Osa XIV: Sheldon Kopp Guru ( Suremisesta kieltäytyminen)
Osa XIV: Sheldon Kopp Guru ( Suremisesta kieltäytyminen)
Sheldon Koppin kirjan Guru ( 1971) toiseksi viimeisen luvun nimeksi on laitettu ” Suremisesta kieltäytyminen”. Kopp kirjoittaa, että kaikkina aikoina kun ihmiset ovat hakeneet neuvoa ja ohjausta toisilta ihmisiltä, niin pieni luova vähemmistö ihmisiä on vastannut tähän haasteeseen. Nämä gurut ovat olleet ihmisten henkisiä oppaita, jotka ovat auttaneet ihmisiä selviytymään elämänvaiheistaan seuraavaan. Jokainen guruista on ollut yhteisönsä erityislaatuinen ihminen.
Gurut ovat opettaneet ihmisiä perinteisestä viisaudesta poikkeavalla tavalla, keskeyttäen ihmisten tavallisen järkeilyn. Kukin on yleensä aina ollut jonkun muun oppilas. Niin kuin kaikki ihmisyritykset yleensä, ne ovat olleet yrityksinä katoavaista, sen hetken elämää.
Inhimilliset ponnistukset ovat samalla kertaa todellisia ja hetkellisiä – kuin rantahiekalle tehdyt hiekkalinnat. Hiekkalinnan rakentaminen vaatii vakavaa keskittymistä, iloista luovuutta ja vilpitöntä toivoa saavuttaa ikuinen. Mutta hullu usko, joka siivittää hiekkalinnan rakentamista, liukenee vuoroveden huuhteleviin aaltoihin.
Koppin mielestä gurut ja heidän seuraajansa rakentavat hiekkalinnoja ikuisia ajanvaihteluja vastaan. Kuin rantahiekalla rakentavat lapset he salaa tietävät, etteivät heidän hiekkalinnansa kestä ajan saatossa. Ehkä gurut ja heidän seuraajansa uskovat rakentavansa jotain pysyvää – sinne rantahiekalle.
Näissä säälittävissä yrityksissä pystyttää jotain pysyvää – alati muuttuvassa maailmassa, aina muuttuvassa luonnossa, gurut ja heidän seuraajansa menettävät alkuperäisen tarkoituksen näkyvistä. Kuinka paljon viisaampaa olisi antaa vuoroveden pyyhkiä hiekkalinnamme kuin yrittää pystyttää jotain vuorovesiä vastaan.
Gurut ovat aina tulleet ja menneet – jättäen jälkeensä jotakin säilyttämisen arvoista, jotakin heidän tyylistään, tekniikastaan, ymmärryksestään mikä on tarpeellista ja mikä on kaikkein inhimillisintä.
Jokainen guru on työskennellyt oman hetkensä, oman aikansa ja paikkansa. Sitten gurun johtaminen on institutionalisoitunut, demonisesti liioiteltu ja idolisoitu. Heidän opetuksensa ovat luutuneet, jäykistyneet, laimentuneet ja popularisoitu.
Gurut itse ovat korruptoituneet oman ylimielisyytensä vuoksi. Heidän seuraajansa ovat tulleet muoti-ilmiöiksi, kulteiksi ja uskovaisiksi tavalla, jonka tarkoitus on tehdä elämän merkitystäysin selväksi, yhdellä kerralla ja lopullisesti ja ikuisesti.
Voimme yrittää ponnistella kovasti inhimillisen onnellisuuden eteen, mutta tietoisena siitä, ettei se tule kerralla valmiiksi, ei lopullisesti eikä ikuisesti. Ei edes jollain eurojackpot-voitolla.
Meidän täytyy luopua siitä, mikä ei kestä ja mitä emme voi muuttaa. Meidän täytyy hyväksyä menetyksemme, jotta voimme omata sen kaiken nykyisyyden ilon ja merkityksellisyyden. Jos tämän ymmärtää, niin voi lakata toivomasta eurojackpotin kaltaista onnenpotkua.
Avuttomana hiekkalinnan rakentamista on ihmisen elämä ja matka jatkuu
Meidän on kyettävä tuntemaan niin surulliseksi ja avuttomaksi kuin on tarvetta – ja sitten meidän on vain jatkettava matkaa.
Hasidismi opettaa: On olemassa kahdenlaista surua. Sellaista epäonnea joka kohtaa ihmisen, joka vetäytyy nurkkaansa ja odottaa epätoivoisena apua. Tämä on huononlaista surua. Toisaalta on olemassa aitoa surua ihmisellä, jonka talo on palanut maan tasalle ja joka tuntee syvällä sielussaan tarpeensa alkaa rakentamaan uutta taloa.
Kun kamppailemme ongelmiemme kanssa, niin osasta ongelmia meidän pitää luopua ja osa säilyttää. Niin ovat aikaisemmat gurutkin tehneet, kun he ovat kamppailleet oman henkilökohtaisen historiansa läpi. Koppin mielestä psykoterapiassa pitää hyväksyä tämä tietty avuttomuus, tämä tarve surra – niin omaa kuin muiden kohtaloa.
Koppin mielestä jokainen meistä elää, ainakin jossain määrin, oman päättämättömän menneisyytemme varjoissa. Me kieltäydymme suremasta lapsuutemme menetyksiä ja pettymyksiä, hautaamme ne nyt ja pysyvästi, tuomitsemme ne muistot elämään varjoissaan.
Aidossa surussa hyväksyy sen, ettei noille menetyksille voi tehdä mitään. Jos me valitamme ja vinkumme, vaatien ettei niin saa olla kuin itse asiassa on ollut ja vaadimme hyvitystä kivuillemme, niin jäämme ikuisiksi ajoiksi toistamaan menneisyyttämme.
Kopp muistuttaa, että psykoterapia on periaatteessa vaikea moraalinen yritys. Psykoterapeutti koettaa yrittää auttaa kanssaihmistään elämään säädyllistä elämää, oli ajat miten vaikeat ne milloinkin ovat. Ihmisen pitää oppia elämään hyvin, nykyhetkessä, hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Ja olla avoin maailman monimerkityksellisyydelle, sellaisena kuin maailma nyt vaan on.
Kaikki tämä nykyhetken hyväksyminen pitää tehdä tietoisena siitä, että on tullut petetyksi odotuksissaan. Kyetä seisomaan avuttomana jalansijoillaan, vaikka on tullut huomioimattomaksi, huiputetuksi ja tekemättömäksi. Katsomaan eteenpäin, vaikka toivo tulevasta on välillä varissut, tärkeimmät omistukset on menettänyt eikä unelmat ole toteutuneet.
