Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa VI
Psykoterapeuttien munaukset - Sheldon Koppin viides kirja Naked Therapist vuodelta 1976 Osa VI
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) kuudes luku on otsikoitu Let Me Do it (Anna minun tehdä se).
Kuudes luku kertoo vielä Koppista itsestään. Hän kirjoittaa, että hän oli jo luontojaan niin ujo lapsena, että vanhempien harjoittama häpäisy sen päälle oli liian raskas kannettavaksi. Hän arvelee, että edes vähän hänen vitaalisuuttaan, elinvoimaisuuttaan, olisi säilynyt, jos hän ei olisi paennut pelkojaan häpeämättömään käytökseen.
Kopp kirjoittaa, että hän oli kyvytön kohtaamaan toisten ihmisten odotuksia, minkä vuoksi hän kehitti itselleen järkyttävän sopeutumattomuuden roolin. Hänestä tuli vähän outo, eksentrinen luonne, koska ei tiennyt, miten ystävystyä ihmisten kanssa. Ei lapsena, nuorena eikä oikein aikuisenakaan.
Hän kehitti itselleen täydellisyyden väärän ylpeyden naamio. Naamion kätkeäkseen häpeänsä ja oman arvottomuutensa muiden silmiltä. Hän ei halunnut enää yhtään lisää epäonnistumisia ja virheitä. Hän yritti tulla ”joksikin”. Enää hän ei kömpelösti koettaisi arkuuttaan olla menemättä juhlimaan, koska ei tiennyt miten ihmisten kanssa pitää jutella, käyttäytyä ja olla, vaan hänestä tuli tiukka intellektuelli. Älykkö. Enää hänelle eivät riittäisi nuo arkiset tavoitteet, joihin niin moni ihminen on elämässään tyytyväinen. Silti jossakin sisällään hän tiesi olevansa yksinäinen, niin yksinäinen. Mutta tiukka älykkö. Nöyristelevä tai mukava käytös muita kohtaan olisi täysin ajattelematon ratkaisu.
Hän voisi ottaa elämässään vastaan minkä tahansa tehtävän, jonka muut kokivat liian vaikeaksi, liian palkitsemattomaksi, liian mahdottomaksi tehdä. Ja kuten jokainen tietää mahdottomissa tehtävissä epäonnistuminen ei tuo lisää häpeää.
Kopp ottaa terapeuttina vastaan töitä, joita kukaan muu ei halua
Kopp kertoo, että uransa alussa psykoterapeuttina hän otti vastaan töitä ”mahdottomissa arkaaisissa monoliittisissa instituutioissa”, kuten valtion mielisairaaloissa ja vankiloissa. Koppin mukaan (1976 Amerikassa) vaikka nuo laitokset olivat alun perin tarkoitettuja yhteiskunnan yrityksiksi hoitaa ja kuntouttaa yhteiskunnan poikkeavia yksilöitä, niin ne osoittautuivat rankaisuvarastoiksi noille epätoivottaville henkilöille, jotka useimmat yhteiskunnassa olisivat halunneet kokonaan unohtaa.
Kopp kertoo itse ryhtyneensä sorrettujen mestariksi. Hän taisteli päättäväisesti ja huonolla menestyksellä hallinnollisia rakenteita vastaan – toivoen säädyllistä ja tehokasta hoitoa tai jopa vapautusta näiden monoliittisten instituutioiden asukkaille.
Kopp ei sallinut itsensä huomaavan, ettei hänestä ollut juuri mitään apua laitosten asukeille. Itse asiassa hän oli juuri sitä, mitä nuo laitokset tarvitsivat. Mitä radikaalimpia Koppin ehdotukset olivat, sitä paremmin regime´, hallitseva järjestelmä, pystyi osoittamaan koetellut ja todeksi osoitetut tavat nitistää kaikki sellaiset protestit.
Kopp kirjoittaa, että ”yhteisölliset mielenterveysohjelmat olivat kuin poliittista jalkapalloa, jonka tarkoituksena oli vaientaa köyhien sosiaaliset protestit vähättelemällä heidän sosiaalinen kärsimyksensä henkilökohtaisiksi ongelmiksi tai perheongelmiksi”.
Mielenterveysklinikan psykologina
Usean vuoden jälkeen Kopp jätti nuo monoliittiset valtion laitokset ja otti vastaan työn erään aikuisten mielenterveysklinikan henkilökunnan psykologina. Ympäristö oli miellyttävämpi. Potilaiksi tulleita ihmisiä oli aina kohdeltu riittävän kunnioittavasti elämässään. Nämä ihmiset tulivat myös potilaiksi omasta halustaan.
Potilaiksi tulleet ihmiset olivat tyytymättömiä senhetkiseen kohtaloonsa. He halusivat parantaa oman hyvinvointinsa tilaa ja ratkaista muiden kanssa kokemiaan ongelmia. Heidän kanssa oli paljon suurempi mahdollisuus muodostuakin hoitosuhde kuin noissa valtion laitoksissa.
Koppilla sen sijaan oli uusi ongelma. Ei enää ollut huonoja vanhempia ketä vastaan piti taistella. Ei enää ollut sorrettuja, jotka tarvitsivat heidät vapauttavaa mestaria. Kuinka Kopp itse pääsisi eroon perheessään syntyneestä asenteesta, joita näillä nyt potilaiksi tulevilla ei ollut. Heitä eivät olleet heidän vanhempansa kohdelleet kaltoin. He olivat vain yksinkeraisesti tyytymättömiä elämäänsä.
