Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa II
Psykoterapeuttien munaukset – Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa II
Koppin viidennen kirjan ensimmäisen luvun mottona on antipsykiatri Thomas Szaszin toteamus: ” Ei ole olemassa psykologiaa: on vain elämänkertaa ja omaelämänkertaa.”
Kopp kirjoittaa, että lapsi ei synny riittämättömänä, mutta persoonallisuus (temperamentti), kulttuurinen tausta, vanhemmat ja muut merkittävät ihmiset ( nykyään pitäisi lisätä sosiaalinen media ja media) alkavat muokata lapsen asennetta, käyttäytymistä ja omanarvontunnetta.
Kiitokset ja palkkiot hyvän käyttäytymisen jälkeen, rangaistus ja vihainen uhka sääntöjen rikkomisten jälkeen. Jos lapsi ei täytä vanhempien odotuksia – olivatpa ne mitä tahansa, sanottuja ja ääneen lausumattomia – paheksunta ja halveksunta ovat odotettavissa.
Hyväksyntä ja kiitos synnyttävät tunnetta hyvinvoinnista. Ne rohkaisevat, synnyttävät itseluottamusta, spontaanisuutta, toivoa ja tunnetta omasta arvosta.
Rangaistus ja uhka synnyttävät syyllisyydentunteita, moralistista itsensä rajoittamista ja painetta hyvittämiseen.
Syyllisyys on ahdistusta, joka seuraa sääntöjen rikkomisesta. Tunne että on tehnyt jotain pahaa ja pelkää vanhempien vihaista kostoa. Itsesuojeluna lapsi oppii ennaltaehkäisevästi odottamaan rangaistusta, ikään kuin sisäistää vanhempien kiellot uhaksi itseä vastaan.
Paheksunta ja halveksunta saavat lapsen tuntemaan häpeää siitä, ettei ole arvokas lapsi. Hylkäämisen pelko voi tehdä lapsesta ujon, välttelevän ja ahdistuneen tekemään virheitä. Lapsi voi tuntea itsensä typeräksi ja luulla että joutuu jatkossakin naurunalaiseksi.
Häpeäntunteen pitkät jäljet
Häpäisy ottaa muodon, jossa vanhemmat ilmaisevat paheksuntansa sanomalla vaikkapa ” katso nyt, kuinka typerä, kömpelö jne. olet!” Mitä muutkin ajattelevat, kun he keksivät, ettet osaa tehdä mitään oikein. Sinun pitäisi hävetä itseäsi. Jos vain välittäisit, jos vain haluaisit käyttäytyä oikein, jos vain yrittäisit enemmän, niin sitten ehkä voisit olla sellainen lapsi, kuin haluaisimme sinun olevan.”
Kun lapsi (tai aikuinenkin) toistuvasti altistuu tuollaiselle häpäisylle ( vaikka vain oman mielensä tuotteena ilman tosiasiallista perustaa), niin se kutsuu esiin sisäistä itsensä halveksuntaa ( tai vihaa ja aggressiota). Lapsi oppii sanomaan itselleen lopulta: ” Mikä idiootti olenkaan, mikä typerys, mikä kauhea ihminen. En tee ikinä mitään oikein. Minulla ei ole itsekontrollia. En yritä riittävästi. Jos tekisin niin kuin minulta odotetaan, niin varmasti he olisivat tyytyväisiä.”
Häpäisevät vanhemmat lapsi kokee hyvinä vanhempina, tai ainakin hyvää tarkoittavina, rakastavina ihmisinä, jotka jonakin päivänä saattavat olla häneen tyytyväisiä, jos lapsi ei enää ole niin epätäydellinen. Ei ihme, että vanhemmat ovat häneen tyytymättömiä.
Kopp kertoo, että hänen äidillään oli tapana sanoa hänelle: Rakastan sinua, mutta en pidä sinusta. Minkä piti tarkoittaa, että hän oli hyvä äiti, joka rakastaa, mutta ei pitänyt Sheldonista, koska tämä oli lapsena epätyydyttävä äidille. Ei kukaan muu kuin oma äiti voi sietää tuollaista lasta.
