Rachmaninoffin 3. Pianokonsertto, RSO ja 22-vuotias Trifonov
Rachmaninoffin 3. Pianokonsertto, RSO ja 22-vuotias Trifonov
RSOn solistina nuori Trifonov soitti Rachmaninoffin 3. Pianokonserton. areena.yle.fi/tv/2087079
Monet tuntevat elokuvan Loisto, jossa siitä David Helcroft päätyy hulluuteensa. Tuo elokuva piirtyy sieluuni kuin poltinrauta – se vie minua kuin virvatuuli. Tunnen kuin Trifonov olisi alter egoni – kuin minäkin, mielikuvituksessani – olisin niin taitava pianonsoittaja – en kuitenkaan ole, en osaa soittaa olleenkaan.
Nyt minä antaudun musiikille, anteeksi jo etukäteen nille, jotka lukevat eteenpäin.
On oikeastaan ihmeellistä, että radion sinfoniaorkesterin soittimista voi saada tuollaisia ääniä aikaiseksi. On kuin lumous kulkisi selkäpiirtäni pitkin. On kuin itse kauneus pysäyttäisi minut. On kuin rakastuisin uudestaan. Lupaan, en rakastu – kiitos sinulle rakkaani, että avasit tämän maailman joskus.
Mitä olisinkaan menettänyt, jos olisin jäänyt tästä paitsi. Sinä olet kuin kevättuuli, joka tulee aina uudestaan – minä muistan sinut, mutta sinä olet mennyttä maailmaa. Nyt ja aina.
Sinä olet kuin ilmestys, joka tulee. Aina uudestaan, vaikka aina ajattelen, että olen valmis kohtaamaan sinut, niin aina yllätät ja lyöt minut aina polvilleni. Antaudun, en voi sinulle mitään. Myönnän kaiken. Olen pahoillani kaikesta siitä, mistä pahoillaan olla voi. Tiedän, että rakastan sinua, enemmän kuin elämääni. Sinä tiedät sen. Voit pyytää, mitä ikinä haluat, vaikka sen elämäni.
Kumarrun eteesi, jos vain haluat. Kuljen kohti tultakin, jos haluat. Sanakin vain, niin minä menen. Minun elämäni ei ole minkään arvoinen. Ei edes sen kuuluisan hiekanjyvän. Sinun ylivoimasi ei ole tästä maailmasta. Sinun musiikkisi ei ole tästä maailmasta – se on sfäärien symfoniaa.
Olet poiminut sen salaa universumin keskuksesta – kuulet sellaista, mitä me tavalliset ihmiset emme kuule. Sinä kuulet, kuinka musiikki soi pythagoralaisten sielussa – ilman sitä neliöjuuren keksijää ja hänen karkotusta yhteisöstä. Sinä kuulet – ja tuo lapsi soittaa sen kaikille Radion sinfoniaorkesterin kanssa.Se on ihme !
Rakkaus sattuu. Se tekee kipeää. Se syö senkin pienen toivon joka meinaa jäädä jäljelle tuskan jälkeen. Rakkaus sattuu. Se koskee kupeissa ja kyljissä, se kivistää päätä ja repii hermot riekaleiksi. Se rakkaus soi ja soi ja soi ja soi. Se rakkaus – miksi se ei vapauta minua. Miksi en saa siltä hetken rauhaa. Miksi minä? En saa rauhaa siltä rakkaudelta? Miksi se vain soi ? Silti se rakastaa, se rakkaus, ei rakastettu välttämättä.
On kuin universumi olisi kutistunut tähän huoneeseen, tähän runsaan kolmenkymmenen neliön kirjastoon. Kuin se pistäisi minua tuhansilla terävillä tikareillaan, joka kohdassa hermoratojani.
Kuoliaaksi kerta toisensa jälkeen –montako kertaa minun on kuoltava jotta saan elää? Entä jos jäänkin eloon kaiken tämän jälkeen? Entä jos minun onkin vielä elettävä tämän ylimaallisen kokemuksen jälkeen? Tavallista elämää? Kuinka voin elää tavallista elämää tämän kaiken jälkeen? Miten on mahdollista, että yksi RSON konsertti saa tämän kaiken aikaiseksi?
Konserton toisen osan kohdalla Trifonov on löytänyt sen hulluuden tai nerouden, joka Rachmaninoffin 3. Pianokonsertossa on. Olla samalla kertaa hullu ja vapaa tämän maailman pienuudesta – kadehdin hänen tilaansa. Minun alter egoni, minun projisoidut sormeni, kuin minä suurimmissa unelmissani, vaikka silti ei minä, ei nyt eikä koskaan ja silti hän on niin taitava, silti niin totta, silti niin aitoa, jotain jota minä en ole, enkä koskaan voi kokea ja jota voi aidosti ihailla – kadehtimatta, tuhoamatta sitä mikä on todella kaunista ja taitavaa.
Kunpa olisin saanut olla paikalla, yksi noista loppuunmyydyn konsertin istujista. Pyhät olkoon Trifonov sormesi, jotka loihtivat tuon maailman meille kaikille, jotka ovat halukkaita sen kuulemaan. Kuin sormet menisivät paljasta ja alastonta ihoa pitkin.