Kuinka psykoterapeutti, joka on kasvanut häpäisyä harjoittavassa perheessä, pääsisi eroon omasta asenteestaan riittämättömänä ihmisenä, pettymyksenä, epäonnistumisena, jonka tuli hävetä itseään? Entäpä nyt kun mitään ns. ylisukupolvista häpeää ja epäonnistumista ei ollut muilla potilaiksi tulevilla ihmisillä olemassakaan?
Kopp valitsi, kuinkas muutenkaan, tehtäviä, joita kukaan muu ei halunnut. Ja niitähän kaikilla työpaikoilla on riittämiin. Ensin hän järjesti työpaikalle alavarastoon säällisen kirjaston ja samalla paikan, jossa pystyi juomaan kahvia ja keskustelemaan potilaista. Kaikki olivat tyytyväisiä tähän muutokseen.
Toiseksi Kopp ilmoitti klinikkakokouksessa ottavansa vastaan potilaita jonotuslistalta. Niitä potilaita, joita muut olivat päättäneet olla ottamasta vastaan tai kun vastaanottoajat olivat jo kaikki menneet muille potilaille. Kopp kertoi kuvitelleensa mielessään, että muilla oli enemmän tekemistä kuin hänellä ja hänellä oli heitä enemmän vapaa-aikaa. Salaisesti hän tietenkin ilmoitti olevansa parempi terapeutti, koska pystyi ottamaan vastaan enemmän ja vaikeampia potilaita. Koska hän kykeni selviämään kenen kanssa tahansa… mikä oli vain uusi tapa taistella omaa epämukavuuden tunnetta ja omaa riittämättömyyttään vastaan.
Kukaan muu ei Koppin mukaan tiennyt, että hän todennäköisesti tuottaisi pettymyksen jokaiselle, joka oli hänen ympärillään. Epäonnistuessaan häpeällisesti kaikessa mihin hän ryhtyi. Mutta se oli Koppin yritys neuvotella itselleen tapa olla arvokas. Jos joku muusta henkilökunnasta pääsisi selville hänen salaisesta agendastaan, hänen tuli vain hymyillä sisäänpäin. Kukaan ei henkilökunnasta kuitenkaan paljastanut hänen teatraalista anteliaisuuttaan ottaa vastaan potilaita, joita kukaan muu ei halunnut ottaa vastaan.
Haastavia potilaita avohoidossa
Osa potilaista oli helposti hoidettavissa, koska heillä oli vain tyypillisiä vaikeuksia aloittaa ihmis- ja hoitosuhteita. Osalla potilaista oli joitakin piirteitä, jotka saivat henkilökunnan itsensä ahdistumaan, koska heillä saattoi olla jokin esim. fyysinen poikkeavuus, joka ahdisti ja esti henkilökuntaa toimimasta heidän kanssaan.
Sitten oli osa potilaita, jotka olivat oikeasti vaikeita hoitaa. Johdolta oli tullut jo pidemmän aikaa tullut käsky ottaa vastaan potilas, joka valitti hoidostaan joka paikassa ja joka paikkaan - hallintoon saakka. Kopp otti vastaan hyvin häiriintyneen miehen, ympäriinsä kävelevän skitsofreenikon. Hän onnistui uhkaamaan jokaista kohtaamaansa työtekijää: vastaanottoavustajaa, sosiaalityöntekijää ja psykiatria. Sosiaalityöntekijälle muuan muassa tämä mies ilmoitti, että vaikka piti ja kunnioitti häntä, niin hän ei halunnut häntä terapeutikseen. Sosiaalityöntekijä oli musta ja hän oli valkoinen, mikä voisi synnyttää monia sosiaalisia ongelmia. Hänellä oli jo riittävästi psykologisia ongelmia itsellään ilman tällaisia lisäongelmia.
Kopp sopi vastaanottoajasta tämän häiriintyneen miehen kanssa. Kopp kertoo, ettei hän tavallisesti kätellyt potilaita näitä nähdessään, ellei potilas antanut siihen aloitetta. Kyseisellä miehellä oli pino kirjoja, jotka hän siirsi syrjään, mitä Kopp luuli eleeksi kätellä. Kopp kätteli hikistä kättä ja pyysi huoneeseensa. Heti huoneeseen tullessaan mies aloitti hyökkäyksensä:
- Kuinka kauan olet ollut psykoterapeuttina? Etkö tiedä, että fobiapotilas ei voi sietää kosketusta? Sinä vaadit kätellä, koska tiedät, että olen liian mukautuvainen kieltäytyäkseni. Se tekee minut ahdistuneeksi. Nuo sinun vaatimuksesi saavat minut ahdistumaan, ryöpytti mies ensitöikseen.
Ja sitä samaa rataa jatkui koko vastaanottoaika. Poliklinikka oli varattu varattomille, mutta paljastui, että miehellä oli useiden satojen tuhansien arvoinen asunto, minkä vuoksi hän ei olisi edes voinut tulla poliklinikalle hoidettavaksi. Mies selitti olevansa masokisti, joka ei voinut kuluttaa rahaa itseensä, vain asuntoonsa. Siksi hänellä ei ollut käteistä eikä varoja ja siksi oli Koppin tehtävä huolehtia, että klinikka hoitaa häntä.
