Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa VII - Albert Ellis
Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa VII
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Vuonna 1976 oli vallalla käsitys, ettei psykoterapeutti saanut kertoa itsestään, koska sen nähtiin epäedulliseksi psykoterapeuttiselle suhteelle. Jos psykoterapeutti jollekin omista asioistaan avautui, niin ainoastaan työnohjaajapsykoterapeutilleen. Osalla psykoterapeuteista vielä tänäänkin on tällainen ajattelutapa ja käytäntö. Kopp kirjoittaa toisen luvun aluksi, että hänen kirjassaan omista psykoterapeuttista munauksistaan avautuvat psykoterapeutit olivat tuosta eri mieltä jo 1976. Heidän mielestä psykoterapeutti oli tehokkaimmillaan silloin, kun psykoterapeutti avautui tunteistaan, vaikka noloistaankin. Tietysti ei tietenkään tarkoittanut niin paljon avautumista, ettei psykoterapiaan hakeutuva asiakas olisi enää psykoterapian tärkein ja eniten asioistaan avautuva henkilö.
Vuonna 1976 Koppin kirjaan kirjoittaneet psykoterapeutit olivat sitä mieltä, että he avautumisellaan saattoivat toimia mallina asiakkaalle tai psykoterapiaan hakeutuvalle, kuinka suhtautua ihmisen inhimilliseen epätäydellisyyteen.
Täydellisyyteen pyrkiminen, siis olemaan psykoterapeuttina, jolla ei ole ihmiselle tavallisia inhimillisiä heikkouksia voi johtaa paniikkiin, jossa ihminen alkaa lopulta pelätä omia inhimillisiä rajoitteitaan.
Riskinottaminen siinä, että paljastaa toiselle ihmiselle inhimillisiä heikkouksiaan, saa meidät kohtaamaan ihmisenä olemisemme inhimilliset rajat – siis kääntymään takaisin itseemme. Asioistaan avautuvien psykoterapeuttien mielestä toiselle ihmiselle, tässä tapauksessa psykoterapeutille, itsensä avautuminen kannattaa tehdä, vaikka paljastuisi nolojen tilanteiden ihmiseksi.
Albert Ellis
Ensimmäinen muu psykoterapeuttiavautuja kuin Kopp, on psykoterapeutti Albert Ellis, joka kehitti RET (rational-emotive therapy) - terapian, josta esimerkiksi kognitiivinen psykoterapia on saanut paljon vaikutteita.
Minulla itselläni on tapana kertoa Albert Ellisistä tarinaa, jonka olen jostain hänen kirjasta lukenut. Ellis oli erittäin arka ja ujo nuori mies, eikä hän uskaltanut esimerkiksi lähestyä vastakkaista sukupuolta. Siis omasi nykyelämälle täysin outoja nuoren miehen piirteitä... Lopulta hän kyllästyi siihen, ettei uskaltanut yrittää lähestyä vastakkaista sukupuolta ja eräänä vuonna lokakuussa hän päätti, että eräässä New Yorkin puistoista hän päättää yrittää lähestyä kaikkia naisia seurustelun merkeissä. Niinpä hän sen kuukauden aikana lähestyi noin 180 naista (siis varsinainen riesa naisille puistossa?) yrittäen päästä keskusteluun heidän kanssaan, vaikka olikin hyvin kömpelö lähestymään naisia. Ei Albert saanut ketään naista kuukauden aikana ns. isketyksi, mutta altistumalla peloilleen hän menetti ahdistuksensa lähestyä naisia. Eli tuon kuukauden jälkeen hän kykeni missä tahansa aloittamaan keskustelun kenen tahansa naisten kanssa.
Koppin kirjassa Albert Ellis paljastaa psykoterapeuttisen munauksensa ja nimeään luvun Nobody need feel ashamed or guilty about anything (” Kenenkään ei tarvitse tuntea häpeää tai syyllisyyttä mistään”).
Ellis aloittaa kiittämällä Koppia, että saa olla mukana hänen kirjassaan. Koska hän on Koppin kanssa vahvasti samaa mieltä mieltä, että kaikki ihmiset epäonnistuvat joskus ja heillä on tapana häpeillä ja tuntea syyllisyyttä epäonnistumistaan. Ja hänen mielestään yksi tehokkaan psykoterapian päätavoitteista on se, ettei ihminen tuntisi melkein ollenkaan häpeää eikä nolostumista elämässään.
Ei häpeänkokemus mistään lapsuudesta synny
Ellis tyrmää oikopäätä tuolloin – ja nykyissäkin psykologisissa myyteissä vallitsevan käsityksen – siitä, että häpeä pääosin syntyisi varhaisista lapsuuden kokemuksista. Shit, no! (ei helkkarissa!) kirjoittaa Albert Ellis vuonna 1976.
Jos jotain lapsuuden kokemuksista jotain nousee, niin se, että meillä on synnynnäinen taipumus keksiä ”häpeällisiä” olosuhteita ja tekoja ja niin muodoin tehdä itsemme kohtuuttomasti noloksi noista aikeistamme.
Albert Ellis sanoo kirjoittavansa ”E-prime”-tyylillä (yleisen semantiikan kehittäjän Alfred Korzybskin ja kirjoitustavan kehittäjän D David Bourland Jr:n mukaan) välttäen kaikkia verbejä, joissa pitäisi ”olla” tai tulla joksikin. Kirjoittamisen tarkoituksena on päästä pois ”is”-sanan identiteetistä, eli siitä että ´ís´ (on) toimisi yliyleistävänä, todellisuutta vinouttavalla tai vääristävällä tavalla, jota useimmat puhujat ja kirjoittajat käyttävät, koska todellisuus on alati muuttuvainen. Kukaan ei vain ole.