Ja mikä tärkeämpää, jos kieltäytyy hyväksymästä menneisyyttä muuttamattomana, niin ei kykene säilyttämään lämmintä ja rakastettuna olemisen tunnetta ehyenä itsessään. Eilisen ja tämän päivän ilot pilaantuvat helposti, kun tuntee itsensä avuttomaksi.
Koppin mielestä on ehkä vain erilaisia onnettomia lapsuudenaikoja. Ehkä onnellisen lapsuuden mielikuvat ovat vain illuusioita, joista epätoivoisesti pidetään kiinni.
Lapsena olemme avuttomia emmekä saa tahtoamme läpi
Lapset ovat, Koppin mukaan vuonna 1971, väistämättä avuttomia ja riippuvaisia, täysin riippumatta siitä millaisia resursseja he kehittävät selvitäkseen maailmassa, jossa elävät. Vanhemmat osoittautuvat – aina – tavalla tai toisella pettymykseksi. Turhautumisia on monia. Elämä on olemuksensa mukaisesti hallitsematonta.
Lapsina olemme todella avuttomia muuttamaan maailmaamme tai menemään eteenpäin tai huolehtimaan itse itsestämme. Lapsuuden suurimpia psykologisia taisteluja, joita voi veivata vielä aikuisenakin, on se, kun kohtaa epätoivoisen ahdistuksensa siitä, ettei voi saada tahtoaan lävitse. Yrittipä mitä tahansa. Tämä on itse asiassa psykologisesti elämän ja kuoleman kysymys, jota itsensämurhaajat eivät suostu kohtaamaan.
Kukin lapsi löytää itselleen tapoja teeskennellä itselleen, ettei ole niin avuton kuin tuntee. Lapsen täytyy säilyttää illuusio, että jollakin tavalla hän saa vanhempansa rakastamaan itseään, sillä tavalla kuin toivoo. Avuttomuuden paniikki täytyy muuttaa itsepäiseksi taisteluksi omasta tavasta toimia, jos ei muuten niin mielikuvituksessa ainakin. Vaikka vapauttavampaa olisi sanoa itselleen aikuisena ääneen – ”Äiti tai isä ei kyennyt rakastamaan minua sillä tavalla kuin toivoin, halusin ja tarvitsin – omien ongelmiensa vuoksi. Eikä siitä sen enempää. Matka jatkuu.”
Mitä enemmän jää toivomaan, että vanhemmat tai muut ihmiset kohtelevat minua toivomallani tavalla, sitä itsepäisemmäksi oma elämä muuttuu. Ihminen voi yrittää säilyttää harhakuvan siitä, että voi tehdä oman päänsä mukaan, mutta samalla ihminen altistaa itsensä neuroottiseen käyttäytymiseen, järjettömästi toistamaan itseään rajoittavalla tavalla, joka päätyy luonteenhäiriöön.
Kuin lapset, ihmiset vaativat että maailman täytyy olla oikeudenmukainen, ja heidän täytyy saada oma tapansa läpi maailmassa tai jonkun muun täytyy maksaa siitä, etteivät he saa omaa tahtoaan läpi. Kopp kertoo, näin voi syntyä ihminen, joka itsepintaisesti väittää, ettei hän voi olla koskaan onnellinen eikä täysin vapaa, koska hänet kasvatti niin paha ja itsekäs isä tai epäluotettava äiti. Ihminen väittää, että hänen kärsimyksensä on vanhempien vakavan rikkomuksen seurausta, eikä ihminen voi vapauttaa vanhempiaan koukusta, johon on heidät ripustanut.
Tai ihminen voi kertoa, kuinka huono, paha, epänormaali tai epätyydyttävä ihminen hän oli lapsena ja jos hän voi parantaa itseään tarpeeksi hyväksi, menestyväksi tai joksikin ihailtavaksi, niin asiat isän tai äidin kanssa ovat, voivat olla tai tulevat olemaan eri tavalla. Isän tai äidin ei enää tarvitse kärsiä vuokseni.
Tai ihminen voi ottaa täysin eri reitin, hänestä tulee ihminen, joka ei tarvitse ketään. Ihminen joka kohtelee muita ihmisiä heistä välittämättä, hakkaa ja satuttaa heitä. Ihminen joka väittää olevansa kaiken inhimillisen yhteyden yläpuolella. Kopp siteeraa tässä kohtaa Cyranon hyvää ystävää, joka kuiskaa: ” Ole ylpeä ja katkera, mutta henkesi alapuolella – kuiskaa ´hän ei rakasta minua – ja se on kuolema.”
Oman elämänkokemuksen vaikutus siihen, mitä näkee ja kokee
On monia tapoja, joilla aikuiset kamppailevat lapsuutensa varjojen taisteluja yhä edelleen. Koppin mielestä näille on yhteistä teema: ” Minua on petetty ja en voi sietää sitä. Minun täytyy saada oma tieni. Ellei niin käy, niin muut eivät saa omaa tietään minun kanssani.” Aikuinen, jossa elää kohtaamaton ja menetyksensä surematon lapsi, itsepintaisesti väittää, että hänellä on voimaa saada joku rakastamaan itseään tai ainakin saada ihmiset suremaan, jos eivät rakasta minua.
Osa ihmisistä yrittää elämäntarinansa vuoksi alistaa toiset tahtoonsa, suostutella toiset antamaan sitä mitä tahtovat, pettämään toiset tahtonsa vuoksi tai nöyryyttämään toiset – samalla itsepäisesti toivoen, että jos on tarpeeksi toisia alistava, tarpeeksi ovela, tarpeeksi paha, jos suututtaa toisia tarpeeksi, niin saa lopulta oman tahtonsa läpi.
Kopp muistuttaa, että potilaat yrittävät oman elämänkokemuksensa vuoksi saada psykoterapeutin mukaan henkiseen kiristykseen, nöyryytykseen, hyväksikäyttöön tai riippuvaisiin vaatimuksiin. Ja kyllä psykoterapeutit nielevät syötin ainakin jossain määrin, mutta potilaat voi saada näkemään ja huomaamaan mitä he ovat tekemässä. Psykoterapeutin tehtävänä on saada potilaat kiinnostumaan omasta elämästään, eikä muiden elämästä. Psykoterapeutin on myös paljastettava potilailleen nuo tavat, joilla he pettävät itseään. Psykoterapeutin on tultava potilaalle ihmiseksi, jolla on omat oikeudet ja tunteet, eikä potilaalla ole oikeutta viedä psykoterapeutilta hänen omaa oikeutta elämäänsä. Psykoterapeutti ei voi korvata menetettyä isää eikä äitiä.