Mies kertoi nukkuvansa asuntonsa kellarissa, vain koira kaverinaan. Eikä hän tohtinut lähteä yöllä vessaan, jottei koiran tarvitsi herätä. Kopp yritti kuvata, selittää ja tulkita potilaan tilannetta potilaalle itselleen, mutta potilas väitti, että hänen koiransa ymmärtää häntä paremmin kuin Kopp.
Koppille alkoi selvitä, että oli ihan sama, mitä hän teki tämän miehen kanssa. Mikään mitä psykoterapeutti tekisi, ei auttaisi potilasta potilaan omasta mielestä. Kopp kertoi suostuneensa nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan tähän valeterapeuttiseen suhteeseen, jossa hänen tehtävänsä oli istunnosta toiseen kuunnella parjauksia, joita tämä häiriintynyt mies ympärilleen lateli ja sätti.
Lopulta Kopp ei enää kerta kaikkiaan kestänyt, vaan haastoi tämän miespotilaan siitä, kykenikö tämä aitoon hoitosuhteeseen hänen kanssaan ollenkaan. Parjausten kuunteleminen kerrasta toiseen oli selvästi potilaan patologiaan osallistumista, eikä auttanut potilasta ollenkaan. Hänellä olisi lisäksi ollut varaa yksityiseen hoitoon. Klinikka-ajat olivat niille, joilla ei ollut varaa maksaa, minkä Kopp sanoi potilaalle. Potilas alkoi kiljua kirouksia ja uhkasi kostaa. Kopp pysyi kannassaan ja sanoi ohjaavansa hänet yksityiselle terapeutille.
Tämä häiriintynyt mies uhkasi itsemurhalla. Hän lähettäisi itsemurhaviestinsä kaikkiin Washingtonilaisiin sanomalehtiin ja New York Timesiin. Kun ne tulisivat julki, niin kaikki tietäisivät kuinka riittämättömät palvelut DC:n alueella ovat. Ja kuinka rikollisen huonoa Koppin hoito häntä kohtaan oli.
- Odotapa kun äitini lukee nuo paljastukset, mies lopetti parjauksensa.
Mies ei tehnyt itsemurhaa, ei lähettänyt lehtiin itsemurhaviestiään, mutta sen sijaan meni Neuvostoliiton suurlähetystöön, jossa toivoi pääsevänsä Neuvostoliittoon hoitoon. Kyllä kommunistinen hoito toimisi paremmin kuin barbaarinen psykiatrinen hoito kapitalistisessa Amerikassa.
Jotenkin mies oli onnistunut vakuuttamaan suurlähetystön siitä, että heidän täytyisi tehdä jotain ”estääkseen mahdollinen laukeava kansainvälinen kriisi”. Kongressin lakimies oli järkyttynyt, koska mies oli saanut uskoteltua, että Kopp piileskeli jotain. Eikä lakimies jättäisi asiaa siihen, jos Kopp ei hoitaisi asiaa heti paikalla.
Kopp meni paikalle, kuunteli juristia ja kertoi, että tämä mies tekee hänet ja näköjään myös juristin hulluksi, mutta itse asiassa kyseinen mies on vakavasti psyykkisesti sairas. Vaikka sairas potilas pyytää tekemään, vaikka mitä järkevältä kuulostavaa, niin välttämättä hänen sairauteensa ei kannata mennä mukaan.
Kopp kertoi juristille, että he molemmat ovat miehiä, jotka haluavat hoitaa työnsä hyvin ja sankarillisesti, minkä vuoksi tällainen hullu voi saada heidät tekemään asioita, joita ei oikeastaan tarvitsisi tehdä. Jos pysähtyisimme miettimään hetkeksi, niin ainut kenelle tällä olisi niitä ”katastrofaalisia seurauksia” olisi kyseinen mies, joka oli vakavasti sairas. Mikä olisi tietenkin epäonni sairaalle miehelle, mutta niin sen vain täytyi ollakin. Asia saatiin hoidetuksi sillä kertaa.
Kopp kertoo seuraavaksi potilaasta, jolla ei ollut jalkoja ja vain pienet kädet syntymävikoinaan. Tällä naisella oli pakkomielle, että hänestä piti tulla yökerholaulaja. Koppin mielestä nainen kielsi tällä tavoin kohtaamasta omaa kohtaloaan elämässä. Potilas ei hyväksynyt mitään sensuuuntaistakaan kuvausta tai tulkintaa elämästään, että tämä toive oli pakoa arjen todellisuudesta. Kopp koetti kysyä kollegoiltaan apua, mutta eräs heistä heitti sarkastisesti, että ota kitara mukaan vastaanotolle. Nainen ei halunnut luopua toiveestaan, eikä Kopp saanut häntä autetuksi.
Koppille tuli myös ei-toivottavien potilaiden joukossa nainen, joka oli äänekkään levoton. Kroonisesti harhainen nainen, joka kovaan ääneen valitti ja raivosi, että häntä täytyy hoitaa. Koska potilaan oli vaikea nähdä omaa osuuttaan ongelmiin, niin nuori auttajapsykoterapeutti Kopp otti hänet vastaan.
