Päihdeongelmien hoidosta ja 12 askeleen ohjelmasta
PÄIHDEONGELMIEN HOIDOSTA JA 12 ASKELEEN OHJELMASTA
12 askeleen ohjelma on päihdeongelmaisten kanssa neljännesvuosisadan työskentelyn jälkeen edelleen tehokkain toipumisohjelma alkoholismista ja narkomaniasta. 12 askeleen ohjelmia on kehitetty monen muunkin riippuvuuden toipumisohjelmaksi.
Minulle tulee nykyisin paljon puheluja, joissa yleensä omaiset soittavat ja kysyvät, että miten saisi alkoholistin tai narkomaanin hoitoon – jotkut heistä tulisivat mielellään lääkärin vastaanotolle, mutta AA:han eivät halua mennä. Hyvä alkuhan se voisi olla käydä lääkärin vastaanotolla, mutta minulle on vain alkanut tulla tunne, että jos potilaat toteuttaisivat ohjeet, joita tulevat minulta kyselemään, niin monet heistä olisivat jo pitkällä toipumisen tiellä.
Jos päihdeongelmainen ei toteuta kysymäänsä ohjetta käytännössä, niin ei hän muutu ongelmansa suhteen. Motivoiva haastattelu on tuonut mahdollisuuksia arvioida oikeata hetkeä, jolloin alkoholisti olisi oikea-asteisesti motivoitunut muuttamaan elämäänsä. Monesti motivaatiota odotellessa alkoholisti on jo kuollut viinaan. Siksi useasti ehdotan alkoholistille AA:han menemistä, vaikka hän olisi esiharkinta-vaiheessa muutoksen suhteen, koska se voi mahdollistaa hänen hengissäsäilymisensä.
Monet alkoholistit jäävät toivotaan, toivotaan – tilaan. He toivovat, että joku onnenkantamoinen ratkaisisi heidän alkoholiongelmansa, ettei heidän täytyisi ryhtyä mihinkään. Se on sama kuin sokeritautiin sairastunut toivoo, ettei hänen tarvitsisi muuttaa käyttäytymistään millään tavalla. No Pain, No Gain sanovat englanninkieliset – ei ilman tuskaa ja kipua synny pysyviä tuloksia. Kysymys on sekä alkoholistille että sokeritautiin sairastuneelle pysyvästä elämäntapamuutoksesta, jos mielii toipumisen tuloksista nauttia.
Monet lukevat kaikenlaisia itsehoito-oppaita, mutteivät sitten tee mitään muutosta elämässään. Monet käyvät neljännen tai viidennen terapeutin luona, tai saman luona vuosikausia ilman että tekevät mitään muutosta elämässään – he ihmettelevät ääneen, kun heidän ongelma häviä mihinkään. Jotkut käyvät vuosikausia terapiassa, muuttamatta mitään elämässään. Jotkut harrastavat toipumista, kuten Tommy Hellsten kirjoittaa kirjassaan Ihminen tavattavissa.
JO 1930-LUVULLA LÄÄKÄRIT OVAT POHTINEET ALKOHOLISTIEN SUHTEEN SAMOJA KYSYMYKSIÄ KUIN NYKYÄÄN
AA:n ”Isossa kirjassa”[i] , Nimettömissä Alkoholisteissa kirjoittaa 1930-luvun amerikkalainen lääkäri William D Silkworth:
”Me lääkärit olemme tienneet kauan, että jonkinlainen ”moraalipsykologia” on täysin välttämätön alkoholisteille, mutta tämän tiedon soveltaminen tuotti meille ylivoimaisia vaikeuksia… alkoholin vaikutus näihin kroonisiin alkoholisteihin jonkinlainen allergian ilmenemismuoto. Pakonomainen tarve nauttia alkoholia rajoittuu tähän ryhmään, eikä sitä ilmene kohtuullisesti alkoholia käyttävissä ihmisissä. Nämä allergiset henkilöt eivät voi koskaan turvallisesti käyttää alkoholia missään muodossa. Ja kun alkoholinkäyttö on tullut heille tavaksi, jota he eivät pysty murtamaan, kun itseluottamus on mennyt, kun he eivät enää usko mihinkään inhimilliseen, heidän ongelmansa kasaantuvat sellaiseksi vyyhdiksi, jota on uskomattoman vaikea purkaa.
Pelkkä tunteenomainen vetoaminen heihin riittää harvoin. Alkoholistia ei kiinnosta eikä saa valtaansa ajatus, jossa ei ole syvyyttä ja painoa. Melkein aina heidän ihanteittensa on perustuttava voimalle, joka on heitä itseään suurempi, mikäli he tahtovat aloittaa elämänsä uudelleen.
… Jos lääkäri on itselleen rehellinen, hänen on tosissaan myönnettävä oma riittämättömyytensä tällaisen ongelman edessä. Vaikka hän antaisi kaikkensa, se useinkaan riitä. Tuntuu siltä kuin tarvittaisiin enemmän kuin inhimillistä voimaa oleellisen sielullisen muutoksen aikaansaamiseksi.
… Ihmiset juovat pohjimmiltaan siksi, että he pitävät alkoholin vaikutuksesta… Heille elämä alkoholin vaikutuksen alaisena on ainoata normaalia elämää. He ovat levottomia, hermostuneita ja tyytymättömiä, kunnes voivat taas kokea helpotusta, jonka muutama ryyppy tuo tullessaan. (Ryyppykaudet toistuvat, selviävät, katuvat ja päättävät vakaasti etteivät koskaan enää juo.) … jos ihminen ei koe täydellistä sielullista muutosta, toipumisesta ei ole juuri toiveita… kun sielullinen muutos on tapahtunut…eikä hänen tarvitse ponnistella muuten kuin noudattaakseen eräitä yksinkertaisia ohjeita.
On monta ihmistyyppiä, joihin tavanomainen psykologinen lähestymistapa ei tehoa… Tunne-elämältään epävakaa psykopaatti… mies joka ei tahdo myöntää että hän ei voi juoda… ne jotka uskovat että he voivat nauttia vaaratta oltuaan jonkin aikaa juomatta…maanis-depressiivinen tyyppi … ne jotka ovat muuten täysin normaaleja, paitsi siinä miten alkoholi heihin vaikuttaa. He ovat usein kyvykkäitä, älykkäitä ja ystävällisiä ihmisiä.
