Pakenenemme syvää elämän kärsimyksen transsia
Pakenenemme syvää elämän kärsimyksen transsia
Kirjassaan Ehdoton hyväksyminen – Elämän vastaanottaminen avoimin sydämin ( 2010, 1-64, Basam Books, alkup. 2003 Radical Acceptance) Tara Brach kertoo perinteisen kansantarun:
”Perinteinen kansantaru kertoo miehestä, joka pelästyy omaa varjoaan ja yrittää juosta sitä karkuun. Hän uskoo tulevansa onnelliseksi, jos saa karistettua sen kannoiltaan.
Mies ahdistuu yhä enemmän huomatessaan, että vaikka hän juoksisi kuinka kovaa, varjo ei matkasta lainkaan.
Hän ei aio luovuttaa ja juoksee vain yhä kovempaa, kunnes lopulta kuolee uupumuksesta.
Jos vain hän olisi istahtanut varjoon lepäämään, hänen oma varjonsa olisi kadonnut.”
Tara Brachin mukaan oma varjomme koostuu niistä olemuksemme puolista, joita emme voi hyväksyä.
Meille tehdään jo varhain selväksi, millaisia ominaisuuksia arvostetaan ja millaisia paheksutaan. Ja koska haluamme että meidät hyväksytään ja meitä rakastetaan, yritämme luoda esittelykelpoisen minän , joka vetää ihmisiä puoleensa ja varmistaa, että meillä on paikka jossakin yhteisössä.
Tara Brachin mukaan loukkaannumme aina jollakin tasolla, kun meitä työnnetään syrjään oman itsemme ominaisuuksien vuoksi, eli hylätään lempeästi tai järkyttävällä tavalla. Varjosta tulee jotain, jonka vaikutus psyykessämme kasvaa sitä mukaa kuin karkotamme niitä tunteita, joiden vuoksi luulemme muiden hylkivän meitä.
Varjomme kasvaa häpeästä, ja tunne omasta viallisuudesta kiinnittää sen meihin.
Mitä viallisemmaksi ja epämiellyttävämmäksi tunnemme itsemme, sitä epätoivoisemmin pakenemme varjon otetta.
Pakenemalla sitä, mitä pelkäämme, me kuitenkin ruokimme sisäistä varjoamme.
Aina kun torjumme jonkin olemuksemme osan, vahvistamme itsellemme omaa arvottomuuttamme.
Kiihkeät yrityksemme päästä pois pahuudestamme vain upottavat meidät syvemmälle.
Kun yritämme välttää varjoa, jähmetämme pelokasta ja vajavaista identiteettiämme.
Tara Brach kertoo, että syvä yksinäisyys kulki hänessä käsi kädessä viallisuuden tunteensa kanssa.
Toimittuaan 20 vuotta psykologina ja buddhalaisena opettajana Tara Brach kertoo, että ihmisten kärsimys on samanlaista: ihmiset pelkäävät olevansa viallisia ja kelvottomia.
Kärsimyksen transsista voi vapautua voi vapautua, kun oppii tunnistamaan mikä on todellista läsnä olevassa hetkessä ja kun oppii ottamaan vastaan kaiken kohtaamamme avoimin sydämin. Ehdoton hyväksyminen on tällaisen tarkkaavaisuuden ja myötätunnon kehittämistä.
Käsitys omasta viallisuudesta ja arvottomuudesta tekee vaikeaksi luottaa siihen, että joku todella pitäisi meistä. Monet miestä elävät masennuksen ja toivottomuuden pohjamudassa vailla toivoa päästä koskaan lähelle muita ihmisiä.
Mitä riittämättömämmäksi tunnemme itsemme, sitä epämukavammalta tuntuu omien virheidemme myöntäminen. Muiden syyttäminen vapauttaa meidät hetkellisesti epäonnistumisen taakasta.
Homer Simpsonin mukaan ” yritys on ensimmäinen askel epäonnistumiseen”.
Joka kerta kun piilotamme epäonnistumise, vahvistamme pelkoa omasta vajavaisuudestamme.
Vihan kohdistaminen viholliseen vähentää hetkellisesti pelon ja haavoittuvuuden tunteitamme. Mitä suurempi pelko, sitä voimakkaampaa on vihamielisyytemme.
Arvottomuuden tunne estää ihmisiä pyytämästä apua tai antamasta kenenkään rakastaa heitä. Jotkut huomaavat, että arvottomuuden ja epävarmuuden tunteet ovat estäneet heitä toteuttamasta unelmiaan.
Kun sisäistämme näkemyksen omasta luonnostamme jollakin tapaa viallisen ja puutteellisena, jäämme arvottomuuden transsin vangiksi.