Albert Ellis aloittaa kirjoittamalla, ettei hän jaa Sheldon Koppin käsitystä siitä, että hänen vanhempansa saivat hänet häpeämään itseään. Eikä sitä, että elämän tapahtumissa tehdyt virheet sinänsä saavat hänet häpeämään tai hämilleen. Eikä varsinkaan sitä, että hänen lapsuutensa edeltävät tapahtumat aiheuttavat hänen nykyisen taipumuksensa tuntea häpeää.
Kovia väitteitä vielä osin nykyisinkin yleisesti hyväksytyistä psykologisista myyteistä jo vuonna 1976. Albert Ellis väitti jo 1970-luvulla, että Sheldon Kopp tekee samoja virheitä kuin useimmat persoonallisuusteoreetikot ja psykoterapeutit tuolloin: Freud (1963), Jung (1954), Adler (1974), Berne (1964) ja Branden (1974).
Millaisia virheitä, kysyy Albert Ellis kirjoituksessaan. Ensiksi he sekoittavat syyn ja seurauksen. Koska Sheldon tunsi usein häpeää vanhempiensa kanssa, niin hän kuvittelee, että jälkimmäinen aiheutti ensimmäisen. Tietenkin, Ellis muistuttaa, se voi olla totta tai sitten ei ole. Menneet ja nykyiset häpeän tunteet voivat syntyä samasta alkuperästä, kuten vaikkapa sellaisesta, että ihmisillä yleensä on taipumus ottaa arvostelu liian vakavasti. Tai luulla, että lapsi tarvitsee pikemmin kuin toivoo toisten hyväksyntää niin lapsena kuin aikuisenakin. Ihmiset epäonnistuvat, koska ovat epätäydellisiä, sekä lapsuudessa että aikuisuudessa. Siksi Ellsin mukaan ihmisen varhaiset epäonnistumiset tuskin aiheuttavat myöhempiä epäonnistumisia.
Toiseksi kyseiset teoreetikot sekoittavat vanhempien opetukset elämisen standardeista opetuksiin vanhempien ”oikean ja väärän” kauhuista, jos ei saavuta noita elämisen tavoitteita. Uskomus oman käyttäytymisensä pahuudesta ei koskaan automaattisesti johda häpeäntunteeseen tuosta käyttäytymisestä. Häpeä oleellisesti koostuu itsensä alentamisesta. Yksilön elämänhistorialla sinänsä on vähän tekemistä nykyisten häpeäntunteiden tai itsensä alentamisen tunteiden kanssa.
Lapsuudessa voidaan oppia vanhemmilta, mikä on heidän mielestään oikein ja väärin, mutta ihminen itse päättää ottaa ne vakavasti ja päättää silti tehdä niitä, vaikka tuntisi vaikkapa häpeää niiden tekemisestä. Ihminen voisi ja tulisikin tehdä muunlaisia päätöksiä, kirjoittaa Albert Ellis.
Ihmisen pitäisi lopettaa itsensä alentaminen nykyisyydessä. Voi päättää tuntea syyllisyyttä, tai vastuullisuutta, kun tekee tiettyjä tekoja, mutta päättää myös, ettei tarvitse vain hävetä niitä.
Mitä Albert Ellis tyri psykoterapeuttiuransa alussa?
Albert Ellis kertoo, että hänellä oli hoidossaan naispotilas, joka koki vakavaa riittämättömyyden tunnetta itsestään, erityisesti suhteessa miehiin. Albertin tehtävänä psykoterapiassa oli auttaa potilastaan voittamaan riittämättömyyden tuneet tai ainakin elämään näiden tunteiden kanssa.
Kyseinen nainen kertoi ystävättärelleen, että hän käy Ellisillä psykoterapiassa. Ystävätär ilmaantui Ellisin luennoille ja sai ehdotetuksi, että he tapaisivat. Ellis suostui, vaikka hänellä oli sääntö (jossa hänen olisi pitänyt pidättäytyä, kuten jälkiviisaana toteaa), ettei tapaa psykoterapiassa olevien henkilöiden läheisiä vapaa-ajallaan. Tämän naisen suhdetta potilaaseensa hän ei aluksi tiennyt. Jotenkin tämä ystävätär oli kuitenkin niin epätavallisen mukava, viehättävä ja suostutteleva nainen, että Ellis suostui tämän ystävättären pyyntöön tapaamisesta. Asiat johtivat lyhyeen seurusteluun, johon liittyi myös seksuaalista kanssakäymistä ystävättären kanssa. Seurustelu, jona aikana Ellis varoi visusti puhumasta yhtään mitään naispotilaastaan, joka oli siis tämän potilaan ystävätär. Seurustelu päättyi aikanaan.
Yhdellä vastaanottokerralla yhtäkkiä ”helvetti oli irti”, kun kyseinen naispotilas tuli vastaanotolle. Potilas tietenkin luuli, että Ellis oli kertonut jotain hänestä ystävättärelle. Tämä naispotilas kertoi, että hän oli tuntenut seksuaalista mielenkiintoa psykoterapeuttiaan kohtaan. Nyt hänen psykoterapeuttinsa oli maannut hänen seksuaalisilla valloituksilla kehuskelevan ystävättärensä kanssa. Ellis oli normaalin miehen tapaan luullut itsestään tietenkin enemmän. Että hän olisi kiinnostava ihminen jne. Ystävätär oli halunnut kertoa muille, että kuuluisa psykoterapeutti oli hänestä kiinnostunut.
