Toiminnot

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa IV

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa IV
 
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) yli tusina psykoterapeutteja kertoo canterburylaisittain itsestään. Neljännessä luvussa Just who do you think you are? (”Niin kuka luulet olevasi ”) Kopp vielä kertoo itsestään.
 
Kopp kirjoittaa, että meidän kulttuurissamme reagoimme raa´asti toisten tekemiin virheisiin sosiaalisissa tilanteissa. Kun esimerkiksi aikuinen ihminen hermostuu tai hätäilee, niin pidämme sitä merkkinä aikuisen ihmisen heikkoudesta, alhaisesta statuksesta, kypsymättömyydestä tai jostain vaikeasta ja peitettävästä ominaisuudesta. Ymmärrettävästi, kun munaamme jotain muiden läsnä ollessa, opettelemme ja opimme salaamaan kyvyttömyytemme pärjätä sillä hetkellä.
 
Juuri ne keinot, joilla itsensä sosiaalisissa tilanteissa tyrijä, yrittää peittää hämmennyksensä – paljastavat hänet. Jäykkä hymy, tyhjä ja hermostunut nauru, levottomat kädet ja alaspäin suuntautunut katse – yleensä epäaitous - enemmän paljastavat kuin kätkevät.
 
Koppin mukaan sellaiset ihmiset, joita on tavalla tai toisella häpäisty lapsena, ovat erityisen alttiita nolojen sosiaalisten tilanteiden peittelyyn. He voivat jopa kehittää neuroottisen luonteen, jolle on tyypillistä jatkuva arkuus ja se etteivät he anna toisten tuntea ketä he ovat. Tämän seurauksena on osin elämätön elämä. Tällaisella ihmisellä ei ole yksinkertaisesti varaa ottaa sitä riskiä, että osallistuisi sosiaalisiin tilanteisiin, joissa heidän haavoittuvuutensa tulisi esille ja he paljastuisivat. He eivät osallistu työpaikan ulkopuolisiin tapahtumiin. He eivät yhdistysten luvatussa maassa, Suomessa, osallistu yhdistystoimintaan. He ovat kotona, kotona ja kotona.
 
Tällaiset ihmiset luulevat, että heidän alttiutensa tälle naurettavaksi tekemisen tuskalle on vain heille ominaista. He eivät usko, että kuka tahansa munaa itsensä silloin tällöin. He uskovat, että muut ovat parempia, kovempia ja pätevämpiä kuin he. Tämän tyyppinen itsetietoinen pohdiskelu lisää näiden ihmisten eristäytymistä, omituisuutta ja yksinäisyyttä. Kuinka surullista on se, että heidän täytyy tuntea itsensä oudoksi, tietämättä, että me kaikki olemme tavalla tai toisella outoja. Pohjimmiltamme emme eroa toisistamme. Kukaan meistä ei selviä kompuroimatta elämän odottamattomissa tilanteissa ja vaatimuksissa.
 
Neuroottisen ujon henkilön arka tyyli on liiallista samassa suhteessa kuin hän uskoo, että hänessä on jotain erityisesti pielessä
 
Kopp kirjoittaa, että on olemassa normaalia ujoutta. Temperamenttimme määrittelee käyttäytymistämme hyvin paljon. On ehkä psykologinen totuus, että osa ihmisistä on sisäänpäin kääntyneitä. He pitävät yksityisen maailmansa sisäisistä kokemuksista, ovat varautuneella tavalla introvertteja.
 
Lisäksi kaikki kulttuurit näyttävät edistävän (1976!) tiettyä vaatimattomuutta tapana suojella yhteiskuntaa tarpeettoman itsekeskeiseltä ja muita huomioimattomalta hedonismilta. Lajin säilymisen kannalta evoluutiossa ihmisen myötäsyntyisen itsekeskeisyyden on täytynyt päätyä tiettyyn kompromissiin yhteisönsä kanssa.
 
Koppin mielestä elämän varhaisessa vaiheessa häpäistyjen neuroottinen ujous on toista maata. Kun sellainen ihminen kasvaa (vaikkapa raa´an koulukiusaamisen jälkeen tai vaikean alkoholistinperheen lapsena), niin hän elää kivuliaan taakan kanssa – hän koettaa välttää kaikkea näkyväksi joutumista sosiaalisissa tilanteissa. Hän pelkää kroonisesti toisia ihmisiä.
 