Kaikilla näillä ja monilla muilla ihmisillä on yksi yhteinen oire: jos he alkavat juoda, heissä syntyy pakonomainen tarve. Tämä ilmiö saattaa olla merkki allergiasta. Me emme osaa ehdottaa muuta kuin täydellistä pidättäytymistä alkoholista.”
Tohtori Silkworth kirjoittaa Lääkärin mielipiteen lopuksi: ”Neuvon vilpittömästi jokaista alkoholistia lukemaan tämän kirjan (Nimettömät Alkoholistit). Vaikka alkoholisti avaisi kirjan pilkallisin mielin, voi olla että hän rukoilee ennen kuin on päässyt loppuun.”
PÄIHDETYÖN AMMATTILAISET VÄHEKSYVÄT OMA-APURYHMIÄ, VAIKKEI HEILLÄ OLE KOULUTUSTA PÄIHDEONGELMIIN
AA:n ensimmäinen askel kertoo oikeastaan kaiken olennaisen 12 askeleen ohjelmasta. Useimmat eivät kuitenkaan tunne tätä voimattomuuden myöntämisen psykologista paradoksia, ennen kuin ovat kokeneet sen. Siitä on vaikea puhuakin, ellei siitä ole omaa kokemusta. Tai voi siitä puhua, mutta kuulija tajuaa, että nyt edessä oleva vain puhuu asiasta, josta hänellä ei ole kokemusta. Eikä hän ole riittävän syvällisesti kuunnellut niitä, joilla tämä kokemus on.
Mark Schenker (MS) kertoo kirjassaan[ii], kuinka psykoterapian maailma ja addiktioista toipumisen maailma ovat olleet toisilleen huonoja petikumppaneita. Psykoterapian ja päihdetoipumisen ammattilaisilla ei ole itsellään ollut toipumisen kokemusta, minkä vuoksi he ovat suhtautuneet epäilevästi ”kokemusammattilaisiin”. Kokemusammattilaiset ovat puolestaan nähneet selvästi läpi kirjaoppineen onttouden, mikäli kirjanoppinut ei ole oppinut potilailtaan. Kysymys ”oletko itse toipuva päihdeongelmainen?” on ollut aseistariisuva monelle psykoterapeutille, joka ei ole oikein tiennyt, miten osaisi edetä päihdeongelmaisen kanssa. Toisaalta muodollista koulutusta päihdeongelmiin annetaan edelleenkin eri ammattikuntien koulutusohjelmissa hyvin vähän.
MS kertoo, että 1999 Annavi et al tutkivat, että 74 % psykologeista ei ollut saanut minkäänlaista koulutusta päihdeongelmiin. Muiden ammattikuntien päihdeongelmien koulutus oli yhtä retuperällä.
MS:n mukaan monet päihdeongelmaiset ovat pettyneitä psykoterapiaan, koska psykoterapeutit yrittävät hoitaa addiktiota niin kuin se olisi oire jostakin muusta häiriöstä. Kuin juomisen syy muka olisi masennus, ahdistus tai ratkaisematon sisäinen ristiriita. Jokainen psykoterapeuttinen koulukunta on yrittänyt sovittaa addiktion omiin käsiterakennelmiinsa.
Samanaikaisesti kun päihdeongelmien muodollinen koulutus on ollut lähes olematonta, päihdeongelmaisten kanssa työskentelevät ammattilaiset ovat suhtautuneet varauksellisesti ja epäluuloisesti AA:han ja NA:han. Pahimmillaan arvostelu oma-apuryhmiä kohtaan on johtanut siihen, että jotkut psykoterapeutit ovat puhuneet ”kultista” joka ”liuottaa transferenssin”.
Minä olen tavannut useita potilaita, jotka ovat käyneet vuosia psykoterapiassa, mutta kukaan ei ole tehnyt AUDIT-kyselyä eikä ottanut esim. laboratoriokokeita, joissa juomisongelma paljastuisi helposti. On vain ihmetelty, miksi psykoterapia ei etene. Esimerkiksi masennuksesta paranee vuodessa, mikäli sitä eivät estä alkoholiongelma tai persoonallisuusongelma.
MS:n mukaan psykoterapeutti on voinut suojautua kaksoissidos-ajattelun alle AA-kehotuksen jälkeen. Jos potilas menee sinne, juomisongelma on ratkaistu. Jos ei mene, niin hänellä ei ole tarpeeksi motivaatiota.
Työyhteisöiltä tulee eniten pyyntöjä päihdeongelmien suhteen ”puheeksiottokoulutuksesta”, mikä kertoo, että melko perusasioissa ollaan lähes 100 vuotta AA:n perustamisen jälkeen.
Toisaalta on sanottava, ettei AA ole halunnut tieteellistä tutkimusta itsestään, minkä vuoksi todistus raitistuneista on jäänyt anekdoottien tasolle. On arveltu, että 8 % niistä, ketkä menevät AA:han, jäävät ja toipuvat siellä. Toisaalta tiedetään, että jopa 80 % niistä, jotka noudattavat 12 askeleen ohjelmaa, toipuvat pysyvästi. Julkisissa järjestelmissä, esim. A-klinikoilla käy 5 % alkoholisteista ja julkisissa palvelujärjestelmissä toipuvia on 30 %. Eli näyttöön perustuvasta tehosta ja vaikuttavuudesta ei päihdeongelmien kohdalla voi puhua.
Opiattikorvaushoidosta on hyvää näyttöä, opiaattiriippuvaisille annetaan sitä, mitä he haluavat ja he pysyvät hoidossa. Hoidon hyvyyden mittarina käytetään hoidossa pysymistä, infektiotautien vähenemistä ja rikosten vähenemistä. Viimeisen osalta opiaattikorvaushoidon näyttö ei taida niin hyvää lopulta ollakaan. Rikollista toimintaa opiaattiriippuvaisilla on usein ollut jo ennen vakavaa huumeongelmaa.