Useita kuukausia Koppin mukaan nainen kävi läpi räjähdellen traumaattista elämänhistoriaansa. Niin kovaa, että muutkin klinikalla sen kuulivat. Kopp kuunteli, nyökytteli ja sympatiseerasi, ihan niin kuin pelkkä psykoterapeutin läsnäolo olisi voinut potilaan parantaa. Mutta potilas tiesi paremmin. Ryöppyilynsä väliaikoina potilas valitti, ettei Kopp tee mitään, mikä auttaisi häntä. Kopp antoi nuorena psykoterapeuttina potilaan huutaa tuskaansa ja kipuaan ihan niin kuin voisi vain kuunnellen toista ihmistä imeä itseensä kenen tahansa onnettoman elämänhistorian, jotta tämä onneton elämän uhri ja väärinkohdeltu sielu voisi sitä kautta parantua ja palautua hyvinvoivaksi.
Vuoden kuluttua potilas paljasti salaisuutensa, että hän kävi torstaisin Koppilla ja maanantaisin toisella terapeutilla. Kopp tunsi itsensä idiootiksi, mutta se oli hetki tehdä jotain tehokasta psykoterapeuttista. Potilaalla olisi tasan viikko aikaa päättää kummalla terapeutilla jatkossa kävisi. Mutta se oli sitä, mitä potilas oli toivonutkin, että joku panisi hänet valitsemaan terapeutin. Potilas valitsi sen toisen terapeutin.
Seuraava potilas, jota kukaan ei klinikalla halunnut ottaa vastaan, oli rajatilaisen harhainen nainen, joka oli myös osa-aikainen alkoholisti. Onneton ja aggressiivinen nainen, jolla oli myös seksuaalisia ongelmia ja useita aikaisempia epätyydyttäviä psykoterapioita.
Kun Kopp haki hänet vastaanottohuoneesta, niin nainen vaikutti hieman aralta ja asunnottomanoloiselta naiselta. Kopp vei hänet toimistoonsa ja osoitti paikkaa, johon potilas voisi istua. Tämä nainen seisoi ovenraossa, jossa potilas aivan kuin heräsi henkiin ja sanoi äänekkäästi:
- Ai, nyt ymmärrän, tämä on vanha värisymbolitesti. Miesterapeutti, joka pitää punaista paitaa, ja nyt oletat, että kerron olevani toisinaan homoseksuaali, kuten sinäkin!
Tämä naispotilas jatkoi puhumista yhtä epäjohdonmukaisesti koko istunnon ajan. Ei tiennyt mistä hän alkoi ja mihin hän päättyi. Oli vaikea löytää tarinan punaista lankaa. Koppin ainoa toive oli keskeyttää ja määritellä koko tilanne uudelleen. Ilman vihamielisyyttä äänessään Kopp käsi naisen pitää suunsa kiinni samalla kun hän toisi naiselle kahvia, minkä jälkeen he pystyivätkin käymään muutaman minuutin ajan normaalia keskustelua.
- Olet psykoterapeutti, jota olen etsinyt koko elämäni. En koskaan, koskaan jätä teitä. Tiedän että kykenette hyväksymään mitä tahansa teenkin. Ette koskaan saa minua voimaan huonosti ettekä heitä minua pois, nainen jatkoi.
Koppin helpotus ja hyvinvoinnin tunne hälveni hetkessä. Kopp ajatteli tehneensä elinikäisen sopimuksen ikiaikaisen turhautumisen kanssa.
Nainen toi myöhemmin vastaanotolle ensin pähkinöitä vastaanotolle. Kopp hyväksyi sen, koska he tapasivat naisen ruokatunnilla. Sitten nainen toi olutta vastaanotolle, minkä Kopp sanoi olevan kiellettyä.
- Olet aivan yhtä epäluuloinen kuin muutkin psykoterapeutit! Sinä epäilet minun jokaista elettäni. Olen aivan tarpeeksi hullu ilman sinun epäilyjäsikin, nainen kuvasi oloaan.
Nainen ei halunnut edes miettiä, miksi hän toi keskellä päivää psykoterapeutin vastaanotolle olutta. Mitä se tarkoittaisikaan. Kopp sanoi naiselle, että jos hän tuo jatkossa olutta vastaanotolle, niin vastaanotot päättyvät siihen, mikä tuntui jollakin tavalla helpottavan naisen oloa.
Nainen alkoi kertoa pitkän tarinan, että hän oli mennyt hammaslääkäriin hampaanpoistoa varten. Hänellä oli ollut puudutusaineisiin allergisia reaktioita, niinpä hän vei sinne mennessään viskiä. Hän otti yhden, toisen ja lopulta useammankin paukun ennen toimenpidettä. Nainen kertoi tulleensa niin päihdyksiin, ettei voinut vastustaa hammaslääkärin esittämää toivetta ottaa suihin. Mihin hän oli myös nyt Koppia johdattelemassa, ja minkä jälkeen hän olisi syyttänyt Koppia siitä, että Kopp johdatteli hänet ei-haluamaansa seksuaaliseen kanssakäymiseen.