Ellis tunsi aluksi melkoista häpeää tekemistään, minkä potilaalle myönsi. Ellis myönsi tehneensä virheen tavatessaan hänen ystävätärtään ja oli virheellisesti tulkinnut tämän käyttäytymistä aluksi. Ja saattanut tämän lyhyen seurustelun vuoksi potilaansa tukalaan tilanteeseen monessa mielessä. Ellis tunsi kohdelleensa potilastaan väärin ja käyttäytyneensä epäeettisesti psykoterapeuttina. Ellis piti joka tapauksessa potilaan ystävätärtä seksuaalisesti viehättävämpänä kuin potilasta, jonka alun perin psykoterapiaan tuonut ongelma koski potilaan riittämättömyyden tunnetta erityisesti miehiä kohtaan.
RET-terapian ajatusten myötä Ellis ei pitänyt itseään täysin epämiellyttävänä ihmisenä, vaikka virheitä elämässään tekikin. Käytännössä hän ei koskaan laittanut itseään lyttyyn elämässään tekemiensä virheiden vuoksi. Tottahan toki hän ansaitsi käyttäytymisestään ankaraa kritiikkiä ja se alensi hänen arvoaan potilaan silmissä. Ellis vaati, ettei hänen potilaansa maksaisi muutamasta seuraavasta istunnosta, kos ne koskivat hänen potilaalle aiheuttamia ongelmia.
Ellis selitti, että hän oli tavannut ystävätärtä potilaaseen liittymättä, eikä aluksi tiennyt, että tämä oli hänen mainitsema ystävätär. Hän oli halunnut ystävättären pitävän heidän tapaamisensa omana tietonaan. Hän ei ollut koskaan maininnut mitään potilaasta ystävättärelle. Ellis oli lopulta tajunnut, että potilaan ystävätär oli valehdellut tietyistä asioista, eikä hän enää vastannut ensivaikutelmaa, jonka hän oli naisesta saanut. Jos sen olisi tiennyt, ei hän olisi tavannut naista alun perin.
Potilaan tulisi nähdä psykoterapauttinsa vain yhtenä lankeavista ja välillä elämässään tyrivistä ihmisistä, mikä ei ole sama asia kuin, että hän olisi kyvytön toimimaan psykoterapeuttina. Psykoterapeuttinakaan hän ei ole inhimillisen tyrimisen yläpuolella oleva jumaloitava hahmo. Ehkä tämä kaikki Ellisin tyriminen loisi vain avoimempaa suhdetta heidän psykoterapiasuhteelleen.
Ellisin potilas oli huojentunut, eikä ajatellut, että Ellis olisi tietoisesti halunnut vahingoittaa potilastaan. Potilas Ellisin mukaan joutui myöhemmin tilanteeseen, jossa potilas koki saman kohtalon kuuluisan psykiatrin kanssa, mitä he kykenivät käsittelemään yhdessä.
Ellis oli psykoterapeuttisen mokansa oppirahat maksanut ja päätti pitää jatkossa kunnolla kiinni laatimastaan säännöstä, ettei tapaisi jatkossakaan vapaa-ajallaan potilaidensa ystäviä tai lähimmäisiä.
Ellis kertoo, kuinka hän käsitteli psykoterapeuttista munaustaan – empiirinen todellisuudenkohtaamismenetelmä
Hänen perusolettamuksensa tehdystä teosta olivat saaneet hänet tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä. Hän oli toiminut epäeettisesti ja – ammatillisesti, mihin hänellä ei ollut oikeasti hyviä syitä. Ne eivät kuitenkaan tekisi hänestä pelkästään ” pahaa ihmistä” tai ” mätää yksilöä”. Ihminen ei ole yhtä kuin hänen tekonsa. Minuus on muuttuva prosessi. Ihmistä ei voi mitata vain hänen tekojensa perusteella, vaikka hänen arvonsa näkyvätkin hänen käyttäytymisessään.
Hänen käyttäytymisestään saattoi helposti nousta pahoja ajatuksia. Ajatuksissa jopa hänen tuhonsakin aiheuttavia ajatuksia. Kyllä, hän oli käyttäytynyt väärin, mutta ei niin väärin, että hän ”tuhoutuisi, vaan hän voisi säilyä hengissä ja jatkaa elämäänsä tyrimisistään huolimatta. Hän oli ja on jatkossa inhimillinen ihminen, joka tulee lankeamaan ja tyrimään aina silloin tällöin. Hän ei voi olla yli- eikä ali-ihminen (morkkaisi itseään jatkuvasti kaikista epäonnistumistaan) jatkossakaan.
Hän oli tehnyt väärin, mutta myös oppinut niistä tulevaisuutta varten. Hänen tekemänsä pahat teot sinänsä eivät tee hänestä pelkästään kauheaa, 100 prosenttisesti pahaa ihmistä. Eikä hän kuole pahoihin tekoihinsa, eikä tule täysin kykenemättömäksi toimimaan, vaan hän voi sietää itseään epätäydellisenä ihmisenä. Hän voi olla tekemistään pahoillaan, surullinen ja katuva, mutta ei itseään alentava.
Syyllisyys ja itsensä alentaminen melkein väistämättä syntyvät järjettömästä itsensä henkisestä kiduttamisesta. Ellis kirjoittaa sanan “musturbation” (Ellis 1975) joka on hauska sanaleikki: masturbaatio tarkoittaa seksuaalista itsensä tyydyttämistä, musturbaatio itsensä henkistä kiduttamista.
Ellis kirjoittaa, että Musturbaatiossa, itsensä henkisessä kiduttamisessa ihminen on kuin olisi mielessään rikkonut jotakin universumin kirjoittamatonta lakia vastaan. Sitä rikkomusta ei saa siis anteeksi millään muulla tavalla kuin seuraamalla ”oikeaa polkua”. Universumin laki tai universumin hallitsija voi tuomita tai antaa anteeksi tai tuomita ikuiseen kadotukseen sellaisen rikkeen tekijän. Hän muuttuu maan matoseksi, jos rikkoo universumin lakeja vastaan. Ja jos niin ei tapahdukaan ennustuksista huolimatta ( eli jos nämä olettamukset eivät pidäkään paikkaansa), niin ihminen itse alkaa huolehtia ajatuksillaan, teoillaan ja käyttäytymisellään, että kyseiset universiumin ennustukset tapahtuvat.