Luulen, että jos alkoholiriippuvaisille annettaisiin alkoholia aamuin ja illoin, heidät myös saisi pysymään ”hoito-ohjelmassa”. Olisi mielenkiintoista tehdä joskus koe, jossa alkoholistit kasattaisiin suureen Saimaan saareen (josta ei pääse mantereelle) ja he saisivat juoda alkoholia niin paljon kuin haluaisivat ja tutkia, mikä olisi lopputulos.
MS:n mukaan mielenterveystyön ammattilaisilta puuttuu tietoa, viisautta ja tekniikoita päihdeongelmien hoitamisessa. Ensimmäinen iso este mielenterveystyön ammattilaiselle 12 askeleen ohjelmassa on ”voimattomuuden” myöntäminen, kun mielenterveystyön keskiössä on päinvastoin potilaan voimaannuttaminen (empowerment). Toinen este on 12 askeleen ohjelman hengellinen luonne, koska uskonto ja hengellisyys ovat epämiellyttäviä teemoja monelle mielenterveystyön ammattilaiselle. Kaikille joille AA:n ”Korkein Voima” tuottaa vaikeuksia voi suositella Kurtzin ja Ketchamin kirjaa Spirituality of Imperfection[iii], missä paljastuu, että 12 askeleen ohjelma ei ole uskonnollinen, vaan hengellinen ohjelma. Ateistikin voi löytää itselleen asian, joka on hänelle ”korkeampi voima”. Kolmantena esteenä voi olla tavallinen ryhmien käyttö hoidossa, neljänneksi AA:ssa ei ole oivalluskeskeisen yksilöterapian ylistystä siinä määrin kuin vielä on mielenterveystyössä. AA-ryhmät eivät noudata terapeuttisia rajoja. AA:ssa on keskeinen rooli omalla avautumisella. AA:n ja psykoterapian kielet ovat olleet käsitteistöltään erilaisia. Eri kieltä puhuvat ajattelevat helposti eri tavalla, mistä seuraa helposti väärinymmärtämisen mahdollisuuksia.
MS:n mukaan useat hoitopaikat ilmoittavat nykyään käyttävänsä kaikkea mahdollista, mitä olettavatkin muiden haluavan hoitopaikassa olevan, vaikka kyseistä hoitomuotoa ei olisi muuta kuin maininta kotisivuilla tai neliväripainoesitteessä.
Terence T. Gorski kirjoittaa kirjassaan[iv], että jos olet 12 askeleen ohjelmassa, jossa on psykoterapeutti vetämässä terapiaryhmää, niin ole varovainen. Todennäköisesti et ole 12 askeleen ohjelmassa. Gorskin mukaan AA on lähes ainoita organisaatioita, joka ei pakota tekemään mitään. AA:ssa ei ole mitään pakkoa osallistua: jos ei halua kuulua, ok. Jokainen on tervetullut kokouksiin ja työskentelemään askelia. Jos ei halua työskennellä askelia, niin ok.
Gorskin mukaan sitoutumisen aste AA:ssa kävijöillä vaihtelee:
1. tasolla alkoholistit osallistuvat ryhmiin,
2. tasolla he lukevat 12 askeleen kirjallisuutta.
3. tasolla toipuva alkoholisti hankkii itselleen kummin, joka voi näyttää hänelle, kuinka ohjelma toimii.
4. tasolla toipuva alkoholisti alkaa työskennellä askelia, toipuva alkoholisti alkaa kasvaa ja muuttua, kun on osallistunut ryhmiin ja työskennellyt 12 askeleen ohjelmaa
5. tasolla toipuva alkoholisti alkaa toimia kummina (JK:n lisäys:ei kullittajana) toisille toipuville alkoholisteille
6. tasolla saa kokemusta kummina ja alkaa olla kykenevä yleiseen palvelutyöhön AA:ssa.
Gorskin mukaan on olemassa sanonta, että jos tuot kroppasi AA-kokoukseen, niin mielesi seuraa perässä. Gorski kertoo vitsin: Mikä ero on juopolla ja alkoholistilla? Juopon ei tarvitse mennä AA-kokoukseen, alkoholistin pitää.
Kukaan ei pakota AA-kokouksissa puhumaan mitään, jos ei halua. Joskus muiden kokemuksia kuuntelemalla oppii paremmin, kuin että olisi itse koko ajan äänessä omista kokemuksistaan.
Raittiuden alkuvaiheessa kannattaa käydä AA-kokouksissa päivittäin, AA:n ehdotus 1930-luvulta, käy kokouksissa joka päivä 90 päivän ajan on saanut viime aikoina vahvistusta aivotutkimuksesta – 90 päivän kuluessa aivohermoissa tapahtuu pysyviä muutoksia, jos muuttaa käyttäytymistään 90 päivän ajaksi. 90 päivän aikana 12 askeleen ohjelma alkaa avautua tulokkaalle.
12 askeleen ohjelmaa pitäisi mielestäni tuntea kunkin mielenterveystyötä tekevän, koska se on edelleen toimivin päihdeongelmista toipumisohjelma.
12 ASKELEEN OHJELMASTA – 1. ASKEL
AA1: AA:n ensimmäinen askel: Myönsimme, että olimme voimattomia alkoholin suhteen ja elämämme oli käynyt hallitsemattomaksi.
Stephen Arterburn ja David Stoop[v] kirjoittavat kirjassaan 12 askeleesta Barrysta: Hän oli juhlinut ja ryypännyt 17 vuotta, minkä aikana Barry oli tullut vakaukseen, että ainut keino selvitä elämästä oli pysyä humalassa. Hän oli pitänyt juomia koko ajan varalla, jotta päihtyminen olisi aina mahdollista. Barry ei ymmärtänyt, miksi vaimo halusi erota, miksi lapset olivat vihaisia ja etäisiä hänelle ja miksi hänen elämänsä aina oli kaoottista ja stressaavaa. Barry oli yrittänyt hallita elämänsä tapahtumia, vaimon käyttäytymistä, lapsia ja työtään, mutta oli aina päätynyt kriisiin. Juominen oli ainut tapa vähentää stressiä ja löytää mielentyyneys.