30.10.2015 Lappeenrannassa
Sheldon Koppin kirjassa Naked Therapist (alaotsikko – A Canterbury Tales collection of embarrashing moments from more than a dozen eminent psychotherapists, 1976) kuudes luku on otsikoitu Let Me Do it (Anna minun tehdä se).
Kuudes luku kertoo vielä Koppista itsestään. Hän kirjoittaa, että hän oli jo luontojaan niin ujo lapsena, että vanhempien harjoittama häpäisy sen päälle oli liian raskas kannettavaksi. Hän arvelee, että edes vähän hänen vitaalisuuttaan, elinvoimaisuuttaan, olisi säilynyt, jos hän ei olisi paennut pelkojaan häpeämättömään käytökseen.
Kopp kirjoittaa, että hän oli kyvytön kohtaamaan toisten ihmisten odotuksia, minkä vuoksi hän kehitti itselleen järkyttävän sopeutumattomuuden roolin. Hänestä tuli vähän outo, eksentrinen luonne, koska ei tiennyt, miten ystävystyä ihmisten kanssa. Ei lapsena, nuorena eikä oikein aikuisenakaan.
Hän kehitti itselleen täydellisyyden väärän ylpeyden naamio. Naamion kätkeäkseen häpeänsä ja oman arvottomuutensa muiden silmiltä. Hän ei halunnut enää yhtään lisää epäonnistumisia ja virheitä. Hän yritti tulla ”joksikin”. Enää hän ei kömpelösti koettaisi arkuuttaan olla menemättä juhlimaan, koska ei tiennyt miten ihmisten kanssa pitää jutella, käyttäytyä ja olla, vaan hänestä tuli tiukka intellektuelli. Älykkö. Enää hänelle eivät riittäisi nuo arkiset tavoitteet, joihin niin moni ihminen on elämässään tyytyväinen. Silti jossakin sisällään hän tiesi olevansa yksinäinen, niin yksinäinen. Mutta tiukka älykkö. Nöyristelevä tai mukava käytös muita kohtaan olisi täysin ajattelematon ratkaisu.
Hän voisi ottaa elämässään vastaan minkä tahansa tehtävän, jonka muut kokivat liian vaikeaksi, liian palkitsemattomaksi, liian mahdottomaksi tehdä. Ja kuten jokainen tietää mahdottomissa tehtävissä epäonnistuminen ei tuo lisää häpeää.
Kopp ottaa terapeuttina vastaan töitä, joita kukaan muu ei halua
Kopp kertoo, että uransa alussa psykoterapeuttina hän otti vastaan töitä ”mahdottomissa arkaaisissa monoliittisissa instituutioissa”, kuten valtion mielisairaaloissa ja vankiloissa. Koppin mukaan (1976 Amerikassa) vaikka nuo laitokset olivat alun perin tarkoitettuja yhteiskunnan yrityksiksi hoitaa ja kuntouttaa yhteiskunnan poikkeavia yksilöitä, niin ne osoittautuivat rankaisuvarastoiksi noille epätoivottaville henkilöille, jotka useimmat yhteiskunnassa olisivat halunneet kokonaan unohtaa.
Kopp kertoo itse ryhtyneensä sorrettujen mestariksi. Hän taisteli päättäväisesti ja huonolla menestyksellä hallinnollisia rakenteita vastaan – toivoen säädyllistä ja tehokasta hoitoa tai jopa vapautusta näiden monoliittisten instituutioiden asukkaille.
Kopp ei sallinut itsensä huomaavan, ettei hänestä ollut juuri mitään apua laitosten asukeille. Itse asiassa hän oli juuri sitä, mitä nuo laitokset tarvitsivat. Mitä radikaalimpia Koppin ehdotukset olivat, sitä paremmin regime´, hallitseva järjestelmä, pystyi osoittamaan koetellut ja todeksi osoitetut tavat nitistää kaikki sellaiset protestit.
Kopp kirjoittaa, että ”yhteisölliset mielenterveysohjelmat olivat kuin poliittista jalkapalloa, jonka tarkoituksena oli vaientaa köyhien sosiaaliset protestit vähättelemällä heidän sosiaalinen kärsimyksensä henkilökohtaisiksi ongelmiksi tai perheongelmiksi”.
Mielenterveysklinikan psykologina
Usean vuoden jälkeen Kopp jätti nuo monoliittiset valtion laitokset ja otti vastaan työn erään aikuisten mielenterveysklinikan henkilökunnan psykologina. Ympäristö oli miellyttävämpi. Potilaiksi tulleita ihmisiä oli aina kohdeltu riittävän kunnioittavasti elämässään. Nämä ihmiset tulivat myös potilaiksi omasta halustaan.
Potilaiksi tulleet ihmiset olivat tyytymättömiä senhetkiseen kohtaloonsa. He halusivat parantaa oman hyvinvointinsa tilaa ja ratkaista muiden kanssa kokemiaan ongelmia. Heidän kanssa oli paljon suurempi mahdollisuus muodostuakin hoitosuhde kuin noissa valtion laitoksissa.