Kuten osa Aspergerin syndroomaa sairastavista, niin osa näistä ihmisistä valitsee, huomatessaan ettei selviydy tavallisessa arkisessa vuorovaikutuksessa, tulla röyhkeän halveksivaksi muita kohtaan. Heistä tulee näkyvän omahyväisiä tavalla tai toisella. Kopp kertoo, että tämä oli hänen keinonsa yrittää selviytyä omassa elämäntarinassaan.
 
Liian ujo ihminen on tavallisesti hyvin itsetietoinen omista kielteisistä ja arvokkuutensa menettämiseen liittyvistä piirteistä. Hän ajattelee olevansa ei-haluttu, ei-rakastettu, ruma, erilainen, ei-kiinnostava, yksinäinen tai neuroottinen.
 
Tietoisesti toisten ihmisten taholta tulevaa hylkäämistä peläten, he tekevät mitä tahansa välttääkseen tällaisen riskin. He ovat tavallisesti seurassa hiljaa. He tarkkailevat yliherkästi jokaista sanaansa ja elettänsä – erityisesti vieraiden ihmisten, vastakkaista sukupuolta olevien ihmisten ja muiden ihmisten, jotka saattaisivat tuomita heitä, kanssa. Kun he ilmaisevat itseään, he tekevät sen epäröivästi, tarpeettomankin pehmeästi, mielistelevästi ja anteeksipyydellen. Tämä itseä suojeleva ylireagointi ei Koppin mielestä ole enää normaalia ujoutta.
 
Jos ei ole epänormaalilla tavalla ujo, niin ihminen ymmärtää, että se on ulkoinen tilanne, joka vaikuttaa tähän nolostumiseen. Ei hänen luonteessaan oleva piirre. Normaalilla tavalla ujo ymmärtää, että ahdistus syntyy hänen reaktioistaan erityisiin ihmisiin ja tilanteisiin. Normaalilla tavalla ujo ymmärtää, että muilla on ehkä samanlaista alttiutta reagoida.
 
Martin Seligman kirjassaan Learned Optimism (1990, suom. Irmeli Järnefelt Optimistin käsikirja 1999 1.painos) kertoo, kuinka hän 25 vuotta tutkinut optimisteja ja pessimistejä.
 
” Pessimisteille tyypillinen piirre on, että he yleensä uskovat ikävien tilanteiden kestävän pitkään, romuttavan kaiken mitä he tekevät ja olevan heidän omaa syytään.
 
Optimistit, jotka kohtaavat elämässä aivan samanlaisia kolhuja, suhtautuvat epäonneen täysin päinvastaisella tavalla. He uskovat tappion olevan vain satunnainen takaisku ja sen syiden koskevan vain tätä nimenomaista tapausta.
 
Optimistit uskovat, ettei tappio ole heidän syytään, vaan se aiheuttivat olosuhteet, huono onni tai muut ihmiset. Kun he joutuvat vaikeaan tilanteeseen, he näkevät sen haasteena ja yrittävät entistä enemmän. ” (emt, 1999, 15).
 
Minun mielestä ujot ihmiset ovat hämmästyttävän usein pessimistejä.
 
Kun neuroottisen ujo ihminen alkaa toipua psykoterapian myötä
 
Kopp kirjoittaa, että neuroottinen ujous on suuressa määrin syynä siihen, että ihmiset hakeutuvat hänelle psykoterapiaan. Useimmat potilaat valittavat, että he pelkäävät ihmisten hylkäämistä keskeisenä syynä psyykkisiin pelkoihinsa ja tuskiinsa. Kopp kertoo näiden ihmisten hämmästyvän suuresti, kun he psykoterapian kuluessa huomaavat, että asia on itseasiassa aivan päinvastoin. Se mitä ujot ihmiset pelkäävät, ei olekaan hylkääminen, vaan hyväksyntä. Eivät he epäonnistumista pelkää, vaan onnistumista.
 