Yhtenä iltana vaimon mitta oli tullut täyteen hänen juomistaan, he olivat riidelleet, vaimo oli ilmoittanut lähtevänsä. Barry muisti riitaa vain epämääräisesti humalatilansa vuoksi, mutta oli seuraavana päivänä täynnä häpeää ja pelkoa. Barryn kipu, yksinäisyys ja tilanteen pahentuminen tuntuivat sietämättömältä.
Elämä alkoholin kanssa ei tuntunut Barrysta jatkamisen arvoiselta, mutta Barry ei ollut varma kykenisikö elämään ilman alkoholia. Aikaisemmat juomisen lopettamisyritykset olivat tehneet hänet levottomaksi, ärtyisäksi ja tyytymättömäksi. Olut käsissään hän soitti AA:n päivystävään puhelimeen, jossa kerrottiin että toipumisesta oli toivoa ja suositeltiin AA-kokoukseen menemistä.
AA-kokouksen puheenjohtaja kysyi Barrylta tämän saapuessa ensimmäiseen AA-istuntoonsa 1.askeleesta: Myönsimme että olimme voimattomia alkoholin suhteen ja elämämme oli tullut hallitsemattomaksi. Kuunnellessaan muiden tarinoita Barry hämmästyi sitä, miten samankaltaisia ne olivat hänen oman tarinansa kanssa: hän oli voimaton alkoholin suhteen ja hän käytti alkoholia etsiäkseen helpotusta elämäänsä sekä hänen elämänsä oli tullut hallitsemattomaksi. Muiden tarinoissa hän kuuli ja tunnisti oman humalaisen kipunsa ja sitä seuraavan toivottomuuden. Barryn toinen hämmästys oli se, että tarinoitsijat olivat raittiita ja tyytyväisiä. Alkoholismista toipuminen alkoi näyttää myönteiseltä vaihtoehdolta, eikä orjantyöltä, miksi hän oli toipumisen kuvitellut.
Yksi alkoholisti kertoi pelkäävänsä, että jos hän raitistuu, niin hän on uskonnollisissa kokouksissa soittamassa kitaraa - se oli suurin pelko, mitä hän alkoholistina saattoi kuvitella. Usein päihdepotilaat kertovat, etteivät mene AA:han, koska siellä ihmiset vain puhuvat siitä, kuinka ovat juoneet omaisuutensa ja tulevat kuitenkin mersulla tapaamiseen. Useimmat heistä eivät ole AA:ssa käyneetkään, tai ovat käyneet vain kerran. Toisaalta on myös todettava, että AA-ryhmä on tasan niin hyvä kuin se kykenee vastaanottamaan tulokkaan. Tulokas on monin tavoin hyvin arka tullessaan.
Monet alkoholistit ovat selvin päin erittäin arkoja, minkä vuoksi he järkeilevät, sisäisiä puolustuspuheita itselleen, erilaisia syitä, minkä vuoksi he eivät voi mennä AA:n – monet heistä pelkäävät kuollakseen alkoholismin aiheuttaman yksinäisyytensä ja eristäytyneisyytensä paljastumista. Monet heistä ovat yliherkkiä kaikelle, mikä saatettaisiin tulkita heidän arvosteluksi. Alkoholia käyttävä alkoholisti on monesti yliherkkä kaikelle arvostelulle, koska hänen omatuntonsa, jos sitä vielä on, pommittaa häntä koko ajan. Monet heistä ovat yliherkkiä sille, että joku puhuu heille selvin päin.
Humalassa tuo alkoholistin kärsimysnäytelmä purkautuu omaisille keljuiluna, ärtyisyytenä ja uhona jossa alkoholisti kohtelee väkivaltaisesti puolisoaan ja ehkä lapsiaankin. Kaupungilla juovuksissa kulkiessaan alkoholisti törmää toiseen elämässään ärsyyntyneeseen ja seurauksena on eriasteisia väkivallantekoja. Pahimmillaan alkoholistit tappavat toisiaan, kun nousuhumalassa on uho ylimmillään tai aamukrapulassa olo pahimmillaan.
Voimattomuuden myöntäminen alkoholin suhteen haastaa alkoholistin ylpeyden. Alkoholistin ylpeys täytyy mennä säpäleiksi, vaikka vain pikkupalasina, jotta hän voisi toipua. Miten alkoholistin ylpeyden mureneminen tapahtuu, riippuu siitä, miten helposti tai vaikeasti alkoholisti kykenee itselleen myöntämään kärsineensä lopullisen tappion alkoholin suhteen. Kysymys on lopulta siitä, miten osaa elämässään tappionsa itselleen myöntää.
Arterburnin ja Stoopin mukaan addiktiivisen ajattelun alainen henkilö uskoo, että hän voi hallita, mitä tahansa, ilman muiden apua. Omavoimaisuudessa alkoholisti jatkaa uskomista, että voi itse selvitä omin voimin ja saada elämänsä järjestykseen. Omavoimaisuuden haaksirikko kehittää alkoholistille riittävästi nöyryyttä kuunnella muita ja jopa Korkeinta Voimaakin
Arterburnin ja Stoopin mukaan itsenäisyys on tappavaa addiktille, ja sen vuoksi askelia, 12 askeleen ohjelmaa, työstetään ryhmässä. Heidän mukaansa ilman voimattomuuden myöntämistä alkoholisti ei voi toipua riippuvuudesta.
AA:n 1.askel sisältää voimakkaan paradoksin: kertomalla totuuden omasta täydellisestä voimattomuudestaan addiktion suhteen, alkoholistit saavat vallan valita vastineeksi toipumisen. Saat sen mistä luovut.
JATKUU
21.8.2011
12 askeleen ohjelma on päihdeongelmaisten kanssa neljännesvuosisadan työskentelyn jälkeen edelleen tehokkain toipumisohjelma alkoholismista ja narkomaniasta. 12 askeleen ohjelmia on kehitetty monen muunkin riippuvuuden toipumisohjelmaksi.