Koppilla sen sijaan oli uusi ongelma. Ei enää ollut huonoja vanhempia ketä vastaan piti taistella. Ei enää ollut sorrettuja, jotka tarvitsivat heidät vapauttavaa mestaria. Kuinka Kopp itse pääsisi eroon perheessään syntyneestä asenteesta, joita näillä nyt potilaiksi tulevilla ei ollut. Heitä eivät olleet heidän vanhempansa kohdelleet kaltoin. He olivat vain yksinkeraisesti tyytymättömiä elämäänsä.
Kuinka psykoterapeutti, joka on kasvanut häpäisyä harjoittavassa perheessä, pääsisi eroon omasta asenteestaan riittämättömänä ihmisenä, pettymyksenä, epäonnistumisena, jonka tuli hävetä itseään? Entäpä nyt kun mitään ns. ylisukupolvista häpeää ja epäonnistumista ei ollut muilla potilaiksi tulevilla ihmisillä olemassakaan?
Kopp valitsi, kuinkas muutenkaan, tehtäviä, joita kukaan muu ei halunnut. Ja niitähän kaikilla työpaikoilla on riittämiin. Ensin hän järjesti työpaikalle alavarastoon säällisen kirjaston ja samalla paikan, jossa pystyi juomaan kahvia ja keskustelemaan potilaista. Kaikki olivat tyytyväisiä tähän muutokseen.
Toiseksi Kopp ilmoitti klinikkakokouksessa ottavansa vastaan potilaita jonotuslistalta. Niitä potilaita, joita muut olivat päättäneet olla ottamasta vastaan tai kun vastaanottoajat olivat jo kaikki menneet muille potilaille. Kopp kertoi kuvitelleensa mielessään, että muilla oli enemmän tekemistä kuin hänellä ja hänellä oli heitä enemmän vapaa-aikaa. Salaisesti hän tietenkin ilmoitti olevansa parempi terapeutti, koska pystyi ottamaan vastaan enemmän ja vaikeampia potilaita. Koska hän kykeni selviämään kenen kanssa tahansa… mikä oli vain uusi tapa taistella omaa epämukavuuden tunnetta ja omaa riittämättömyyttään vastaan.
Kukaan muu ei Koppin mukaan tiennyt, että hän todennäköisesti tuottaisi pettymyksen jokaiselle, joka oli hänen ympärillään. Epäonnistuessaan häpeällisesti kaikessa mihin hän ryhtyi. Mutta se oli Koppin yritys neuvotella itselleen tapa olla arvokas. Jos joku muusta henkilökunnasta pääsisi selville hänen salaisesta agendastaan, hänen tuli vain hymyillä sisäänpäin. Kukaan ei henkilökunnasta kuitenkaan paljastanut hänen teatraalista anteliaisuuttaan ottaa vastaan potilaita, joita kukaan muu ei halunnut ottaa vastaan.
Haastavia potilaita avohoidossa
Osa potilaista oli helposti hoidettavissa, koska heillä oli vain tyypillisiä vaikeuksia aloittaa ihmis- ja hoitosuhteita. Osalla potilaista oli joitakin piirteitä, jotka saivat henkilökunnan itsensä ahdistumaan, koska heillä saattoi olla jokin esim. fyysinen poikkeavuus, joka ahdisti ja esti henkilökuntaa toimimasta heidän kanssaan.
Sitten oli osa potilaita, jotka olivat oikeasti vaikeita hoitaa. Johdolta oli tullut jo pidemmän aikaa tullut käsky ottaa vastaan potilas, joka valitti hoidostaan joka paikassa ja joka paikkaan - hallintoon saakka. Kopp otti vastaan hyvin häiriintyneen miehen, ympäriinsä kävelevän skitsofreenikon. Hän onnistui uhkaamaan jokaista kohtaamaansa työtekijää: vastaanottoavustajaa, sosiaalityöntekijää ja psykiatria. Sosiaalityöntekijälle muuan muassa tämä mies ilmoitti, että vaikka piti ja kunnioitti häntä, niin hän ei halunnut häntä terapeutikseen. Sosiaalityöntekijä oli musta ja hän oli valkoinen, mikä voisi synnyttää monia sosiaalisia ongelmia. Hänellä oli jo riittävästi psykologisia ongelmia itsellään ilman tällaisia lisäongelmia.
Kopp sopi vastaanottoajasta tämän häiriintyneen miehen kanssa. Kopp kertoo, ettei hän tavallisesti kätellyt potilaita näitä nähdessään, ellei potilas antanut siihen aloitetta. Kyseisellä miehellä oli pino kirjoja, jotka hän siirsi syrjään, mitä Kopp luuli eleeksi kätellä. Kopp kätteli hikistä kättä ja pyysi huoneeseensa. Heti huoneeseen tullessaan mies aloitti hyökkäyksensä:
- Kuinka kauan olet ollut psykoterapeuttina? Etkö tiedä, että fobiapotilas ei voi sietää kosketusta? Sinä vaadit kätellä, koska tiedät, että olen liian mukautuvainen kieltäytyäkseni. Se tekee minut ahdistuneeksi. Nuo sinun vaatimuksesi saavat minut ahdistumaan, ryöpytti mies ensitöikseen.
Ja sitä samaa rataa jatkui koko vastaanottoaika. Poliklinikka oli varattu varattomille, mutta paljastui, että miehellä oli useiden satojen tuhansien arvoinen asunto, minkä vuoksi hän ei olisi edes voinut tulla poliklinikalle hoidettavaksi. Mies selitti olevansa masokisti, joka ei voinut kuluttaa rahaa itseensä, vain asuntoonsa. Siksi hänellä ei ollut käteistä eikä varoja ja siksi oli Koppin tehtävä huolehtia, että klinikka hoitaa häntä.