Psykoterapeutin täytyy auttaa potilasta näkemään, että jokainen ihminen, tässä elämänsä yhden terapiatunnin aikana, voi tulla tässä elämässä tärkeäksi toiselle, mutta vain siinä määrin kuin ihminen on halukas menemään ”käsivarren päähän itsestään”, tulemaan alttiiksi haavoittuvuudelle taas ja ottamaan riskin uusiin menetyksiin.
Kun potilaan vuorovaikutus keskittyy menneisyyden menetyksiin ja siihen mitä hänellä on menettävissä psykoterapeutin kanssa, potilaan täytyy oppia pitämään se mitä hänellä on. Jos potilas väittää, että vanhemmat rakastivat häntä ”omalla tavallaan”, niin se on johtopäätös. Sillä kun vanhempien rakkaus on tarjottu muodossa, joka ottaa lapsen tunteet huomioon, niin se koetaan suoraan lapsena. Siihen ei tarvita lapsuuteen liittyviä johtopäätöksiä. Ja jos niin ei ollut, niin se on kovaa, mutta niin se vain on.
Jos ei rakastettu lapsena, niin kuin olisi toivonut tai ei saanut kokemusta siitä, että rakastetaan, niin ihmisen täytyy kohdata se, kuinka pahalta se tuntuikin ja tuntuu sekä huomata, kuinka juuttunut siihen on. Ja sitten voi elämässä kääntyä muita ihmisiä kohtaan ja olla muita ihmisiä kohtaan niin avoin, että he oppivat tuntemaan sinut ja ehkä rakastamaankin sinua. Voi tehdä toiveensa tunnetuksi ja jos ne saa toteutettua, niin hyvä niin. Jos ei, niin muut tuntevat sinut, vaikkeivat rakasta sinua, eikä sille ole mitään välttämättä tehtävissä. Ehkä joku muu sitten rakastaa sinuakin. Mutta kukaan ei voi ottaa toisen ihmisen paikkaa.
Elämässä on opittava suremaan menetyksiä, joita väistämättä tulee. Menneisyydestä on päästettävä irti, jotta voi tehdä tilaa nykyisyydelle. Lapsuutensa vanhempia haudatessa täytyy tulla toimeen myös muun maailman kanssa, todellisuus on miinus kaksi henkilöä omassa elämässään. Loppujen lopuksi se ei ole huono sopimus ollenkaan.
Se ettei enää kieltäydy suremasta sitä, ettei ollut niitä vanhempia, joita toivoi, mutta joita ei koskaan ollut, niin voi alkaa pitämään kiinni siitä, mitä todella itselleen on odottamassa. Se ettei aina saa asioita läpi oman päänsä mukaan, ei tarkoita, etteivät ihmiset pitäisi tai rakastaisi sinua. Tämä on kova läksy aikuisellekin ihmiselle.
Elämä ei ole sellaista, että hyvistä asioista palkitaan ja huonoista rankaistaan, mutta siitä huolimatta tulee yrittää parhaansa elää säädyllisesti muiden kanssa. Kurja lapsuus ei ole oikeutus välttää vastuunsa elämässään ja elämästään.
Jokaisella ihmisellä on elämässään pettymyksiä, turhautumisia, epäonnistumisia, menetyksiä, pettämisiä, sairautta, ikääntymistä ja lopulta oma kuolema. Se että kurja lapsuus jollain luonnonlain voimalla aiheuttaisi sen, että toisille ihmisille täytyy olla ilkeä, satuttaa tai vahingoittaa heitä ”oman kurjan lapsuutensa oikeutuksella”, osoittaa, ettei ole ihan kaikkia inkkareita ottanut kanoottiinsa. Camusin sanoin täytyy oppia olemaan oikeudellinen ihminen epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Elämä on aina epätäydellistä.
Hemingwayn sanoin: ” On olemassa asioita, joita ei voi oppia nopeasti ja aikoja, jolloin maksamamme kalliisti sen opin hankkimisesta.”
Jokainen meistä on haavoittuvainen omassa elämässään. Jokainen ihminen on samalla kertaa heikko ja vahva, kova ja hellä, kykenevä hyvään ja pahaan – siksi jokainen meistä on täysin vastuussa omista valinnoistaan ja teoistaan, mikä on aikuiselle ihmiselle samalla kertaa jännittävää ja kauhistuttavaa.
Aikuisena ihminen on lopulta yksin. Kukaan ei voi tehdä sitä, mitä aikuisen ihmisen itse pitää tehdä. Muiden ratkaisut eivät päde elämässäsi. On kohdattava aikuisen ihmisen perustavaa laatua oleva inhimillinen olosuhde: olet tässä ja nyt, itsellesi etkä kenellekään muulle. Olosuhde on jokaiselle eri ja samalla yhteinen. Minä en ole sinä, vaikka velvollisuutemme elämälle onkin sama.
Elämässä voi käydä niin että sankaristakin tulee antisankari – ja toisinpäin
Ihmisen suhde toiseen on Koppin mukaan kuvattu hyvin Samuel Beckettin romaanissa Molloy. Molloy on ihmisenä antisankari ja romaanin toinen henkilö on Moran on ihmisenä arjen sankari, joka toteuttaa ihmisen projektia, oikeastaan tietämättä miksi niin tekee. Moran menettää kaiken, mitä hänellä on ja hänestä myös tulee Molloy, elämän antisankari.
Joskus on hyvin vaikeaa olla ihminen: aikuinen, rajoittunut, avuton toisinaan, huolehtia itsestään koska kukaan muu ei tee sitä. Mitä voimme toivoa silloin olevamme toiselle ihmiselle? Kopp toivoo, että hän voi välittää potilailleen toivon ja mukavuuden tietää, että joku muu tekee juuri samaa – kohtaa elämän sellaisena kuin se on, riskeraa oman tietämisensä, tuntee mitä tuntee, kamppailee ne samat kamppailut jotka potilas kamppailee, suree menetyksensä – ja säilyy hengissä.