Kopp kertoo, että hän tavoittaa itsensä aikuisena vieläkin, ettei voi elää puutteidensa kanssa. Jokainen lapsi - kasvaessaan ja taitojaan harjoittaessaan - on erityisen altis inhimillisille heikkouksille. Lapset yrittävät enemmän kuin mihin pystyvät. He haluavat monia asioita, joista huomaavat, etteivät niihin, ainakaan aluksi, pysty. Kaikki tämä kuuluu normaaliin kasvuprosessiin aikuiseksi.
On normaalia kokea taitoja kehittäessään itsensä hetkellisesti noloksi, typeräksi, virheitä tekeväksi ja asioita sotkevaksi. Välillä tunne itsensä hallitsemattomuudesta on välttämätön oppimiskokemukselle. Nämä epäonnistumisen kokemukset eivät muutu hajottaviksi häpeän kokemuksiksi, jos vanhemmat hyväksyvät lapsen sellaisena kuin hän. Aikuisenakin ihmisen epäonnistumiskokemuksista toipuminen on paljon kiinni siitä, että hyväksyykö itsensä.
Jotkut vanhemmat ovat liian kovia lapsilleen, joko omien ongelmiensa ja/tai kovien kulttuuristen odotustensa vuoksi. Joissakin kulttuureissa odotetaan lasten nopeaa (liian aikaista?) kypsymistä aikuisuuteen. Eli lapsesta ei pidetä, ellei hän käyttäydy kulttuuristen odotusten mukaisesti.
Lapsi ei ymmärrä, että vanhemmilla on omia ongelmia
Kun lapsen häpäisyn taustalla on vanhempien neuroottinen patologia, niin lapsi alkaa ”hoitaa” vanhempiaan. Jo mahdollisesti hyvin varhaisella iällä. Joidenkin tutkijoiden mukaan jopa jo imetysvaiheessa vauva huolehtii äidistään, eikä päinvastoin.
Lapsena vanhempiaan hoitamaan tottunut lapsi ei ikinä opi, että normaali suhde on päinvastainen – vanhempi huolehtii lapsesta. Ei koskaan päinvastoin. Lapsena vanhempiaan hoitamaan joutunut lapsi ei edes tajua odottaa, että hänestä voitaisiin pitää huolta. Hän ei odota, että kukaan tekisi jotain vain hänelle hänen itsnesä vuoksi.
Itseensä tyytymättömät vanhemmat tekevät saman vielä salakavalammin. Työhönsä, kumppaniinsa, elämäänsä tai mihin tahansa tyytymättömät vanhemmat tarvitsevat itselleen epätyydyttävän lapsen. Näille vanhemmille ei koskaan riitä se, mitä lapsi on, tekee tai saavuttaa. Mikään yrittäminen ei ole riittävän hyvää. Kympin oppilaalta voidaan kysyä, että jos olet niin älykäs, niin miksi ihmeessä et osaa pitää edes huonettasi siistinä? Lapsi ei kuule koskaan, kuinka hyvä ja arvokas hän on.
Katsoin kerran Dr. Philiä. Siellä oli aivan loistava ohje lasten vanhemmille. Isä sanoi lapsilleen, että miten se on mahdollista, että kaikista maailman lapsista juuri minulle on tullut ne kaikista parhaimmat. Vaikka lapset oppivat tajuamaan sen asiana, jonka isä toistaa aina, niin isän (ja äidin) sanomana se on jotain, joka menee todella syvälle ihmisen olemukseen.
Lapsen liian aikaiset yritykset selvitä liian isoista asioista tarvitsevat vanhempien tukea, jotta lapsi oppii seisomaan omilla jaloillaan. Lapsi on kykenevä selviytymään väistämättömistä epäonnistumisista, joita kasvamiseen kuuluu, jos vanhempien tuki on ehdottomana taustalla. Lapsi voi tilapäisistä epäonnistumisistaan huolimatta kehittää itselleen tunteen siitä, että on itsenäinen ja arvokas ihminen. Lapsi ei saavuta tätä tunnetta, jos hän yrittää – ilman tukea - asioita, jotka ovat liian vaikeita hänen osaamiselleen.