Mies kertoi nukkuvansa asuntonsa kellarissa, vain koira kaverinaan. Eikä hän tohtinut lähteä yöllä vessaan, jottei koiran tarvitsi herätä. Kopp yritti kuvata, selittää ja tulkita potilaan tilannetta potilaalle itselleen, mutta potilas väitti, että hänen koiransa ymmärtää häntä paremmin kuin Kopp.
Koppille alkoi selvitä, että oli ihan sama, mitä hän teki tämän miehen kanssa. Mikään mitä psykoterapeutti tekisi, ei auttaisi potilasta potilaan omasta mielestä. Kopp kertoi suostuneensa nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan tähän valeterapeuttiseen suhteeseen, jossa hänen tehtävänsä oli istunnosta toiseen kuunnella parjauksia, joita tämä häiriintynyt mies ympärilleen lateli ja sätti.
Lopulta Kopp ei enää kerta kaikkiaan kestänyt, vaan haastoi tämän miespotilaan siitä, kykenikö tämä aitoon hoitosuhteeseen hänen kanssaan ollenkaan. Parjausten kuunteleminen kerrasta toiseen oli selvästi potilaan patologiaan osallistumista, eikä auttanut potilasta ollenkaan. Hänellä olisi lisäksi ollut varaa yksityiseen hoitoon. Klinikka-ajat olivat niille, joilla ei ollut varaa maksaa, minkä Kopp sanoi potilaalle. Potilas alkoi kiljua kirouksia ja uhkasi kostaa. Kopp pysyi kannassaan ja sanoi ohjaavansa hänet yksityiselle terapeutille.
Tämä häiriintynyt mies uhkasi itsemurhalla. Hän lähettäisi itsemurhaviestinsä kaikkiin Washingtonilaisiin sanomalehtiin ja New York Timesiin. Kun ne tulisivat julki, niin kaikki tietäisivät kuinka riittämättömät palvelut DC:n alueella ovat. Ja kuinka rikollisen huonoa Koppin hoito häntä kohtaan oli.
- Odotapa kun äitini lukee nuo paljastukset, mies lopetti parjauksensa.
Mies ei tehnyt itsemurhaa, ei lähettänyt lehtiin itsemurhaviestiään, mutta sen sijaan meni Neuvostoliiton suurlähetystöön, jossa toivoi pääsevänsä Neuvostoliittoon hoitoon. Kyllä kommunistinen hoito toimisi paremmin kuin barbaarinen psykiatrinen hoito kapitalistisessa Amerikassa.
Jotenkin mies oli onnistunut vakuuttamaan suurlähetystön siitä, että heidän täytyisi tehdä jotain ”estääkseen mahdollinen laukeava kansainvälinen kriisi”. Kongressin lakimies oli järkyttynyt, koska mies oli saanut uskoteltua, että Kopp piileskeli jotain. Eikä lakimies jättäisi asiaa siihen, jos Kopp ei hoitaisi asiaa heti paikalla.
Kopp meni paikalle, kuunteli juristia ja kertoi, että tämä mies tekee hänet ja näköjään myös juristin hulluksi, mutta itse asiassa kyseinen mies on vakavasti psyykkisesti sairas. Vaikka sairas potilas pyytää tekemään, vaikka mitä järkevältä kuulostavaa, niin välttämättä hänen sairauteensa ei kannata mennä mukaan.
Kopp kertoi juristille, että he molemmat ovat miehiä, jotka haluavat hoitaa työnsä hyvin ja sankarillisesti, minkä vuoksi tällainen hullu voi saada heidät tekemään asioita, joita ei oikeastaan tarvitsisi tehdä. Jos pysähtyisimme miettimään hetkeksi, niin ainut kenelle tällä olisi niitä ”katastrofaalisia seurauksia” olisi kyseinen mies, joka oli vakavasti sairas. Mikä olisi tietenkin epäonni sairaalle miehelle, mutta niin sen vain täytyi ollakin. Asia saatiin hoidetuksi sillä kertaa.
Kopp kertoo seuraavaksi potilaasta, jolla ei ollut jalkoja ja vain pienet kädet syntymävikoinaan. Tällä naisella oli pakkomielle, että hänestä piti tulla yökerholaulaja. Koppin mielestä nainen kielsi tällä tavoin kohtaamasta omaa kohtaloaan elämässä. Potilas ei hyväksynyt mitään sensuuuntaistakaan kuvausta tai tulkintaa elämästään, että tämä toive oli pakoa arjen todellisuudesta. Kopp koetti kysyä kollegoiltaan apua, mutta eräs heistä heitti sarkastisesti, että ota kitara mukaan vastaanotolle. Nainen ei halunnut luopua toiveestaan, eikä Kopp saanut häntä autetuksi.
Koppille tuli myös ei-toivottavien potilaiden joukossa nainen, joka oli äänekkään levoton. Kroonisesti harhainen nainen, joka kovaan ääneen valitti ja raivosi, että häntä täytyy hoitaa. Koska potilaan oli vaikea nähdä omaa osuuttaan ongelmiin, niin nuori auttajapsykoterapeutti Kopp otti hänet vastaan.