Neuroottisen ujot ihmiset alkavat psykoterapian myötä etsiä sitä, mitä todella haluavat elämässään. Kun ujot ihmiset huomaavat, että heidät hyväksytäänkin ja heitä kohdellaankin hyvin, niin he pitävät tätä tilannetta hyvin epämiellyttävänä. Heistä tuntuu, etteivät he ansaitse tällaista saavutusta ja hyväksyntää. He ovat tavallisesti oppineet hylkäämään nämä miellyttävät kokemukset.
 
Koppin mukaan psykoterapian alussa silmiinpistävän surullinen merkki tästä on itseä pettävä asenne, joka neuroottisen ujoilla ihmisillä on. He eivät voi uskoa, että psykoterapeutti tai kukaan muu ihminen voi hyväksyä heidät sellaisena kuin he ovat.
 
Kopp kirjoittaa, että rohkaistessaan näitä ihmisiä uskomaan tuon totuuden ja hylkäämään itseään pettävän asenteensa, hän lupaa, ettei hän yritä hoitaa heitä yhtään enemmän hyväksyvästi kuin mitä he sillä hetkellä kestävät. Jotta he voivat lopulta luopua tuosta itseä pettävästä asenteesta, ettei kukaan kukaan hyväksy heitä sellaisena kuin he ovat. Jotta he voivat huomata, että heidät hyväksytäänkin, mutta ei yhtään aikaisemmin kuin he ovat valmiita siihen. Mutta se on joka tapauksessa tulossa.
 
Kaikki mikä saa tuntemaan neuroottisen ujon ihmisen, että hänet hyväksytään, nostattaa Koppin mukaan kauin äidin äänestä, joka käskee kyseenalaistamaan oletuksensa.
 
-       Niin kuka luulet olevasi? voi kuulla vanhempansa vaativan äänen.
 
Juuri kun on hetken luullut olevansa kelpoinen ihmisenä, niin nousee alta jostakin häpäisevä tunne, että nyt kuvittelee itsestään liikoja. Tämä kaikki johtaa siihen, että psykoterapian keskeyttävät potilaat kertovat, ettei psykoterapiasta ollut mitään apua. Juuri kun psykoterapia alkoi auttaa. Pahimmillaan seurauksena on yhden ihmisen hukattu elämä, joka kuluu typerästi kulutettuun jatkuvaan huolien pyörittelyyn tekemisen sijasta. Luopumiseen tavallisen elämän tarjoamista mielihyvistä, koska pelkää ottaa riskiä hyväksytyksi tulemisesta hyväksymättömyyden pelossa.
 
T.S Eliotilla on runossaan The Love Song of J. Alfred Prufrock (1930) samanniminen antisankari, joka liian kunnollisena keski-ikäisenä miehenä katsoo taaksepäin elämäänsä – neuroottisen ujoa ja ilman elämän vitaalisuutta olevaa elämäänsä.
 
Antisankari Prufrock voivottelee elämän menetettyjä mahdollisuuksia. Jokaisen uuden mahdollisuuden kohdalla hän pohtii – uskallanko, uskallanko. Hän ei ota mitään riskiä, että maailmankaikkeuden järjestys häiriintyisi. Jokaista päättäväisyyden hetkeä seuraa uudelleenarviointi, jossa hän luopuu päättäväisyydestään. Hän miettii hermostuneesti, mitä uskaltaa syödä, miten uskaltaa hiuksensa laittaa ja muita elämän tuikitärkeitä asioita. Hänen elämänsä ei ole sitä, mitä sen olisi tarkoitus olla. Se ei ole elämää ollenkaan. Kuka hän oikein kuvittelee olevansa? Eipä kukaan tietenkään. Sori.
 
Kopp kirjoittaa, että neuroottista ujoutta voi seurata itseä suojeleva väärän ylpeyden pintasilaus. Koska ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on, niin kehittää itselleen väärän ylpeyden – mistä tahansa; autosta, asunnosta, työpaikasta, omaisuudesta, puolisosta tai postimerkkikokoelmasta – suojakelmun. Väärällä ylpeydellä puolustetaan sitä, ettei jokapäiväisen elämän nolot tilanteet leijuisi katastrofaalisen suurena mielessä. Jos nuo väärän ylpeyden aiheet otetaan pois, niin mitä minusta jää jäljelle? Kuka minä oikein kuvittelen olevani?
 
