Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa III
Psykoterapeuttien munaukset – Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa III
Sheldon Koppin viidennen kirjan kolmannen luvun otsikkona on ” Kestä ja taistele kuin mies”. Kopp aloittaa luvun kirjoittamalla, että lapsen käytös, asenteet ja arviot itsestään muovautuvat pääosin hänen vanhempiensa tarpeista ja arvoista. Joskaan ne eivät ole suoraan yksi yhteen, Kopp muistuttaa.
Perhe kuitenkin välittää kasvavalle lapselle, kulttuurin välittäjänä, millaista on elää hyväksyttynä yhteiskunnan jäsenenä. Myös koulu, media ja lapsen toverit vaikuttavat siihen, millaisen kuvan yhteiskuntaan sopivasta ihmisestä lapsi muodostaa.
Kopp kirjoittaa ( 1976), että yhteiskuntamme käyttää paljon häpäisyä poikkeavuuden kitkemisessä ( ja ehkä myös ylläpitämisessä), vaikkapa poikien ja tyttöjen sukupuoliroolien muokkaamisessa.
Pojat on saatettu tuntemaan itsensä riittämättömiksi, elleivät he ole kovia, kilpailevia ja ”järkeviä”. Poikien odotetaan olevan tiukkamielisiä perheen elättäjiä. Tyttöjen oletetaan olevan mukautuvia, hoitavia ja emotionaalisia. Tyttöjen toivotaan olevan, kaikkea poikkeavuutta säännöistä karsastetaan, lämminsydämisiä vaimoja/äitejä.
Miehen pitää olla mies, naisen pitää olla hyvä nainen.
Koppin aikana naisasialiike koetti vapauttaa naisia sukupuolirooleihin kasvattamisesta ja kaikkea seksuaalista erottelua pidettiin liikkeen piirissä epäluonnollisena, opittuna ja lopulta tukahduttavana. Kopp ei itse pysty erottelemaan täysin, mikä on kulttuurisesti määräytynyttä ja mikä vaistonvaraista tai mikä on hajottavaa ja mikä luovaa sukupuolista erottelua.
Koppin mielestä sukupuolirooleissa on paljon mielivaltaista ja kuolettavan stereotyyppistä erottelua. Ne ovat olemassa ja niitä ylläpidetään häpäisyn turvin. Miehen pitää olla kova, vain vauvat ja naiset itkevät.
Kun ei tiedä lapsena, miten muita lapsia lähestyisi, niin Kopp tappelee kaikkien kanssa
Kopp kertoo, että hänen tappelutiheyttään voi pitää mittana siitä, kuinka tehokasta kulttuurinen häpäisy on.
Kopp kertoo, että hänen isänsä osti hänelle nyrkkeilyhanskat, kun hän täytti viisi vuotta, jotta pieni Sheldon oppisi pitämään puoliaan. Isä ryhtyi opettamaan poikaansa, kuinka iskuja annetaan ja pieni Sheldon tinttasi isäänsä nenään niin, että verta alkoi vuotaa. Isä sanoi asian olevan ok, mutta äidille se ei ollut ok.
- Mitä minä sanoin? Kuinka typerää on antaa nyrkkeilyhanskat niin villille pojalle. Hän ei välitä kenestäkään muusta. Katso kuinka hän satuttaa isäänsä. Seuraavaksi hän varmaan lyö minua ja sitten ketä tahansa ympäristössä, huusi äiti Koppin isälle.
Kopp kertoo, reiluuden nimissä, ettei äiti halunnut hänen tappelevan. Äidin mielestä vain ei-juutalaiset tappelevat. Kopp kuului juutalaiseen perheeseen, he asuivat ympäristössä, jossa oli suuri määrä ei-juutalaisia teinipoikia, jotka halusivat antaa turpiin ”Jeesuksentappajalle”.
- Älä taistele, mutta älä ikinä, ikinä kiellä oleva juutalainen, oli äidin ohje.
Kopp kertoo, että hän tappeli usein lapsena, ei viisaasti eikä hyvin. Eikä hän odottanutkaan, että muut lapset pitäisivät hänestä. Hän vain yritti saada huomiota samalla tavalla kuin kotona oli oppinut – hankkiutumalla ongelmiin.