"Minä"
Se minkä koemme ”minäksi”, on tuttujen ajatusten, tunteiden ja käyttäytymismallien kooste. Mieli sitoo ne yhteen ja luo tarinan yksilöllisestä olennosta, jonka olemassaolo jatkuu ajassa. Kaikki kokemuksemme liittyvät tähän tarinaan minästä, ja niistä tulee minun kokemuksiani. Minääminen on tapa liittää kokemuksiin minuus.
Otamme henkilökohtaisesti kaiken, mitä meille tapahtuu, sekä tunteet että ajatukset. Tulkitsemme kaiken minän omaksi tai minän aiheuttamaksi.
Tavallisimmat ja voimakkaammat tunteemme luovat sen ytimen, joka luulemme olevamme.
Kun tulkitsemme elämää minäkeskeisesti, tunne siitä, että jokin on vinossa, kiteytyy muotoon ”minussa on jotain vikaa”. Tunne että olen muista erillinen minä, saa minut kuitenkin uskomaan, että kaikki ei ole kohdallaan.
Se että olen ”minä” kiskoo minut pois elämän eheydestä ja yhteenkuuluvuudesta.
Voimme käyttää vuosikausia elämästämme yrityksiin olla sellainen kuin muut (tai meidän kuvitelmamme muiden haluamisesta) haluavat meidän olevan.
Tara Brach kertoo, että ne joita vaivaa tunne, etteivät he ole tarpeeksi hyviä, kokevat usein vetoa idealistisen maailmankatsomukseen. Se tarjoaa mahdollisuuden oman viallisen luonnon puhdistamiseen ja ylittämiseen.
Tämän täydellisyyden tavoittelun takana on olettamus, että meidän täytyy muuttua kuuluaksemme johonkin.
Dalai-laman mielestä länsimainen yhteiskunta suorastaan kannustaa itsensä häpeämiseen ja itseinhoon.
Henkinen herääminen on prosessi, jossa tunnistamme perushyvyytemme, luonnollisen viisauden ja myötätunnon.
Heräämme kuin pahasta unesta.
Ihmiset uskovat, että
Jumalaankin on kiivettävä
joko opin voimin
tai toisen nostamana.
Vain joskus, syvimmän epätoivon
tai kirkastuksen hetkellä,
he saattavat hellittää otteensa
ja kokea
miten Jumalaan pudotaan.
- Yrjö Kallinen 1966 -
2.11.12 Lappeenrannassa
Kirjassaan Ehdoton hyväksyminen – Elämän vastaanottaminen avoimin sydämin ( 2010, 1-64, Basam Books, alkup. 2003 Radical Acceptance) Tara Brach kertoo perinteisen kansantarun:
”Perinteinen kansantaru kertoo miehestä, joka pelästyy omaa varjoaan ja yrittää juosta sitä karkuun. Hän uskoo tulevansa onnelliseksi, jos saa karistettua sen kannoiltaan.
Mies ahdistuu yhä enemmän huomatessaan, että vaikka hän juoksisi kuinka kovaa, varjo ei matkasta lainkaan.
Hän ei aio luovuttaa ja juoksee vain yhä kovempaa, kunnes lopulta kuolee uupumuksesta.
Jos vain hän olisi istahtanut varjoon lepäämään, hänen oma varjonsa olisi kadonnut.”
Tara Brachin mukaan oma varjomme koostuu niistä olemuksemme puolista, joita emme voi hyväksyä.
Meille tehdään jo varhain selväksi, millaisia ominaisuuksia arvostetaan ja millaisia paheksutaan. Ja koska haluamme että meidät hyväksytään ja meitä rakastetaan, yritämme luoda esittelykelpoisen minän , joka vetää ihmisiä puoleensa ja varmistaa, että meillä on paikka jossakin yhteisössä.
Tara Brachin mukaan loukkaannumme aina jollakin tasolla, kun meitä työnnetään syrjään oman itsemme ominaisuuksien vuoksi, eli hylätään lempeästi tai järkyttävällä tavalla. Varjosta tulee jotain, jonka vaikutus psyykessämme kasvaa sitä mukaa kuin karkotamme niitä tunteita, joiden vuoksi luulemme muiden hylkivän meitä.
Varjomme kasvaa häpeästä, ja tunne omasta viallisuudesta kiinnittää sen meihin.
Mitä viallisemmaksi ja epämiellyttävämmäksi tunnemme itsemme, sitä epätoivoisemmin pakenemme varjon otetta.
Pakenemalla sitä, mitä pelkäämme, me kuitenkin ruokimme sisäistä varjoamme.
Aina kun torjumme jonkin olemuksemme osan, vahvistamme itsellemme omaa arvottomuuttamme.
