Toiminnot

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa IX - Arthur D Colman

Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa IX - Arthur D Colman
 
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) toinen osa ”jaetut noloudet” sisältää muiden psykoterapeuttien kuvauksia omista psykoterapeuttista munauksistaan.
 
Seuraava kirjoittaja on Howard Fink, joka kirjoittaa potilaasta joka moittii häntä alusta alkaen ja on tullut vaimonsa kehotuksesta terapiaan. Valheellisuus joka leimaa psykoterapiaa saa Finkin kertomaan potilaalle, että hän on valehdellut useista asioista tässä psykoterapiassa potilaalle, mikä muuttaa psykoterapian pikkuhiljaa luottamukselliseksi. Mutta potilas lopettaa terapian. Valjua – puolin ja toisin.
 
Sitten on vuorossa psykiatri Arthur D Colman, joka kirjoittaa The unembarrased psychotherapist ( ” Häpeämätön psykoterapeutti”). Colman kuvaa saaneensa luvunkirjoitusidean japanilaistyyppisessä kylpylässä, jossa he vaimonsa kanssa kävivät. Colman oli alasti, vaimo ei, kun heitä tuli jututtamaan vanhempi nainen. Colman tajusi häpeävänsä alastomuuttaan, mikä johdatti hänet ajattelemaan psykoterapiaa samanlaisena tilanteena, jossa on avoin, heikko – ja alaston. Mutta kuka on psykoterapiassa se, joka on ”alaston”?
 
Colman ajatteli yhtäkkiä työtään psykoterapeuttina. Hänen potilaansa avasivat elämäntarinansa – todella alastomana. Psykoanalyyttisen koulutuksensa myötä Colman oli oppinut käsittelemään mielikuvitustaan, fantasioitaan tunteensiirron (transferenssin) ja vastatunteensiirron (vastatransferenssin) teknisin selityksin, mikä Colmanin mielestä pahimmillaan kuvasi häntä psykoterapeuttina, joka on puolustusasemissa, keinotekoinen, kova, kulmikas ja erittäin hermostunut. Sellaisen kanssa hän itse ei haluaisi olla tekemisissä.
 
Colman kertoo naispotilaastaan, joka työskenteli alastomana (in nude encounter clubs) klubilla. Hän oli työskennellyt myös ylä- ja alaosattomana tarjoilijana sekä hierojana nykyisten thai-tyttöjen tapaan siis jo 1960-luvulla. Jos hän teki hieronnassa ”ylimääräisiä juttuja”, hän sai enemmän tippiä.
 
Tämä naispotilas oli ollut alastontöissään vain osin menestyksellinen, koska heti töitä tehdessään hän esineellisti itsensä ja muut. Hän oli kuin olisi katsellut itseään jostain kaukaisuudesta ja muut ihmiset olivat kuin kasvoja puuveistoksessa. Ei kosketusta, ei läheisyyttä, ei aitoa intimiteettiä.Vain työtä.
 
Potilastaan kuunnellessaan Colman koki tekevänsä samaa omassa työssään. Etäännytti itsensä, kun psykoterapiaan ja psykoterapiasuhteeseen tuli voimakkaita tunteita. Colman yritti kertoa tämän yhdenmukaisuutta tälle naispotilaalleen, mutta nainen ei sitä tajunnut. Tai ei halunnut tajuta, mitä se olisi merkinnyt naisen omassa elämässä.
 
Psykoterapeutin nolot hetket
 
Colman kirjoittaa, että hänen nolot kokemuksensa psykoterapeuttina tapahtuvat silloin, kun potilaat ovat paljastaneet itsestään asioita (ovat ”alastomina”) ja hän itse on vaatetettu eli hän ei paljasta itsestään asioita. Niitä voimakkaita tunteita ja kokemuksia, joita hän tuntee potilaidensa kanssa. Hän ei astu psykoterapiatekniikkojensa tuolle puolen. Hän ei kohtaa omaa nolouttaan, ei kohota sitä näkyväksi eikä tee siitä merkityksellistä psykoterapiassa.
 
Colman kirjoittaa, että se, että on nolona jostakin erityisen tunteen kokemisesta on vasta alku. Jos yrittää piilottaa tuon tunteen, niin se vain tulee voimakkaammaksi sen piilottamisesta. Ja vaikka psykoterapeutti koettaa pitää sen tunteen ”piilossa”, niin se tulee – usein epätoivotummin – esille jossain vaiheessa psykoterapiaa. Tahattomina sanomisina tai virheellisinä tekoina, joilla psykoterapeutti suoraan jakaa alitajuntaansa potilaalle.
 