Minulle tulee nykyisin paljon puheluja, joissa yleensä omaiset soittavat ja kysyvät, että miten saisi alkoholistin tai narkomaanin hoitoon – jotkut heistä tulisivat mielellään lääkärin vastaanotolle, mutta AA:han eivät halua mennä. Hyvä alkuhan se voisi olla käydä lääkärin vastaanotolla, mutta minulle on vain alkanut tulla tunne, että jos potilaat toteuttaisivat ohjeet, joita tulevat minulta kyselemään, niin monet heistä olisivat jo pitkällä toipumisen tiellä.
Jos päihdeongelmainen ei toteuta kysymäänsä ohjetta käytännössä, niin ei hän muutu ongelmansa suhteen. Motivoiva haastattelu on tuonut mahdollisuuksia arvioida oikeata hetkeä, jolloin alkoholisti olisi oikea-asteisesti motivoitunut muuttamaan elämäänsä. Monesti motivaatiota odotellessa alkoholisti on jo kuollut viinaan. Siksi useasti ehdotan alkoholistille AA:han menemistä, vaikka hän olisi esiharkinta-vaiheessa muutoksen suhteen, koska se voi mahdollistaa hänen hengissäsäilymisensä.
Monet alkoholistit jäävät toivotaan, toivotaan – tilaan. He toivovat, että joku onnenkantamoinen ratkaisisi heidän alkoholiongelmansa, ettei heidän täytyisi ryhtyä mihinkään. Se on sama kuin sokeritautiin sairastunut toivoo, ettei hänen tarvitsisi muuttaa käyttäytymistään millään tavalla. No Pain, No Gain sanovat englanninkieliset – ei ilman tuskaa ja kipua synny pysyviä tuloksia. Kysymys on sekä alkoholistille että sokeritautiin sairastuneelle pysyvästä elämäntapamuutoksesta, jos mielii toipumisen tuloksista nauttia.
Monet lukevat kaikenlaisia itsehoito-oppaita, mutteivät sitten tee mitään muutosta elämässään. Monet käyvät neljännen tai viidennen terapeutin luona, tai saman luona vuosikausia ilman että tekevät mitään muutosta elämässään – he ihmettelevät ääneen, kun heidän ongelma häviä mihinkään. Jotkut käyvät vuosikausia terapiassa, muuttamatta mitään elämässään. Jotkut harrastavat toipumista, kuten Tommy Hellsten kirjoittaa kirjassaan Ihminen tavattavissa.
JO 1930-LUVULLA LÄÄKÄRIT OVAT POHTINEET ALKOHOLISTIEN SUHTEEN SAMOJA KYSYMYKSIÄ KUIN NYKYÄÄN
AA:n ”Isossa kirjassa”[i] , Nimettömissä Alkoholisteissa kirjoittaa 1930-luvun amerikkalainen lääkäri William D Silkworth:
”Me lääkärit olemme tienneet kauan, että jonkinlainen ”moraalipsykologia” on täysin välttämätön alkoholisteille, mutta tämän tiedon soveltaminen tuotti meille ylivoimaisia vaikeuksia… alkoholin vaikutus näihin kroonisiin alkoholisteihin jonkinlainen allergian ilmenemismuoto. Pakonomainen tarve nauttia alkoholia rajoittuu tähän ryhmään, eikä sitä ilmene kohtuullisesti alkoholia käyttävissä ihmisissä. Nämä allergiset henkilöt eivät voi koskaan turvallisesti käyttää alkoholia missään muodossa. Ja kun alkoholinkäyttö on tullut heille tavaksi, jota he eivät pysty murtamaan, kun itseluottamus on mennyt, kun he eivät enää usko mihinkään inhimilliseen, heidän ongelmansa kasaantuvat sellaiseksi vyyhdiksi, jota on uskomattoman vaikea purkaa.
Pelkkä tunteenomainen vetoaminen heihin riittää harvoin. Alkoholistia ei kiinnosta eikä saa valtaansa ajatus, jossa ei ole syvyyttä ja painoa. Melkein aina heidän ihanteittensa on perustuttava voimalle, joka on heitä itseään suurempi, mikäli he tahtovat aloittaa elämänsä uudelleen.
… Jos lääkäri on itselleen rehellinen, hänen on tosissaan myönnettävä oma riittämättömyytensä tällaisen ongelman edessä. Vaikka hän antaisi kaikkensa, se useinkaan riitä. Tuntuu siltä kuin tarvittaisiin enemmän kuin inhimillistä voimaa oleellisen sielullisen muutoksen aikaansaamiseksi.
… Ihmiset juovat pohjimmiltaan siksi, että he pitävät alkoholin vaikutuksesta… Heille elämä alkoholin vaikutuksen alaisena on ainoata normaalia elämää. He ovat levottomia, hermostuneita ja tyytymättömiä, kunnes voivat taas kokea helpotusta, jonka muutama ryyppy tuo tullessaan. (Ryyppykaudet toistuvat, selviävät, katuvat ja päättävät vakaasti etteivät koskaan enää juo.) … jos ihminen ei koe täydellistä sielullista muutosta, toipumisesta ei ole juuri toiveita… kun sielullinen muutos on tapahtunut…eikä hänen tarvitse ponnistella muuten kuin noudattaakseen eräitä yksinkertaisia ohjeita.
On monta ihmistyyppiä, joihin tavanomainen psykologinen lähestymistapa ei tehoa… Tunne-elämältään epävakaa psykopaatti… mies joka ei tahdo myöntää että hän ei voi juoda… ne jotka uskovat että he voivat nauttia vaaratta oltuaan jonkin aikaa juomatta…maanis-depressiivinen tyyppi … ne jotka ovat muuten täysin normaaleja, paitsi siinä miten alkoholi heihin vaikuttaa. He ovat usein kyvykkäitä, älykkäitä ja ystävällisiä ihmisiä.
Kaikilla näillä ja monilla muilla ihmisillä on yksi yhteinen oire: jos he alkavat juoda, heissä syntyy pakonomainen tarve. Tämä ilmiö saattaa olla merkki allergiasta. Me emme osaa ehdottaa muuta kuin täydellistä pidättäytymistä alkoholista.”