Useita kuukausia Koppin mukaan nainen kävi läpi räjähdellen traumaattista elämänhistoriaansa. Niin kovaa, että muutkin klinikalla sen kuulivat. Kopp kuunteli, nyökytteli ja sympatiseerasi, ihan niin kuin pelkkä psykoterapeutin läsnäolo olisi voinut potilaan parantaa. Mutta potilas tiesi paremmin. Ryöppyilynsä väliaikoina potilas valitti, ettei Kopp tee mitään, mikä auttaisi häntä. Kopp antoi nuorena psykoterapeuttina potilaan huutaa tuskaansa ja kipuaan ihan niin kuin voisi vain kuunnellen toista ihmistä imeä itseensä kenen tahansa onnettoman elämänhistorian, jotta tämä onneton elämän uhri ja väärinkohdeltu sielu voisi sitä kautta parantua ja palautua hyvinvoivaksi.
Vuoden kuluttua potilas paljasti salaisuutensa, että hän kävi torstaisin Koppilla ja maanantaisin toisella terapeutilla. Kopp tunsi itsensä idiootiksi, mutta se oli hetki tehdä jotain tehokasta psykoterapeuttista. Potilaalla olisi tasan viikko aikaa päättää kummalla terapeutilla jatkossa kävisi. Mutta se oli sitä, mitä potilas oli toivonutkin, että joku panisi hänet valitsemaan terapeutin. Potilas valitsi sen toisen terapeutin.
Seuraava potilas, jota kukaan ei klinikalla halunnut ottaa vastaan, oli rajatilaisen harhainen nainen, joka oli myös osa-aikainen alkoholisti. Onneton ja aggressiivinen nainen, jolla oli myös seksuaalisia ongelmia ja useita aikaisempia epätyydyttäviä psykoterapioita.
Kun Kopp haki hänet vastaanottohuoneesta, niin nainen vaikutti hieman aralta ja asunnottomanoloiselta naiselta. Kopp vei hänet toimistoonsa ja osoitti paikkaa, johon potilas voisi istua. Tämä nainen seisoi ovenraossa, jossa potilas aivan kuin heräsi henkiin ja sanoi äänekkäästi:
- Ai, nyt ymmärrän, tämä on vanha värisymbolitesti. Miesterapeutti, joka pitää punaista paitaa, ja nyt oletat, että kerron olevani toisinaan homoseksuaali, kuten sinäkin!
Tämä naispotilas jatkoi puhumista yhtä epäjohdonmukaisesti koko istunnon ajan. Ei tiennyt mistä hän alkoi ja mihin hän päättyi. Oli vaikea löytää tarinan punaista lankaa. Koppin ainoa toive oli keskeyttää ja määritellä koko tilanne uudelleen. Ilman vihamielisyyttä äänessään Kopp käsi naisen pitää suunsa kiinni samalla kun hän toisi naiselle kahvia, minkä jälkeen he pystyivätkin käymään muutaman minuutin ajan normaalia keskustelua.
- Olet psykoterapeutti, jota olen etsinyt koko elämäni. En koskaan, koskaan jätä teitä. Tiedän että kykenette hyväksymään mitä tahansa teenkin. Ette koskaan saa minua voimaan huonosti ettekä heitä minua pois, nainen jatkoi.
Koppin helpotus ja hyvinvoinnin tunne hälveni hetkessä. Kopp ajatteli tehneensä elinikäisen sopimuksen ikiaikaisen turhautumisen kanssa.
Nainen toi myöhemmin vastaanotolle ensin pähkinöitä vastaanotolle. Kopp hyväksyi sen, koska he tapasivat naisen ruokatunnilla. Sitten nainen toi olutta vastaanotolle, minkä Kopp sanoi olevan kiellettyä.
- Olet aivan yhtä epäluuloinen kuin muutkin psykoterapeutit! Sinä epäilet minun jokaista elettäni. Olen aivan tarpeeksi hullu ilman sinun epäilyjäsikin, nainen kuvasi oloaan.
Nainen ei halunnut edes miettiä, miksi hän toi keskellä päivää psykoterapeutin vastaanotolle olutta. Mitä se tarkoittaisikaan. Kopp sanoi naiselle, että jos hän tuo jatkossa olutta vastaanotolle, niin vastaanotot päättyvät siihen, mikä tuntui jollakin tavalla helpottavan naisen oloa.
Nainen alkoi kertoa pitkän tarinan, että hän oli mennyt hammaslääkäriin hampaanpoistoa varten. Hänellä oli ollut puudutusaineisiin allergisia reaktioita, niinpä hän vei sinne mennessään viskiä. Hän otti yhden, toisen ja lopulta useammankin paukun ennen toimenpidettä. Nainen kertoi tulleensa niin päihdyksiin, ettei voinut vastustaa hammaslääkärin esittämää toivetta ottaa suihin. Mihin hän oli myös nyt Koppia johdattelemassa, ja minkä jälkeen hän olisi syyttänyt Koppia siitä, että Kopp johdatteli hänet ei-haluamaansa seksuaaliseen kanssakäymiseen.
30.10.2015 Lappeenrannassa