Pahuutta voi jakaa uudelleen, mutta sitä ei saada häviämään maailmasta. Yhteiskuntapolitiikka-lehti kertoi tänä vuonna helmikuussa, että 4 % rikoksenuusijoista tekee 72% rikoksista. Ja myös ne miehet jotka hakkaavat tyttöystäviään tai vaimojaan, eivät lopeta sitä, vaikka niin lupaavat. Väkivalta ei lopu elleivät hakkaajat hae itselleen ammattiapua. Hakattujen kumppaneiden kannattaa lähteä suhteesta mahdollisimman pian, sillä väkivallalla on taipumus vain pahentua ajan mittaan. On ironiaa, että suomalaisenkin yhteiskunnan tuomiot väkivallasta ovat näennäisiä. Ja 4 % voi jatkaa rikoksiaan ilman, että yhteiskunta siihen mitenkään puuttuu.
Uudet ratkaisut ongelmiin luovat aina uusia ongelmia ratkaistavaksi. Ihmisillä on kiusaus vältellä omaa vastuullisuuttaan. On koettava tehdä se minkä pystyy omilla taidoillaan.
Se että opimme suremaan menetyksemme ja hautaamaan kuolleet vanhempamme myös psykologisesti, avaa meille todellisen kontaktin toisiin ihmisiin. Kykenemme olemaan läsnä suhteessa toisiin ihmisiin, kykenemme uskomaan että jokin vielä on meitä odottamassa tulevaisuudessa.
Meidän on elettävä oma elämämme, kukaan muu ei siihen pysty. Emmekä voi fanittaa kenenkään toisen elämää. Meidän on tehtävä se mikä on oikein, vaikka välillä se unohdammekin. Silloinkin ja etenkin silloin kuin ei jaksaisi tehdä oikein.
Haluamme elämältä varmuutta ja selkeyttä, mitä elämä ei voi antaa. Koppin mukaan olemme kaikki maanpakolaisten yhteisöä. Olemme paossa lapsuutemme illuusioita, illuusiota siitä että perheessämme on ja oli kaikki hyvin ja illuusiota, että meillä on tai oli tietty paikka, joka tekee tai teki tästä kaikesta järkevää.
Koppin mukaan sillä ei ole väliä, onko maanpaossa omasta tahdostaan. Siksi että on pettynyt ja etsii parempaa paikkaa, luvattua maata. Tai maanpaossa kun illuusio luvatusta maasta on matkalla vääristynyt. Se mikä merkitsee on se, että viattomuus on ikuisiksi ajoiksi menetetty. Ei ole enää paluuta menneisyyteen. On vain illuusionsa menettäneitä maanpakolaisia, jotka kulkevat käsi kädessä kohti luvattua maata, jota siis ei enää ole.
Epäonnistumisista pitää oppia. Emme voi nousta niin suureen hengelliseen korkeuteen, ettemme sieltä aina putoaisi. Aika ajoin. Mutta meidän tehtävä on nousta aina uudelleen kohti noita hengen ja luvatun maan korkeuksia. Jotta meissä voi jotakin uutta syntyä, niin jonkun vanhan pitää kuolla. Niin se vain on. Elämässä. Aina.
Mitä nykyajan gurut voivat oppia menneiltä guruilta?
Koppin mukaan nykyajan ( 1971 Amerikassa) maallistuneet psykoterapeutit eivät ole pyhimys-mystisiä kuten zaddikit olivat. Nykyajan psykoterapeutti ei voi antautua shamaanin visionääriseen transsiin. Eikä nykyajan psykoterapeutti mennä erämaahan olemaan yksikseen. Silti kaikkien menneiden gurujen yrityksistä voi oppia.
Zaddikit yrittivät auttaa ihmisiä Jumalan yhteyteen. Psykoterapeutti voi palauttaa potilaan oman itsensä luo ja tähän maailmaan potilaansa toipumista ja kasvua edistämällä maallisena henkilönä. Psykoterapeutti voi oppia zaddikeilta sen, että jos yrittää auttaa potilastaan aloittamalla liian ”kaukaa”, kohtaamatta potilasta aluksi siellä, missä hän on ja yrittämättä tulla potilaalle kanssaihmiseksi, niin potilaan yhteys itseensä ja tähän maailmaan ei onnistu.
Psykoterapeutin täytyy uskaltaa elää totuutensa mukaisesti, tulla omaksi gurukseen, riskeerata samalla tavalla itsensä epävarmana ja epätäydellisenä, kuten potilaskin tekee tai toivottavasti tekee, jos haluaa edistyä omassa toipumisessaan. Molempien täytyy olla aidosti läsnä, jotta toivottu muutos voi tapahtua. Tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Mikä psykoterapiassa vaikuttaa?
Mark Bubble ym kirjassa Heart & Soul of Chance – What Works in Therapy ( 2006, 11.painos)
Kerrotaan, että psykoterapian tuloksellisuudessa eli siinä kuinka hyvin psykoterapia onnistuu ja on vaikuttavaa, vaikuttavat eri asiat ja eri tavalla.
40 % tuloksesta riippuu potilaasta , siitä mitä hän tuo terapiahuoneeseen ja mikä vaikuttaa hänen elämäänsä terapiahuoneen ulkopuolella.
30 % psykoterapian tuloksesta riippuu siitä, mikä suhde psykoterapeutilla ja potilaalla on.
15 % psykoterapian tuloksellisuuden vaihtelusta johtuu placebosta, toivosta ja odotuksista.
15 % riippuu siitä tekniikasta tai viitekehyksestä, mikä psykoterapeutilla on.
Psykoterapian tuloksellisuuden ylivoimaisesti tärkein tekijä on siis potilas, hänen elämänsä olosuhteet ja odotukset joita hänellä on psykoterapiaa kohtaan.
On oikeastaan niin , ettei ole psykoterapiaguruja ollenkaan, on vain oman elämänsä potilasguruja. Ja niin on hyvä, psykoterapeuttigurulle jää sellainen osuus kuin hänelle kuuluukin – toisen ihmisen elämässä.
Psykoterapeutilla on vähäisempi osa kuin potilaan oma osa toipumisessa, mutta sillä pienellä osalla voi olla merkitystä sille, että potilas alkaa lopultakin elää omaa elämäänsä, eikä elä elämäänsä jonkun toisen kautta, tai haikaile menneisyyteen. Alkaa elää tätä päivää ja ehkä alkaa nähdä, kuinka aurinko nousee taas. Uusi päivä on täynnä toivoa taas kerran.
Keskiaikainen mystikko mestari Eckhardt kirjoitti, että kaikkein pimeintä on hetki juuri ennen aamunkoittoa.