Välttääkseen paljastumasta tavalliseksi ihmiseksi, joka välillä ahdistuu ja punastelee nolojen tilanteiden ihmisenä, välttääkseen suoraa ja välitöntä tilannetta, jossa itsensä munaaminen paljastuu, niin me välttelemme maksamasta täyttä hintaa munaamisestamme juuri sillä nimenomaisella hetkellä, kun se olisi helppo maksaa Koetamme ostaa aikaa keksimällä jotakin muuta kuin yksinkertaisesti tunnustaa munauksemme. Tajuamatta, että juuri sillä tavalla me vasta kovan hinnan maksammekin munauksistamme.
 
Kopp muistuttaa mieliin Guy de Maupassantin novellin The Diamond Necklace (“Timanttinen kaulakoru”). Tarinan Matilda on klassinen väärän ylpeyden esimerkki.
 
Matildaa kaivelee se, että hän elää vain tavallista elämää, josta puuttuu ylellisyys ja loisto. Sitten hän saa yllättäen kutsun suuriin tanssiaisiin, mutta hän on kauhuissaan, kun hänellä ei ole mitään suurta juhlallisista panna päälleen. Lopulta hän päättää lainata varakkailta ystäviltään kaulakorun. Matilda kadottaa tuon korun juhlissa, muttei uskalla kertoa sitä varakkaalle ystävälleen ja teetättää samanlaisen tilalle, mikä johtaa siihen, että he miehensä kanssa elävät vuosikymmenen suuressa velassa, köyhyydessä ja eristyneisyydessä. Kun he lopulta saavan timanttisen kaulakorun maksetuksi, niin Matilda uskaltaa paljastaa tapahtuneen sukulaiselleen.
-       Oi! Rakas Matilda, minun kaulakoruni oli jäljennös. Ne eivät maksaneet yli 500 frangia.
 
Matildan teetättämä aito kaulakoru maksoi 80 kertaa enemmän. Ja yli kymmenen vuotta hänen ja hänen miehensä elämästä.
 
Kopp kirjoittaa, että hänen vanhempansa istuttivat häneen oman häpeän kivuliaan tien ja väärän ylpeyden. Hänen vanhempansa eivät kuitenkaan enää ole vastuussa hänen elämästään, jota hän nyt itse jatkaa. Nyt vihollinen on hänen sisällään, ei hänen kuolleissa vanhemmissa. Enää vain Koppin oma ylipaisunut ego ylläpitää tuota istutettua häpeää.
 
On vain Kopp itse, joka vaatii omahyväisesti itseltään korkeampia standardeja kuin muilta ihmisiltä. Kuinka paljon helpompaa on hyväksyä epätäydellisyys muissa kuin itsessä. Sen verran kuin hän juuttuu omaan erinomaisuuteensa, niin juuri sen verran hän elää kivuliaan perfektionistin – täydellisyyteen pyrkijän – elämää. Hänen täytyy tehdä kaikki oikein, koko ajan tai muuten hän kärsii häpeästä. On aivan liian kova hinta maksettavaksi, jos aikoo pitää kuvitelmaa, että voi nousta inhimillisen heikkouden yläpuolelle. Häpeän tuolle puolen.
 
Sellaisina hetkinä Kopp käy kaupantekoa itsensä kanssa. Hän hyväksyy itsensä nyt, jos saa säilyttää idealisoidun kuvan itsestään erityisenä henkilönä – semmoisena jollainen hänestä voisi vielä joku päivä tulla.
 
Hän luopuu olemasta tyytyväinen itseensä melko kunnollisena, tavallisesti pätevänä kaverina, joka kuten kuka tahansa, välillä tekee virheitä, munaa itsensä ja käyttäytyy typerästi.
 
Ei, ei. Sen sijaan hän vaatii itseltään, että jos hän vain yrittäisi enemmän, jos hän todella välittäisi, jos hän todella haluaisi, niin hänestä voisi tulla se ihana henkilö, joka voisi tehdä hänen kauan sitten kuolleet vanhempansa onnellisiksi. Sitten he voisivat hyväksyä hänet. Sitten hän olisi paras. Sitten kaikki rakastaisivat häntä.
 
10.10.2015 Lappeenrannassa