Kun Colman oli psykoterapeuttikoulutuksensa kovimmassa vaiheessa, niin hän oppi erilaisia temppuja ja tekniikoita, joilla selvitä noista noloista tilanteista psykoterapiaistunnoissa. Hän oppi tekemään potilaista monimutkaisia vastatransferenssitulkintoja. Hänen psykoanalyyttisen psykoterapian ohjaajansa tukivat (1960-luvulla) sellaisia manööverejä, kehuivat Colmanin rehellisyyttä ja avoimuutta. Colman itse tiesi, että se oli vain humoristinen petos, monimutkainen pakopaikka, joka vain pinnallisesti näytti avoimuudelta ja rehellisyydeltä. Pakoa läheisyydestä.
 
Colman kirjoittaa, että kun hän nyt katsoo taaksepäin, niin hän vaatetti itsensä silloin, kun potilaat olivat alastomia – kun he kertoivat avoimesti elämästään. Kyse oli Colmanin omasta nolouden tunteesta ja rohkeuden puutteesta tulla avoimeksi ja rehelliseksi noina psykoterapian vaikeina hetkinä. Silloin kun kaikki paljastuu, molemmat ovat alastomina totuuden edessä ja löytävät itsensä psykoterapiatilanteesta, jossa on intimiteettiä monella eri tavalla. Siinä tilanteessa on monikerroksellisuutta.
 
Colman kertoo, että ensimmäisiä kertoja, kun hän oivalsi näitä kokemuksiaan, hän oli avohoitopuolella oppimassa psykoterapiaa. Siellä tosin hänelle byrokraattisista syistä annettiin vain kroonisia potilaita hoidettavaksi. Colman muistaa kuinka hän oli kokematon ja kun psykoterapia edistynyt mihinkään tai edistyi vain hitaasti, niin hän halusi eroon erään pitkäaikaispotilaan psykoterapiasta ja siitä tietystä ”läheisyydestä”, joka psykoterapiaan oli syntynyt.
 
Colman kertoo, että hänen psykoterapiaohjaajansa tukivat häntä, koska sellainen strategian muutos tekisi hänet objektiivisemmaksi ja paremmin observoivaksi, paremmin havaitsevaksi sekä mahdollistaisi potilaan oman havainnoivan egon tukemisen ja tukisi potilaan omien rajojen selventämistä. Colman muistaa, että hän tuolloin halusi kovasti saada ohjaajansa hyväksynnän – psykoterapian ohjaustunnit kun alkoivat olla palkitsevimpia kuin itse psykoterapia. Hän alkoi olla psykoterapeuttina yhä keinotekoisempi.
 
Potilas jatkoi entiseen tapaan avoimena, koska Colman ei keksinyt mitään tapaa, jolla olisi potilaalle ilmoittanut strategian muutoksesta. Eräällä kerralla potilas kertoi, että hän koki itsensä hyvin hylätyksi ja itsekseen pärjäämään jätetyksi, koska hänen äiti oli tehnyt itsemurhan hänen ollessaan viisivuotias.
 
Colmanin kokemuksen myötä uusi psykoterapiasuunta
 
Colman kirjoittaa, että tuona hetkenä potilaan syvä avautuminen sai hänessä aikaan epätavallisen yhteensulautumisen tunteen, minkä hän oivalsi olevan kahdenkeskisen (dyadisten) ihmisten välisen rakkaudellinen ja potentiaalisesti parantava olemus. Colman kuvaa, että se tunne yhteensulautumisesta, jossa tuntuu kuin tuntisi tietävänsä toisen kaikki ajatukset ja tunteet. Tuntemus oli myös samalla kertaa fyysinen.
 
Colman kuvaa, kuinka ensi kerran kokiessaan tuon tunteen - se oli samalla kertaa pelottava ja ihana – se paljasti jotain sekä kahdenkeskisestä suhteesta että yleensä psykoterapiaprosessista. Samalla Colman tiesi paljastuneensa potilaalleen. Mielessään hän toivotti psykoterapiaohjaajansa helvettiin, karisti äkillisen noloudentunteen itsestään ja kertoi potilaalle, mitä hän oli ajattelut potilaan psykoterapiasta. Aluksi paljastus oli potilaalle vaikea tilanne, koska potilaallakin oli omia salaisuuksia psykoterapeuttinsa suhteen. Mutta se oli myös psykoterapian kriittisin hetki, joka edisti psykoterapiaa suuresti.
 