25.10.2014 Lappeenrannassa.
Sheldon Koppin kirjan Guru ( 1971) toiseksi viimeisen luvun nimeksi on laitettu ” Suremisesta kieltäytyminen”. Kopp kirjoittaa, että kaikkina aikoina kun ihmiset ovat hakeneet neuvoa ja ohjausta toisilta ihmisiltä, niin pieni luova vähemmistö ihmisiä on vastannut tähän haasteeseen. Nämä gurut ovat olleet ihmisten henkisiä oppaita, jotka ovat auttaneet ihmisiä selviytymään elämänvaiheistaan seuraavaan. Jokainen guruista on ollut yhteisönsä erityislaatuinen ihminen.
Gurut ovat opettaneet ihmisiä perinteisestä viisaudesta poikkeavalla tavalla, keskeyttäen ihmisten tavallisen järkeilyn. Kukin on yleensä aina ollut jonkun muun oppilas. Niin kuin kaikki ihmisyritykset yleensä, ne ovat olleet yrityksinä katoavaista, sen hetken elämää.
Inhimilliset ponnistukset ovat samalla kertaa todellisia ja hetkellisiä – kuin rantahiekalle tehdyt hiekkalinnat. Hiekkalinnan rakentaminen vaatii vakavaa keskittymistä, iloista luovuutta ja vilpitöntä toivoa saavuttaa ikuinen. Mutta hullu usko, joka siivittää hiekkalinnan rakentamista, liukenee vuoroveden huuhteleviin aaltoihin.
Koppin mielestä gurut ja heidän seuraajansa rakentavat hiekkalinnoja ikuisia ajanvaihteluja vastaan. Kuin rantahiekalla rakentavat lapset he salaa tietävät, etteivät heidän hiekkalinnansa kestä ajan saatossa. Ehkä gurut ja heidän seuraajansa uskovat rakentavansa jotain pysyvää – sinne rantahiekalle.
Näissä säälittävissä yrityksissä pystyttää jotain pysyvää – alati muuttuvassa maailmassa, aina muuttuvassa luonnossa, gurut ja heidän seuraajansa menettävät alkuperäisen tarkoituksen näkyvistä. Kuinka paljon viisaampaa olisi antaa vuoroveden pyyhkiä hiekkalinnamme kuin yrittää pystyttää jotain vuorovesiä vastaan.
Gurut ovat aina tulleet ja menneet – jättäen jälkeensä jotakin säilyttämisen arvoista, jotakin heidän tyylistään, tekniikastaan, ymmärryksestään mikä on tarpeellista ja mikä on kaikkein inhimillisintä.
Jokainen guru on työskennellyt oman hetkensä, oman aikansa ja paikkansa. Sitten gurun johtaminen on institutionalisoitunut, demonisesti liioiteltu ja idolisoitu. Heidän opetuksensa ovat luutuneet, jäykistyneet, laimentuneet ja popularisoitu.
Gurut itse ovat korruptoituneet oman ylimielisyytensä vuoksi. Heidän seuraajansa ovat tulleet muoti-ilmiöiksi, kulteiksi ja uskovaisiksi tavalla, jonka tarkoitus on tehdä elämän merkitystäysin selväksi, yhdellä kerralla ja lopullisesti ja ikuisesti.
Voimme yrittää ponnistella kovasti inhimillisen onnellisuuden eteen, mutta tietoisena siitä, ettei se tule kerralla valmiiksi, ei lopullisesti eikä ikuisesti. Ei edes jollain eurojackpot-voitolla.
Meidän täytyy luopua siitä, mikä ei kestä ja mitä emme voi muuttaa. Meidän täytyy hyväksyä menetyksemme, jotta voimme omata sen kaiken nykyisyyden ilon ja merkityksellisyyden. Jos tämän ymmärtää, niin voi lakata toivomasta eurojackpotin kaltaista onnenpotkua.
Avuttomana hiekkalinnan rakentamista on ihmisen elämä ja matka jatkuu
Meidän on kyettävä tuntemaan niin surulliseksi ja avuttomaksi kuin on tarvetta – ja sitten meidän on vain jatkettava matkaa.
Hasidismi opettaa: On olemassa kahdenlaista surua. Sellaista epäonnea joka kohtaa ihmisen, joka vetäytyy nurkkaansa ja odottaa epätoivoisena apua. Tämä on huononlaista surua. Toisaalta on olemassa aitoa surua ihmisellä, jonka talo on palanut maan tasalle ja joka tuntee syvällä sielussaan tarpeensa alkaa rakentamaan uutta taloa.
Kun kamppailemme ongelmiemme kanssa, niin osasta ongelmia meidän pitää luopua ja osa säilyttää. Niin ovat aikaisemmat gurutkin tehneet, kun he ovat kamppailleet oman henkilökohtaisen historiansa läpi. Koppin mielestä psykoterapiassa pitää hyväksyä tämä tietty avuttomuus, tämä tarve surra – niin omaa kuin muiden kohtaloa.
Koppin mielestä jokainen meistä elää, ainakin jossain määrin, oman päättämättömän menneisyytemme varjoissa. Me kieltäydymme suremasta lapsuutemme menetyksiä ja pettymyksiä, hautaamme ne nyt ja pysyvästi, tuomitsemme ne muistot elämään varjoissaan.
Aidossa surussa hyväksyy sen, ettei noille menetyksille voi tehdä mitään. Jos me valitamme ja vinkumme, vaatien ettei niin saa olla kuin itse asiassa on ollut ja vaadimme hyvitystä kivuillemme, niin jäämme ikuisiksi ajoiksi toistamaan menneisyyttämme.
Kopp muistuttaa, että psykoterapia on periaatteessa vaikea moraalinen yritys. Psykoterapeutti koettaa yrittää auttaa kanssaihmistään elämään säädyllistä elämää, oli ajat miten vaikeat ne milloinkin ovat. Ihmisen pitää oppia elämään hyvin, nykyhetkessä, hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Ja olla avoin maailman monimerkityksellisyydelle, sellaisena kuin maailma nyt vaan on.
Kaikki tämä nykyhetken hyväksyminen pitää tehdä tietoisena siitä, että on tullut petetyksi odotuksissaan. Kyetä seisomaan avuttomana jalansijoillaan, vaikka on tullut huomioimattomaksi, huiputetuksi ja tekemättömäksi. Katsomaan eteenpäin, vaikka toivo tulevasta on välillä varissut, tärkeimmät omistukset on menettänyt eikä unelmat ole toteutuneet.