Epäonnistuminen ja typeräksi itsensä kokeminen herättää häpeän tunnetta, jonka käsittely vaatii sitä, että hyväksyy itsensä koko olemuksensa tasolla.
Häpäisevät vanhemmat ilmaisevat halveksuntaa ja inhoa lapselle tekemällä hänet naurunalaiseksi, kääntymällä hänestä pois ja vetämällä rakkautensa pois. Lapsi joka kokee tätä toistuvasti vanhempiensa taholta, on taipuvainen tuntemaan itsensä pieneksi, voimattomaksi ja arvottomaksi. Tämä voi johtaa siihen, että ihminen etsii koko elämänsä ajan muiden ihmisten hyväksyntää toivoen, että jonakin päivänä lopultakin kelpaisi omana itsenään jollekulle. Hän tarvitsee aina ulkopuolelleen jonkun joka sanoo tai osoittaa kuinka arvokas hän on.
Koppin mukaan hänen vanhempansa häpäisivät häntä tarpeettomasti ja usein. He tekivät hänelle selväksi, että hän on kömpelö, riittämätön ja epäonnistuva, mikä teki vanhemmat onnettomiksi. Jopa menestykset ja saavutukset osoittivat, kuinka alempi ja riittämätön hän oli. Hän oppi uimaankin vasta kahdeksan vuotiaana.
Mahdoton tehtävä
Kopp kertoo, kuinka hän uimaan opittuaan olisi halunnut kertoa, kuinka onnellinen hän on saavutuksestaan. Sen sijaan vanhemmat esittivät hänelle vaikean kysymyksen.
Isä kysyi: ” Nyt kun olet oppinut uimaan, niin oletetaan että me olemme äitisi kanssa uimassa ja yhtäkkiä molemmat uhkaamme hukkua. Etkä voi pelastaa kuin toisen meistä, niin kumman pelastaisit?”.
Kahdeksanvuotias poika pohtii kysymystä, joka on no-win-tilanne ( jossa ei voi voittaa).
- Pelastaisin teidät molemmat, vaikka se tarkoittaisi minun hukkumistani, pieni Sheldon vastaa lopulta. Pelastaisin teidät molemmat!
Isä turhautuu ja sanoo, ettei poika edes kuuntele kysymystä ja käskee äidin toistaa kysymyksen typerälle pojalle. Isä yrittää toistaa kysymyksen puhumalla kovemmalla äänellä ja tarkoituksellisen hitaasti kuin vähä-älyiselle puhuisi.
Vanhemmat vaativat, että hänen on hyvänä poikana vastattava kysymykseen. Lopulta pieni Sheldon sanoo, että hän pelastaisi isänsä.
- Ja jättäisit minut hukkumaan, kysyy äiti ihmeissään.
- Koska isä tekee niin kovasti töitä ja se on hän joka elättää perheen, vastaa epävarma Sheldon.
Vanhemmat ovat kauhuissaan pienestä pojasta, joka jättäisi äitinsä hukkumaan. Äiti painottaa, vaikka olisi rahaa, niin ei olisi ketään, joka tekisi ja ylläpitäisi kotia.
- Olen pahoillani, en ajatellut tuolla tavalla. On ehkä parempi, että pelastaisin sinut äiti.
Isä pudistelee päätään loukkaantuneena ja epäuskossaan.
- Mitä äitisi tekisi, kun ei ole yhtään rahaa? Kuuraisi lattioita jossain?, kysyy isä.
Jos hän olisi todella hyvä poika, niin hän ymmärtäisi, ettei ole olemassa mitään tapaa tehdä oikeaa ratkaisua, pelastaa molempia vanhempia.
Kopp muistaa, että hän tunsi olonsa niin kurjaksi mahdotonta tehtävää ratkaistessaan, että hän salaa toivoi, että kysymyksen molemmat vanhemmat hukkuisivat.