Hän ei tiennyt, kuinka olisi voinut liittyä toisten leikkeihin. Hänen sosiaalinen sisääntulo oli ottaa lasten pallo, kiusata heitä, tyrkkiä jotakuta, jonka seurauksena hän sai köniinsä, minkä jälkeen hänet hyväksyttiin joukkoon – jonkinlaisena syntipukkina.
Tappeluitaan Kopp kuvaa niin, että hän oli tarpeeksi pelokas aloittaakseen tappelun, mutta myös niin pelokas, ettei kyennyt viemään niitä loppuun, mikä tarkoitti, että hän hävisi pääsääntöisesti tappelunsa.
Eräs poika, jolle Kopp on antanut nimen Charile Hooko, kiusasi häntä säännöllisesti muiden nähden. Kopp ei tapellessa lyönyt koskaan kasvoihin, mutta kerran häntä taas kerran nöyryytettiin, nyt kuitenkin tytön edessä, niin että hän tinttasi Charlieta kasvoihin ja verta valui. Charlie piti tätä miehen tekona ja Koppista tuli hänen ystävänsä. Kopp kertoo myöhemmin toistuvasti liioitelleensa tätä ainutlaatuista machohetkeään, koska hän ei ollut mitenkään katuviisas.
Charlie oli sillä tavalla katuviisas, että Kopp sai köniinsä, muttei mitenkään niin perusteellisesti, että Charlieta olisi alettu karttaa hänen väkivaltaisuutensa vuoksi. Sen verran köniin, että auktoriteettisuhteet olivat selvät.
Vanhempana Kopp tajuaa, ettei hän tiennyt, miten olisi muita ihmisiä lähestynyt. Monta kertaa hän ei olisi halunnut tapella, mutta ei halunnut itseään kutsuttavan pelkuriksi tai neidiksi tai kanaksi tai homoksi. Kuten niitä, jotka eivät tapelleet, kutsuttiin.
Äiti kuvasi poikaansa tuolloin: ” Hän ei osaa mitään muuta kuin tapella ja joutua ongelmiin, tämä kamala poika. Jos hän vain todella rakastaisi vanhempiaan, jos vain todella välittäisi tulevaisuudestaan, jos hän vain todella, todella yrittäisi, niin hän voisi olla kunnon poika. Kuten naapuruston muut mukavat juutalaispojat. Mutta ei, se on liikaa hänelle. Hän ei tule toimeen muiden lasten kanssa. Ainut mitä hän osaa, on tapella ja joutua muiden kanssa ongelmiin.”
Kopp kertoo, että tapa, jolla hänen äitinsä hänestä ja hänelle puhui, opetti hänet häpeämään itseään. Isä lisäsi, että jos hän olisi viisaampi ja parempi tappelija, niin hän ei saisi köniinsä.
Kuinka Kopp lopetti tappelemisen
Kopp muistaa, kuinka kerran 17-vuotiaana hän oli riitaantumassa erään kaverin kanssa biljardisalilla, josta heitä pyydettiin menemään ulos tappelemaan. Yhtäkkiä kesken tappelun hänelle vain riitti.
- Ei, en halua tapella, en aio tapella. Sinä voitit. Lopetan tappelun.
Kopp kuuli pois kävellessään, kuinka häntä nimiteltiin ja kiusattiin sekä halveksittiin– juuri niillä tavoilla, joita hän oli pelännyt ja joiden vuoksi hän oli aina tappeluun ryhtynyt. Mutta nyt Koppille tuli ensi kertaa suuri helpotus koko asian suhteen, ei pelkoa eikä nöyryytyksen häpeää, koska hän oli ensi kerran oppinut, ettei hänen tarvitsisi tapella, jos hän ei halua. Hän voisi itse päättää, eikä vain ajautua tappeluihin.