Ja mikä tärkeämpää, jos kieltäytyy hyväksymästä menneisyyttä muuttamattomana, niin ei kykene säilyttämään lämmintä ja rakastettuna olemisen tunnetta ehyenä itsessään. Eilisen ja tämän päivän ilot pilaantuvat helposti, kun tuntee itsensä avuttomaksi.
Koppin mielestä on ehkä vain erilaisia onnettomia lapsuudenaikoja. Ehkä onnellisen lapsuuden mielikuvat ovat vain illuusioita, joista epätoivoisesti pidetään kiinni.
Lapsena olemme avuttomia emmekä saa tahtoamme läpi
Lapset ovat, Koppin mukaan vuonna 1971, väistämättä avuttomia ja riippuvaisia, täysin riippumatta siitä millaisia resursseja he kehittävät selvitäkseen maailmassa, jossa elävät. Vanhemmat osoittautuvat – aina – tavalla tai toisella pettymykseksi. Turhautumisia on monia. Elämä on olemuksensa mukaisesti hallitsematonta.
Lapsina olemme todella avuttomia muuttamaan maailmaamme tai menemään eteenpäin tai huolehtimaan itse itsestämme. Lapsuuden suurimpia psykologisia taisteluja, joita voi veivata vielä aikuisenakin, on se, kun kohtaa epätoivoisen ahdistuksensa siitä, ettei voi saada tahtoaan lävitse. Yrittipä mitä tahansa. Tämä on itse asiassa psykologisesti elämän ja kuoleman kysymys, jota itsensämurhaajat eivät suostu kohtaamaan.
Kukin lapsi löytää itselleen tapoja teeskennellä itselleen, ettei ole niin avuton kuin tuntee. Lapsen täytyy säilyttää illuusio, että jollakin tavalla hän saa vanhempansa rakastamaan itseään, sillä tavalla kuin toivoo. Avuttomuuden paniikki täytyy muuttaa itsepäiseksi taisteluksi omasta tavasta toimia, jos ei muuten niin mielikuvituksessa ainakin. Vaikka vapauttavampaa olisi sanoa itselleen aikuisena ääneen – ”Äiti tai isä ei kyennyt rakastamaan minua sillä tavalla kuin toivoin, halusin ja tarvitsin – omien ongelmiensa vuoksi. Eikä siitä sen enempää. Matka jatkuu.”
Mitä enemmän jää toivomaan, että vanhemmat tai muut ihmiset kohtelevat minua toivomallani tavalla, sitä itsepäisemmäksi oma elämä muuttuu. Ihminen voi yrittää säilyttää harhakuvan siitä, että voi tehdä oman päänsä mukaan, mutta samalla ihminen altistaa itsensä neuroottiseen käyttäytymiseen, järjettömästi toistamaan itseään rajoittavalla tavalla, joka päätyy luonteenhäiriöön.
Kuin lapset, ihmiset vaativat että maailman täytyy olla oikeudenmukainen, ja heidän täytyy saada oma tapansa läpi maailmassa tai jonkun muun täytyy maksaa siitä, etteivät he saa omaa tahtoaan läpi. Kopp kertoo, näin voi syntyä ihminen, joka itsepintaisesti väittää, ettei hän voi olla koskaan onnellinen eikä täysin vapaa, koska hänet kasvatti niin paha ja itsekäs isä tai epäluotettava äiti. Ihminen väittää, että hänen kärsimyksensä on vanhempien vakavan rikkomuksen seurausta, eikä ihminen voi vapauttaa vanhempiaan koukusta, johon on heidät ripustanut.
Tai ihminen voi kertoa, kuinka huono, paha, epänormaali tai epätyydyttävä ihminen hän oli lapsena ja jos hän voi parantaa itseään tarpeeksi hyväksi, menestyväksi tai joksikin ihailtavaksi, niin asiat isän tai äidin kanssa ovat, voivat olla tai tulevat olemaan eri tavalla. Isän tai äidin ei enää tarvitse kärsiä vuokseni.
Tai ihminen voi ottaa täysin eri reitin, hänestä tulee ihminen, joka ei tarvitse ketään. Ihminen joka kohtelee muita ihmisiä heistä välittämättä, hakkaa ja satuttaa heitä. Ihminen joka väittää olevansa kaiken inhimillisen yhteyden yläpuolella. Kopp siteeraa tässä kohtaa Cyranon hyvää ystävää, joka kuiskaa: ” Ole ylpeä ja katkera, mutta henkesi alapuolella – kuiskaa ´hän ei rakasta minua – ja se on kuolema.”
Oman elämänkokemuksen vaikutus siihen, mitä näkee ja kokee
On monia tapoja, joilla aikuiset kamppailevat lapsuutensa varjojen taisteluja yhä edelleen. Koppin mielestä näille on yhteistä teema: ” Minua on petetty ja en voi sietää sitä. Minun täytyy saada oma tieni. Ellei niin käy, niin muut eivät saa omaa tietään minun kanssani.” Aikuinen, jossa elää kohtaamaton ja menetyksensä surematon lapsi, itsepintaisesti väittää, että hänellä on voimaa saada joku rakastamaan itseään tai ainakin saada ihmiset suremaan, jos eivät rakasta minua.
Osa ihmisistä yrittää elämäntarinansa vuoksi alistaa toiset tahtoonsa, suostutella toiset antamaan sitä mitä tahtovat, pettämään toiset tahtonsa vuoksi tai nöyryyttämään toiset – samalla itsepäisesti toivoen, että jos on tarpeeksi toisia alistava, tarpeeksi ovela, tarpeeksi paha, jos suututtaa toisia tarpeeksi, niin saa lopulta oman tahtonsa läpi.
Kopp muistuttaa, että potilaat yrittävät oman elämänkokemuksensa vuoksi saada psykoterapeutin mukaan henkiseen kiristykseen, nöyryytykseen, hyväksikäyttöön tai riippuvaisiin vaatimuksiin. Ja kyllä psykoterapeutit nielevät syötin ainakin jossain määrin, mutta potilaat voi saada näkemään ja huomaamaan mitä he ovat tekemässä. Psykoterapeutin tehtävänä on saada potilaat kiinnostumaan omasta elämästään, eikä muiden elämästä. Psykoterapeutin on myös paljastettava potilailleen nuo tavat, joilla he pettävät itseään. Psykoterapeutin on tultava potilaalle ihmiseksi, jolla on omat oikeudet ja tunteet, eikä potilaalla ole oikeutta viedä psykoterapeutilta hänen omaa oikeutta elämäänsä. Psykoterapeutti ei voi korvata menetettyä isää eikä äitiä.