Tohtori Silkworth kirjoittaa Lääkärin mielipiteen lopuksi: ”Neuvon vilpittömästi jokaista alkoholistia lukemaan tämän kirjan (Nimettömät Alkoholistit). Vaikka alkoholisti avaisi kirjan pilkallisin mielin, voi olla että hän rukoilee ennen kuin on päässyt loppuun.”
PÄIHDETYÖN AMMATTILAISET VÄHEKSYVÄT OMA-APURYHMIÄ, VAIKKEI HEILLÄ OLE KOULUTUSTA PÄIHDEONGELMIIN
AA:n ensimmäinen askel kertoo oikeastaan kaiken olennaisen 12 askeleen ohjelmasta. Useimmat eivät kuitenkaan tunne tätä voimattomuuden myöntämisen psykologista paradoksia, ennen kuin ovat kokeneet sen. Siitä on vaikea puhuakin, ellei siitä ole omaa kokemusta. Tai voi siitä puhua, mutta kuulija tajuaa, että nyt edessä oleva vain puhuu asiasta, josta hänellä ei ole kokemusta. Eikä hän ole riittävän syvällisesti kuunnellut niitä, joilla tämä kokemus on.
Mark Schenker (MS) kertoo kirjassaan[ii], kuinka psykoterapian maailma ja addiktioista toipumisen maailma ovat olleet toisilleen huonoja petikumppaneita. Psykoterapian ja päihdetoipumisen ammattilaisilla ei ole itsellään ollut toipumisen kokemusta, minkä vuoksi he ovat suhtautuneet epäilevästi ”kokemusammattilaisiin”. Kokemusammattilaiset ovat puolestaan nähneet selvästi läpi kirjaoppineen onttouden, mikäli kirjanoppinut ei ole oppinut potilailtaan. Kysymys ”oletko itse toipuva päihdeongelmainen?” on ollut aseistariisuva monelle psykoterapeutille, joka ei ole oikein tiennyt, miten osaisi edetä päihdeongelmaisen kanssa. Toisaalta muodollista koulutusta päihdeongelmiin annetaan edelleenkin eri ammattikuntien koulutusohjelmissa hyvin vähän.
MS kertoo, että 1999 Annavi et al tutkivat, että 74 % psykologeista ei ollut saanut minkäänlaista koulutusta päihdeongelmiin. Muiden ammattikuntien päihdeongelmien koulutus oli yhtä retuperällä.
MS:n mukaan monet päihdeongelmaiset ovat pettyneitä psykoterapiaan, koska psykoterapeutit yrittävät hoitaa addiktiota niin kuin se olisi oire jostakin muusta häiriöstä. Kuin juomisen syy muka olisi masennus, ahdistus tai ratkaisematon sisäinen ristiriita. Jokainen psykoterapeuttinen koulukunta on yrittänyt sovittaa addiktion omiin käsiterakennelmiinsa.
Samanaikaisesti kun päihdeongelmien muodollinen koulutus on ollut lähes olematonta, päihdeongelmaisten kanssa työskentelevät ammattilaiset ovat suhtautuneet varauksellisesti ja epäluuloisesti AA:han ja NA:han. Pahimmillaan arvostelu oma-apuryhmiä kohtaan on johtanut siihen, että jotkut psykoterapeutit ovat puhuneet ”kultista” joka ”liuottaa transferenssin”.
Minä olen tavannut useita potilaita, jotka ovat käyneet vuosia psykoterapiassa, mutta kukaan ei ole tehnyt AUDIT-kyselyä eikä ottanut esim. laboratoriokokeita, joissa juomisongelma paljastuisi helposti. On vain ihmetelty, miksi psykoterapia ei etene. Esimerkiksi masennuksesta paranee vuodessa, mikäli sitä eivät estä alkoholiongelma tai persoonallisuusongelma.
MS:n mukaan psykoterapeutti on voinut suojautua kaksoissidos-ajattelun alle AA-kehotuksen jälkeen. Jos potilas menee sinne, juomisongelma on ratkaistu. Jos ei mene, niin hänellä ei ole tarpeeksi motivaatiota.
Työyhteisöiltä tulee eniten pyyntöjä päihdeongelmien suhteen ”puheeksiottokoulutuksesta”, mikä kertoo, että melko perusasioissa ollaan lähes 100 vuotta AA:n perustamisen jälkeen.
Toisaalta on sanottava, ettei AA ole halunnut tieteellistä tutkimusta itsestään, minkä vuoksi todistus raitistuneista on jäänyt anekdoottien tasolle. On arveltu, että 8 % niistä, ketkä menevät AA:han, jäävät ja toipuvat siellä. Toisaalta tiedetään, että jopa 80 % niistä, jotka noudattavat 12 askeleen ohjelmaa, toipuvat pysyvästi. Julkisissa järjestelmissä, esim. A-klinikoilla käy 5 % alkoholisteista ja julkisissa palvelujärjestelmissä toipuvia on 30 %. Eli näyttöön perustuvasta tehosta ja vaikuttavuudesta ei päihdeongelmien kohdalla voi puhua.
Opiattikorvaushoidosta on hyvää näyttöä, opiaattiriippuvaisille annetaan sitä, mitä he haluavat ja he pysyvät hoidossa. Hoidon hyvyyden mittarina käytetään hoidossa pysymistä, infektiotautien vähenemistä ja rikosten vähenemistä. Viimeisen osalta opiaattikorvaushoidon näyttö ei taida niin hyvää lopulta ollakaan. Rikollista toimintaa opiaattiriippuvaisilla on usein ollut jo ennen vakavaa huumeongelmaa.
Luulen, että jos alkoholiriippuvaisille annettaisiin alkoholia aamuin ja illoin, heidät myös saisi pysymään ”hoito-ohjelmassa”. Olisi mielenkiintoista tehdä joskus koe, jossa alkoholistit kasattaisiin suureen Saimaan saareen (josta ei pääse mantereelle) ja he saisivat juoda alkoholia niin paljon kuin haluaisivat ja tutkia, mikä olisi lopputulos.