Kopp kertoo, että 23-vuotiaana armeijassa hän vielä tappeli – omasta mielestään vaimonsa kunniaa puolustaessaan. Kopp kuvaa, kuinka armeijassa voi kahdessa viikossa tehdä tappajan kenestä tahansa siviilikansalaisesta, kun häneltä otetaan pois omat vaatteet, leikataan hiukset lyhyeksi, annetaan uniformut ja numerot persoonallisuuksien ja nimien sijaan. Ja kun heitä pidetään uuvuttavan fyysisen rasituksen ja uhkaavan auktoriteettisen arvostelun ristitulessa koko ajan. Kukin ihminen tulee helposti rajalle, jossa on valmis, vaikka tappamaan. Koska muita vihollisia kuin muut armeijakaverit ei ollut, niin itsensä vapauttava kiusa kohdistui vain armeijakavereihin.
Kopp kertoo, että kun he asuivat New Yorkissa Greenwich Villagessa, niin Chelsean köyhät pojat tulivat hakkaamaan Greenwich Villagen rikkaita homopoikia. Chelsean pojille se oli aikuisten riitti.
Kopp kertoo, kun he muuttivat maalle New Jerseyhin lasten kasvettua, niin ympäristössä asui vain työläisiä. Työläiset inhosivat paremmin koulutettuja, kuten Koppia, joka kulki viikot puvussa ja kravatissa. Koulutetut vihasivat työläisiä heidän parempien palkkojensa vuoksi. Kun Kopp vaihtoi sunnuntaina löysiin arkikuteisiin, niin työläiset esiintyivät sunnuntaina hienossa urheilutakissa, kaulahuivissa, prässätyissä housuissa, silkkisolmiossa ja käsintehdyissä italialaisissa kengissä.
Amerikan itsenäisyyspäivänä työläiset hoilasivat myöhään yöhön ja Koppin perheessä kipeänä olevat lapset eivät saaneet nukutuksi. Kopp koetti käydä sanomassa, että jos he olisivat hiljempaa.
- Jos et kestä sitä, niin puolusta itseäsi ja tappele kuin mies, hänelle vastattiin.
Palattuaan Kopp kertoo vaimolleen tilanteen. Vaimo sanoo ihastuttavasti, että oli hienoa, että Kopp on tuntenut vastuunsa perheestään, muttei se edellytä humalaisten kanssa tappelemista.
Kopp kirjoittaa, että kuinka vapauttavaa oli kuulla, ettei hänen tarvitse itsepäisen hajottavasta ylpeydestä tarvitse tapella. Kopp kirjoittaa, että hän itki samalla kun hänen vaimonsa lohdutti häntä.
Vuosia myöhemmin lasten ollessa teini-ikäisiä tuli vielä uusi tilanne. Lapset olivat ensimmäisiä hyväksymään freak-kulttuurin, johon kuului pitkien hiusten kasvattaminen. Naapurista oli hajottu ikkuna ja naapurin mies kiusasi Koppin lapsia asiasta. Kopp sanoi, ettei hän enää halunnut, että hänen lapsiaan kiusataan asiasta, jota he eivät ole tehneet.
Naapurin mies vaati, että jos hän oli sitä mieltä, niin hänen olisi paras tulla kadulle ja selvitetään asia perin pohjin. Kopp ei halunnut pettää lastensa silmien edessä heitä ja sanoi, ettei hänen mielestään tappelu ratkaise mitään särkyneen ikkunan suhteen, eikä hän aio siksi tapella, mutta hänen lapsia ei enää asiasta ole syytä kiusata. Naapurin mies lähti sadatellen pois.
Kopp muistaa, kuinka hän vanha häpeä (tai itsepäinen ylpeys) oli heräämässä, että hän oli pelkuri tai jotain lastensa edessä. Hän kysyi asiaa lapsiltaan. Kopp pelkäsi, että lapset halveksisivat häntä. Lapset sanoivat, että kaikesta näki, että hän rakasti heitä. Hän oli ollut heidän isänsä ja heistä olisi ollut typerää, jos isä olisi tapellut naapurinmiehen kanssa.
Vanhin poika sanoi, että oli varmaan vaikeaa ollut olla tappelematta, mutta hän oli iloinen, että isä oli tarpeeksi rohkea antautuakseen.