Psykoterapeutin täytyy auttaa potilasta näkemään, että jokainen ihminen, tässä elämänsä yhden terapiatunnin aikana, voi tulla tässä elämässä tärkeäksi toiselle, mutta vain siinä määrin kuin ihminen on halukas menemään ”käsivarren päähän itsestään”, tulemaan alttiiksi haavoittuvuudelle taas ja ottamaan riskin uusiin menetyksiin.
Kun potilaan vuorovaikutus keskittyy menneisyyden menetyksiin ja siihen mitä hänellä on menettävissä psykoterapeutin kanssa, potilaan täytyy oppia pitämään se mitä hänellä on. Jos potilas väittää, että vanhemmat rakastivat häntä ”omalla tavallaan”, niin se on johtopäätös. Sillä kun vanhempien rakkaus on tarjottu muodossa, joka ottaa lapsen tunteet huomioon, niin se koetaan suoraan lapsena. Siihen ei tarvita lapsuuteen liittyviä johtopäätöksiä. Ja jos niin ei ollut, niin se on kovaa, mutta niin se vain on.
Jos ei rakastettu lapsena, niin kuin olisi toivonut tai ei saanut kokemusta siitä, että rakastetaan, niin ihmisen täytyy kohdata se, kuinka pahalta se tuntuikin ja tuntuu sekä huomata, kuinka juuttunut siihen on. Ja sitten voi elämässä kääntyä muita ihmisiä kohtaan ja olla muita ihmisiä kohtaan niin avoin, että he oppivat tuntemaan sinut ja ehkä rakastamaankin sinua. Voi tehdä toiveensa tunnetuksi ja jos ne saa toteutettua, niin hyvä niin. Jos ei, niin muut tuntevat sinut, vaikkeivat rakasta sinua, eikä sille ole mitään välttämättä tehtävissä. Ehkä joku muu sitten rakastaa sinuakin. Mutta kukaan ei voi ottaa toisen ihmisen paikkaa.
Elämässä on opittava suremaan menetyksiä, joita väistämättä tulee. Menneisyydestä on päästettävä irti, jotta voi tehdä tilaa nykyisyydelle. Lapsuutensa vanhempia haudatessa täytyy tulla toimeen myös muun maailman kanssa, todellisuus on miinus kaksi henkilöä omassa elämässään. Loppujen lopuksi se ei ole huono sopimus ollenkaan.
Se ettei enää kieltäydy suremasta sitä, ettei ollut niitä vanhempia, joita toivoi, mutta joita ei koskaan ollut, niin voi alkaa pitämään kiinni siitä, mitä todella itselleen on odottamassa. Se ettei aina saa asioita läpi oman päänsä mukaan, ei tarkoita, etteivät ihmiset pitäisi tai rakastaisi sinua. Tämä on kova läksy aikuisellekin ihmiselle.
Elämä ei ole sellaista, että hyvistä asioista palkitaan ja huonoista rankaistaan, mutta siitä huolimatta tulee yrittää parhaansa elää säädyllisesti muiden kanssa. Kurja lapsuus ei ole oikeutus välttää vastuunsa elämässään ja elämästään.
Jokaisella ihmisellä on elämässään pettymyksiä, turhautumisia, epäonnistumisia, menetyksiä, pettämisiä, sairautta, ikääntymistä ja lopulta oma kuolema. Se että kurja lapsuus jollain luonnonlain voimalla aiheuttaisi sen, että toisille ihmisille täytyy olla ilkeä, satuttaa tai vahingoittaa heitä ”oman kurjan lapsuutensa oikeutuksella”, osoittaa, ettei ole ihan kaikkia inkkareita ottanut kanoottiinsa. Camusin sanoin täytyy oppia olemaan oikeudellinen ihminen epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Elämä on aina epätäydellistä.
Hemingwayn sanoin: ” On olemassa asioita, joita ei voi oppia nopeasti ja aikoja, jolloin maksamamme kalliisti sen opin hankkimisesta.”
Jokainen meistä on haavoittuvainen omassa elämässään. Jokainen ihminen on samalla kertaa heikko ja vahva, kova ja hellä, kykenevä hyvään ja pahaan – siksi jokainen meistä on täysin vastuussa omista valinnoistaan ja teoistaan, mikä on aikuiselle ihmiselle samalla kertaa jännittävää ja kauhistuttavaa.
Aikuisena ihminen on lopulta yksin. Kukaan ei voi tehdä sitä, mitä aikuisen ihmisen itse pitää tehdä. Muiden ratkaisut eivät päde elämässäsi. On kohdattava aikuisen ihmisen perustavaa laatua oleva inhimillinen olosuhde: olet tässä ja nyt, itsellesi etkä kenellekään muulle. Olosuhde on jokaiselle eri ja samalla yhteinen. Minä en ole sinä, vaikka velvollisuutemme elämälle onkin sama.
Elämässä voi käydä niin että sankaristakin tulee antisankari – ja toisinpäin
Ihmisen suhde toiseen on Koppin mukaan kuvattu hyvin Samuel Beckettin romaanissa Molloy. Molloy on ihmisenä antisankari ja romaanin toinen henkilö on Moran on ihmisenä arjen sankari, joka toteuttaa ihmisen projektia, oikeastaan tietämättä miksi niin tekee. Moran menettää kaiken, mitä hänellä on ja hänestä myös tulee Molloy, elämän antisankari.
Joskus on hyvin vaikeaa olla ihminen: aikuinen, rajoittunut, avuton toisinaan, huolehtia itsestään koska kukaan muu ei tee sitä. Mitä voimme toivoa silloin olevamme toiselle ihmiselle? Kopp toivoo, että hän voi välittää potilailleen toivon ja mukavuuden tietää, että joku muu tekee juuri samaa – kohtaa elämän sellaisena kuin se on, riskeraa oman tietämisensä, tuntee mitä tuntee, kamppailee ne samat kamppailut jotka potilas kamppailee, suree menetyksensä – ja säilyy hengissä.