Colman kertoi ohjaajalleen seuraavassa ohjausistunnossa tapauksesta, mikä Colmanin mukaan johti siihen, että ohjaaja tulkitsi hänet ”rajatilaisesti” käyttäytyväksi ja heidän välilleen tuli etäisyyttä pysyvästi.
 
Colman kertoo, että tuo kokemus potilaan kanssa johti muutoksiin hänessä psykoterapeuttina ja ihmisenä. Yhteensulautumisen (“merger experience”) kokemus tuli hänelle sekä psykoterapeuttina että ihmisenä tärkeäksi. Hän oppi ymmärtämään kuinka merkityksellinen ja luova se ilmiönä oli - sekä psykoterapiassa että omassa elämässä. Hän kirjoitti siitä vaimonsa kanssa kirjankin ”Love and Ecstacy” – mitä kyseinen kokemus on yksin, kahdenkeskisessä ja ryhmäkokemuksessa.
 
Colman kirjoittaa, ettei hän enää voinut jäädä epärehelliseksi sellaisessa läheisessä kohtaamisessa. Häntä nolostuttaa nyt jälkeenpäin, kuinka eristäytynyt hänen kokemuksensa tämän naispotilaan kanssa, jolle hän oli paljastunut, oli ollut. Teknisesti hän oli työskennellyt selkeästi ja avoimesti, mutta hän oli ollut enemmän kiinnostunut tekniikan ja teorian hallinnasta kuin siitä mikä olisi kasvattanut häntä psykoterapeuttina rohkeammaksi ja mikä olisi auttanut potilasta. 
 
Colman kertoo, ettei hänelle koskaan ollut vaikeaa sanoa asioita ääneen, mutta hänelle oli selvästi vaikeaa kuvata sanallisesti kokemaansa alastomuuttaan psykoterapeuttisessa suhteessa. Hän oli aikaisemmin psykoterapeuttikoulutukseensa pikemminkin jotain ”lisäämässä, kuin pyrkimässä siitä eroon”.

Colman kirjoittaa, ettei hänen psykoterapiaohjaajansa eikä hänen oma psykoterapiansa tarjonnut työskentelyä tuohon tapaan, minkä vuoksi hän halusi tehdä sellaista psykoterapiaa, joka olisi emotionaalisesti avoimempaa kuin silloinen psykoanalyysi, missä hän oli. Hän kutsui lähestymistapaansa ”humanistiseksi dyadiksi”.
 
Colman yritti saada muita innostumaan ajatuksestaan, muttei siinä onnistunut. Andy Curry oli ainut, joka jakoi hänen ajatuksensa. Ryhmäterapia salli tuolloin enemmän ”kokeilua” kuin yksilöterapia, joka oli konservatiivisen psykoanalyysin linnake. Kun Colman yritti puhua ajatuksiaan, niin hänet leimattiin ”vastatransferenssilla”. Colman itse sanoo, että hänellä kesti kymmenen vuotta tajuta, että se mikä esti häntä etenemästä omaan suuntaansa, niin kyse oli enemmänkin hänen omasta nolostumisesta ja rohkeuden puutteesta kuin merkittävien ihmisten antamasta vastatransferenssileimasta.
 
Colman aloitti omat tutkimuksensa psykiatriasta isossa sairaalassa. Hän kuvaa, kuinka hän eli pelon tilassa, koska sairaalassa isojen laitosten tapaan ihmisten välistä kommunikaatiota harjoitettiin puolivainoharhaisilla juoruilla. Saadakseen tuloja hän teki yksityistä psykoterapiaa ja sitä kautta hän tapasi Sheldon Koppin.Ja kirjoitti kirjan luvun.
 
Colman kuvaa Sheldon Koppia ja tämän lähettämän potilaan impulssia elämässään
 
Colman kuvaa, että hänestä tuli Sheldonin läheinen ystävä. Hän ei halunnut tulla Sheldonin heikoksi kuvaksi, eikä hänen psykoterapiatapa ollut niin konfrontoiva kuin Sheldonin, koska se sopi paremmin Sheldonin temperamenttiin kuin hänen omaansa. Eikä hän halunnut olla vain Sheldonin jonotuslistan tarpeellinen tyhjentäjä.
 
Kopp lähetti Colmanille rikkaan perheen 18-vuotiaan tyttären, Yvonnen, joka halusi haistattaa pitkät kaikille suvun perinteille ja tekopyhyyksille. Yvonne oli taitavan levoton, yritti kaikkea, moraalitonta, epätoivoista ja aina itsetuhoista. Yvonnelle etsittiin aikuista, joka voisi ymmärtää häntä.
 