3.10.2015 Lappeenrannassa
Sheldon Koppin viidennen kirjan kolmannen luvun otsikkona on ” Kestä ja taistele kuin mies”. Kopp aloittaa luvun kirjoittamalla, että lapsen käytös, asenteet ja arviot itsestään muovautuvat pääosin hänen vanhempiensa tarpeista ja arvoista. Joskaan ne eivät ole suoraan yksi yhteen, Kopp muistuttaa.
Perhe kuitenkin välittää kasvavalle lapselle, kulttuurin välittäjänä, millaista on elää hyväksyttynä yhteiskunnan jäsenenä. Myös koulu, media ja lapsen toverit vaikuttavat siihen, millaisen kuvan yhteiskuntaan sopivasta ihmisestä lapsi muodostaa.
Kopp kirjoittaa ( 1976), että yhteiskuntamme käyttää paljon häpäisyä poikkeavuuden kitkemisessä ( ja ehkä myös ylläpitämisessä), vaikkapa poikien ja tyttöjen sukupuoliroolien muokkaamisessa.
Pojat on saatettu tuntemaan itsensä riittämättömiksi, elleivät he ole kovia, kilpailevia ja ”järkeviä”. Poikien odotetaan olevan tiukkamielisiä perheen elättäjiä. Tyttöjen oletetaan olevan mukautuvia, hoitavia ja emotionaalisia. Tyttöjen toivotaan olevan, kaikkea poikkeavuutta säännöistä karsastetaan, lämminsydämisiä vaimoja/äitejä.
Miehen pitää olla mies, naisen pitää olla hyvä nainen.
Koppin aikana naisasialiike koetti vapauttaa naisia sukupuolirooleihin kasvattamisesta ja kaikkea seksuaalista erottelua pidettiin liikkeen piirissä epäluonnollisena, opittuna ja lopulta tukahduttavana. Kopp ei itse pysty erottelemaan täysin, mikä on kulttuurisesti määräytynyttä ja mikä vaistonvaraista tai mikä on hajottavaa ja mikä luovaa sukupuolista erottelua.
Koppin mielestä sukupuolirooleissa on paljon mielivaltaista ja kuolettavan stereotyyppistä erottelua. Ne ovat olemassa ja niitä ylläpidetään häpäisyn turvin. Miehen pitää olla kova, vain vauvat ja naiset itkevät.
Kun ei tiedä lapsena, miten muita lapsia lähestyisi, niin Kopp tappelee kaikkien kanssa
Kopp kertoo, että hänen tappelutiheyttään voi pitää mittana siitä, kuinka tehokasta kulttuurinen häpäisy on.
Kopp kertoo, että hänen isänsä osti hänelle nyrkkeilyhanskat, kun hän täytti viisi vuotta, jotta pieni Sheldon oppisi pitämään puoliaan. Isä ryhtyi opettamaan poikaansa, kuinka iskuja annetaan ja pieni Sheldon tinttasi isäänsä nenään niin, että verta alkoi vuotaa. Isä sanoi asian olevan ok, mutta äidille se ei ollut ok.
- Mitä minä sanoin? Kuinka typerää on antaa nyrkkeilyhanskat niin villille pojalle. Hän ei välitä kenestäkään muusta. Katso kuinka hän satuttaa isäänsä. Seuraavaksi hän varmaan lyö minua ja sitten ketä tahansa ympäristössä, huusi äiti Koppin isälle.
Kopp kertoo, reiluuden nimissä, ettei äiti halunnut hänen tappelevan. Äidin mielestä vain ei-juutalaiset tappelevat. Kopp kuului juutalaiseen perheeseen, he asuivat ympäristössä, jossa oli suuri määrä ei-juutalaisia teinipoikia, jotka halusivat antaa turpiin ”Jeesuksentappajalle”.
- Älä taistele, mutta älä ikinä, ikinä kiellä oleva juutalainen, oli äidin ohje.
Kopp kertoo, että hän tappeli usein lapsena, ei viisaasti eikä hyvin. Eikä hän odottanutkaan, että muut lapset pitäisivät hänestä. Hän vain yritti saada huomiota samalla tavalla kuin kotona oli oppinut – hankkiutumalla ongelmiin.