MS:n mukaan mielenterveystyön ammattilaisilta puuttuu tietoa, viisautta ja tekniikoita päihdeongelmien hoitamisessa. Ensimmäinen iso este mielenterveystyön ammattilaiselle 12 askeleen ohjelmassa on ”voimattomuuden” myöntäminen, kun mielenterveystyön keskiössä on päinvastoin potilaan voimaannuttaminen (empowerment). Toinen este on 12 askeleen ohjelman hengellinen luonne, koska uskonto ja hengellisyys ovat epämiellyttäviä teemoja monelle mielenterveystyön ammattilaiselle. Kaikille joille AA:n ”Korkein Voima” tuottaa vaikeuksia voi suositella Kurtzin ja Ketchamin kirjaa Spirituality of Imperfection[iii], missä paljastuu, että 12 askeleen ohjelma ei ole uskonnollinen, vaan hengellinen ohjelma. Ateistikin voi löytää itselleen asian, joka on hänelle ”korkeampi voima”. Kolmantena esteenä voi olla tavallinen ryhmien käyttö hoidossa, neljänneksi AA:ssa ei ole oivalluskeskeisen yksilöterapian ylistystä siinä määrin kuin vielä on mielenterveystyössä. AA-ryhmät eivät noudata terapeuttisia rajoja. AA:ssa on keskeinen rooli omalla avautumisella. AA:n ja psykoterapian kielet ovat olleet käsitteistöltään erilaisia. Eri kieltä puhuvat ajattelevat helposti eri tavalla, mistä seuraa helposti väärinymmärtämisen mahdollisuuksia.
MS:n mukaan useat hoitopaikat ilmoittavat nykyään käyttävänsä kaikkea mahdollista, mitä olettavatkin muiden haluavan hoitopaikassa olevan, vaikka kyseistä hoitomuotoa ei olisi muuta kuin maininta kotisivuilla tai neliväripainoesitteessä.
Terence T. Gorski kirjoittaa kirjassaan[iv], että jos olet 12 askeleen ohjelmassa, jossa on psykoterapeutti vetämässä terapiaryhmää, niin ole varovainen. Todennäköisesti et ole 12 askeleen ohjelmassa. Gorskin mukaan AA on lähes ainoita organisaatioita, joka ei pakota tekemään mitään. AA:ssa ei ole mitään pakkoa osallistua: jos ei halua kuulua, ok. Jokainen on tervetullut kokouksiin ja työskentelemään askelia. Jos ei halua työskennellä askelia, niin ok.
Gorskin mukaan sitoutumisen aste AA:ssa kävijöillä vaihtelee:
1. tasolla alkoholistit osallistuvat ryhmiin,
2. tasolla he lukevat 12 askeleen kirjallisuutta.
3. tasolla toipuva alkoholisti hankkii itselleen kummin, joka voi näyttää hänelle, kuinka ohjelma toimii.
4. tasolla toipuva alkoholisti alkaa työskennellä askelia, toipuva alkoholisti alkaa kasvaa ja muuttua, kun on osallistunut ryhmiin ja työskennellyt 12 askeleen ohjelmaa
5. tasolla toipuva alkoholisti alkaa toimia kummina (JK:n lisäys:ei kullittajana) toisille toipuville alkoholisteille
6. tasolla saa kokemusta kummina ja alkaa olla kykenevä yleiseen palvelutyöhön AA:ssa.
Gorskin mukaan on olemassa sanonta, että jos tuot kroppasi AA-kokoukseen, niin mielesi seuraa perässä. Gorski kertoo vitsin: Mikä ero on juopolla ja alkoholistilla? Juopon ei tarvitse mennä AA-kokoukseen, alkoholistin pitää.
Kukaan ei pakota AA-kokouksissa puhumaan mitään, jos ei halua. Joskus muiden kokemuksia kuuntelemalla oppii paremmin, kuin että olisi itse koko ajan äänessä omista kokemuksistaan.
Raittiuden alkuvaiheessa kannattaa käydä AA-kokouksissa päivittäin, AA:n ehdotus 1930-luvulta, käy kokouksissa joka päivä 90 päivän ajan on saanut viime aikoina vahvistusta aivotutkimuksesta – 90 päivän kuluessa aivohermoissa tapahtuu pysyviä muutoksia, jos muuttaa käyttäytymistään 90 päivän ajaksi. 90 päivän aikana 12 askeleen ohjelma alkaa avautua tulokkaalle.
12 askeleen ohjelmaa pitäisi mielestäni tuntea kunkin mielenterveystyötä tekevän, koska se on edelleen toimivin päihdeongelmista toipumisohjelma.
12 ASKELEEN OHJELMASTA – 1. ASKEL
AA1: AA:n ensimmäinen askel: Myönsimme, että olimme voimattomia alkoholin suhteen ja elämämme oli käynyt hallitsemattomaksi.
Stephen Arterburn ja David Stoop[v] kirjoittavat kirjassaan 12 askeleesta Barrysta: Hän oli juhlinut ja ryypännyt 17 vuotta, minkä aikana Barry oli tullut vakaukseen, että ainut keino selvitä elämästä oli pysyä humalassa. Hän oli pitänyt juomia koko ajan varalla, jotta päihtyminen olisi aina mahdollista. Barry ei ymmärtänyt, miksi vaimo halusi erota, miksi lapset olivat vihaisia ja etäisiä hänelle ja miksi hänen elämänsä aina oli kaoottista ja stressaavaa. Barry oli yrittänyt hallita elämänsä tapahtumia, vaimon käyttäytymistä, lapsia ja työtään, mutta oli aina päätynyt kriisiin. Juominen oli ainut tapa vähentää stressiä ja löytää mielentyyneys.
Yhtenä iltana vaimon mitta oli tullut täyteen hänen juomistaan, he olivat riidelleet, vaimo oli ilmoittanut lähtevänsä. Barry muisti riitaa vain epämääräisesti humalatilansa vuoksi, mutta oli seuraavana päivänä täynnä häpeää ja pelkoa. Barryn kipu, yksinäisyys ja tilanteen pahentuminen tuntuivat sietämättömältä.