Yvonne omalla käyttäytymisellään kosketti Colmanin silloista omaa elämää – ei niin että hän olisi lähtenyt toimimaan yhtä typerästi, mutta rohkeudella, impulsiivisuudella, osaamisella, sensuaalisuudella ja rajattomilla mahdollisuuksilla, joilla tämä nuori nainen asioitaan teki. Potilas alkoi edustaa niitä asioita, joita Colman oli itsessään laittanut vakan alle.
 
Colman kirjoittaa, että olisi ollut paljon helpompi ratkaisu rakastua tähän nuoreen naiseen, kuin ottaa oman sielunsa kadotetut osat kehitettäväksi.
 
Colman kirjoittaa nyt vuosia myöhemmin, että kaikkiin intiimeihin siteisiin toisten kanssa tarjoutuu aina sellaisia houkutuksia. Se kenen kanssa sinulla on suurimmat salaisuudet, sen kanssa sinulla on läheisin suhde.
 
Psykoterapiasopimus tarkoittaa sitä, että näille houkutuksille ei anneta periksi, vaan niitä käsitellään yhdessä. Ehkä lopultakin potilaille on vaikeampaa antautua intiimisti kertomaan itsestään. Varsinkin terapian alussa he yleensä ovat henkilökohtaisten vaikeuksiensa korkeimmalla kohdalla ja he ovat virittäneet puolustuksensa varmistamaan hengissä säilymisensä. Mutta avautuminen on osa potilaalle määrättyä roolia. Jotain joka on potilaalle sälytetty. Psykoterapeutin tulee pysyä ”työroolissaan”.
 
Yvonne haastoi kaikki nämä psykoterapiaan liittyvät ”totuudet” samalla kun Colman ajautui omassa elämässään kriisiin – työskennellä tilanteessa ja työpaikassa, josta ei Colman pitänyt ollenkaan. Colman ei tiennyt, miten olisi asiaa potilaansa kanssa käsitellyt ja niinpä hän päätti lopulta ottaa asian puheeksi. Hän ei tiennyt, kuinka jatkaa potilaansa kanssa.
 
Colman kertoo myös, että hänelle oli aluksi psykoterapeuttina vaikea jakaa tuntemuksia ja fantasioita, joita potilaiden kanssa syntyy. Colman kertoo, ettei hänelle ole mitenkään epätavallista tuntea rakkautta ja kiintymystä potilaitaan kohtaan, mutta kuinka jaat nämä asiat sellaisen kanssa, jota rakastaa.
 
Colman kirjoittaa, että siihen ei ole helppoja vastauksia, mutta on aina sama kysymys. Kuinka kertoa vaimolleen rakastellessa, että on eräs potilas mielessä? Kuinka mennä takaisin psykoterapiaan ja kertoa potilaalle, että hän ollut mielessä kyseisenä hetkenä?
 
Colman kysyy, että kuinka paljon intiimisyyttä voi tunnustaa, kuinka paljon noloutta voi hyväksyä, kuinka paljon itsensä piilottamista voi sietää ilman että psykoterapia häiriintyy? Puhuttamattakaan muista ihmissuhteista?
 
Psykoterapeutin henkilökohtainen elämä ja psykoterapiapotilaat
 
Colman kuvaa, kuinka osin Yvonnen innoittamana jätti työpaikkansa ja lähti Jerusalemiin hetkeksi vaimonsa kanssa ja osallistui siellä tuolloin muodissa olleisiin maratonryhmäterapiaistuntoihin. Ryhmän vetäjä hänen ystävänään nosti hänet kiusalliseen suosikkiasemaan, joka herätti närää ryhmässä ja erityisesti yhdessä ryhmän naishenkilöistä, joka oli ollut ryhmänvetäjän suosikki ennen hänen tuloaan ja jonka ryhmänvetäjä oli lähettänyt hänelle yksilöpsykoterapiaan.
 
Entinen suosikki yritti kaikkensa saadakseen ryhmän uutta suosikkia vastaan, mutta mikään ei tuntunut onnistuvan, kunnes nainen päätti viimeisenä vetonaan (coup de grace) kertoa Colmanin vaimonkin ollessa ryhmässä, että Colmanilla oli varmasti ollut erektio, kun he tekivät yhdessä hänen psykoterapiaa. Nainen oli jatkanut vielä, että kuinka Colman saattoi kyetä työskentelemään tuollaisessa tilassa, ja mikä hänen suhteensa oli häneen ja missä jamassa hänen avioliittonsa ja sen seksielämä mahtoivat olla.
 