Kiihkeät yrityksemme päästä pois pahuudestamme vain upottavat meidät syvemmälle.
Kun yritämme välttää varjoa, jähmetämme pelokasta ja vajavaista identiteettiämme.
Tara Brach kertoo, että syvä yksinäisyys kulki hänessä käsi kädessä viallisuuden tunteensa kanssa.
Toimittuaan 20 vuotta psykologina ja buddhalaisena opettajana Tara Brach kertoo, että ihmisten kärsimys on samanlaista: ihmiset pelkäävät olevansa viallisia ja kelvottomia.
Kärsimyksen transsista voi vapautua voi vapautua, kun oppii tunnistamaan mikä on todellista läsnä olevassa hetkessä ja kun oppii ottamaan vastaan kaiken kohtaamamme avoimin sydämin. Ehdoton hyväksyminen on tällaisen tarkkaavaisuuden ja myötätunnon kehittämistä.
Käsitys omasta viallisuudesta ja arvottomuudesta tekee vaikeaksi luottaa siihen, että joku todella pitäisi meistä. Monet miestä elävät masennuksen ja toivottomuuden pohjamudassa vailla toivoa päästä koskaan lähelle muita ihmisiä.
Mitä riittämättömämmäksi tunnemme itsemme, sitä epämukavammalta tuntuu omien virheidemme myöntäminen. Muiden syyttäminen vapauttaa meidät hetkellisesti epäonnistumisen taakasta.
Homer Simpsonin mukaan ” yritys on ensimmäinen askel epäonnistumiseen”.
Joka kerta kun piilotamme epäonnistumise, vahvistamme pelkoa omasta vajavaisuudestamme.
Vihan kohdistaminen viholliseen vähentää hetkellisesti pelon ja haavoittuvuuden tunteitamme. Mitä suurempi pelko, sitä voimakkaampaa on vihamielisyytemme.
Arvottomuuden tunne estää ihmisiä pyytämästä apua tai antamasta kenenkään rakastaa heitä. Jotkut huomaavat, että arvottomuuden ja epävarmuuden tunteet ovat estäneet heitä toteuttamasta unelmiaan.
Kun sisäistämme näkemyksen omasta luonnostamme jollakin tapaa viallisen ja puutteellisena, jäämme arvottomuuden transsin vangiksi.
"Minä"
Se minkä koemme ”minäksi”, on tuttujen ajatusten, tunteiden ja käyttäytymismallien kooste. Mieli sitoo ne yhteen ja luo tarinan yksilöllisestä olennosta, jonka olemassaolo jatkuu ajassa. Kaikki kokemuksemme liittyvät tähän tarinaan minästä, ja niistä tulee minun kokemuksiani. Minääminen on tapa liittää kokemuksiin minuus.
Otamme henkilökohtaisesti kaiken, mitä meille tapahtuu, sekä tunteet että ajatukset. Tulkitsemme kaiken minän omaksi tai minän aiheuttamaksi.
Tavallisimmat ja voimakkaammat tunteemme luovat sen ytimen, joka luulemme olevamme.
Kun tulkitsemme elämää minäkeskeisesti, tunne siitä, että jokin on vinossa, kiteytyy muotoon ”minussa on jotain vikaa”. Tunne että olen muista erillinen minä, saa minut kuitenkin uskomaan, että kaikki ei ole kohdallaan.
Se että olen ”minä” kiskoo minut pois elämän eheydestä ja yhteenkuuluvuudesta.
Voimme käyttää vuosikausia elämästämme yrityksiin olla sellainen kuin muut (tai meidän kuvitelmamme muiden haluamisesta) haluavat meidän olevan.
Tara Brach kertoo, että ne joita vaivaa tunne, etteivät he ole tarpeeksi hyviä, kokevat usein vetoa idealistisen maailmankatsomukseen. Se tarjoaa mahdollisuuden oman viallisen luonnon puhdistamiseen ja ylittämiseen.
Tämän täydellisyyden tavoittelun takana on olettamus, että meidän täytyy muuttua kuuluaksemme johonkin.
Dalai-laman mielestä länsimainen yhteiskunta suorastaan kannustaa itsensä häpeämiseen ja itseinhoon.
Henkinen herääminen on prosessi, jossa tunnistamme perushyvyytemme, luonnollisen viisauden ja myötätunnon.
Heräämme kuin pahasta unesta.
Ihmiset uskovat, että
Jumalaankin on kiivettävä
joko opin voimin
tai toisen nostamana.
Vain joskus, syvimmän epätoivon
tai kirkastuksen hetkellä,
he saattavat hellittää otteensa
ja kokea
miten Jumalaan pudotaan.
- Yrjö Kallinen 1966 -
2.11.12 Lappeenrannassa