Musturbaatiossa ihminen uskoo Ellisin mukaan todistamattomiin ja määritelmällisiin väitteisiin, jonka jälkeen hän voi huonosti, mitä hän taasen pitää ”todisteena” omasta mädännäisyydestään tai siitä, että hänelle on lapsuudessa tehty jotakin kaltoin tms.
Musturbaatiossa ihmisen epäloogisista ja todistamattomista uskomuksista seuraa loogisesti, että musturbaation, itsensä henkisen kiduttamisen jälkeen, ihminen todella voi huonosti. Kuka tahansa joka on universiumin kirjoittamattomien lakien rikkoja pitää voida huonosti. Pahantekijä ei aina voikaan huonosti... Mutta noita universiumin uskomuksia voi muuttaa! Musturbaation voi lopettaa.
Jotkut ovat arvostelleet Ellistä, että tämän tyyppinen ajattelu on tietynlaista vastuunpakoa, sillä he olettavat, että ihmisen on voitava huonosti ja kärsittävä ( Minna Canth kirjoitti: Kärsi, kärsi niin kirkkaamman kruunun saat Työmiehen vaimossa), jotta hän yleensäkään muuttaa käyttäytymistään.
Monesti, vaikkapa masennuksessa on kysymys siitä, että ihminen ottaa enemmän ( ei siis vähemmän) vastuusta epäonnistumistaan, kuin ehkä syytä olisi.
Ellis vastaa, että kun ihminen ei mustuboi koko ajan tyyliin ”minä, minä, minä” , vaansiirtyy ajattelemaan ”tuo,tuo,tuo”, niin hän voi keskittyä muuttamaan musturbaatiota synnyttäviä ajatuksia, uskomuksia ja käyttäytymistä, sen sijaan että kärsisi niiden seurauksista.
Jos potilaan psykoterapeutti voi hyväksyä omat itse tekemänsä virheet, niin on mahdollista, että hänen potilaansakin oppii elämässään antamaan itselleen anteeksi ja elämään oman inhimillisen epätäydellisyytensä kanssa. Ilman tarvetta itsensä henkiseen kiduttamiseen -ilman musturbaatiota - siitä, että on epätäydellinen ihmisenä.
Ellis kirjoittaa, että häneltä kysytään, että poistaako hänen menetelmänsä kokonaan häpeän ja syyllisyyden ongelman. Ei,elämässä yleensä ihminen silti suree, ei ole tyytyväinen itseensä ja katuu monia tekojaan. Mutta kuten suru ei ole sama kuin masennus, niin ei kaikki katumus ja epämiellyttävyys ole yhtä kuin häpeä ja syyllisyys.
Syyllisyys ja häpeä tarvitsevat merkittävässä määrin itsensä alentamista. Ellisin mukaan RET-terapia on (1976) tehokkaampi kuin muut psykoterapiat käsittelemään syyllisyyden ja häpeän epämukavuutta. Mutta ei tietenkään täydellisesti, jopa RET-terapeutti on inhimillinen ja epätäydellinen. Mutta RET-terapian keinoin ei tarvitse elämässään jäädä itseään grillaamaan elämäntarinallaan murturboimaan, henkisesti itseään kiduttamaan, vaan voi suuntautua suuntautua elämässään eteenpäin epätäydellisen elämäntarinan omaavana ja välillä tyrien epätäydellisen ihanana ihmisenä.
Albert Ellisin Irrationaalista ajattelua koskevia väitteitä (A. Ellis 1973)
1. Sinun ei tarvitse olla kaikkien hyväksymä ja rakastama.
Hyväksy itsesi ja tarjoa rakkautta, älä vaadi sitä.
2. Kielteiset asiat eivät niinkään aiheudu pahuudesta ja ilkeydestä
kuin tietämättömyydestä ja typeryydestä.
Ankarat rangaistukset typeryyksistä ovat nekin typeriä.
3. Asiat ovat harvoin siten kuin toivoisit niiden olevan.
Voit yrittää muuttaa niitä makusi mukaiseksi, mutta jos et onnistu,
on sinun tyynesti alistuttava tilanteeseen.
Tilanteen kauheuden pohtiminen ei Sinua siinä vaiheessa enää auta.
4. Muut ihmiset ja ulkoiset tapahtumat eivät ole onnettomuuksiesi syynä,
vaan oma tulkintasi tapahtumista.
5. Tunteenomainen suhtautuminen vaaralliseen tai pelottavaan tilanteeseen
ei auta, vaan on pyrittävä tekemään asialle jotakin tai sitten on luovuttava
ajattelemasta, miten onnettomaan tilanteeseen on jouduttu.
6. Ongelmien ja vastuun karttaminen tai väistäminen on tavallisesti
ajan kuluessa hankalampaa kuin niiden kohtaaminen.
7. Et tarvitse jotakin ”suurempaa tai vahvempaa”, johon luottaa,
vaan luota itseesi rajoituksinesi.
8. Sinun ei tarvitse aina olla pätevä, älykäs ja taitava,
vaan voit hyväksyä itsesi rajoituksinesi.
9. Sinun ei tarvitse jatkuvasti kantaa mukanasi niitä merkittäviä tapahtumia,
joita Sinulle on sattunut. Voit ottaa niistä opiksesi, mutta älä takerru niihin.