19.9.15 Lappeenrannassa
Koppin viidennen kirjan ensimmäisen luvun mottona on antipsykiatri Thomas Szaszin toteamus: ” Ei ole olemassa psykologiaa: on vain elämänkertaa ja omaelämänkertaa.”
Kopp kirjoittaa, että lapsi ei synny riittämättömänä, mutta persoonallisuus (temperamentti), kulttuurinen tausta, vanhemmat ja muut merkittävät ihmiset ( nykyään pitäisi lisätä sosiaalinen media ja media) alkavat muokata lapsen asennetta, käyttäytymistä ja omanarvontunnetta.
Kiitokset ja palkkiot hyvän käyttäytymisen jälkeen, rangaistus ja vihainen uhka sääntöjen rikkomisten jälkeen. Jos lapsi ei täytä vanhempien odotuksia – olivatpa ne mitä tahansa, sanottuja ja ääneen lausumattomia – paheksunta ja halveksunta ovat odotettavissa.
Hyväksyntä ja kiitos synnyttävät tunnetta hyvinvoinnista. Ne rohkaisevat, synnyttävät itseluottamusta, spontaanisuutta, toivoa ja tunnetta omasta arvosta.
Rangaistus ja uhka synnyttävät syyllisyydentunteita, moralistista itsensä rajoittamista ja painetta hyvittämiseen.
Syyllisyys on ahdistusta, joka seuraa sääntöjen rikkomisesta. Tunne että on tehnyt jotain pahaa ja pelkää vanhempien vihaista kostoa. Itsesuojeluna lapsi oppii ennaltaehkäisevästi odottamaan rangaistusta, ikään kuin sisäistää vanhempien kiellot uhaksi itseä vastaan.
Paheksunta ja halveksunta saavat lapsen tuntemaan häpeää siitä, ettei ole arvokas lapsi. Hylkäämisen pelko voi tehdä lapsesta ujon, välttelevän ja ahdistuneen tekemään virheitä. Lapsi voi tuntea itsensä typeräksi ja luulla että joutuu jatkossakin naurunalaiseksi.
Häpeäntunteen pitkät jäljet
Häpäisy ottaa muodon, jossa vanhemmat ilmaisevat paheksuntansa sanomalla vaikkapa ” katso nyt, kuinka typerä, kömpelö jne. olet!” Mitä muutkin ajattelevat, kun he keksivät, ettet osaa tehdä mitään oikein. Sinun pitäisi hävetä itseäsi. Jos vain välittäisit, jos vain haluaisit käyttäytyä oikein, jos vain yrittäisit enemmän, niin sitten ehkä voisit olla sellainen lapsi, kuin haluaisimme sinun olevan.”
Kun lapsi (tai aikuinenkin) toistuvasti altistuu tuollaiselle häpäisylle ( vaikka vain oman mielensä tuotteena ilman tosiasiallista perustaa), niin se kutsuu esiin sisäistä itsensä halveksuntaa ( tai vihaa ja aggressiota). Lapsi oppii sanomaan itselleen lopulta: ” Mikä idiootti olenkaan, mikä typerys, mikä kauhea ihminen. En tee ikinä mitään oikein. Minulla ei ole itsekontrollia. En yritä riittävästi. Jos tekisin niin kuin minulta odotetaan, niin varmasti he olisivat tyytyväisiä.”
Häpäisevät vanhemmat lapsi kokee hyvinä vanhempina, tai ainakin hyvää tarkoittavina, rakastavina ihmisinä, jotka jonakin päivänä saattavat olla häneen tyytyväisiä, jos lapsi ei enää ole niin epätäydellinen. Ei ihme, että vanhemmat ovat häneen tyytymättömiä.
Kopp kertoo, että hänen äidillään oli tapana sanoa hänelle: Rakastan sinua, mutta en pidä sinusta. Minkä piti tarkoittaa, että hän oli hyvä äiti, joka rakastaa, mutta ei pitänyt Sheldonista, koska tämä oli lapsena epätyydyttävä äidille. Ei kukaan muu kuin oma äiti voi sietää tuollaista lasta.