Hän ei tiennyt, kuinka olisi voinut liittyä toisten leikkeihin. Hänen sosiaalinen sisääntulo oli ottaa lasten pallo, kiusata heitä, tyrkkiä jotakuta, jonka seurauksena hän sai köniinsä, minkä jälkeen hänet hyväksyttiin joukkoon – jonkinlaisena syntipukkina.
Tappeluitaan Kopp kuvaa niin, että hän oli tarpeeksi pelokas aloittaakseen tappelun, mutta myös niin pelokas, ettei kyennyt viemään niitä loppuun, mikä tarkoitti, että hän hävisi pääsääntöisesti tappelunsa.
Eräs poika, jolle Kopp on antanut nimen Charile Hooko, kiusasi häntä säännöllisesti muiden nähden. Kopp ei tapellessa lyönyt koskaan kasvoihin, mutta kerran häntä taas kerran nöyryytettiin, nyt kuitenkin tytön edessä, niin että hän tinttasi Charlieta kasvoihin ja verta valui. Charlie piti tätä miehen tekona ja Koppista tuli hänen ystävänsä. Kopp kertoo myöhemmin toistuvasti liioitelleensa tätä ainutlaatuista machohetkeään, koska hän ei ollut mitenkään katuviisas.
Charlie oli sillä tavalla katuviisas, että Kopp sai köniinsä, muttei mitenkään niin perusteellisesti, että Charlieta olisi alettu karttaa hänen väkivaltaisuutensa vuoksi. Sen verran köniin, että auktoriteettisuhteet olivat selvät.
Vanhempana Kopp tajuaa, ettei hän tiennyt, miten olisi muita ihmisiä lähestynyt. Monta kertaa hän ei olisi halunnut tapella, mutta ei halunnut itseään kutsuttavan pelkuriksi tai neidiksi tai kanaksi tai homoksi. Kuten niitä, jotka eivät tapelleet, kutsuttiin.
Äiti kuvasi poikaansa tuolloin: ” Hän ei osaa mitään muuta kuin tapella ja joutua ongelmiin, tämä kamala poika. Jos hän vain todella rakastaisi vanhempiaan, jos vain todella välittäisi tulevaisuudestaan, jos hän vain todella, todella yrittäisi, niin hän voisi olla kunnon poika. Kuten naapuruston muut mukavat juutalaispojat. Mutta ei, se on liikaa hänelle. Hän ei tule toimeen muiden lasten kanssa. Ainut mitä hän osaa, on tapella ja joutua muiden kanssa ongelmiin.”
Kopp kertoo, että tapa, jolla hänen äitinsä hänestä ja hänelle puhui, opetti hänet häpeämään itseään. Isä lisäsi, että jos hän olisi viisaampi ja parempi tappelija, niin hän ei saisi köniinsä.
Kuinka Kopp lopetti tappelemisen
Kopp muistaa, kuinka kerran 17-vuotiaana hän oli riitaantumassa erään kaverin kanssa biljardisalilla, josta heitä pyydettiin menemään ulos tappelemaan. Yhtäkkiä kesken tappelun hänelle vain riitti.
- Ei, en halua tapella, en aio tapella. Sinä voitit. Lopetan tappelun.
Kopp kuuli pois kävellessään, kuinka häntä nimiteltiin ja kiusattiin sekä halveksittiin– juuri niillä tavoilla, joita hän oli pelännyt ja joiden vuoksi hän oli aina tappeluun ryhtynyt. Mutta nyt Koppille tuli ensi kertaa suuri helpotus koko asian suhteen, ei pelkoa eikä nöyryytyksen häpeää, koska hän oli ensi kerran oppinut, ettei hänen tarvitsisi tapella, jos hän ei halua. Hän voisi itse päättää, eikä vain ajautua tappeluihin.