Kuin talvinen myrsky, sinä tulet vastaan juuri kun odottelen tuulen tyyntymistä. Kuin epätoivoinen kiljaisu synkässä metsässä – kiirii musiikkisi, joka repii mieleni riekaleiksi. Onko sinun pakko,onko sinun ihan pakko repiä minut kappaleiksi? Onko sinun ihan pakko murskata minut niin pieneksi, etten edes tunne itseäni? Tai löydän itsestäni jotain, jota koskaan en tiennyt itsessäni edes olevan?
Tämä on kuin se hetki seksissä, jolloin ei voi enää pidättää – se mikä vapautuu, vapautuu nyt. Tapahtuu mitä tapahtuu. En ole enää vastuussa itsestäni, en voi, en osaa enkä kykene, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska tämä on jotain , mikä on kaiken tuolla puolen. Siellä missä ei ole aikaa, paikkaa, identiteettiä eikä välttämättä edes minua. Ajatella, ettei tämä ole seksiä, vaan pianomusiikkia.
Nuori Trifonov on aivan kuin kentauri, hän ei ole tästä maailmasta. Kumarran välittömästi lattiaan asti, jos tapaan hänet.
1909 New Yorkissa kantaesitetty Rachmaninoffin 3.pianokonsertto on soinut taas kerran, niin että se on singonnut minut pois tästä maailmasta.Hoffman jolle Rachmaninoff sävelsi konsertin, ei suostunut sitä soittamaan.
Olen pahoillani, olen niin poissa tolaltani - mitä Rachmaninoff mahtoi ajatella, kun kolmannen pianokonserton sävelsi?
Ehkä hän tiesi, että tapaan sinut. Niin tiedät kyllä kenet. Musiikki on aivoissa syvemmällä kuin mielihyvärata, 400 miljoonaa vuotta syvemmällä. Tämä on syvältä tuleva atavistinen muisto, joka aktivoituu.
Kokonainen muistikuvien kavalkaadi tulee mieleeni, kun suljen silmäni. Älä lopeta vielä, vaan jatka vielä hetkinen. Minusta Rachmaninoff sävelsi 3.pianokonsertin rakkaudesta, siitä ikuisesta, oikeasta, joka ei jähmety suolapatsaaksi tuijotellessaan rakkauden ulkoisia piirteitä.
Jos et välitä pianomusiikista ollenkaan, niin katso tämä varmistaaksesi, että todella olet sitä mieltä. Kirjoituksen innoittanut musiikki löytyy kohdasta http://areena.yle.fi/tv/2117470
23.12.13 Lappeenranta
RSOn solistina nuori Trifonov soitti Rachmaninoffin 3. Pianokonserton. areena.yle.fi/tv/2087079
Monet tuntevat elokuvan Loisto, jossa siitä David Helcroft päätyy hulluuteensa. Tuo elokuva piirtyy sieluuni kuin poltinrauta – se vie minua kuin virvatuuli. Tunnen kuin Trifonov olisi alter egoni – kuin minäkin, mielikuvituksessani – olisin niin taitava pianonsoittaja – en kuitenkaan ole, en osaa soittaa olleenkaan.
Nyt minä antaudun musiikille, anteeksi jo etukäteen nille, jotka lukevat eteenpäin.
On oikeastaan ihmeellistä, että radion sinfoniaorkesterin soittimista voi saada tuollaisia ääniä aikaiseksi. On kuin lumous kulkisi selkäpiirtäni pitkin. On kuin itse kauneus pysäyttäisi minut. On kuin rakastuisin uudestaan. Lupaan, en rakastu – kiitos sinulle rakkaani, että avasit tämän maailman joskus.
Mitä olisinkaan menettänyt, jos olisin jäänyt tästä paitsi. Sinä olet kuin kevättuuli, joka tulee aina uudestaan – minä muistan sinut, mutta sinä olet mennyttä maailmaa. Nyt ja aina.
Sinä olet kuin ilmestys, joka tulee. Aina uudestaan, vaikka aina ajattelen, että olen valmis kohtaamaan sinut, niin aina yllätät ja lyöt minut aina polvilleni. Antaudun, en voi sinulle mitään. Myönnän kaiken. Olen pahoillani kaikesta siitä, mistä pahoillaan olla voi. Tiedän, että rakastan sinua, enemmän kuin elämääni. Sinä tiedät sen. Voit pyytää, mitä ikinä haluat, vaikka sen elämäni.
Kumarrun eteesi, jos vain haluat. Kuljen kohti tultakin, jos haluat. Sanakin vain, niin minä menen. Minun elämäni ei ole minkään arvoinen. Ei edes sen kuuluisan hiekanjyvän. Sinun ylivoimasi ei ole tästä maailmasta. Sinun musiikkisi ei ole tästä maailmasta – se on sfäärien symfoniaa.