Ryhmän vetäjän entinen suosikkinainen oli Colmanin mukaan hyvin seksikäs, mutta hän käytti seksiä aseena ja puolustuksena, eikä todennäköisesti päässyt siitä itse nauttimaan. Nyt Colmanin piti antaa vastaus ryhmän ja vaimonsa edessä. Colman kertoo, että hänen mielessään kävi heti vastakysymyksensä kysyä naisen omia fantasioita Colmanista ja hänen tarvetta tällä tavalla tuhota asioita. Mutta koska Colman tunsi itsensä riittävän eheäksi sekä psykoterapeuttina että miehenä, niin hänellä ei ollut emotionaalista tarvetta sellaisille juonille.
 
Colman selitti tapaansa työskennellä terapiassa. Colman kertoi, että hän kokee monet potilaansa seksuaalisesti jännittävänä ja viehättävinä– sekä miehet että naiset. Hän koettaa käyttää psykoterapiatyössään kaikkia niitä vasteita, joita hänelle syntyy, myös kehollisia, joista ei penistäkään suljeta pois. Sekä kaikkia niitä fantasioita, joita hänelle potilaista syntyy. Se että yhdistää psykoterapian erityisessä ympäristössä siihen perhe- ja muun elämänsä - on vaikeaa ja haasteellista.
 
Samalla Colman ehdotti, että hänen vaimonsa voi puhua, jos haluaisi. Colmanin vaimo tunsi miehensä riittävän hyvin, jotta saattoi sallia heidän molempia kokevan muita ihmisiä seksuaalisesti kiinnostavina ja silti keskittyä intiimeimmissä seksuaalisissa kontakteissa toisiinsa. Perheasiainneuvottelukeskuksen pitkäaikaisen eläköityneen johtajan, pastori Matti Kurosen sanoin: ruokahalu hankitaan maailmalla ja kotiin mennään syömään.
 
Colman sanoo, että ryhmämaratonkokemukset kristallisoivat hänen tapansa työskennellä psykoterapiassa ja tavan, kuinka käsitellä psykoterapeutin noloja tilanteita psykoterapiassa.
 
Colmanin kiteytys psykoterapeutin nolostumisesta psykoterapiassa
 
Colman kirjoittaa (1976), että nolostuminen on merkki siitä, että on piilottamassa jotain tärkeää sisäistä kokemusta potilaalta. Nolostuminen edes ajatuksissa, fantasioissa tai sisäisen puheen palojen muuttumisessa tulkinnaksi ehdottaa, että ollaan piilottelemassa jotakin, joka on häpeällistä. Omassa elämässä, terapiasuhteessa – jossakin, joka on ristiriidassa psykoterapeutin hyväksytyssä roolissa opastajana ihmisille, jotka tavoittelevat psykologista kehitystä psykoterapiassa. Colman kertoo ottavansa tämän nolostumisen tunteen vakavasti, koska se kertoo, miksi terapia on tylsää, hyödytöntä tai jopa haitallista tietyssä vaiheessa psykoterapiaa.
 
Nolostumisten anatomiaa on vaikeampi hahmottaa kuin selviä virheitä, joita tekee psykoterapiassa. Colman kirjoittaa, ettei hän yli kymmenen vuoden psykoterapiatyöskentelynkään jälkeen ole vapaa nolostumiseen liittyvistä virheistä. Niitä yhä tapahtuu. Mutta mitä taitavammaksi hän tulee psykoterapeuttina ja mitä pätevämmäksi hän tulee työskentelemään fantasian, unien, unelmien ja alitajuisten mielen ja kehonrakenteiden kanssa, sitä vähemmän hänelle tulee tarvetta piilottaa nolostumistaan käyttämäänsä humanistisen teknologian kaaokseen, samaan tapaan kuin aikaisemmin vastatransferenssitulkintoihin.
 
 Vanhetessaan hän huomaa psykoterapeuttina nolostumisensa liittyvän vanhenemiseen, henkilökohtaisiin ja elämänsykleihin liittyviin epäonnistumisiin ja lähestyvään kuolemaan. Välillä hän ihmettelee, voiko hän säilyä avoimena ja häpeämättömänä – kuin poikana, joka ilmoittaa, ettei keisarilla ole uusia vaatteita- vai tekeekö itsetärkeys samaa hänelle kuin on tehnyt monille hänen kollegoistaan.

Colman toivoo, että hänessä säilyy sisällä tuo poika, jolla on rohkeutta ilmoittaa, ettei keisarilla ole uusia vaatteita silloin kun keisarilla niitä ei ole.
 
5.12.2015 Lappeenrannassa