Kopp kertoo, että 23-vuotiaana armeijassa hän vielä tappeli – omasta mielestään vaimonsa kunniaa puolustaessaan. Kopp kuvaa, kuinka armeijassa voi kahdessa viikossa tehdä tappajan kenestä tahansa siviilikansalaisesta, kun häneltä otetaan pois omat vaatteet, leikataan hiukset lyhyeksi, annetaan uniformut ja numerot persoonallisuuksien ja nimien sijaan. Ja kun heitä pidetään uuvuttavan fyysisen rasituksen ja uhkaavan auktoriteettisen arvostelun ristitulessa koko ajan. Kukin ihminen tulee helposti rajalle, jossa on valmis, vaikka tappamaan. Koska muita vihollisia kuin muut armeijakaverit ei ollut, niin itsensä vapauttava kiusa kohdistui vain armeijakavereihin.
Kopp kertoo, että kun he asuivat New Yorkissa Greenwich Villagessa, niin Chelsean köyhät pojat tulivat hakkaamaan Greenwich Villagen rikkaita homopoikia. Chelsean pojille se oli aikuisten riitti.
Kopp kertoo, kun he muuttivat maalle New Jerseyhin lasten kasvettua, niin ympäristössä asui vain työläisiä. Työläiset inhosivat paremmin koulutettuja, kuten Koppia, joka kulki viikot puvussa ja kravatissa. Koulutetut vihasivat työläisiä heidän parempien palkkojensa vuoksi. Kun Kopp vaihtoi sunnuntaina löysiin arkikuteisiin, niin työläiset esiintyivät sunnuntaina hienossa urheilutakissa, kaulahuivissa, prässätyissä housuissa, silkkisolmiossa ja käsintehdyissä italialaisissa kengissä.
Amerikan itsenäisyyspäivänä työläiset hoilasivat myöhään yöhön ja Koppin perheessä kipeänä olevat lapset eivät saaneet nukutuksi. Kopp koetti käydä sanomassa, että jos he olisivat hiljempaa.
- Jos et kestä sitä, niin puolusta itseäsi ja tappele kuin mies, hänelle vastattiin.
Palattuaan Kopp kertoo vaimolleen tilanteen. Vaimo sanoo ihastuttavasti, että oli hienoa, että Kopp on tuntenut vastuunsa perheestään, muttei se edellytä humalaisten kanssa tappelemista.
Kopp kirjoittaa, että kuinka vapauttavaa oli kuulla, ettei hänen tarvitse itsepäisen hajottavasta ylpeydestä tarvitse tapella. Kopp kirjoittaa, että hän itki samalla kun hänen vaimonsa lohdutti häntä.
Vuosia myöhemmin lasten ollessa teini-ikäisiä tuli vielä uusi tilanne. Lapset olivat ensimmäisiä hyväksymään freak-kulttuurin, johon kuului pitkien hiusten kasvattaminen. Naapurista oli hajottu ikkuna ja naapurin mies kiusasi Koppin lapsia asiasta. Kopp sanoi, ettei hän enää halunnut, että hänen lapsiaan kiusataan asiasta, jota he eivät ole tehneet.
Naapurin mies vaati, että jos hän oli sitä mieltä, niin hänen olisi paras tulla kadulle ja selvitetään asia perin pohjin. Kopp ei halunnut pettää lastensa silmien edessä heitä ja sanoi, ettei hänen mielestään tappelu ratkaise mitään särkyneen ikkunan suhteen, eikä hän aio siksi tapella, mutta hänen lapsia ei enää asiasta ole syytä kiusata. Naapurin mies lähti sadatellen pois.
Kopp muistaa, kuinka hän vanha häpeä (tai itsepäinen ylpeys) oli heräämässä, että hän oli pelkuri tai jotain lastensa edessä. Hän kysyi asiaa lapsiltaan. Kopp pelkäsi, että lapset halveksisivat häntä. Lapset sanoivat, että kaikesta näki, että hän rakasti heitä. Hän oli ollut heidän isänsä ja heistä olisi ollut typerää, jos isä olisi tapellut naapurinmiehen kanssa.
Vanhin poika sanoi, että oli varmaan vaikeaa ollut olla tappelematta, mutta hän oli iloinen, että isä oli tarpeeksi rohkea antautuakseen.
3.10.2015 Lappeenrannassa