Elämä alkoholin kanssa ei tuntunut Barrysta jatkamisen arvoiselta, mutta Barry ei ollut varma kykenisikö elämään ilman alkoholia. Aikaisemmat juomisen lopettamisyritykset olivat tehneet hänet levottomaksi, ärtyisäksi ja tyytymättömäksi. Olut käsissään hän soitti AA:n päivystävään puhelimeen, jossa kerrottiin että toipumisesta oli toivoa ja suositeltiin AA-kokoukseen menemistä.
AA-kokouksen puheenjohtaja kysyi Barrylta tämän saapuessa ensimmäiseen AA-istuntoonsa 1.askeleesta: Myönsimme että olimme voimattomia alkoholin suhteen ja elämämme oli tullut hallitsemattomaksi. Kuunnellessaan muiden tarinoita Barry hämmästyi sitä, miten samankaltaisia ne olivat hänen oman tarinansa kanssa: hän oli voimaton alkoholin suhteen ja hän käytti alkoholia etsiäkseen helpotusta elämäänsä sekä hänen elämänsä oli tullut hallitsemattomaksi. Muiden tarinoissa hän kuuli ja tunnisti oman humalaisen kipunsa ja sitä seuraavan toivottomuuden. Barryn toinen hämmästys oli se, että tarinoitsijat olivat raittiita ja tyytyväisiä. Alkoholismista toipuminen alkoi näyttää myönteiseltä vaihtoehdolta, eikä orjantyöltä, miksi hän oli toipumisen kuvitellut.
Yksi alkoholisti kertoi pelkäävänsä, että jos hän raitistuu, niin hän on uskonnollisissa kokouksissa soittamassa kitaraa - se oli suurin pelko, mitä hän alkoholistina saattoi kuvitella. Usein päihdepotilaat kertovat, etteivät mene AA:han, koska siellä ihmiset vain puhuvat siitä, kuinka ovat juoneet omaisuutensa ja tulevat kuitenkin mersulla tapaamiseen. Useimmat heistä eivät ole AA:ssa käyneetkään, tai ovat käyneet vain kerran. Toisaalta on myös todettava, että AA-ryhmä on tasan niin hyvä kuin se kykenee vastaanottamaan tulokkaan. Tulokas on monin tavoin hyvin arka tullessaan.
Monet alkoholistit ovat selvin päin erittäin arkoja, minkä vuoksi he järkeilevät, sisäisiä puolustuspuheita itselleen, erilaisia syitä, minkä vuoksi he eivät voi mennä AA:n – monet heistä pelkäävät kuollakseen alkoholismin aiheuttaman yksinäisyytensä ja eristäytyneisyytensä paljastumista. Monet heistä ovat yliherkkiä kaikelle, mikä saatettaisiin tulkita heidän arvosteluksi. Alkoholia käyttävä alkoholisti on monesti yliherkkä kaikelle arvostelulle, koska hänen omatuntonsa, jos sitä vielä on, pommittaa häntä koko ajan. Monet heistä ovat yliherkkiä sille, että joku puhuu heille selvin päin.
Humalassa tuo alkoholistin kärsimysnäytelmä purkautuu omaisille keljuiluna, ärtyisyytenä ja uhona jossa alkoholisti kohtelee väkivaltaisesti puolisoaan ja ehkä lapsiaankin. Kaupungilla juovuksissa kulkiessaan alkoholisti törmää toiseen elämässään ärsyyntyneeseen ja seurauksena on eriasteisia väkivallantekoja. Pahimmillaan alkoholistit tappavat toisiaan, kun nousuhumalassa on uho ylimmillään tai aamukrapulassa olo pahimmillaan.
Voimattomuuden myöntäminen alkoholin suhteen haastaa alkoholistin ylpeyden. Alkoholistin ylpeys täytyy mennä säpäleiksi, vaikka vain pikkupalasina, jotta hän voisi toipua. Miten alkoholistin ylpeyden mureneminen tapahtuu, riippuu siitä, miten helposti tai vaikeasti alkoholisti kykenee itselleen myöntämään kärsineensä lopullisen tappion alkoholin suhteen. Kysymys on lopulta siitä, miten osaa elämässään tappionsa itselleen myöntää.
Arterburnin ja Stoopin mukaan addiktiivisen ajattelun alainen henkilö uskoo, että hän voi hallita, mitä tahansa, ilman muiden apua. Omavoimaisuudessa alkoholisti jatkaa uskomista, että voi itse selvitä omin voimin ja saada elämänsä järjestykseen. Omavoimaisuuden haaksirikko kehittää alkoholistille riittävästi nöyryyttä kuunnella muita ja jopa Korkeinta Voimaakin
Arterburnin ja Stoopin mukaan itsenäisyys on tappavaa addiktille, ja sen vuoksi askelia, 12 askeleen ohjelmaa, työstetään ryhmässä. Heidän mukaansa ilman voimattomuuden myöntämistä alkoholisti ei voi toipua riippuvuudesta.
AA:n 1.askel sisältää voimakkaan paradoksin: kertomalla totuuden omasta täydellisestä voimattomuudestaan addiktion suhteen, alkoholistit saavat vallan valita vastineeksi toipumisen. Saat sen mistä luovut.
JATKUU
21.8.2011
[i] Nimettömät Alkoholistit, 2001, 11.painos, Jyväskylä:Gummerus.
[ii] Schenker Mark D, A Clinician Guide to 12-Step Recovery – Integrating 12-Step Programs into Psychotherapy, 2009, New York: W.W .Norton.
[iii] Kurtz, Ernest & Ketcham, Katherine, The Spirituality of Imperfection: Storytelling and the Search for Meaning, 1992, New York: Bantam Books.
[iv] Gorski Terence T, Understanding the Twelve Steps- An Interpretation and Guide for Recovering People, 1989, New York: A Fireside Book.
[v] Arterburn, Stephen and Stoop David, The Life Recovery Workbook – A Biblical Guide through the 12 Steps, 2007, Illinois: Tyndale House Publishers, Inc.