Lappeenrannassa 14.11.15
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
Vuonna 1976 oli vallalla käsitys, ettei psykoterapeutti saanut kertoa itsestään, koska sen nähtiin epäedulliseksi psykoterapeuttiselle suhteelle. Jos psykoterapeutti jollekin omista asioistaan avautui, niin ainoastaan työnohjaajapsykoterapeutilleen. Osalla psykoterapeuteista vielä tänäänkin on tällainen ajattelutapa ja käytäntö. Kopp kirjoittaa toisen luvun aluksi, että hänen kirjassaan omista psykoterapeuttista munauksistaan avautuvat psykoterapeutit olivat tuosta eri mieltä jo 1976. Heidän mielestä psykoterapeutti oli tehokkaimmillaan silloin, kun psykoterapeutti avautui tunteistaan, vaikka noloistaankin. Tietysti ei tietenkään tarkoittanut niin paljon avautumista, ettei psykoterapiaan hakeutuva asiakas olisi enää psykoterapian tärkein ja eniten asioistaan avautuva henkilö.
Vuonna 1976 Koppin kirjaan kirjoittaneet psykoterapeutit olivat sitä mieltä, että he avautumisellaan saattoivat toimia mallina asiakkaalle tai psykoterapiaan hakeutuvalle, kuinka suhtautua ihmisen inhimilliseen epätäydellisyyteen.
Täydellisyyteen pyrkiminen, siis olemaan psykoterapeuttina, jolla ei ole ihmiselle tavallisia inhimillisiä heikkouksia voi johtaa paniikkiin, jossa ihminen alkaa lopulta pelätä omia inhimillisiä rajoitteitaan.
Riskinottaminen siinä, että paljastaa toiselle ihmiselle inhimillisiä heikkouksiaan, saa meidät kohtaamaan ihmisenä olemisemme inhimilliset rajat – siis kääntymään takaisin itseemme. Asioistaan avautuvien psykoterapeuttien mielestä toiselle ihmiselle, tässä tapauksessa psykoterapeutille, itsensä avautuminen kannattaa tehdä, vaikka paljastuisi nolojen tilanteiden ihmiseksi.
Albert Ellis
Ensimmäinen muu psykoterapeuttiavautuja kuin Kopp, on psykoterapeutti Albert Ellis, joka kehitti RET (rational-emotive therapy) - terapian, josta esimerkiksi kognitiivinen psykoterapia on saanut paljon vaikutteita.
Minulla itselläni on tapana kertoa Albert Ellisistä tarinaa, jonka olen jostain hänen kirjasta lukenut. Ellis oli erittäin arka ja ujo nuori mies, eikä hän uskaltanut esimerkiksi lähestyä vastakkaista sukupuolta. Siis omasi nykyelämälle täysin outoja nuoren miehen piirteitä... Lopulta hän kyllästyi siihen, ettei uskaltanut yrittää lähestyä vastakkaista sukupuolta ja eräänä vuonna lokakuussa hän päätti, että eräässä New Yorkin puistoista hän päättää yrittää lähestyä kaikkia naisia seurustelun merkeissä. Niinpä hän sen kuukauden aikana lähestyi noin 180 naista (siis varsinainen riesa naisille puistossa?) yrittäen päästä keskusteluun heidän kanssaan, vaikka olikin hyvin kömpelö lähestymään naisia. Ei Albert saanut ketään naista kuukauden aikana ns. isketyksi, mutta altistumalla peloilleen hän menetti ahdistuksensa lähestyä naisia. Eli tuon kuukauden jälkeen hän kykeni missä tahansa aloittamaan keskustelun kenen tahansa naisten kanssa.
Koppin kirjassa Albert Ellis paljastaa psykoterapeuttisen munauksensa ja nimeään luvun Nobody need feel ashamed or guilty about anything (” Kenenkään ei tarvitse tuntea häpeää tai syyllisyyttä mistään”).
Ellis aloittaa kiittämällä Koppia, että saa olla mukana hänen kirjassaan. Koska hän on Koppin kanssa vahvasti samaa mieltä mieltä, että kaikki ihmiset epäonnistuvat joskus ja heillä on tapana häpeillä ja tuntea syyllisyyttä epäonnistumistaan. Ja hänen mielestään yksi tehokkaan psykoterapian päätavoitteista on se, ettei ihminen tuntisi melkein ollenkaan häpeää eikä nolostumista elämässään.
Ei häpeänkokemus mistään lapsuudesta synny
Ellis tyrmää oikopäätä tuolloin – ja nykyissäkin psykologisissa myyteissä vallitsevan käsityksen – siitä, että häpeä pääosin syntyisi varhaisista lapsuuden kokemuksista. Shit, no! (ei helkkarissa!) kirjoittaa Albert Ellis vuonna 1976.
Jos jotain lapsuuden kokemuksista jotain nousee, niin se, että meillä on synnynnäinen taipumus keksiä ”häpeällisiä” olosuhteita ja tekoja ja niin muodoin tehdä itsemme kohtuuttomasti noloksi noista aikeistamme.
Albert Ellis sanoo kirjoittavansa ”E-prime”-tyylillä (yleisen semantiikan kehittäjän Alfred Korzybskin ja kirjoitustavan kehittäjän D David Bourland Jr:n mukaan) välttäen kaikkia verbejä, joissa pitäisi ”olla” tai tulla joksikin. Kirjoittamisen tarkoituksena on päästä pois ”is”-sanan identiteetistä, eli siitä että ´ís´ (on) toimisi yliyleistävänä, todellisuutta vinouttavalla tai vääristävällä tavalla, jota useimmat puhujat ja kirjoittajat käyttävät, koska todellisuus on alati muuttuvainen. Kukaan ei vain ole.