Kopp kertoo, että hän tavoittaa itsensä aikuisena vieläkin, ettei voi elää puutteidensa kanssa. Jokainen lapsi - kasvaessaan ja taitojaan harjoittaessaan - on erityisen altis inhimillisille heikkouksille. Lapset yrittävät enemmän kuin mihin pystyvät. He haluavat monia asioita, joista huomaavat, etteivät niihin, ainakaan aluksi, pysty. Kaikki tämä kuuluu normaaliin kasvuprosessiin aikuiseksi.
On normaalia kokea taitoja kehittäessään itsensä hetkellisesti noloksi, typeräksi, virheitä tekeväksi ja asioita sotkevaksi. Välillä tunne itsensä hallitsemattomuudesta on välttämätön oppimiskokemukselle. Nämä epäonnistumisen kokemukset eivät muutu hajottaviksi häpeän kokemuksiksi, jos vanhemmat hyväksyvät lapsen sellaisena kuin hän. Aikuisenakin ihmisen epäonnistumiskokemuksista toipuminen on paljon kiinni siitä, että hyväksyykö itsensä.
Jotkut vanhemmat ovat liian kovia lapsilleen, joko omien ongelmiensa ja/tai kovien kulttuuristen odotustensa vuoksi. Joissakin kulttuureissa odotetaan lasten nopeaa (liian aikaista?) kypsymistä aikuisuuteen. Eli lapsesta ei pidetä, ellei hän käyttäydy kulttuuristen odotusten mukaisesti.
Lapsi ei ymmärrä, että vanhemmilla on omia ongelmia
Kun lapsen häpäisyn taustalla on vanhempien neuroottinen patologia, niin lapsi alkaa ”hoitaa” vanhempiaan. Jo mahdollisesti hyvin varhaisella iällä. Joidenkin tutkijoiden mukaan jopa jo imetysvaiheessa vauva huolehtii äidistään, eikä päinvastoin.
Lapsena vanhempiaan hoitamaan tottunut lapsi ei ikinä opi, että normaali suhde on päinvastainen – vanhempi huolehtii lapsesta. Ei koskaan päinvastoin. Lapsena vanhempiaan hoitamaan joutunut lapsi ei edes tajua odottaa, että hänestä voitaisiin pitää huolta. Hän ei odota, että kukaan tekisi jotain vain hänelle hänen itsnesä vuoksi.
Itseensä tyytymättömät vanhemmat tekevät saman vielä salakavalammin. Työhönsä, kumppaniinsa, elämäänsä tai mihin tahansa tyytymättömät vanhemmat tarvitsevat itselleen epätyydyttävän lapsen. Näille vanhemmille ei koskaan riitä se, mitä lapsi on, tekee tai saavuttaa. Mikään yrittäminen ei ole riittävän hyvää. Kympin oppilaalta voidaan kysyä, että jos olet niin älykäs, niin miksi ihmeessä et osaa pitää edes huonettasi siistinä? Lapsi ei kuule koskaan, kuinka hyvä ja arvokas hän on.
Katsoin kerran Dr. Philiä. Siellä oli aivan loistava ohje lasten vanhemmille. Isä sanoi lapsilleen, että miten se on mahdollista, että kaikista maailman lapsista juuri minulle on tullut ne kaikista parhaimmat. Vaikka lapset oppivat tajuamaan sen asiana, jonka isä toistaa aina, niin isän (ja äidin) sanomana se on jotain, joka menee todella syvälle ihmisen olemukseen.
Lapsen liian aikaiset yritykset selvitä liian isoista asioista tarvitsevat vanhempien tukea, jotta lapsi oppii seisomaan omilla jaloillaan. Lapsi on kykenevä selviytymään väistämättömistä epäonnistumisista, joita kasvamiseen kuuluu, jos vanhempien tuki on ehdottomana taustalla. Lapsi voi tilapäisistä epäonnistumisistaan huolimatta kehittää itselleen tunteen siitä, että on itsenäinen ja arvokas ihminen. Lapsi ei saavuta tätä tunnetta, jos hän yrittää – ilman tukea - asioita, jotka ovat liian vaikeita hänen osaamiselleen.