Pahuutta voi jakaa uudelleen, mutta sitä ei saada häviämään maailmasta. Yhteiskuntapolitiikka-lehti kertoi tänä vuonna helmikuussa, että 4 % rikoksenuusijoista tekee 72% rikoksista. Ja myös ne miehet jotka hakkaavat tyttöystäviään tai vaimojaan, eivät lopeta sitä, vaikka niin lupaavat. Väkivalta ei lopu elleivät hakkaajat hae itselleen ammattiapua. Hakattujen kumppaneiden kannattaa lähteä suhteesta mahdollisimman pian, sillä väkivallalla on taipumus vain pahentua ajan mittaan. On ironiaa, että suomalaisenkin yhteiskunnan tuomiot väkivallasta ovat näennäisiä. Ja 4 % voi jatkaa rikoksiaan ilman, että yhteiskunta siihen mitenkään puuttuu.
Uudet ratkaisut ongelmiin luovat aina uusia ongelmia ratkaistavaksi. Ihmisillä on kiusaus vältellä omaa vastuullisuuttaan. On koettava tehdä se minkä pystyy omilla taidoillaan.
Se että opimme suremaan menetyksemme ja hautaamaan kuolleet vanhempamme myös psykologisesti, avaa meille todellisen kontaktin toisiin ihmisiin. Kykenemme olemaan läsnä suhteessa toisiin ihmisiin, kykenemme uskomaan että jokin vielä on meitä odottamassa tulevaisuudessa.
Meidän on elettävä oma elämämme, kukaan muu ei siihen pysty. Emmekä voi fanittaa kenenkään toisen elämää. Meidän on tehtävä se mikä on oikein, vaikka välillä se unohdammekin. Silloinkin ja etenkin silloin kuin ei jaksaisi tehdä oikein.
Haluamme elämältä varmuutta ja selkeyttä, mitä elämä ei voi antaa. Koppin mukaan olemme kaikki maanpakolaisten yhteisöä. Olemme paossa lapsuutemme illuusioita, illuusiota siitä että perheessämme on ja oli kaikki hyvin ja illuusiota, että meillä on tai oli tietty paikka, joka tekee tai teki tästä kaikesta järkevää.
Koppin mukaan sillä ei ole väliä, onko maanpaossa omasta tahdostaan. Siksi että on pettynyt ja etsii parempaa paikkaa, luvattua maata. Tai maanpaossa kun illuusio luvatusta maasta on matkalla vääristynyt. Se mikä merkitsee on se, että viattomuus on ikuisiksi ajoiksi menetetty. Ei ole enää paluuta menneisyyteen. On vain illuusionsa menettäneitä maanpakolaisia, jotka kulkevat käsi kädessä kohti luvattua maata, jota siis ei enää ole.
Epäonnistumisista pitää oppia. Emme voi nousta niin suureen hengelliseen korkeuteen, ettemme sieltä aina putoaisi. Aika ajoin. Mutta meidän tehtävä on nousta aina uudelleen kohti noita hengen ja luvatun maan korkeuksia. Jotta meissä voi jotakin uutta syntyä, niin jonkun vanhan pitää kuolla. Niin se vain on. Elämässä. Aina.
Mitä nykyajan gurut voivat oppia menneiltä guruilta?
Koppin mukaan nykyajan ( 1971 Amerikassa) maallistuneet psykoterapeutit eivät ole pyhimys-mystisiä kuten zaddikit olivat. Nykyajan psykoterapeutti ei voi antautua shamaanin visionääriseen transsiin. Eikä nykyajan psykoterapeutti mennä erämaahan olemaan yksikseen. Silti kaikkien menneiden gurujen yrityksistä voi oppia.
Zaddikit yrittivät auttaa ihmisiä Jumalan yhteyteen. Psykoterapeutti voi palauttaa potilaan oman itsensä luo ja tähän maailmaan potilaansa toipumista ja kasvua edistämällä maallisena henkilönä. Psykoterapeutti voi oppia zaddikeilta sen, että jos yrittää auttaa potilastaan aloittamalla liian ”kaukaa”, kohtaamatta potilasta aluksi siellä, missä hän on ja yrittämättä tulla potilaalle kanssaihmiseksi, niin potilaan yhteys itseensä ja tähän maailmaan ei onnistu.
Psykoterapeutin täytyy uskaltaa elää totuutensa mukaisesti, tulla omaksi gurukseen, riskeerata samalla tavalla itsensä epävarmana ja epätäydellisenä, kuten potilaskin tekee tai toivottavasti tekee, jos haluaa edistyä omassa toipumisessaan. Molempien täytyy olla aidosti läsnä, jotta toivottu muutos voi tapahtua. Tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Mikä psykoterapiassa vaikuttaa?
Mark Bubble ym kirjassa Heart & Soul of Chance – What Works in Therapy ( 2006, 11.painos)
Kerrotaan, että psykoterapian tuloksellisuudessa eli siinä kuinka hyvin psykoterapia onnistuu ja on vaikuttavaa, vaikuttavat eri asiat ja eri tavalla.
40 % tuloksesta riippuu potilaasta , siitä mitä hän tuo terapiahuoneeseen ja mikä vaikuttaa hänen elämäänsä terapiahuoneen ulkopuolella.
30 % psykoterapian tuloksesta riippuu siitä, mikä suhde psykoterapeutilla ja potilaalla on.
15 % psykoterapian tuloksellisuuden vaihtelusta johtuu placebosta, toivosta ja odotuksista.
15 % riippuu siitä tekniikasta tai viitekehyksestä, mikä psykoterapeutilla on.
Psykoterapian tuloksellisuuden ylivoimaisesti tärkein tekijä on siis potilas, hänen elämänsä olosuhteet ja odotukset joita hänellä on psykoterapiaa kohtaan.
On oikeastaan niin , ettei ole psykoterapiaguruja ollenkaan, on vain oman elämänsä potilasguruja. Ja niin on hyvä, psykoterapeuttigurulle jää sellainen osuus kuin hänelle kuuluukin – toisen ihmisen elämässä.
Psykoterapeutilla on vähäisempi osa kuin potilaan oma osa toipumisessa, mutta sillä pienellä osalla voi olla merkitystä sille, että potilas alkaa lopultakin elää omaa elämäänsä, eikä elä elämäänsä jonkun toisen kautta, tai haikaile menneisyyteen. Alkaa elää tätä päivää ja ehkä alkaa nähdä, kuinka aurinko nousee taas. Uusi päivä on täynnä toivoa taas kerran.
Keskiaikainen mystikko mestari Eckhardt kirjoitti, että kaikkein pimeintä on hetki juuri ennen aamunkoittoa.
25.10.2014 Lappeenrannassa.