Albert Ellis aloittaa kirjoittamalla, ettei hän jaa Sheldon Koppin käsitystä siitä, että hänen vanhempansa saivat hänet häpeämään itseään. Eikä sitä, että elämän tapahtumissa tehdyt virheet sinänsä saavat hänet häpeämään tai hämilleen. Eikä varsinkaan sitä, että hänen lapsuutensa edeltävät tapahtumat aiheuttavat hänen nykyisen taipumuksensa tuntea häpeää.
Kovia väitteitä vielä osin nykyisinkin yleisesti hyväksytyistä psykologisista myyteistä jo vuonna 1976. Albert Ellis väitti jo 1970-luvulla, että Sheldon Kopp tekee samoja virheitä kuin useimmat persoonallisuusteoreetikot ja psykoterapeutit tuolloin: Freud (1963), Jung (1954), Adler (1974), Berne (1964) ja Branden (1974).
Millaisia virheitä, kysyy Albert Ellis kirjoituksessaan. Ensiksi he sekoittavat syyn ja seurauksen. Koska Sheldon tunsi usein häpeää vanhempiensa kanssa, niin hän kuvittelee, että jälkimmäinen aiheutti ensimmäisen. Tietenkin, Ellis muistuttaa, se voi olla totta tai sitten ei ole. Menneet ja nykyiset häpeän tunteet voivat syntyä samasta alkuperästä, kuten vaikkapa sellaisesta, että ihmisillä yleensä on taipumus ottaa arvostelu liian vakavasti. Tai luulla, että lapsi tarvitsee pikemmin kuin toivoo toisten hyväksyntää niin lapsena kuin aikuisenakin. Ihmiset epäonnistuvat, koska ovat epätäydellisiä, sekä lapsuudessa että aikuisuudessa. Siksi Ellsin mukaan ihmisen varhaiset epäonnistumiset tuskin aiheuttavat myöhempiä epäonnistumisia.
Toiseksi kyseiset teoreetikot sekoittavat vanhempien opetukset elämisen standardeista opetuksiin vanhempien ”oikean ja väärän” kauhuista, jos ei saavuta noita elämisen tavoitteita. Uskomus oman käyttäytymisensä pahuudesta ei koskaan automaattisesti johda häpeäntunteeseen tuosta käyttäytymisestä. Häpeä oleellisesti koostuu itsensä alentamisesta. Yksilön elämänhistorialla sinänsä on vähän tekemistä nykyisten häpeäntunteiden tai itsensä alentamisen tunteiden kanssa.
Lapsuudessa voidaan oppia vanhemmilta, mikä on heidän mielestään oikein ja väärin, mutta ihminen itse päättää ottaa ne vakavasti ja päättää silti tehdä niitä, vaikka tuntisi vaikkapa häpeää niiden tekemisestä. Ihminen voisi ja tulisikin tehdä muunlaisia päätöksiä, kirjoittaa Albert Ellis.
Ihmisen pitäisi lopettaa itsensä alentaminen nykyisyydessä. Voi päättää tuntea syyllisyyttä, tai vastuullisuutta, kun tekee tiettyjä tekoja, mutta päättää myös, ettei tarvitse vain hävetä niitä.
Mitä Albert Ellis tyri psykoterapeuttiuransa alussa?
Albert Ellis kertoo, että hänellä oli hoidossaan naispotilas, joka koki vakavaa riittämättömyyden tunnetta itsestään, erityisesti suhteessa miehiin. Albertin tehtävänä psykoterapiassa oli auttaa potilastaan voittamaan riittämättömyyden tuneet tai ainakin elämään näiden tunteiden kanssa.
Kyseinen nainen kertoi ystävättärelleen, että hän käy Ellisillä psykoterapiassa. Ystävätär ilmaantui Ellisin luennoille ja sai ehdotetuksi, että he tapaisivat. Ellis suostui, vaikka hänellä oli sääntö (jossa hänen olisi pitänyt pidättäytyä, kuten jälkiviisaana toteaa), ettei tapaa psykoterapiassa olevien henkilöiden läheisiä vapaa-ajallaan. Tämän naisen suhdetta potilaaseensa hän ei aluksi tiennyt. Jotenkin tämä ystävätär oli kuitenkin niin epätavallisen mukava, viehättävä ja suostutteleva nainen, että Ellis suostui tämän ystävättären pyyntöön tapaamisesta. Asiat johtivat lyhyeen seurusteluun, johon liittyi myös seksuaalista kanssakäymistä ystävättären kanssa. Seurustelu, jona aikana Ellis varoi visusti puhumasta yhtään mitään naispotilaastaan, joka oli siis tämän potilaan ystävätär. Seurustelu päättyi aikanaan.
Yhdellä vastaanottokerralla yhtäkkiä ”helvetti oli irti”, kun kyseinen naispotilas tuli vastaanotolle. Potilas tietenkin luuli, että Ellis oli kertonut jotain hänestä ystävättärelle. Tämä naispotilas kertoi, että hän oli tuntenut seksuaalista mielenkiintoa psykoterapeuttiaan kohtaan. Nyt hänen psykoterapeuttinsa oli maannut hänen seksuaalisilla valloituksilla kehuskelevan ystävättärensä kanssa. Ellis oli normaalin miehen tapaan luullut itsestään tietenkin enemmän. Että hän olisi kiinnostava ihminen jne. Ystävätär oli halunnut kertoa muille, että kuuluisa psykoterapeutti oli hänestä kiinnostunut.