Olet poiminut sen salaa universumin keskuksesta – kuulet sellaista, mitä me tavalliset ihmiset emme kuule. Sinä kuulet, kuinka musiikki soi pythagoralaisten sielussa – ilman sitä neliöjuuren keksijää ja hänen karkotusta yhteisöstä. Sinä kuulet – ja tuo lapsi soittaa sen kaikille Radion sinfoniaorkesterin kanssa.Se on ihme !
Rakkaus sattuu. Se tekee kipeää. Se syö senkin pienen toivon joka meinaa jäädä jäljelle tuskan jälkeen. Rakkaus sattuu. Se koskee kupeissa ja kyljissä, se kivistää päätä ja repii hermot riekaleiksi. Se rakkaus soi ja soi ja soi ja soi. Se rakkaus – miksi se ei vapauta minua. Miksi en saa siltä hetken rauhaa. Miksi minä? En saa rauhaa siltä rakkaudelta? Miksi se vain soi ? Silti se rakastaa, se rakkaus, ei rakastettu välttämättä.
On kuin universumi olisi kutistunut tähän huoneeseen, tähän runsaan kolmenkymmenen neliön kirjastoon. Kuin se pistäisi minua tuhansilla terävillä tikareillaan, joka kohdassa hermoratojani.
Kuoliaaksi kerta toisensa jälkeen –montako kertaa minun on kuoltava jotta saan elää? Entä jos jäänkin eloon kaiken tämän jälkeen? Entä jos minun onkin vielä elettävä tämän ylimaallisen kokemuksen jälkeen? Tavallista elämää? Kuinka voin elää tavallista elämää tämän kaiken jälkeen? Miten on mahdollista, että yksi RSON konsertti saa tämän kaiken aikaiseksi?
Konserton toisen osan kohdalla Trifonov on löytänyt sen hulluuden tai nerouden, joka Rachmaninoffin 3. Pianokonsertossa on. Olla samalla kertaa hullu ja vapaa tämän maailman pienuudesta – kadehdin hänen tilaansa. Minun alter egoni, minun projisoidut sormeni, kuin minä suurimmissa unelmissani, vaikka silti ei minä, ei nyt eikä koskaan ja silti hän on niin taitava, silti niin totta, silti niin aitoa, jotain jota minä en ole, enkä koskaan voi kokea ja jota voi aidosti ihailla – kadehtimatta, tuhoamatta sitä mikä on todella kaunista ja taitavaa.
Kunpa olisin saanut olla paikalla, yksi noista loppuunmyydyn konsertin istujista. Pyhät olkoon Trifonov sormesi, jotka loihtivat tuon maailman meille kaikille, jotka ovat halukkaita sen kuulemaan. Kuin sormet menisivät paljasta ja alastonta ihoa pitkin.
Kuin talvinen myrsky, sinä tulet vastaan juuri kun odottelen tuulen tyyntymistä. Kuin epätoivoinen kiljaisu synkässä metsässä – kiirii musiikkisi, joka repii mieleni riekaleiksi. Onko sinun pakko,onko sinun ihan pakko repiä minut kappaleiksi? Onko sinun ihan pakko murskata minut niin pieneksi, etten edes tunne itseäni? Tai löydän itsestäni jotain, jota koskaan en tiennyt itsessäni edes olevan?
Tämä on kuin se hetki seksissä, jolloin ei voi enää pidättää – se mikä vapautuu, vapautuu nyt. Tapahtuu mitä tapahtuu. En ole enää vastuussa itsestäni, en voi, en osaa enkä kykene, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska tämä on jotain , mikä on kaiken tuolla puolen. Siellä missä ei ole aikaa, paikkaa, identiteettiä eikä välttämättä edes minua. Ajatella, ettei tämä ole seksiä, vaan pianomusiikkia.
Nuori Trifonov on aivan kuin kentauri, hän ei ole tästä maailmasta. Kumarran välittömästi lattiaan asti, jos tapaan hänet.
1909 New Yorkissa kantaesitetty Rachmaninoffin 3.pianokonsertto on soinut taas kerran, niin että se on singonnut minut pois tästä maailmasta.Hoffman jolle Rachmaninoff sävelsi konsertin, ei suostunut sitä soittamaan.
Olen pahoillani, olen niin poissa tolaltani - mitä Rachmaninoff mahtoi ajatella, kun kolmannen pianokonserton sävelsi?
Ehkä hän tiesi, että tapaan sinut. Niin tiedät kyllä kenet. Musiikki on aivoissa syvemmällä kuin mielihyvärata, 400 miljoonaa vuotta syvemmällä. Tämä on syvältä tuleva atavistinen muisto, joka aktivoituu.
Kokonainen muistikuvien kavalkaadi tulee mieleeni, kun suljen silmäni. Älä lopeta vielä, vaan jatka vielä hetkinen. Minusta Rachmaninoff sävelsi 3.pianokonsertin rakkaudesta, siitä ikuisesta, oikeasta, joka ei jähmety suolapatsaaksi tuijotellessaan rakkauden ulkoisia piirteitä.
Jos et välitä pianomusiikista ollenkaan, niin katso tämä varmistaaksesi, että todella olet sitä mieltä. Kirjoituksen innoittanut musiikki löytyy kohdasta http://areena.yle.fi/tv/2117470
23.12.13 Lappeenranta