Epäonnistuminen ja typeräksi itsensä kokeminen herättää häpeän tunnetta, jonka käsittely vaatii sitä, että hyväksyy itsensä koko olemuksensa tasolla.
Häpäisevät vanhemmat ilmaisevat halveksuntaa ja inhoa lapselle tekemällä hänet naurunalaiseksi, kääntymällä hänestä pois ja vetämällä rakkautensa pois. Lapsi joka kokee tätä toistuvasti vanhempiensa taholta, on taipuvainen tuntemaan itsensä pieneksi, voimattomaksi ja arvottomaksi. Tämä voi johtaa siihen, että ihminen etsii koko elämänsä ajan muiden ihmisten hyväksyntää toivoen, että jonakin päivänä lopultakin kelpaisi omana itsenään jollekulle. Hän tarvitsee aina ulkopuolelleen jonkun joka sanoo tai osoittaa kuinka arvokas hän on.
Koppin mukaan hänen vanhempansa häpäisivät häntä tarpeettomasti ja usein. He tekivät hänelle selväksi, että hän on kömpelö, riittämätön ja epäonnistuva, mikä teki vanhemmat onnettomiksi. Jopa menestykset ja saavutukset osoittivat, kuinka alempi ja riittämätön hän oli. Hän oppi uimaankin vasta kahdeksan vuotiaana.
Mahdoton tehtävä
Kopp kertoo, kuinka hän uimaan opittuaan olisi halunnut kertoa, kuinka onnellinen hän on saavutuksestaan. Sen sijaan vanhemmat esittivät hänelle vaikean kysymyksen.
Isä kysyi: ” Nyt kun olet oppinut uimaan, niin oletetaan että me olemme äitisi kanssa uimassa ja yhtäkkiä molemmat uhkaamme hukkua. Etkä voi pelastaa kuin toisen meistä, niin kumman pelastaisit?”.
Kahdeksanvuotias poika pohtii kysymystä, joka on no-win-tilanne ( jossa ei voi voittaa).
- Pelastaisin teidät molemmat, vaikka se tarkoittaisi minun hukkumistani, pieni Sheldon vastaa lopulta. Pelastaisin teidät molemmat!
Isä turhautuu ja sanoo, ettei poika edes kuuntele kysymystä ja käskee äidin toistaa kysymyksen typerälle pojalle. Isä yrittää toistaa kysymyksen puhumalla kovemmalla äänellä ja tarkoituksellisen hitaasti kuin vähä-älyiselle puhuisi.
Vanhemmat vaativat, että hänen on hyvänä poikana vastattava kysymykseen. Lopulta pieni Sheldon sanoo, että hän pelastaisi isänsä.
- Ja jättäisit minut hukkumaan, kysyy äiti ihmeissään.
- Koska isä tekee niin kovasti töitä ja se on hän joka elättää perheen, vastaa epävarma Sheldon.
Vanhemmat ovat kauhuissaan pienestä pojasta, joka jättäisi äitinsä hukkumaan. Äiti painottaa, vaikka olisi rahaa, niin ei olisi ketään, joka tekisi ja ylläpitäisi kotia.
- Olen pahoillani, en ajatellut tuolla tavalla. On ehkä parempi, että pelastaisin sinut äiti.
Isä pudistelee päätään loukkaantuneena ja epäuskossaan.
- Mitä äitisi tekisi, kun ei ole yhtään rahaa? Kuuraisi lattioita jossain?, kysyy isä.
Jos hän olisi todella hyvä poika, niin hän ymmärtäisi, ettei ole olemassa mitään tapaa tehdä oikeaa ratkaisua, pelastaa molempia vanhempia.
Kopp muistaa, että hän tunsi olonsa niin kurjaksi mahdotonta tehtävää ratkaistessaan, että hän salaa toivoi, että kysymyksen molemmat vanhemmat hukkuisivat.
19.9.15 Lappeenrannassa