Ellis tunsi aluksi melkoista häpeää tekemistään, minkä potilaalle myönsi. Ellis myönsi tehneensä virheen tavatessaan hänen ystävätärtään ja oli virheellisesti tulkinnut tämän käyttäytymistä aluksi. Ja saattanut tämän lyhyen seurustelun vuoksi potilaansa tukalaan tilanteeseen monessa mielessä. Ellis tunsi kohdelleensa potilastaan väärin ja käyttäytyneensä epäeettisesti psykoterapeuttina. Ellis piti joka tapauksessa potilaan ystävätärtä seksuaalisesti viehättävämpänä kuin potilasta, jonka alun perin psykoterapiaan tuonut ongelma koski potilaan riittämättömyyden tunnetta erityisesti miehiä kohtaan.
RET-terapian ajatusten myötä Ellis ei pitänyt itseään täysin epämiellyttävänä ihmisenä, vaikka virheitä elämässään tekikin. Käytännössä hän ei koskaan laittanut itseään lyttyyn elämässään tekemiensä virheiden vuoksi. Tottahan toki hän ansaitsi käyttäytymisestään ankaraa kritiikkiä ja se alensi hänen arvoaan potilaan silmissä. Ellis vaati, ettei hänen potilaansa maksaisi muutamasta seuraavasta istunnosta, kos ne koskivat hänen potilaalle aiheuttamia ongelmia.
Ellis selitti, että hän oli tavannut ystävätärtä potilaaseen liittymättä, eikä aluksi tiennyt, että tämä oli hänen mainitsema ystävätär. Hän oli halunnut ystävättären pitävän heidän tapaamisensa omana tietonaan. Hän ei ollut koskaan maininnut mitään potilaasta ystävättärelle. Ellis oli lopulta tajunnut, että potilaan ystävätär oli valehdellut tietyistä asioista, eikä hän enää vastannut ensivaikutelmaa, jonka hän oli naisesta saanut. Jos sen olisi tiennyt, ei hän olisi tavannut naista alun perin.
Potilaan tulisi nähdä psykoterapauttinsa vain yhtenä lankeavista ja välillä elämässään tyrivistä ihmisistä, mikä ei ole sama asia kuin, että hän olisi kyvytön toimimaan psykoterapeuttina. Psykoterapeuttinakaan hän ei ole inhimillisen tyrimisen yläpuolella oleva jumaloitava hahmo. Ehkä tämä kaikki Ellisin tyriminen loisi vain avoimempaa suhdetta heidän psykoterapiasuhteelleen.
Ellisin potilas oli huojentunut, eikä ajatellut, että Ellis olisi tietoisesti halunnut vahingoittaa potilastaan. Potilas Ellisin mukaan joutui myöhemmin tilanteeseen, jossa potilas koki saman kohtalon kuuluisan psykiatrin kanssa, mitä he kykenivät käsittelemään yhdessä.
Ellis oli psykoterapeuttisen mokansa oppirahat maksanut ja päätti pitää jatkossa kunnolla kiinni laatimastaan säännöstä, ettei tapaisi jatkossakaan vapaa-ajallaan potilaidensa ystäviä tai lähimmäisiä.
Ellis kertoo, kuinka hän käsitteli psykoterapeuttista munaustaan – empiirinen todellisuudenkohtaamismenetelmä
Hänen perusolettamuksensa tehdystä teosta olivat saaneet hänet tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä. Hän oli toiminut epäeettisesti ja – ammatillisesti, mihin hänellä ei ollut oikeasti hyviä syitä. Ne eivät kuitenkaan tekisi hänestä pelkästään ” pahaa ihmistä” tai ” mätää yksilöä”. Ihminen ei ole yhtä kuin hänen tekonsa. Minuus on muuttuva prosessi. Ihmistä ei voi mitata vain hänen tekojensa perusteella, vaikka hänen arvonsa näkyvätkin hänen käyttäytymisessään.
Hänen käyttäytymisestään saattoi helposti nousta pahoja ajatuksia. Ajatuksissa jopa hänen tuhonsakin aiheuttavia ajatuksia. Kyllä, hän oli käyttäytynyt väärin, mutta ei niin väärin, että hän ”tuhoutuisi, vaan hän voisi säilyä hengissä ja jatkaa elämäänsä tyrimisistään huolimatta. Hän oli ja on jatkossa inhimillinen ihminen, joka tulee lankeamaan ja tyrimään aina silloin tällöin. Hän ei voi olla yli- eikä ali-ihminen (morkkaisi itseään jatkuvasti kaikista epäonnistumistaan) jatkossakaan.
Hän oli tehnyt väärin, mutta myös oppinut niistä tulevaisuutta varten. Hänen tekemänsä pahat teot sinänsä eivät tee hänestä pelkästään kauheaa, 100 prosenttisesti pahaa ihmistä. Eikä hän kuole pahoihin tekoihinsa, eikä tule täysin kykenemättömäksi toimimaan, vaan hän voi sietää itseään epätäydellisenä ihmisenä. Hän voi olla tekemistään pahoillaan, surullinen ja katuva, mutta ei itseään alentava.
Syyllisyys ja itsensä alentaminen melkein väistämättä syntyvät järjettömästä itsensä henkisestä kiduttamisesta. Ellis kirjoittaa sanan “musturbation” (Ellis 1975) joka on hauska sanaleikki: masturbaatio tarkoittaa seksuaalista itsensä tyydyttämistä, musturbaatio itsensä henkistä kiduttamista.
Ellis kirjoittaa, että Musturbaatiossa, itsensä henkisessä kiduttamisessa ihminen on kuin olisi mielessään rikkonut jotakin universumin kirjoittamatonta lakia vastaan. Sitä rikkomusta ei saa siis anteeksi millään muulla tavalla kuin seuraamalla ”oikeaa polkua”. Universumin laki tai universumin hallitsija voi tuomita tai antaa anteeksi tai tuomita ikuiseen kadotukseen sellaisen rikkeen tekijän. Hän muuttuu maan matoseksi, jos rikkoo universumin lakeja vastaan. Ja jos niin ei tapahdukaan ennustuksista huolimatta ( eli jos nämä olettamukset eivät pidäkään paikkaansa), niin ihminen itse alkaa huolehtia ajatuksillaan, teoillaan ja käyttäytymisellään, että kyseiset universiumin ennustukset tapahtuvat.
Musturbaatiossa ihminen uskoo Ellisin mukaan todistamattomiin ja määritelmällisiin väitteisiin, jonka jälkeen hän voi huonosti, mitä hän taasen pitää ”todisteena” omasta mädännäisyydestään tai siitä, että hänelle on lapsuudessa tehty jotakin kaltoin tms.
Musturbaatiossa ihmisen epäloogisista ja todistamattomista uskomuksista seuraa loogisesti, että musturbaation, itsensä henkisen kiduttamisen jälkeen, ihminen todella voi huonosti. Kuka tahansa joka on universiumin kirjoittamattomien lakien rikkoja pitää voida huonosti. Pahantekijä ei aina voikaan huonosti... Mutta noita universiumin uskomuksia voi muuttaa! Musturbaation voi lopettaa.
Jotkut ovat arvostelleet Ellistä, että tämän tyyppinen ajattelu on tietynlaista vastuunpakoa, sillä he olettavat, että ihmisen on voitava huonosti ja kärsittävä ( Minna Canth kirjoitti: Kärsi, kärsi niin kirkkaamman kruunun saat Työmiehen vaimossa), jotta hän yleensäkään muuttaa käyttäytymistään.
Monesti, vaikkapa masennuksessa on kysymys siitä, että ihminen ottaa enemmän ( ei siis vähemmän) vastuusta epäonnistumistaan, kuin ehkä syytä olisi.
Ellis vastaa, että kun ihminen ei mustuboi koko ajan tyyliin ”minä, minä, minä” , vaansiirtyy ajattelemaan ”tuo,tuo,tuo”, niin hän voi keskittyä muuttamaan musturbaatiota synnyttäviä ajatuksia, uskomuksia ja käyttäytymistä, sen sijaan että kärsisi niiden seurauksista.
Jos potilaan psykoterapeutti voi hyväksyä omat itse tekemänsä virheet, niin on mahdollista, että hänen potilaansakin oppii elämässään antamaan itselleen anteeksi ja elämään oman inhimillisen epätäydellisyytensä kanssa. Ilman tarvetta itsensä henkiseen kiduttamiseen -ilman musturbaatiota - siitä, että on epätäydellinen ihmisenä.
Ellis kirjoittaa, että häneltä kysytään, että poistaako hänen menetelmänsä kokonaan häpeän ja syyllisyyden ongelman. Ei,elämässä yleensä ihminen silti suree, ei ole tyytyväinen itseensä ja katuu monia tekojaan. Mutta kuten suru ei ole sama kuin masennus, niin ei kaikki katumus ja epämiellyttävyys ole yhtä kuin häpeä ja syyllisyys.
Syyllisyys ja häpeä tarvitsevat merkittävässä määrin itsensä alentamista. Ellisin mukaan RET-terapia on (1976) tehokkaampi kuin muut psykoterapiat käsittelemään syyllisyyden ja häpeän epämukavuutta. Mutta ei tietenkään täydellisesti, jopa RET-terapeutti on inhimillinen ja epätäydellinen. Mutta RET-terapian keinoin ei tarvitse elämässään jäädä itseään grillaamaan elämäntarinallaan murturboimaan, henkisesti itseään kiduttamaan, vaan voi suuntautua suuntautua elämässään eteenpäin epätäydellisen elämäntarinan omaavana ja välillä tyrien epätäydellisen ihanana ihmisenä.
Albert Ellisin Irrationaalista ajattelua koskevia väitteitä (A. Ellis 1973)
1. Sinun ei tarvitse olla kaikkien hyväksymä ja rakastama.
Hyväksy itsesi ja tarjoa rakkautta, älä vaadi sitä.
2. Kielteiset asiat eivät niinkään aiheudu pahuudesta ja ilkeydestä
kuin tietämättömyydestä ja typeryydestä.
Ankarat rangaistukset typeryyksistä ovat nekin typeriä.
3. Asiat ovat harvoin siten kuin toivoisit niiden olevan.
Voit yrittää muuttaa niitä makusi mukaiseksi, mutta jos et onnistu,
on sinun tyynesti alistuttava tilanteeseen.
Tilanteen kauheuden pohtiminen ei Sinua siinä vaiheessa enää auta.
4. Muut ihmiset ja ulkoiset tapahtumat eivät ole onnettomuuksiesi syynä,
vaan oma tulkintasi tapahtumista.
5. Tunteenomainen suhtautuminen vaaralliseen tai pelottavaan tilanteeseen
ei auta, vaan on pyrittävä tekemään asialle jotakin tai sitten on luovuttava
ajattelemasta, miten onnettomaan tilanteeseen on jouduttu.
6. Ongelmien ja vastuun karttaminen tai väistäminen on tavallisesti
ajan kuluessa hankalampaa kuin niiden kohtaaminen.
7. Et tarvitse jotakin ”suurempaa tai vahvempaa”, johon luottaa,
vaan luota itseesi rajoituksinesi.
8. Sinun ei tarvitse aina olla pätevä, älykäs ja taitava,
vaan voit hyväksyä itsesi rajoituksinesi.
9. Sinun ei tarvitse jatkuvasti kantaa mukanasi niitä merkittäviä tapahtumia,
joita Sinulle on sattunut. Voit ottaa niistä opiksesi, mutta älä takerru niihin.
Lappeenrannassa 14.11.15